Esa Suominen

Samaa sukua - samaa maata

2009-12-27T10:12:00.007+02:00

Pääministeri Vanhasen ilmoitus siirtymisestä sivuun Keskustan puheenjohtajan paikalta ei lopulta yllättänyt liiaksi, suurimmaksi yllätykseksi nousi lähinnä tekosyyn heikkous. Kuten useat pääkirjoituksetkin arvioivat, jalkaleikkauksesta toipuminen on esiin nostettuna syynä melko erikoinen mieheltä joka vielä jokin aika sitten ilmoitti jatkavansa pääministerinä aina vuoteen 2015 asti.

Toistuvien vaalitappioiden, muistinmenetysten ja muiden skandaalien rasittaman Vanhasen poliittinen pääoma on syöty jo pitkän aikaa sitten eikä sinällään hyvistä linjapuheenvuoroista ollut sitä kasvattamaan. Pietarsaaren puoluevaltuustossa pidettyä puhetta kehuttiin ja se oli luontevaa jatkoa aiemmin esitellyille linjauksille, mutta uskottavuutta puheenvuoroille toisi se, että Vanhasen itsensä johtama hallitus toteuttaisi niitä.

Vaikkei välittäisikään tämän päivän sanojen ja tekojen ristiriidasta, putoaa Vanhasen puheilta pohja viimeistään kun hän samaan aikaan liputtaa vähintään puoliavoimesti porvariyhteistyön jatkamisen puolesta. 90-luvun eurooppalaisesta sosialidemokratiasta plagioitu "kolmas tie" vaikuttaakin näin olevan vain vaalivalmisteluihin liittyvä temppu jolla SDP pyritään syrjäyttämään talouspoliittisesta keskustelusta. Näillä eväillä ja kuluneella naamalla Keskusta tuskin kuitenkaan pärjäisi. Hallituspuolueen, erityisesti pääministeripuolueen on vaikea esiintyä opposition edustajana.

Keskustan perintöprinsessa on jo vuosia ollut ympäristöministeri Paula Lehtomäki. Lehtomäki on ilmoittanut tulevissa vaaleissa siirtyvänsä ehdokkaaksi Uudellemaalle. Kansanedustajapaikka on toki varma, mutta saattaa olla että äänivyöry jää haaveeksi. Ympäristöarvojen merkitys korostuu Uudenmaan kaltaisessa vaalipiirissä jossa väestö on nuorehkoa ja koulutettua. Lehtomäkeä on jo pitkään arvosteltu voimakkaasti heikkoudesta ympäristökysymyksissä. Tämän päivän Helsingin Sanomien haastattelussa hän asettaa jälleen ympäristön sekä työn ja toimeentulon toisiaan vastaan. Tämän ajattelutavan soisi jo olevan historiaa.

Ympäristöasiat eivät ole Keskustan leipälaji eivätkä puolueen liepeillä pyörivien rahoittajatahojen mielenkiinnon kohteena. Siksipä nousevan keskustajohtajan huomasivat jo hyvissä ajoin myös vaalirahoittajat. Joukossa on mm. veroparatiisiyhteyksistään tunnettu Helsingin Mekaanikontalo. Lehtomäki oli niiden poliitikkojen joukossa jotka kielsivät tienneensä aiheesta mitään. Pikapuoliin hän kuitenkin joutui ilmoittamaan peräti 40 000 euron tuet. Summa on suurimpia pimitettyjä rahasummia -ja sen on vastaanottanut henkilö joka on ollut itse laatimassa vaalirahoituslakia.

On kovin valitettavaa, että monessa suhteessa Keskustan tulevaisuuden toivo muistuttaa erehdyttävästi edeltäjiään. Kaksi edellistä keskustajohtajaa ovat sotkeutuneet epätotuuksiinsa ja menettäneet nauttimansa luottamuksen -toinen eduskunnassa, toinen nyt julkisen mielipiteen paineessa. Lehtomäestä, jos valituksi tulee, uhkaa tulla uusi lenkki samaan ketjuun.

Syyssatoa

2009-12-14T22:55:00.011+02:00

Syksyn(kin) on täyttänyt uusi työ ja lapsenhoito, mutta kirjoille jää sentään joitain harvoja iltoja. Yhteiskunnallisesta tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta kiinnostuneille ja näiden asioiden advokoinnista innostuneille voi Amazonin aarreaitasta suositella Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin kirjaa The Spirit Level - Why More Equal Societies Almost Always Do Better, josta on versonut mm. kampanjaorganisaatio Equality Trust.

Wilkinson ja Pickett vyöryttävät teoksessaan valtaisan määrän esimerkkejä siitä miten epätasa-arvo näkyy yhteiskunnallisena pahoinvointina niin mielen ja ruumiin terveydessä, koulutuksessa kuin sosiaalisen nousun vaikeutumisena. He osoittavat myös miten tasa-arvo hyödyttää jopa varakkaita ihmisiä. Erityisen mielenkiintoinen on kirjan väkivaltaa koskeva osuus. Wilkinson ja Pickett esittelevät tutkimuksia joiden mukaan väkivallan yleisyyttä perustelee nimenomaan toivottomuuden kokemus sekä siihen liittyvän häpeän välttäminen. Ainoa tapa hankkia kunnioitusta ja asemaa tilanteessa jossa yhteiskunta ei tarjoa muita etenemisen mahdollisuutta on rikollisuus.

Kaksi keskeistä huomiota nousee esiin. Ensinnäkin oleellista ei niinkään ole se miten tasa-arvoon päästään, vaan ennen muuta lopputulema. Ruotsi ja Japani ovat monessa suhteessa hyvin erilaisia yhteiskuntia. Toista luonnehtii pitkälle edennyt sukupuolten välinen tasa-arvo mm. työelämässä, toista taas ei. Myös maiden verojärjestelmät ovat hyvin erilaisia. Yhteistä on kuitenkin hyvin tasa-arvoinen lopputulema - sekä hyvä menestys vertailuissa. Toinen keskeinen havainto koskee luottamusta ja vertaisuutta. Epätasa-arvo koskee muutakin kuin materiaalista eriarvoisuutta. Syvät kuilut ihmisten välillä heikentävät keskinäistä luottamusta joka puolestaan ruokkii turvattomuutta ja lisää sopimuskustannuksia.

Artemi Troitskin viimeisin suomennettu teos Venäjän viimeinen diversantti kattaa tämän venäläisen toimittajan ja kulttuuripersoonan verkkokirjoituksia edesmenneeltä Diversant Daily -sivustolta vuosilta 2000-2005. Blogikirjoituksista koostuva kokoelma on paikoin hauska, aina provokatiivinen, mutta ennen kaikkea synkän kriittinen Venäjän nykyhallintoa ja yhteiskuntaa kohtaan. Erityisen katkeriksi tekstit muuttuvat kuvattaessa Nord-Ostin teatteri-iskua tai kirjoittajan kritisoidessa venäläistä mentaliteettia joka saa kansalaiset palvomaan voimakkaina valtiomiehinä pahantekijöitä ja rikollisia.

Mielenkiintoisimpia kirjoituksia kokoelmassa on artikkeli liittyen oligarkki, liikemies Mihail Hodorkovskin pidättämiseen. Troitskin mukaan case Hodorkovskissa oli ennen kaikkea kysymys valtion kaikkivoipaisuuden osoittamisesta. Hodorkovski oli toki rikollinen, mutta miksi juuri hänet valittiin rivistä liittyi valtapolitiikkaan ja oligarkeille sekä kansalaisille annettuun viestiin kovuudesta ja vastarinnan mahdottomuudesta. Troitskin mukaan: "Se, että kyse on pelkästä stalinismista ei vaivaa juuri ketään, rutiköyhät eläkeläiset nauttivat jok'ikisestä vanhojen aikojen tuulahduksesta kun taas neukkuelämää elämätön nuoriso ei erota gulagia pr:stä".

Slovenialainen filosofi ja jonkin-sortin-kommunisti Slavoj Zizek vieraili Suomessa viime kuussa keräten Helsingin yliopiston suurimman luentosalin äärimmilleen uteliaita kuulijoita, allekirjoittaneen muiden muassa. Tilaisuudesta tarttui mukaan Kimmo Jylhämön ja Hanna Kuuselan toimittama Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Zizekin kanssa, joka sisältää otteita Zizekin teksteistä sekä kirjan toimittajien tekemän haastattelun.

Zizek kirjoittaa tarttuvasti post-politiikan ajasta ja politiikan tekemisen tavasta, joka on ajanut vasemmiston ongelmiin kaikkialla Euroopassa. Post-politiikka puhuu vastakkainasettelujen ajan loppumisesta sekä ideologioiden ja arvojen merkityksettömyydestä "asiantuntijuuden" rinnalla. Tällä se pyrkii hänen mukaansa naamioimaan omat ideologiset valtapyrkimyksensä. Zizekin teoksen artikkeleissa esittämät pohdinnat erityisesti autoritäärisestä kiinalaisesta kapitalismista kilpailukykyisenä vaihtoehtona länsimaiselle kapitalismille ovat mielenkiintoisia, samaten analyysi Ranskan maahanmuuttajalähiöiden mellakoista, joiden erityinen tuntomerkki oli se, ettei mitään tunnuksia tai vaatimuksia edes ollut. Hyvä kysymys kuuluu mitä tämä kertoo näiden nuorten suhtautumisesta yhteiskuntaan?

Vastaavankaltaisesta politiikan kriisistä ja syvästä luottamuspulasta on kyse myös eliittien ja kansalaisten vieraantumisessa toisistaan. Zizek pitää Ranskan ja Hollannin ei-ääntä taannoisissa Euroopan perustuslaista käydyissä kansanäänestyksissä merkittävänä ilmiönä, koska se osoitti politiikan ja vaihtoehtojen olevan edelleen olemassa. Hänen mukaansa populismi on nousemassa luokkataistelun korvaavaksi mobilisaatiota tuottavaksi voimaksi. Populismi politisoi asioita -ja siten laventaa demokratiaa, muttei kuitenkaan tarjoa mitään aitoa vaihtoehtoa -tämä olisikin vasemmiston tehtävä. Kriittisyys ilman todellista yhteiskunnallista analyysia tai toivoa ei johda minkäänlaiseen muutokseen. Tässä yhteydessä on syytä palauttaa mieleen myös eräs aiempi analyysi, joka sitoo tämän keskustelun Suomen olosuhteisiin.

Vasemmiston tulevaisuuden suuntaviivojen osalta Zizek peräänkuuluttaa tarvetta uskaltaa jälleen tehdä laajoja, kollektiivisia päätöksiä. Politiikka on hänen mukaansa ei mahdollisuuksien vaan mahdottoman taidetta, tarvetta kuvitella uusia todellisuuksia ja sitä kautta luoda niitä. Teksteissään Zizek etsii kommunismin uutta lähtökohtaa yhteisomaisuuden, commonsien kautta. Tätä uutta, tällä hetkellä yksityistettävää omaisuutta ovat intellektuaalinen omaisuus, tieto, kieli sekä kommunikaation välineet, luonto sekä ihmiskunnan biogeneettinen perintö. Erityinen jännite syntyy ilmiöön jota Zizek kutsuu sosiaaliseksi apartheidiksi, eriarvoisuuden kasvuksi joka erittelee yhteiskuntien sisä- ja ulkopuoliset.

Vähemmälle jääneen romaanitaiteen edustajiin lukeutuu syntymäpäivälahjaksi saatu ja lentomatkan aikana ahmittu Kari Hotakaisen hieno uutuus Ihmisen osa. Kirja on kaunis, traaginen ja haikea kokonaisuus, joka tarjoaa lukuisia tarttumapintoja ajankohtaisesta yhteiskunta-ja työelämäanalyysista perheiden kipupisteisiin ja menetyksen kohtaamiseen.

Ihmisen osassa vanha maailma, jossa asiat olivat konkreettisia korvautuu "kaupallisella maailmalla", jossa suurin sankari, keskivertoa ja tavallisuutta halveksiva menestyjä on aatteettomuuden suuri vauva, jolla on paras kakka. Toiset syrjäytyvät ja menettävät ne ulkoiset tunnukset jota menestyminen edellyttää tuottaen häpeää läheisilleen. Heidän selviytymistään kuvataan tarkasti ja henkilökohtaisesti, heidän omasta näkökulmastaan.

Lopulta Ihmisen osa pohtii nimenomaan selviytymistä. Ja sitä miten ihminen hauraimmillaan, pahimman iskiessä on lopulta täysin riippuvainen muista ihmisistä. Johon hänellä on lupa ja oikeus.

Miksi pääomatuloja pitäisi verottaa enemmän?

2009-11-28T20:31:00.010+02:00

Masentava taloudellinen tilanne ja nopea työttömyyden kasvu ovat herättäneet jopa pääministeri Vanhasen vaatimaan veronkorotuksia rikkaimmille. Vanhaselle tarjoutuukin nopeasti mahdollisuus vastata omaan huutoonsa, koska eduskunnassa on käsiteltävänä SDP:n eduskuntaryhmän tekemä lakiesitys, jossa pääomatulojen verotusta esitetään kiristettäväksi 30%:iin.

Pääomatuloveron kiristäminen olisi monessa mielessä järkevää. Nykyisellään pääomatuloja verotetaan 28% tasaverolla. Pääomatulot keskittyvät erityisesti suurempien tulojen osalta vahvasti tulohaitarin yläpäässä oleville henkilöille. Kun ansiotuloja verotetaan progressiivisesti, ollaan tilanteessa jossa jo 3000 euroa kuussa tienaava keskiverto suomalainen palkansaaja maksaa tuloistaan suuremmalla prosentilla veroja ja pakollisia maksuja kuin suuri osa korkeimpia pääomatuloja saavista.

Pääomatulovero ja ansiotulovero eriytettiin Suomessa edellisen porvarihallituksen aikana vuonna 1993. Tämän vuoden jälkeen alkoi erikoinen ilmiö. Rikkaimpien kansalaisten tulonmuodostus alkoi tuon jälkeen muuttua nopeasti. Kun verouudistuksen aikoihin varakkaimman prosentin tuloista alle 20% oli pääomatuloja, oli tilanne 2007 muuttunut siten, että pääomatuloina otettiin ulos jo reilusti yli puolet tuloista. Käytännössä tämä on johtanut tulohaitarin huipun osalta regressiiviseen verotukseen. Maksukykyisimmät maksavat suhteessa vähemmän veroja.

Pääomatuloveroon liittyy myös tarkoituksetonta uhkakuvien maalailua. Aina kun joku esittää kyseisen veron korottamista, löytyy jostain päivystävä porvari uhkailemaan yritysten maastamuutolla. Pääomatuloveroa eivät kuitenkaan maksa yritykset, vaan sitä maksavat ihmiset. Samalla suomalainen pääomatulovero ei muutoksen jälkeenkään olisi erityisen korkea. Ruotsissa verokanta on jo 30%, Tanskassa kyseinen vero on progressiivinen.

Viimeinen pointti koskee taloudellista tehokkuutta. Finanssikriisin jälkeisessä kansainvälisessä talouspoliittisessa keskustelussa on kiinnitetty entistä enemmän huomiota vääristyneen tulonjaon ja riittämättömän kokonaiskysynnän merkitykseen ongelmien aiheuttajana. Tuloerot ovat kasvaneet merkittävästi jo pitkään. Tulohaitarin vauraimman pään kasaantuva varallisuus kulkeutuu huomattavasti heikommin reaalitaloutta kasvattavaan ja työpaikkoja luovaan kulutukseen kuin laajan keskiryhmän, heikoimmin toimeentulevista puhumattakaan. Nämä pääomat ohjautuivat ennen muuta rahoitusmarkkinoille -kasvuun, jolla ei ollut reaalitaloudellista pohjaa. Tehokkaammalla verotuksella osa näistä varoista voitaisiin ohjata sellaiseen kulutukseen joka stimuloisi nimenomaan reaalitaloutta.

Liettuan tie on meidän tiemme?

2009-11-12T18:40:00.007+02:00

Valtionvarainministeri Katainen ilmoitti eilen Kokoomuksen puoluehallituksen yhteydessä budjettileikkauksiin valmistautumisesta. Tämä saattoi tulla yllätyksenä useammalle ministerillekin, viime aikoina useat Keskustan ministerit, mm. Vanhanen ja Hyssälä ovat pyhästi vannoneet ettei hallitus suunnittele leikkaavansa. Tätä mieltä oli vielä vajaa vuosi sitten myös Katainen itse, mutta nyt mielipide näyttää muuttuneen.

Mielenkiintoisempaa kuin itse leikkauslinja oli kuitenkin Kataisen käyttämä malliesimerkki onnistuneesta politiikasta. Hän nosti Suomelle malliksi Viron ja Liettuan, joissa on hänen mukaansa tehty rohkeaa politiikkaa veronkiristysten ja menoleikkausten osalta. Näillä toimenpiteillä on kyseisten maiden talous Kataisen mukaan "pantu kuntoon".

Kun katsotaan mitä esimerkiksi nostetussa Liettuassa on tapahtunut, piirtyy melko erikoinen kuva Kataisen tavoittelemasta reformipolitiikasta. Liettuan, kuten muidenkin Baltian maiden, nopea nousu perustui pitkälti finanssimarkkinoihin ja omaisuusarvojen nousuun. Asuntokuplan olemassaolo oli kauan hyvin ilmeinen. Kun nyt, kiitos mm. USA:n ja Euroopan maiden julkisvetoisen elvytyspolitiikan, sijoitusten arvo on alkanut ainakin väliaikaisesti jälleen nousta, paranevat myös luvut nopeammin kuin muualla. Mitään reaalitaloudellista pohjaa tällaisella nousulla ei kuitenkaan ole.

Liettuan talous on ollut kuluneen vuoden vapaassa pudotuksessa. BKT on pudonnut vuonna 2009 EU:n nopeinta vauhtia, toisella kvartaalilla pudotus vuodentakaiseen lukemaan oli Liettuan tilastokeskuksen mukaan 19,5, tällä kvartaalilla 14,3%. Tätä supistumisen vähenemää kuvataan nyt Liettuan oikeistolaisen pääministerin suulla "nousuna". Samaan aikaan työttömyys, joka jossain vaiheessa oli painunut alle viiteen prosenttiin, on noussut 13,9%:iin. Työttömyys ei ole osoittanut mitään vähenemisen merkkejä, ei vaikka maan väestöstä edelleen n. 10% on siirtynyt ulkomaille, pääosin Isoon-Britanniaan ja Irlantiin.

Katainen kehui erityisesti Liettuan veropolitiikkaa. Mutta mitä maassa on sitten tapahtunut? Liettuassa on käytössä tasavero. Tätä veroa on jatkuvasti pudotettu. Vero, johon kuuluvat myös sosiaaliturvamaksut, oli vuonna 2008 24%. Nyt veroprosentti on 21, josta 15% on veroa ja 6% sotu-maksuja. Tuloveroja on siis laskettu, kuten myös yritysten verotusta. Veropolitiikassa on kuitenkin tehty myös korotuksia. Nämä korotukset on tehty arvonlisäveroon. Alv-tasoa on nostettu 21%:iin ja samalla entiset vähennykset mm. lääkkeiden osalta on poistettu. Huomionarvoista kuitenkin on, että verouudistusten lopputuloksena verotus on muuttunut selkeästi regressiivisempään suuntaan, toisin sanoen rikkaiden verotus suhteessa köyhempiin on keventynyt.

Säästöohjelmien osalta Liettua on lähtenyt palkka-alen tielle. Julkisen sektorin palkkoja on leikattu yksipuolisella ilmoituksella. Opettajat menettivät viisi prosenttia palkastaan, muilta virkamiehiltä on leikattu jopa enemmän. Samalla julkinen sektori on turvautunut merkittäviin irtisanomisiin ja kunta-alalla palkkoja on jätetty maksamatta. Vuoden 2010 budjettiesitys sisältää myös ehdotuksen mm. äitiyspäivärahojen ja eläkkeiden leikkauksesta. Kuten voidaan nähdä, myös nämä toimenpiteet koskevat ennen muuta vähempiosaisia. Samaten kotimaista kysyntää leikkaavat toimet ovat, kuten tilastoista voidaan todeta, myrkkyä työllisyydelle. Tuloeroja ne tosin ovat kasvattaneet.

Mikäli elvytysexit todella toteutettaisiin laajemminkin liettualaisessa muodossa, voidaan aidosti kysyä mitä nyt orastavasta, mahdollisesti edelleen lupaukseksi jäävästä taloudellisesta toipumisesta jäisi jäljelle? Tuskin mitään. Samaten leikkausten kohteet on valittu tavalla joka ei suoranaisesti kuulosta "vastakkainasettelun" lopettamiselta tai "välittämiseltä". Pikemminkin kyseessä on kriisin myötä tapahtuva uudelleenjako.

Eriytyvät peruskoulut ja eriarvoisuus

2009-11-08T22:54:00.004+02:00

Peruskoulu on viime vuosina kuulunut ihailluimpiin menestystarinoihimme. Aina ei ole kuitenkaan ollut näin. Kautta historiansa peruskoulu on saanut vastata kritiikkiin, joka liittyy erityisesti oletettuun "tasapäistämiseen". Vasta OECD:n Pisa-arvioinnit, jotka nostivat suomalaisen peruskoulun maailman ehdottomaan eliittiin, katkaisivat, ainakin väliaikaisesti, siivet ideologiselta arvostelulta.
Suomalainen peruskoulu toimii monessa suhteessa hyvin, mutta kohtaa samalla uusia haasteita. Uhat nousevat yhteiskunnan yleisestä eriarvoistumiskehityksestä. Koulujen kannalta erityinen uhka on alueellinen eriarvoistuminen sekä periytyvä sosiaalinen syrjäytyminen. Hyvinvointivaltion rakennuskauden ilmiö, alueellisten erojen väheneminen, pysähtyi lamaan, jonka jälkeen erot ovat lisääntyneet nopeasti. Tämä näkyy koulujen oppimistuloksissa.

Epätasa-arvoinen kehitys on nähtävissä erityisesti suurissa kaupungeissa. Tutkimus on osoittanut selkeitä yhteyksiä peruskoulujen oppimistulosten ja kaupungin aluerakenteen välillä. Heikkoja tuloksia saavutettiin alueilla, joita luonnehti työttömyys, korkea sosiaalisen asuntotuotannon määrä, aikuisväestön matala koulutustaso sekä korkea maahanmuuttajien osuus. Vähentynyt sosiaalisen sekoittamisen politiikka ja epätasainen sosioekonominen kehitys ovat kärjistäneet nopeasti kaupunkien sisäisiä alueellisia eroja.

Taantuvilla alueilla ja niillä sijaitsevilla kouluilla on uhka vajota monista eurooppalaisista metropoleista tuttuun alaspäin vievään kehään, joissa alue alkaa slummiutua varakkaampien etsiytyessä muualle. Kantaväestön poismuutto vaikeuttaa myös alueelle jäävien tai ajautuvien maahanmuuttajien integroitumista. Pois muuttaminen tai syntyneiden koulutusmarkkinoiden hyödyntäminen on vaihtoehto vain paremmin toimeentuleville perheille.

Pisa-tulokset osoittavat, että valikoituminen hyödyttää valikoiduiksi tulevia vähemmän kuin mitä se vahingoittaa valikoitumatta jääviä, aiheuttaa koulujen eriytyminen näin paitsi kokonaisyhteiskunnallista haittaa, myös selkeitä ongelmia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja koulutuksellisen tasa-arvon näkökulmasta. Erityisen valitettavaa epätasa-arvoistuminen on, kun sen uhreiksi jäävät lapset.

Paitsi koulutuksellista eriarvoistumista ja epätasaisempia lähtökohtia elämään, alueellinen eriytyminen ja eriarvoistuminen uhkaavat koko hyvinvointivaltion legitimiteettiä ja kansalaisten keskinäistä solidaarisuutta. Vaikka yhteiskunta samaan aikaan moninaistuu erityisesti etnisesti sekä identiteettien osalta, eri sosioekonomisista ryhmistä tulevat nuoret kohtaavat toisiaan arkipäivässä entistä harvemmin. Tämä vähentää vertaisuuden kokemuksia ja keskinäistä ymmärtämystä.

Kehityssuunta on käännettävissä, mutta se vaatii tasa-arvopoliittista käännettä koko suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa. Kaavoitus, jossa kiinnitetään uudelleen huomiota sosiaalisen sekoittamisen tavoitteeseen, koulupiirijakojen tarkastelu siten, että oppilaat edustaisivat mahdollisimman laajaa sosioekonomista kirjoa sekä monien hyviä käytäntöjä luoneiden hankkeiden vakinaistaminen osaksi koulujen jokapäiväistä toimintaa olisivat hyvä alku.
Kolumni julkaistu sd. viikkolehdissä 6.11.2009

Mahdollisuuksien sosiaalipolitiikkaan

2009-10-12T20:56:00.004+03:00

Eläkekiistan ja Sata-komitean jälkeen on sosiaalipoliittinen keskustelu hiljentynyt. Vaalien alla sosiaalipolitiikka kuitenkin puhuttaa. Keskusta nostanee esiin konservatiivisia perhearvoja, Kokoomus suosii yksityisiä, vihreät perustuloa. Entä SDP?

Sosialidemokraattien kannalta kysymys sosiaalipolitiikan suunnasta on tärkeä. Sosiaalipolitiikalla tavoitellaan ihmisarvoista elämää kaikille kansalaisille, työllisyyden ylläpitoa sekä ennen kaikkea tasa-arvoisia mahdollisuuksia. Mahdollisuuksien käsite yhdessä luottamuksen kanssa tuleekin ottaa agendamme kärkeen.

Sosiaalipolitiikkaan vaikuttavia tekijöitä ovat mm. globalisaatio, erojen lisääntyminen sekä palvelujärjestelmän eriytyminen. Ikääntyminen luo reunaehdon vaikka tulevat ikäihmiset ovat monessa suhteessa terveempiä ja toimintakykyisempiä kuin aiemmat polvet. Lisäksi on huomioitava ihmisten individualistisempi elämänkatsomus.

Sosiaalisen eheyden väheneminen vaikeuttaa kaikkia koskevien ratkaisujen läpivientiä. Erot kasvavat kahteen suuntaan. Tulonjaon yläpäässä irrotaan omaan todellisuuteen eläen pääomatuloilla. Toisessa päässä taas havaitaan periytyvää syrjäytyneisyyttä, köyhyyttä ja huonoa terveyttä. Suurelta osin tämä desiili käytännössä unohtuu vaikka puheissa eläisikin.

Väliin jää suuri keskiryhmä. Heistä riippuu hyvinvointivaltion kannatus, legitimiteetti ja olemassaolo. Tämä on riippuvaista luottamuksesta jota julkisten järjestelmien heikentyminen rapauttaa. Kysytään mistä me maksamme ja miksi. Tämä lisää kannatusta yksityisille ratkaisuille ja veronkevennyksille -miksi maksaa jostain, jonka päälle joutuu kuitenkin järjestämään lisäturvan? Kun nimenomaan palvelut luovat merkittävissä määrin mahdollisuuksia ja elämän eväitä kaikille, on tasa-arvon kannalta ongelmallista mikäli ne jakaantuvat "a- ja b-luokan kansalaisten" palveluihin. Terveydenhuollossa näin on jo käynyt. Silloin palvelut alkavat tuottaa ja uusintaa eriarvoisuutta sen poistamisen sijasta.

Emme voi pakottaa ihmisiä pysymään yhteisissä rakenteissa, vaihtoehtoja pitää olla. Mutta kenenkään ei tule joutua turvautumaan yksityiseen siksi, ettei luota julkisiin palveluihin. Ihmisten on voitava kokea, että yhteinen turva on laadukasta ja saatavilla. Laaturemontista ei selvitä ilman taloudellisia panostuksia. Korkea menotaso ei toki ole mittari, vaan vaikuttavuus, mutta myös lisäresurssointiin tulee olla mahdollisuus.

Myös käsiteremontti on tarpeen. Jotta työssäkäyvän enemmistön kannatusta järjestelmälle voidaan parantaa, tulee puhua myös myönteisistä elämänmuutoksista. Solidaarisuus heikompia kohtaan on keskeistä, mutta sen lisäksi sosiaalipolitiikalla tulee luoda myönteisten siirtymien mahdollisuuksia. Tasa-arvoisesti kaikille näitä voidaan taata yhteisessä järjestelmässä. Kun samoja palveluita käyttävät kaikki, säilyy kiinnostus laadun takaamiseen. Suhteessa eniten hyötyvät heikoimmat.

Kun sosiaalipolitiikka kehystetään yhteiseksi asiaksi, joka takaa mahdollisuuksia jokaiselle, on sillä mahdollista puhutella myös vapauksistaan tietoisia ja kiinnostuneita kansalaisia. Sosiaalipolitiikan tarkoitukseksi nousee tuolloin ennen muuta vapauden lisääminen.

Kolumni julkaistu sd-viikkolehdissä 9.10.2009

Eihän puhuta epäkohdista

2009-10-10T10:52:00.009+03:00

Suomessa toimii valitettavan harvoja tutkimuslaitoksia, joiden tutkimustulokset nousisivat jatkuvasti julkisuuteen saaden aikaan yhteiskunnallista keskustelua aidosti tärkeistä aiheista. Yksi selkeä poikkeus säännöstä on kuitenkin ollut olemassa ja se oli Sosiaali- ja terveysalan tutkimuskeskus STAKES. Ilman STAKESin panosta erityisesti köyhyyteen ja eriarvoistumiseen liittyvä keskustelu Suomessa olisi huomattavasti vähäisempää ja tieteellisesti hatarammalla pohjalla.

Ei ole ollut salaisuus, ettei STAKESin aktiivinen yhteiskunnallinen rooli ole miellyttänyt kaikkia. Vaalituloksen jälkeen liikkui huhuja STAKESin joutumisesta tulilinjalle ja hallituksen vaihtuminen alkoikin näkyä. Vuoden 2009 alusta Kansanterveyslaitos ja STAKES yhdistettiin ja muodostettiin uusi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL. Tämä tarkoitti terveystieteellisen tutkimuksen merkittävää vahvistumista laitoksen profiilissa. Uusi johtaja, Pekka Puska tuli Kansanterveyslaitoksesta ja korvasi eläkkeelle jääneen Vappu Taipaleen. Puska on keskustalainen, Taipale sosialidemokraatti.

Profiilinmuutosta entistä vähemmän sosiaalisia rakenteita tarkastelevaksi laitokseksi seurasi syyskuussa ilmoitus yt-neuvotteluista. THL:n henkilöstövähennystavoite on ilmoituksen mukaan 95 henkilötyövuotta. Tämä siitä huolimatta, että vain vuosi sitten STM:n kertoessa laitosten yhdistämisestä luvattiin ettei ketään irtisanota. Lupaukset joutuvatkin nyt varsin erikoiseen valoon.

Miksi henkilöstövähennyksiin joudutaan? Yksi syy on taloudellinen. THL:n rahoitusta on leikattu, koska varoja joudutaan siirtämään entiselle Lääkelaitokselle, nyk. FIMEAlle, jonka alueellistaminen Kuopioon täytti kaikki traagisen farssin ainekset. Lääkelaitoksen nykyinen kiinteistö on vuokralla vuoteen 2019 asti. 37 työntekijää on irtisanoutunut. Oikeuskansleri antoi ministeri Hyssälälle (kesk) aiheesta moitteet. Kysymys kuuluu, missä määrin tämä on vastuullista valtion varojen käyttöä, henkilöstöpolitiikasta puhumattakaan?

Kun katsoo mitä hyvin toimineille tutkimuslaitoksille on tämän hallituksen aikana tapahtunut, voidaan hyvin kysyä oliko tavoitteena sittenkin kiusallisia tutkimustuloksia tuottaneen ja kriittisiä kysymyksiä esittäneen STAKESin alasajo? Alle vuoden kuluttua fuusiosta laitos on rahoitusvaikeuksissa, sen tutkimustoiminta on häiriintynyt ja maksullinen toiminta vähentynyt. Eräs hiljaisten äänestä huolta kantanut instituutio alkaa vaieta itse.

Vaalirahoitus ja puoluetuki

2009-09-28T08:47:00.012+03:00

Vaali- ja puoluerahoituskeskustelussa avautui uusi keskustelunaihe kun SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen ehdotti vaalituen kieltämistä paitsi järjestöiltä ja yrityksiltä, myös yksityishenkilöiltä. Myös yksityishenkilöiden tukeen voi liittyä ongelma rahoitusmahdollisuuksien epätasaisuudesta varakkaiden ja köyhien välillä sekä mahdollinen riippuvuusongelma joka voi koskea myös yksityislahjoituksia. Parhaimmillaan yksityislahjoitukset ovat hieno tapa tukea omalta osaltaan demokratian toimintaa, pahimmillaan ne ovat samanlaisia Merisalo-lahjoituksia kuin nyt erilaisten yhdistysten kautta kierrätetyt varat. Jonkinlaiset katot olisivat vähintään toivottavia.

Kysymys ehdokasrahoituksesta on vaalien kannalta keskeisempi, mutta miettiä voidaan myös puoluetuen uudistamista. Malli, jossa puolueiden rahoitus tulisi lähinnä puoluetuesta ja jäsenmaksuista kohtaa vastustusta lähinnä siksi, että sen katsottaisiin suosivan jo olemassa olevia poliittisia ryhmiä ja estävän uusien tulijoiden nousun. Huoli on sinällään nykytilanteeseen nähden hieman näennäinen sillä uudet tulijat eivät nauti merkittävästä yksityisestä tai puoluetuesta nykyäänkään. Pointti "kentälle pääsystä" ja sen vaikeudesta on silti oleellinen.

Pienten puolueiden ja demokratian kannalta keskeisten uusien pelaajien elämän helpottamiseksi puoluetukea voitaisiin kehittää. Puoluerekisteriin merkitty puolue voisi saada omaan toimintaansa tietynlaisen perustuen riippumatta siitä onko kyseinen puolue eduskunnassa vaiko ei. Tämän vastineeksi tarvittavien kannattajakorttien määrää voitaisiin ehkä nostaa jotta nähtäisiin kyseisen liikkeen vastaavan niin suurta sosiaalista tilausta että sen julkinen tukeminen olisi perusteltua. Varsinainen puoluetuki voisi määräytyä edelleen kansanedustajamäärän mukaan, mutta esimerkiksi siten, että ensimmäisestä kansanedustajasta saatu tuki olisi suurempi kuin toisesta ja niin edelleen. Tämä tasoittaisi taloudellisia eroja.

Parannusta voidaan hakea myös vähentämällä kustannuksia. Monissa eurooppalaisissa maissa puolueet saavat vaalien alla käyttöönsä maksutonta tv-aikaa esitelläkseen tavoitteitaan. Tässä yhteydessä puolueita voitaisiin kohdella tasa-arvoisesti, yhtä paljon kaikille. Sama voisi koskea julkisten, maksuttomien mainospaikkojen määrää, joita voisi lisätä. Tällainen toiminta ei maksaisi kenellekään juuri mitään, ei myöskään veronmaksajille, mutta se mahdollistaisi paremman tiedonvälityksen, sanoman näkyvyyden myös vähävaraisille tai pienille yhteiskunnallisille liikkeille sekä vähentäisi rahoituksen hankinnan tarvetta ylipäätään.

Loogista olisi, mikäli vaali- ja puoluerahoituksen suitsimista täydennettäisiin vaalijärjestelmäuudistuksella listavaalin suuntaan. Listavaaliin perustuva järjestelmä, jossa on mahdollista äänestää myös henkilöä ja nostaa häntä listan sisällä on käytössä esimerkiksi Ruotsissa. Tällöin ehdokasrahoituksen tarve käytännössä lakkaisi, mahdollisuudet korruptioon yksittäisten ehdokkaiden ja edustajien kohdalla pienenisivät huomattavasti ja politiikan puitteissa keskusteltaisiin ennen muuta asioista, ei henkilöistä.

Loppukesän lukemisia

2009-09-12T08:59:00.012+03:00

Vanhempainvapaan lomassa on jäänyt aikaa jonkin verran myös lukemiselle. Eräs vaikuttavimpia romaaneja vähään aikaan on Tahar Ben Jellounin Lähtö, joka kertoo marokkolaisen nuoren miehen ja hänen perheensä tarinan. Joka vuosi satoja, ellei tuhansia laittomia siirtolaisia katoaa Välimereen heidän pyrkiessään Eldoradoksi uskomaansa Eurooppaan jonka valot näkyvät omalta rannikolta.

Romaani kertoo Tangerin katujen elämän toivottomuudesta, työttömyydestä ja turhuudesta. Tämä saa kunnianhimoisen nuoren miehen, Azelin, pyrkimään keinoja kaihtamatta Espanjaan. Lähdöstä ja Espanjasta haaveilevat myös hänen siskonsa Kenza, jonka sulhanen hukkui mereen ja nuori tyttö katkaraputehtaassa, josta kertova osuus on kirjan koskettavimpia. Azel ja Kenza pääsevät Espanjaan, mutta unelmat eivät kuitenkaan toteudu. Eurooppa ei ole paratiisi ja erityisesti Azelille täynnä nöyryytystä, ulkopuolelle ajautumista ja lopulta kuolemaa. Henkilöiden kohtaloiden kautta avautuu näköala moniin keskeisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin ihmissalakuljetuksesta ja ihmisarvon vähäisyydestä aina islamismin kannatuksen kasvuun.

Booker-palkinnon vuonna 2008 voittanut Aravind Adigan White Tiger (joka julkaistaan lähiaikoina myös suomeksi) kuvaa slummeista rikkauksiin nousseen miehen, intialaisen liikemiehen Balram Halwain tarinan kirjeiden muodossa. Kirjeet on osoitettu Kiinan pääministerille, joka saapuu valtiovierailulle Intian it-pääkaupunkiin Bangaloreen.

Kirjan alkuosa on satiiria parhaimmillaan ja kuvaa Intian köyhien traagista elämää "Pimeydessä" hauskoin ja rikkain kielikuvin. Kirjan edetessä hauskuus muuttuu kuitenkin karummaksi kuvaukseksi siitä miten köyhyys ja jatkuvat nöyryytykset muuttavat köyhiä ihmisiä häikäilemättömiksi roistoiksi, Halwain muiden mukana. He eivät niinkään kaipaa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta yleensä, vaan etuoikeutettua asemaa myös itselleen. Kun menestystä lopulta tulee, nähdään yhteiskunnan köyhien ongelma nähdäänkin köyhissä ihmisissä itsessään, "häkkiin suljetuissa kanoissa".

Erinomaiset naurut tragikoomisessa paketissa tarjoaa myös John O'Farrellin teos intohimoisen Labour-puolueen kannattajan elämästä poliittisena aktivistina Thatchetin Britanniassa. Things can only get better - eighteen miserable years in the life of a Labour supporter -teos on eräänlainen dokumenttiromaani nuoresta miehestä joka havaitsi Britannian Labour-puolueen olevan henkisen kotinsa juuri silloin kuin puolue ajautui oppositioon 18 vuodeksi vuosina 1979-1997.

O'Farrell kuvaa ratkiriemukkaasti Labour-puolueen ja laajemman englantilaisen vasemmiston haasteita jotka eivät välttämättä erityisen paljon poikkea tämän päivän suomalaisen vasemmiston haasteista. Jännite arvopuolueen ja työväenpuolueen välillä on arkipäivää rakennustyömaalla jossa ihaillut aidot työväenluokan edustajat ihailevat ja kannattavat avoimesti konservatiivien Thatcheria. "I was the one with the posh voice pathetically arguing liberal social policies while all the working-class people were arguing for the abolition of trade unions and unemployment benefit.... It was the strength which appealed to the builders I worked with. They didn't say they voted Conservative, they said they voted for Maggie."

Oman ideologisen kasvutarinan ja puolueen toistuvien, äärimmäisen hauskalla tavalla kuvattujen epäonnistumisten joukossa O'Farrell kuvaa myös englantilaista yhteiskuntaa ja sen luokkaeroja jotka ovat sosioekonomisisten erojen lisäksi yhtä lailla ja korostuneemminkin kulttuurisia. Kirjan parhaimmistoon kuuluvat myös ajoittain tekstissä kulkevat pohdinnat siitä miksi O'Farrellista tuli Labour-puolueen kannattaja, sosialidemokraatti, ja mikä on modernin sosialidemokraattisen liikkeen tehtävä. Kirja päättyy Labourin valtaisaan vaalivoittoon 1997, jolloin pääministeriksi nousi Tony Blair.

Vasemmiston nykytilasta Euroopassa kirjoittaa filosofisempaan sävyyn myös ranskalainen filosofi ja sikäläisen vasemmiston intellektuaalinen tähti Bernard-Henri Levy, joka ehti muutama kuukausi sitten todeta Ranskan sosialistisen puolueen olevan nykymuodossaan "kuollut". Levy kritisoi teoksessaan Left in dark times - a stand against the new barbarism vasemmistoa liberalismin ja Israelin liiallisesta arvostelusta sekä liiallisesta ymmärtäväisyydestä islamismin "vihreää fasismia" kohtaan.

Levyn teos on selkeästi kirjoitettu kommentiksi ranskalaiseen keskusteluun, sen verran vahvasti hän linkittää vasemmiston ongelmat nimenomaan sellaisen vasemmiston symboliikkaan ja puhetapoihin jollaista esimerkiksi Suomessa ei ole vuosiin ollut enää olemassa. Hänen mukaansa vanhat neljä "refleksiä" tulisi elvyttää, nämä ovat antisemitismin hylkääminen, antitotalitarianismi vuoden 1968 hengessä, antifasismi sekä antikolonialismi. Samalla on hylättävä ajatus jonkinlaisesta "lopullisesta päämäärästä" ja vallankumouksen toivottavuudesta -teologisen politiikan aika on ohi.

Levyn mukaan ideologisen uudistumisen keskeisin sisältö on vapauden ja tasa-arvon yhdistämisessä. Samalla vasemmiston on Euroopassa selkeästi sitouduttava sekularistisen yhteiskunnan periaatteisiin. Tässä yhteydessä Levy keskustelee mielenkiintoisesti suvaitsevaisuuden käsitteestä ja vaatii, uskonnollisen tasa-arvon nimissä, kaikkien uskontojen pitämistä selkeästi erossa valtiollisesta päätöksenteosta. Ihmisoikeuksia ei voida loukata minkään uskonnon nimissä.

Pitkästä aikaa parhaimpiin ja ennen kaikkea selkeimpiin ajankohtaisiin taloutta ja talouspolitiikkaa käsitteleviin teoksiin kuuluu puolestaan Clintonin hallituksen työministeri Robert Reichin teos Supercapitalism - The Battle For Democracy in the Age of Big Business. Reichin keskeinen väite on, että kapitalismi on muuttunut demokraattisesta kapitalismista nk. superkapitalismiksi ja vaikka tämä on tarkoittanut monessa suhteessa taloudellisia voittoja ja valinnanvapauden lisääntymistä niin kuluttajien kuin investoijien näkökulmasta, se on samalla tarkoittanut demokratian merkittävää kaventumista. Yksittäiset ihmiset voittavat kuluttajina, mutta häviävät kansalaisina, ja samalla valta siirtyy demokraattisilta elimiltä yksittäisille pääoman omistajille.

Superkapitalismiin siirtyminen on Reichin mukaan osin poliittisten päätösten tulosta, mutta hänen mukaansa muutos alkoi jo selkeästi ennen Reaganin-Thatcherin aikaa jota usein pidetään uusliberalismin voittokulun alkuna. Demokraattisen kapitalismin "kulta-ajasta", jota luonnehtivat kasvun valtiovetoisuus, neuvottelu ja sopiminen, vakaus, tuottojen jako ja suurtuotannon edut siirryttiin erityisesti teknologian kehittyessä ja deregulaation edetessä jo 70-luvulle tultaessa kohti superkapitalismia. Superkapitalismin ajan yritystoiminnalle ominaista ovat kiristynyt kilpailu, matalammat hinnat ja koon merkityksen väheneminen markkinoillepääsyssä.

Mielenkiintoinen on Reichin huomio siitä, ettei suuri yrityskoko enää tarkoita kuluttajahinnan asettumista korkealle vaan kiristysruuvia nimenomaan suhteessa omiin alihankkijoihin. Superkapitalismia pitää vauhdissa kuluttaja, joka lyhyellä tähtäimellä hyötyy halvemmista hinnoista -ja investoija jolle oleellista on vain yrityksen tuotto. Samalla yleisempää etua tavoittelevat kollektiiviset toimijat kuten ammattiyhdistysliike jäävät hankalaan tilanteeseen -niiden omat jäsenet toimivat kuluttajaroolissaan usein vastoin ay-liikkeen tavoitteita.

Edelliseen liittyen Reich tekee kirjassa erinomaisen analyysin yritysten yhteiskuntavastuusta jota hän pitää merkittävissä määrin tyhjänä puheena. Yritykset eivät toimi sosiaalisesti vastuullisella tavalla, se ei ole niiden tehtävä eikä niiltä tule sitä edellyttää. Yhteiskuntavastuun vaatiminen on poliitikkojen harjoittamaa vastuun pakoilua. Politiikan tehtävänä on määrittää säännöt joiden puitteissa yritykset toimivat.

Oleellista on myös havaita, ettei superkapitalismissa ole kysymys "oikeasta" tai "väärästä". Eri rooleissaan ihmiset sekä hyötyvät että kokevat haittaa kapitalismin muutoksesta -ja joka omalta osaltaan vaikeuttaa muutosta jonka monet kuitenkin kokevat tarpeelliseksi. Osasyy on myös se, että markkinoiden kyky vastata yksilöllisiin tarpeisiin on erittäin hyvä, mutta ne instituutiot, jotka ovat perinteisesti kanavoineet ihmisten näkökulmia kansalaisina ovat heikentyneet. Superkapitalismi on myös työntynyt politiikkaan puolue- ja vaalirahoituksen muodossa. Tämä vaikuttaa korostuneesti politiikan asialistaan jossa päähuomion saavat lähinnä yritysten keskinäisiin kiistoihin liittyvät kysymykset -eivät niinkään kansalaisten murheiden aiheet.

Kirjan päätösluvussa Reich vaatii ennen muuta demokratian vahvistamista. Keskeinen kysymys on ymmärtää etteivät yritykset ole ihmisiä vaan juridisia olentoja. Yritysten inhimillistäminen politiikassa ja julkisessa keskustelussa on merkittävä ongelma, jonka vuoksi politiikassa aletaan puhua "yritysten oikeuksista". Yrityksille ei kuulu muita vastuita kuin lain noudattaminen, eikä niille myöskään kuulu erityisiä oikeuksia. Osana yhteiskunnallista uudistusohjelmaa valtion roolia taloudessa tulee vahvistaa, perustutkimukseen panostaa ja ennen muuta investoida ihmisiin. Demokratian tehtävä on saavuttaa niitä asioita yhteiskuntana joita emme voi saavuttaa yksilöinä markkinoilla. Siksi demokratiaa on suojeltava ja vahvistettava.

Vielä veroista

2009-09-11T07:59:00.005+03:00

Verokeskusteluun saatiin jälleen hyviä sytykkeitä kun VM:n Hetemäen työryhmän odotettu välitarkastelu julkaistiin. Esityksessä oli hyviä linjauksia. Progression periaate halutaan säilyttää ja veropohjan tilkitsemiseksi ehdotetaan tarkasteltavaksi usein parempiosaisten helpommin hyödynnettävissä olevia verovähennyksiä jotka tekevät verosuunnittelusta mahdollista ja turhaan monimutkaistavat järjestelmää. Perushuomiot nimenomaan työn köyhyyttä vähentävästä vaikutuksesta ovat nekin oikeita. Köyhyyttä ei torjuta vain tulonsiirroin.

Kuumaksi perunaksi nousi asuntolainojen korkojen verovähennysoikeus, joka oli listassa tarkasteltavien asioiden mukana. Valmista esitystä aiheesta ei ollut - eikä tuskin seuraavan päivän keskustelujen perusteella ole tulossakaan. Poliitikot laidasta laitaan ilmoittivat vastustavansa vähennyksen poistoa ja uutisissa näytettiin "kansalaista" edustavaa kolmikerroksisen talon rakentajaa joka purki pahaa mieltään aiheesta ja kertoi olevansa todella suurissa vaikeuksissa mikäli vähennys poistettaisiin. Varmasti.

Verovähennysoikeus on kieltämättä yksilönäkökulmasta mukava olla olemassa ja takuulla tarpeenkin monille. Myös allekirjoittanut nauttii siitä. Asuntolainojen verovähennysoikeuden olemassaololle ei kuitenkaan ole oikein löydettävissä oikeudenmukaisuuteen liittyviä perusteita. Kyseessä on tuki omistusasujille, jotka keskimäärin ovat paremmin toimeentulevia kuin vuokralla-asujat, jotka puolestaan eivät saa vastaavia vähennyksiä omiin asumismenoihinsa.

Vähennys tukee myös pankkeja koska se auttaa ihmisiä ottamaan suurempia lainoja, ja samalla ajaa osaltaan asuntojen hintoja ylöspäin. Hetemäen kalvojen mukaan vähennyksen merkitys valtion taloudelle on 490 miljoonaa euroa vuodessa. Se on kaksi kertaa enemmän kuin arvioitu päivähoitomaksujen poisto. Samaan aikaan lehdistä luetaan vanhustenhoidon tilasta resurssipulassa, ryhmäkokojen kasvusta kouluissa ynnä muusta.

Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen kirjoitti Helsingin Sanomissa muutama päivä sitten siitä, miten ihmiset mielipidetiedusteluissa kertovat valmiutensa maksaa veroja luodakseen yhteiskuntaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Äänestyskopissa tai muussa omassa toiminnassa nämä arvot eivät sitten kuitenkaan näy. Verokeskustelu osoitti sen, että poliitikot ovat tästä niin vakuuttuneita ettei kukaan edes yritä järkiperusteilla.

Välttävä kuusi miinus

2009-08-30T11:31:00.003+03:00

Tulevan vuoden budjetti jää mieleen kolmesta asiasta. Ensinnäkin käsittämättömästä alv-väännöstä, jonka lopputuloksena valtion kassaan syntyy keskelle nousevaa työttömyyttä ketään työllistämätön satojen miljoonien kokoinen lovi ja joka katetaan veronkorotuksilla jotka pahimmillaan heikentävät työllisyyttä entisestään. Toiseksi työttömyyden räjähdysmäisestä kasvusta jonka syyt tottakai ovat merkittävissä määrin Suomen ulkopuolisia mutta jolle ei liikoja aiota tehdä. Viimeisenä nousevat esiin kehitysyhteistyömäärärahat, joiden osalta järjestöt syyttävät hallitusta enemmän tai vähemmän suoraan valehtelusta.

Ruoan hinta on viime aikoina noussut Suomessa huomattavasti verrokkimaita nopeammin. Tätä voidaan selittää tulevan alv-alennuksen etukäteisellä siirtymisellä kauppojen katteisiin. Alv-ale on jo maksettu. Keskusta perustelee pakkomiellettään köyhyyden vähentämisellä, mutta alv-alesta nauttivat kaikki, myös he, jotka eivät vähävaraisuudesta kärsi. Samalla, mitä kalliimpia elintarvikkeita ostat, sitä suuremman verohelpotuksen saat. Jos Keskusta olisi aidosti huolissaan vähävaraisista eikä kauppiaiden taseista olisivat nyt hiekkaan valuvat 500 miljoonaa lievittäneet köyhyyttä paljon alv-alea tehokkaammin köyhimmille suoraan suunnattuina.

Välillisten verojen yleistä korottamista ymmärretään laajalti niissä piireissä joissa toivotaan kulutuksen kireämpää verotusta ympäristön säästämiseksi. Suhdanteet huomioon ottaen ajankohta ei välttämättä kuitenkaan ole paras mahdollinen tämäntapaiseen korotukseen. Aiheesta kirjoitettiin työllisyysnäkökulmasta hiljattain mielenkiintoisesti mm.Talouselämässä. Samalla on huomioitava, että alv-korotus on muodoltaan regressiivinen, eli kohdistuu korostuneesti pienempituloisiin. Kun samalla omaisuuksien tai pääomatulojen verotus ei kiristy, ollaan Suomessa jälleen monta askelta lähempänä de facto tasaveroa, linja joka toistuu budjetista toiseen.

Taannoin valtionvarainministeri Katainen kehui budjettiensa elvyttävyyttä ja tyrmäsi opposition vaatimukset populistisiksi. Useat ekonomistit arvostelevat elvytyspolitiikkaa nyttemmin kuitenkin liian vaatimattomaksi ja liian nopeasti lopetetuksi. Aktia-pankin Timo Tyrväinen toteaa YLEn haastattelussa seuraavaa: "Valitettavasti hallituksen suurin virhe tapahtui jo liki vuosi sitten. Elvytykseen lähdettiin liian hitaasti ja liian pienin panoksin." Kuulostaa kovasti samalta kuin opposition esittämä kritiikki viime vuonna. Jossain vaiheessahan laman ei pitänyt koskea Suomea lainkaan, myöskään tämä näkemys ei juuri tukea reaalimaailmasta saa. Kaiken huipuksi Suomi ei velkaannu lisätäkseen jo nousuun lähteneen Saksan tapaan investointeja vaan laskeakseen veroja. Tämäntapaisen elvytyksen teho on huonommaksi havaittu.

Esityksessä on toki hyviäkin elementtejä. Kiinteistöveron ylärajan nosto on tervetullut. Samaten pienenä detaljina etsivän nuorisotyön varojen nosto, joskin moni muistaa Kokoomuksen leimanneen vaaleissa koko aktiivisen työvoimapolitiikan "temppuiluksi". Viisastua kuitenkin aina saa. Myös perusvähennyksen nosto on hyvä asia. Kokonaisuutena työllisyydestä ja epätasa-arvosta huolestuneet jäivät jälleen pettyneiden joukkoon.

Vaalirahaencore

2009-08-16T11:53:00.011+03:00

Vaalirahakeskustelu on jatkunut kesän jälkeen ja saanut uutta vauhtia puoluerahoituksesta. Kaikki merkittävät puolueet ovat avanneet rahoitustaan ja keskustelu on siirtynyt lähinnä pohdintaan siitä kuka ja mikä puoluetoimintaa saa rahoittaa ja millä perusteella.

Vasemmiston osalta merkittävä tukija on ammattiyhdistysliike. Tässä ei liene mitään uutta tai yllättävää. Eräät kommentaattorit ovat olleet sitä mieltä, etteivät liitot saisi ohjata taloudellista tukeaan korostuneesti vasemmistopuolueille koska jäsenistö kannattaa myös muita puolueita. Tämä on useimpien vaalien kohdalla varmasti totta.

Liitoissa järjestetään kuitenkin myös omia vaaleja, joissa valitaan liiton johdosta vastaavat henkilöt. Otetaan esimerkiksi Metalli, jonka viime vaaleissa vuonna 2008 sosialidemokraatit saivat yli 60% kannatuksen. Myös Keskusta osallistui vaaleihin omalla listallaan, saaden 0,7% kannatuksen. Äänestysprosentti oli 48,9, eli selkeästi parempi kuin vaikkapa eurovaaleissa. Kysymys kuuluukin, kannattavatko he, jotka vaativat jäsendemokratian ohittamista tällaisissa kysymyksissä, myös vaikkapa eduskuntavaalien korvaamista mielipidekyselyillä?

Kuten todettua, verovähennysoikeus jäsenmaksujen suhteen koskee vastaavalla tavalla työnantajajärjestöjä joilta tukea valuu suurissa määrin oikeistopuolueille. Mitä taas tulee yritysrahoitukseen, niin jotkut ovat kyselleet mitä eroa on vaikkapa Sammon tuessa verrattuna Tradeka-yhtymään? Tradeka-yhtymä on luonteeltaan osuuskunta, jossa siinäkin on vaalit. Joissa vaaleissa sosialidemokraatit saivat viimeksi 55,9% kannatuksen. Sammossa valtiolla on tuntuva omistus ja valtion omistamme me kaikki joiden puoluesympatiat tai niiden puute on mitattu valtiollisissa vaaleissa. Ja kyllä niissä taidettiin äänestää muitakin kuin Kokoomusta.

Puolueiden rahoittajien laatu kertoo myös siitä millaiset organisaatiot ja ihmiset, ihmisistähän organisaatiot koostuvat, keitäkin tukevat. Ammattijärjestöt, joihin kuuluu työikäisten suomalaisten enemmistö ja jotka lienevät työelämäkysymysten parhaita asiantuntijoita, ovat tukeneet korostuneesti sosialidemokraatteja. Yksittäiset varakkaat henkilöt sekä työnantajaleiri puolestaan ylikorostuneesti oikeistoa. Kaikki nämä tahot ovat varmasti tukeneet liikkeitä, joiden katsovat ajavan parhaiten itselleen tärkeitä kysymyksiä.

Kysymys rahoituksen moraalisuudesta koskee myös sitä miksi tukea annetaan. On huomattavan eri asia mikäli tuella ostetaan poliittisia toimijoita ottamaan perusarvojensa vastaisia kantoja kuin että halutaan tukea sellaisten kantojen voitolle pääsemistä jotka ovat jo olemassa. Toimittajat tekevät virheen mikäli he kuvittelevat puolueiden tai poliitikkojen olevan mieltä x vain siksi, että heitä on rahoitettu joltain taholta. He saattaisivat olla mieltä x aivan siitä riippumatta saavatko he rahoitusta vastaavalla tavalla ajattelevilta vai ei. Esimerkkinä SDP ajoi työntekijöiden oikeuksien parantamista jo silloin kuin nykymuotoisen ay-liikkeen syntymiseen oli vielä vuosikymmeniä.

Puoluerahoituksen alla kulkee kuitenkin vaalitulosten kannalta huomattavasti merkittävämpi kysymys ja se on kysymys ehdokasrahoituksesta. Samaan aikaan kun puoluerahoitus on ollut otsikoissa, ovat myös europarlamenttiin valitut ja varalle jääneet julkaisseet kampanjoidensa hintoja. Erot eri ehdokkaiden välillä ovat valtavia. Keskustan ja Kokoomuksen ehdokkaille yli 100 000 euron kampanjat ovat olleet arkipäivää. Kaikille ketkä seuraavat vaaliaikojen lehti-ilmoittelua tämä on ilmiselvää, kannet hohtavat sinisenä. Eduskuntavaaleissa läpimenneiden osalta luvut antavat suuntaa, ilmoitusten perusteella keskimääräinen kokoomuslainen käytti 49 000 euroa, keskustalainen 48 000, sosialidemokraatti 31 000.

Hyvä kysymys kuuluu, voiko rahoituksellista epätasa-arvoisuutta ja kilpavarustelua lopultakaan tehokkaasti hillitä ilman muutoksia vaalijärjestelmään? Olisiko sittenkin aika keskustella lähes kaikissa länsieurooppalaisissa valtioissa käytössä olevasta listavaalista? Tämä käytännössä lopettaisi ehdokasrahoituksen tarpeen -ja sitä kautta söisi tehokkaasti mahdollisen korruption eväät.

Punaviherpohdiskelua

2009-08-04T10:15:00.007+03:00

Kansanedustaja, entinen valtionvarain- ja opetusministeri Antti Kalliomäki teki jokin aika sitten Kalevassa ja nyt uudelleen Uutispäivä Demarissa mielenkiintoisen avauksen liittyen tulevien eduskuntavaalien jälkeiseen tilanteeseen. Hänen mukaansa SDP:n tulisi tehdä selkeä linjaus hyvissä ajoin ennen vaaleja ettei tulevaan hallitukseen mennä sen paremmin Keskustan kuin Kokoomuksenkaan kanssa. Linjaus olisi toteutuessaan suuri muutos Suomessa vallinneeseen kulttuuriin kahden kaupasta ja kolmannen korvapuustista.

Kalliomäen ajattelussa heijastuu hänen käsityksensä poliittisen asetelman muutoksesta. Kalliomäki johti SDP:n vaalianalyysityöryhmää pieleen menneiden eduskuntavaalien jälkeen. Ryhmässä puhuttiin paljon aitojen poliittisten vaihtoehtojen puutteesta sekä demarien vaikeuksista erottua porvaripuolueista. Tästä raosta ponnistavat mm. perussuomalaiset. Kalliomäen mukaan molemmat suuret oikeistopuolueet ovat sanoutuneet irti niistä perusperiaatteista joita sosialidemokraatit ovat pitäneet tärkeänä, mm. sopimusyhteiskunnasta. Yhteistyö kävi niin kauan kuin näistä periaatteista päästiin yksimielisyyteen. Kalliomäen mukaan näin ei enää ole.

Politiikka on blokkiutumassa useassa maassa, lähimpänä Ruotsissa, jossa tulevissa parlamenttivaaleissa toisistaan mittaa ottavat punavihreä oppositio sekä vallassa oleva porvariallianssi. Sama tilanne, mutta toisin päin on olemassa myös Norjassa jossa sosialidemokraatit hallitsevat vasemmiston ja sikäläisen Keskustan tuella. Blokkipolitiikasta on kyse myös selkeän kaksipuoluejärjestelmän maissa kuten Espanjassa ja ainakin toistaiseksi kahden pääpuolueen Isossa-Britanniassa.

Selkeissä koalitioissa on avoimuutta lisäävä vaikutus. Nykyisessä tilanteessa Suomessa ei milloinkaan voida olla varmoja millaista politiikkaa vaalien jälkeen noudatetaan koska ainoa todella merkityksellinen ohjelma, hallitusohjelma, luodaan vasta vaalien jälkeen. Kukaan ei Suomessa pääse äänestämään hallitusohjelman puolesta. Päinvastoin, sisällölliset vaalit käydään usein varsin yksilölähtöisten ehdokkaiden tavoitteilla sekä puolueiden vaaliohjelmilla joista mikään ei tule sellaisenaan lopulta voimaan. Toisin on mm. edellä mainituissa pohjoismaissa, joissa kansalaiset pääsevät vaikuttamaan myös vaalien jälkeen toteutettavaan politiikkaan hallitusohjelman muodossa. Punavihreän allianssin vaaliohjelma on valmis hallitusohjelma.

Ongelmiakin toki on. Blokit ovat pahimmillaan urauttavia. Puolueet voivat muuttua, kuten ovat muuttuneetkin jolloin blokit eivät välttämättä vastaa todellisuutta entiseen tapaan. Samaten puolueiden linjaukset saattavat olla yhteneväiset monissa asioissa mutta erota merkittävästi joissain merkittävissä kysymyksissä. Norjassa sosialidemokraatit ovat EU-myönteisiä kuten myös oikeiston Kokoomusta vastaava Höyre, mutta puolueet eivät mahdu samaan hallitukseen. Siksi Norjan EU-jäsenyyshakemusta lienee turha odottaa demarien hallituskumppanien ollessa selkeän EU-vastaisia. Lisäksi voidaan kysyä olisiko jatkuva sotatila, jollaista selkeiden blokkien järjestelmässä politiikka usein on, paras mahdollinen tila sellaiselle puolueelle joka selkeästi asettaa tavoitteekseen sopimisen ja konsensuksen?

Onnistuisiko blokkiuttaminen Suomessa, ja kannattaisiko se? SDP:lle kyseisenkaltainen selkeä linjaus merkitsisi parhaimmillaan merkittävää profiilinkorotusta sekä hallitusvaltaan tottuneen puolueen lopullista henkistä vapautumista taktisista pohdinnoista politiikan visiointiin. Pahimmillaan se taas voisi tarkoittaa puolueen ajautumista pitkäaikaiseen paitsioon ja sitä kautta yhteiskunnalliseen marginaaliin, mahdollisuus jonka Kalliomäki myös toteaa. Sosialidemokratian keskeisten tavoitteiden merkittävä toteutuminen Suomessa on kuitenkin perinteisesti liittynyt ennen muuta yhteistyökykyyn, Britanniassa Labour vietti oppositiossa kaikkiaan 18 vuotta vuosina 1979-1997 ennenkuin nousi valtaan.

Lopulta merkityksellisintä on politiikan sisältö. Punavihreän blokin mahdollisuus liittyy selkeästi nykyistä tasa-arvohakuisemman politiikan toteuttamiseen. Tällaiselle löytyy vankka kannatus merkittävässä osassa suomalaisia. Tarja Halosen kaksi kertaa tapahtunut valinta oikeistolaista ehdokasta vastaan osoittaa Suomessa olevan keskustavasemmistolaisen enemmistön mikäli valinnan merkitys kyetään osoittamaan. On vaikea nähdä miten tämä tapahtuisi muutoin kuin selkeillä vaihtoehdoilla. Kalliomäen vaatiman ilmoituksen toteuttaminen asettaisi SDP:n selkeästi tämän muutosvaatimuksen kärkeen.

Kalliomäki ei mainitse avauksessaan odottaako hän sitoutumista porvaripuolueiden vastaiseen rintamaan myös muilta puolueilta. Edellä mainitun demokraattisen ulottuvuuden toteutumisen kannalta tämä olisi kuitenkin keskeistä. On valitettavan vaikea nähdä esimerkiksi liberaalien vihreiden sitoutuvan vasemmiston projektiin -ellei sitten blokkiutumisen paine pakottaisi valitsemaan puolia. Sama kysymys liittyy perussuomalaisiin. Hyväksyttäisiinkö PS hallituskumppaniksi? Vai söisikö selkeä vaihtoehto perussuomalaisten eväät ja työntäisi puolueen takaisin marginaaliin? Joka tapauksessa ilman uskottavaa ja laajaa koalitiota saattaisi toivottu johtajuus ja voittajan vankkurit-ilmiö jäädä vaaleissa syntymättä.

Keskustelua Kalliomäen avauksesta mm.

Nainen saa lapsen!

2009-07-25T10:05:00.007+03:00

Eurovaalien suurelle yleisölle tuntematon yllätyskomeetta, vahvojen kummisetien ja -tätien parlamenttiin auttama Keskustan Riikka Manner kertoi pari päivää sitten raskaudestaan ja kautensa alkuun sijoittuvasta äitiyslomasta. Tämä on aiheuttanut onnittelujen lisäksi kritiikkiä ja kysymyksiä siitä miksei ehdokas kertonut raskaudestaan kampanjansa aikana. Mannerin kohtaama ilmiö ei ole uusi, ja viimeaikaista mielipideilmaston kehittymistä seuratessa ei valitettavasti ilmeisesti edes poistumassa.

Manner toimi vaaleissa kuten lähes kuka tahansa nuori nainen joutuu edelleen toimimaan pyrkiessään johonkin tehtävään raskaana ollessaan. Mikäli asia on mahdollista salata, se salataan. Helsingin Sanomien haastattelussa Manner ihmettelee miksi raskaudesta olisi pitänyt kertoa. Hän kuitenkin takuuvarmasti tietää syyn kertomattomuuteen varsin hyvin. Hän olisi tuskin tullut valituksi mikäli asia olisi ollut tiedossa. Tätä voi joku halutessaan pitää äänestäjien huijaamisena, mutta paljon enemmän kyseinen asia kertoo edelleen yleisestä konservatiivisesta perhekäsityksestä sekä naisten ja miesten epäsuhtaisesta kohtelusta.

Poliittisessa toiminnassa nuoret naiset joilla on lapsia, kohtaavat kysymyksen siitä miten he aikovat yhdistää perheen ja vaativan luottamustoimen. Tähän törmäsivät varmasti niin Pilvi Torsti, Johanna Sumuvuori, Petra Paasilinna kuin monet muut. Kuinka moni kysyi samaa asiaa eurovaalien yhteydessä vaikkapa Ukko Metsolalta, jolla on kaksi pientä poikaa, tai Alexander Stubbilta jonka poika oli kaksikuukautinen hänen aloittaessaan europarlamentaarikkona -ja siis syntyi keskelle kampanjaruuhkaa? Tai kuten Tapio Laakso osuvasti kysyy, milloin syysvauvan perheeseensä saava valtionvarainministeri Katainen ilmoittaa erostaan. Tämän päivän Helsingin Sanomien mielipideosastolla juristi ja äiti Riikka Uusitalo vaatii Mannerilta juuri tätä.

Myös poliitikoilla on oikeus yksityiselämään ja vapaiden pitoon -aivan kuten muillakin ihmisillä. Samaten Mannerin tapauksessa lapsella on myös paikalla oleva isä, jota ei kuitenkaan jostain syystä näytetä pitävän kykenevänä hoitamaan parin yhteistä lasta vaimon mitä ilmeisimmin keskittyessä vapaidensa jälkeen parlamenttityöhön. Miksei?

Muuttuuko mikään?

2009-07-10T20:03:00.007+03:00

Kun finanssikriisi puhkesi, todettiin monissa suunnissa kapitalismin nykyisessä muodossaan olevan tiensä päässä, sääntelemättömien markkinoiden ajan ohi sekä ennen muuta todellisuudesta irtautuneen bisneseliitin ylettömien etujen historiaa. Muun muassa Britanniassa usea pankki kaatui joko kokonaisuudessaan tai osin valtion syliin. Kansallistamisia oli määrä seurata tiukka kontrolli ja rahoitusmarkkinoiden aito uudistaminen. Tai niin ainakin oli puhetta.

Mutta muuttuiko mikään, tai muuttuuko, ainakaan tarpeeksi? Bonuskulttuuri voidaan ottaa esimerkiksi. Vaikka bonusten osuus katastrofin kokonaisuudessa ei olekaan mitenkään erityisen suuri, on kyse sinällään tärkeästä ohjausmekanismista. Sitä tehdään mitä mitataan. Mikäli tavoitteena, toisin sanoen bonusten määrittäjänä, on tiettyyn hetkeen sidottu merkittävä kurssinousu, määrää tämä kaikkea muuta toimintaa, pitkäjännitteisyyden kustannuksella, riskejä kaihtamatta.

Bonusten maksamisessa ei sinällään ole mitään vikaa. Hyvin tehdystä työstä tulee voi ja tulee palkita, eivätkä ihmiset nykyisellään ole sen ahneempia kuin ennenkään. Kuten Robert Reich kirjassaan Supercapitalism toteaa, bonuskulttuurissa ja uusien rahoitustuotteiden kehittelyssä kyse oli ennen muuta mahdollisuuksien avautumisesta ja niiden hyödyntämisestä. Sinällään toki voisi toivoa että työt tehtäisiin hyvin joka tapauksessa (usein erittäin hyvää) palkkaakin vastaan kuten tavallisilta työntekijöiltä odotetaan, tai sitten bonusten tulisi koskea koko henkilökuntaa.

Brittiläinen esimerkki muutoksen mahdollisuudesta on varoittava. Liberaalidemokraattinen parlamentin jäsen Vince Cable kuvaa laajassa artikkelissaan New Statesmanissa brittiläisten pankkien ja niiden johdon jatkavan toimintaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Veronmaksajien rahoilla pelastetut pankit maksavat kyseisiä varoja ulos valtaisina bonuksina, siitä huolimatta että kriisi saattaa edelleen pahentua. Tämä johtuu ennen muuta maan poliittisen johdon epäonnistumisesta kulttuurin muuttamisessa. Koska pankit ovat käytännössä valtion omistuksessa, kyse on ennen muuta poliittisen tahdon puutteesta. Ei siis siitä etteikö voitaisi tehdä, vaan siitä ettei haluta. Varsinkin kun jopa USA:ssa bonuksiin puututtiin niiden pankkien kohdalla jotka valtio pelasti.

Pankkien ja yhteiskunnan kohdalla on tapahtumassa vanha, ennen pankkeja koskenut viisaus jonka mukaan mikäli sinulla on velkaa pankillesi tuhat euroa eikä sinulla ole rahaa, sinulla on ongelma. Jos taas olet velkaa pankillesi tuhat miljoonaa euroa eikä sinulla ole rahaa, pankillasi on ongelma. Pankit ovat kasvaneet erittäin voimakkaiksi, ja kykenevät jopa tällaisessa tilanteessa sanelemaan ehtoja hallitusten toiminnalle -there is no alternative -puhe toimii edelleen.

Cable ehdottaa artikkelissaan useita toimia tilanteen parantamiseksi. Liian suuret pankit, jotka ovat hänen sanojensa mukaan "too big to fail" tulisi joko ottaa aidosti selvään valtion hallintaan, tai sitten pilkkoa riskien vähentämiseksi. Toinen mahdollisuus olisi valtion takuiden ulottaminen vain talletustoimintaan, investointipankkien ollessa täysin kilpailullisia. Miksi veronmaksajien tulisi toimia takaajina usein varsin spekulatiivisissa, ja kuten kriisi on osoittanut, todellisuutta vastaamattomissa sijoituksissa joiden riskit ovat valtaisat?

Kaikkia ehdotuksia alleviivaa keskeinen periaate: mikäli pankit haluavat tukea veronmaksajien rahoista, niiden on suostuttava veronmaksajien edustajien vaatimuksiin. Ja on myös odotettava että veronmaksajien edustajat muistavat keitä edustavat. Tilanne, jossa voitot ovat aina yksityisiä ja tappiot yhteisiä tulee vain ja ainoastaan lisäämään riskinottoa ja spekulaatiota. Tilaisuus toimia olisi nyt, mutta muuttuuko mikään aidosti?

Hieman aihetta sivuten viime syksyltä: Olli Koski ja omia ajatuksia.

Kesäkirjoja

2009-07-05T11:08:00.011+03:00

Kesä mahdollistaa jälleen lukuharrastuksen, ja monia hyviä niteitä on tarttunut haaviin. Pyhän Venäjän palveluksessa on Vladimir Sorokinin huikea dystopia 2020-luvun Venäjästä. Tulevaisuuden Venäjä on äärikansallismielisen ideologian ja propagandan kyllästämä, ulkomaailmasta eristäytynyt, naapureitaan energiansaannin katkaisemisella uhkaileva johtajavaltainen yhteiskunta.

Tsaaria palvelevat erikoisjoukot, opritšnikat, joita myös Iivana Julmalla oli käytettävissään. Romaani kuvaa opritšnikka Komjagan päivää jonka aikana rangaistaan armotta valtion vihollisia, syöstään suosiosta pudonneita kuolemaan ja päivä päätetään veljeskunnan yhteisiin orgioihin. Pyhän Venäjän palveluksessa tarjoaa valtaisan määrän viitteitä paitsi Venäjän historiaan ja kirjallisuuteen, myös päivänpolitiikkaan. Ei siis liene sattumaa, että Sorokin kuuluu Putin-nuorten vainoamiin kirjailijoihin.

SDP:n entisen puheenjohtajan ja pääministeri Paavo Lipposen teos Järki voittaa käsittelee laajalti suomalaista identiteettiä sekä lähihistoriaa. Lisäksi hän käsittelee laajalti sivistyksen käsitettä, sen sisältöä sekä pohtii sivistyneen ihmisen määritelmää. Lipponen korostaa sosialidemokraattien ja erityisesti Väinö Tannerin merkitystä suomalaisen demokratian ja itsenäisyyden turvaamisessa.

Kun teos julkaistiin, huomio kiinnittyi lähinnä Lipposen julkaisemaan intellektuellilistaan sekä kirjalliseen hyökkäyksiin Erkki Tuomiojaa ja Heikki Patomäkeä vastaan. Kyseisen, varsin lyhyen osion olemassaololle on, ottaen huomioon kirjan yleisen teeman, kieltämättä vaikea löytää erityisiä perusteita. Sen sijaan kyseiseen kirjan osaan sisältyvä pohdinta diktaattoreita tai epädemokraattisia menetelmiä kannattaneista intellektuelleista olisi elitismiin ja aatteelliseen fundamentalismiin taipuville lukemisen arvoista materiaalia.

Poliittista luettavaa tarjoaa myös Arja Alhon tuore pamfletti Kovan tuulen varoitus. Alho kertoo 120-sivuisessa kompaktissa tekstissään omia näkemyksiään vasemmiston alamäen syistä sekä Lipposen hallitusten päätöksenteosta. Alho kuvaa eduskuntaryhmän sekä keskeisten ministerienkin syrjäytymistä päätöksenteosta ja keskustelusta sekä vallan keskittymistä selkeän poliittisen linjan omaavalle valtionvarainministeriön virkamiehistölle. Lisäksi hän kuvaa poliittisia pettymyksiä liittyen erityisesti vähempiosaisten aseman parantamiseen. Alhon mukaan SDP:n vaalitappion takana oli uskottavuuden menetys sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon takaajana.

Pamfletin tulevaisuusorientoitunutta antia on pätevä hegemonia-analyysi sekä avaukset endogeenisen kasvun teorian laajamittaisemman soveltamisen suuntaan. Alho seurailee Tuomiojan linjauksia liittyen poliittisen onnistumisen mittaamiseen, hänen mukaansa sosialidemokraattien tulisi arvioida menestystään poliittisessa työssä hallitusaikanaan sen perusteella miten heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tilanne ja suhteellinen asema yhteiskunnassa kehittyy. Samalla hän asettuu kannattamaan merkittävää suoran demokratian lisäämistä niin yhteiskunnassa yleensä kuin puolueissakin.

Politiikan kielen ja käsitteiden kannalta keskeinen teos on amerikkalaisen kognitiotieteen professori George Lakoffin teos Whose Freedom? The Battle over America's most important idea. Lakoff kiinnittää huomiota vapauden käsitteeseen sekä kamppailua sen sisällöstä. Vapaus on keskeinen arvo amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa sen määritellessä hyvin vahvasti amerikkalaista kansallista identiteettiä.

Lakoffin mukaan Yhdysvaltojen oikeisto on pitkään tietoisesti ja ohjelmallisesti pyrkinyt täyttämään vapauden käsitettä omalla sisällöllään ja osin onnistunut syrjäyttämään progressiivisen käsityksen vapaudesta. Lakoff käy perusteellisesti läpi vapauden käsitteen yhteistä sisältöä sekä kiistanalaisia tulkintoja. Hänen mukaansa erilaisia vapauskäsityksiä voidaan valaista perhemetaforan kautta (jota tukee amerikkalainen käsitys kansakunnasta perheenä), jossa vasemmistolainen, tai amerikkalaisessa kielenkäytössä progressiivinen käsitys vertautuu empatiaa korostavaan hoivaavaan perhemalliin konservatiivisen oikeiston vapauden vertautuessa vahvan isän malliin jossa keskeistä on selkeät moraalisäännöt sekä auktoriteetti. Kirja sisältää perusteellisen kuvauksen eri tavoista ymmärtää vapaus sekä käsittää riskien aiheutuminen ja olemassaolo.

Kirja päättyy Lakoffin omiin näkemyksiin siitä miten edistyksellinen liike voi jälleen pyrkiä jälleen ottamaan haltuunsa vapauden käsitteen sekä käymään kamppailua sen sisällöstä. Hänen mukaansa omia poliittisia tavoitteita on arvioitava nimenomaan ihmisten vapauden ja autonomian lisäämisen näkökulmasta. Every issue is a freedom issue. Tämä ei voi onnistua, elleivät perustavanlaatuiset kehykset ja ideologiset linjat ole paikallaan. Mainostoimistoilla ei voi onnistua ellei periaatetyötä ole tehty. Lakoff myös puolustaa tietynlaista populismia sellaisessa muodossa jonka avulla pyritään luomaan tunneyhteyttä ihmisiin. Pelkkä rationaalinen argumentointi ei auta. Traagisinta mitä hänen mukaansa voisi tapahtua olisi radikaalien tavoitteiden hylkääminen. Suurin osa ihmisistä saattaa kannattaa edistyksellisiä arvoja joissain kysymyksissä -ja puolestaan konservatiivisia joissain muissa. Silloin keskeistä on kyetä politisoimaan asetelma oikeiden asioiden ympärille -omista arvoista luopumatta.

Karumpaa luettavaa tarjoaa puolestaan italialaisen tutkija-toimittaja-kirjailija Roberto Savianon Italiassa bestselleriksi noussut Gomorra, joka kuvaa dokumenttiromaanin omaisesti Napolin alueen mafian toimintaa. Saviano käy piinallisen yksityiskohtaisesti läpi mafian soluttautumista kaikkeen taloudelliseen ja poliittiseen toimintaan, väkivallan ja toivottomuuden kehien syntymistä sekä yksittäisten ihmisten toivottomilta tuntuvien vastarintayritysten päättymistä usein joko kuolemaan tai unohdukseen.

Etelä-Italian lohduton köyhyys sekä siirtolaisten virta mahdollistaa toivottomien nuorten värväämisen camorran riveihin "sotilaiksi". Nämä lapsisotilaat saavat mafian kautta taskurahaa ja arvonantoa. Kun muodollinen yhteiskunta ei samaan aikaan kykene tarjoamaan heille juuri mitään, riittää mafian riveihin tulijoita -siitä huolimatta että varsinaiset hyödyt kerääntyvät harvoille ja valituille. Rikosbisnes on aidosti globaalia ulottuen Kiinasta Albanian kautta Latinalaiseen Amerikkaan. Kouriintuntuvimpia esimerkkejä ovat kertomukset valtaisasta jätebisneksestä jonka puitteissa vaarallisia jätteitä käytetään mm. lannoitteina, rakennusmateriaalien joukossa tai sitten vain hylätään luontoon.

Arhinmäen aika

2009-06-29T10:09:00.011+03:00

Vasemmistoliiton eurovaalikatastrofi nopeutti jo tiedossa ollutta muutosta puoluejohdossa. Martti Korhonen luopui ja pitkäaikainen perintöprinssi Paavo Arhinmäki valittiin Vasemmistoliiton uudeksi puheenjohtajaksi. Yllättävää valinnassa oli oikeastaan vain vastaehdokas Merja Kyllösen saama varsin suuri äänimäärä, siitä huolimatta että hänen aikomuksistaan edes asettua ehdolle puoluejohtoon ei ollut vielä hetki sitten mitään käsitystä.

Vasemmistoliitto on kauan nojannut vaalikannatuksessaan erittäin ikääntyneeseen perusäänestäjäkuntaansa. Nuorempiakin äänestäjiä ja kannattajia on olemassa, mutta aktiivi-ikäisiä vasemmistoliittolaisia todella vähän. Arhinmäen haastetta lisää se, että hänen valintansa, vaikkakin oli kauan tiedossa, on ehkä muita johtajavaihdoksia enemmän selkeä katkos menneeseen. Sukupolvien kuilu graffiteista, maahanmuuttajamyönteisyydestä, kansalaistottelemattomuudesta ja henkilökohtaisen poliittisuudesta perinteisiin duunaritaustaisiin entisiin SKDL-aktiiveihin on melkoinen ja sen silloittaminen valtava työ joka ei ole toistaiseksi ottanut onnistuakseen. Ja kun tämä tulisi samalla yhdistää niiden nuorten, erityisesti miesten, tavoittamiseen jotka nyt valitsevat kannattaa perussuomalaisia tai sitten olla täysin välinpitämättömiä koko politiikkaa kohtaan, riittää tehtävää.

Voiko Arhinmäki onnistua? Linjapuhe ei tarjonnut mitään uutta. Vaatimus ansioturvan sisältävästä perustulosta on sekin keksitty aikoja sitten. Ay-kumppanuus olisi varmasti toivottavaa, joskin Metallin vasemmistoliittolaiset tekivät juuri erään suurimmista karhunpalveluksista ay-liikkeen vaikutusvallalle Suomessa pitkään aikaan kaatamalla jäsenäänestystuloksen vastaisesti TEAM-hankkeen. Näkemys siitä, että Vasemmistoliitosta muodostuisi se vahva ay-liikkeen tavoitteita tukeva poliittinen voima voi toki olla tavoite, mutta kuulostaa varsin epärealistiselta. Puheen perusteella Arhinmäki ei näytä laskevan SDP:tä ay-liikettä ymmärtäväksi vasemmistopuolueeksi. Tämä taas jatkaa jo vuosia epäonnistunutta linjaa käydä kampanjaa erityisesti demareita vastaan.

Mutta mahdollisuuksiakin on. Hieman vasemmistopopulistisille "äijille" vaikuttaa taas olevan tietynlaista poliittista kysyntää. Samalla Arhinmäki tarjoaa erään harvinaisen samaistumiskohteen, politiikassa jo menestyneen, katu-uskottavan nuorehkon vasemmistolaisen miehen. Samalla hän saattaa kelvata myös erityisesti vihreisiin valuneille, varsin radikaaleille nuorehkoille ihmisille kaupungeissa. Vihreät ovat toistaiseksi onnistuneet säilyttämään kannattajiensa joukossa kasvonsa siitä huolimatta että heidän vahtivuorollaan on mm. säädetty Lex Nokia tai että heidän työministerikaudellaan nuorisotyöttömyys räjähti käsiin. Hyvä imago auttaa pitkälle. Arhinmäen Vasemmistoliitto, mikäli onnistuu myös uusimaan muita kasvojaan, saattaa kuitenkin miellyttää jossain vaiheessa radikaalimpia nykymenoon tympiintyviä. Tätä tukee hänen luonteva ja aito yhteytensä ei-perinteisempiin kansalaisjärjestöihin.

Arhinmäen kompastuskiveksi saattaa koitua puolueen perinteisempi siipi, joka tosin hupenee, mutta joka edelleen muodostaa eduskuntaryhmän ehdottoman enemmistön. Esimakua mahdollisesta ongelmasta saatiin viime vuoden lopulla. Kysymys kuuluu, ovatko nämä kaksi linjaa yhdistettävissä? Mahdotonta sen ei pitäisi olla. Martti Korhonen yritti ja epäonnistui. Yrittääkö Arhinmäki, vai ottaako hän riskin lähtemällä tavoittelemaan nimenomaan uusia kannattajia luottaen siihen että perinteiset äänestäjät pysyvät mukana? Mitään merkittävää menetettäväähän hänellä tai hänen puolueellaan ei toisaalta enää ole.

Valintoja on joka tapauksessa tehtävä. Arhinmäki katsoi itse Vasemmistoliiton pyrkivän hankkivan kannattajia joka suunnasta. Äänet toki kelpaavat tulevat ne mistä hyvänsä, mutta jonkinlaisen selkeän suunnan löytäminen -tai mielellään jo valmiiksi ajateltuna esiin nostaminen- nopeasti valinnan jälkeen olisi erittäin tarpeen. Mikäli merkittäviä uudistuksia halutaan tehdä -ovat ne sitten millaisia tahansa, poliittisia tai järjestöllisiä- ne on järkevää tehdä nopeasti valinnan tapahduttua. Ellei tätä kyetä tekemään, voi suuri lupaus paremmasta tulevaisuudesta raueta pian eikä nuori puoluejohtaja saa nopeasti kasvavassa paineessa montaa mahdollisuutta.

Virkkeitä vaalirahoista

2009-06-25T08:28:00.008+03:00

Yhteiskunnallinen toiminta katkeaa Suomessa yleisesti juhannukseen, mutta tänä vuonna vaalirahoituskeskustelu pitää vireyttä ainakin hetken normaalia korkeammalla tasolla. Ja syystä.

On päivänselvää, että Suomen pääministeri valehtelee tietoisesti ja harkiten. Puolueen johtaja tietää takuuvarmasti keitä on tavannut ja missä merkeissä. Tätä tosiasiaa vain vahvistaa muistin palautuminen matkan varrella. Tipoittain tihkuva tieto, uusimpana käänne jonka mukaan Vanhanen olisi itse ollut mukana valitsemassa jopa tuensaajia, vain vahvistaa jo varmaksi tiedettyä. Kysymys kuuluu: miten tällainen henkilö voi jatkaa maan korkeimpiin kuuluvassa asemassa kun emme sentään elä Valko-Venäjällä?

Oppositio ja media voivat grillata pääministeriä mielensä mukaan, mutta tällä ei välttämättä ole merkitystä. Vanhanen ja hänen asemansa on hallituskumppaneiden, erityisesti Kokoomuksen, varassa. Edellisen keskustalaisen pääministerin Anneli Jäätteenmäen kaatoi aikoinaan koalitiopartneri SDP, joka ei halunnut tehdä yhteistyötä kyseenalaisia keinoja käyttäneen pääministerin kanssa. Nykyisessä hallituspohjassa tämänkaltaiset kysymykset eivät näytä häiritsevän menoa. Edes vihreistä ei ole veneen keikuttajiksi vaikka Sinnemäeltä olisi voinut odottaa jotain sanottavaa aiheesta.

Enemmän kuin solidaarisuudesta Vanhasta kohtaan kyse on kuitenkin peliteoreettisesta asetelmasta. Kokoomus haluaa antaa Keskustan upota sekoilevan puoluejohtonsa mukana. Tämänpäiväiset gallupit, joihin koko vaalirahacase ei ole ehtinyt edes vaikuttaa, osoittavat Keskustan olevan SDP:n eurovaalituloksesta johtuvasta alamäestä huolimatta kannatukseltaan selkeä kolmonen. Kokoomus laskee varmasti oikein Vanhasen ja Korhosen toiminnan ja jatkuvan läsnäolon vähentävän Keskustan mahdollisuuksia nousta takaisin kisaan suurimman puolueen asemasta. Mikäli Keskusta vaihtaisi johtoa, voisi toipuminen olla mahdollinen. Toistaiseksi julkisuuden kannalta tarpeellista eroa Keskustaan onkin tyydytty tekemään kakkosketjun voimin.

Kokoomus ottaa kuitenkin myös riskin. Mikäli hallituksen poliittinen johtaja on selkeästi kyvytön hoitamaan tehtäviään ja menettää lopullisesti kansalaisten ja muiden poliittisten toimijoiden luottamuksen, ei tämä voi olla säteilemättä koko hallitukseen, ainakin sen keskeisimpiin toimijoihin. Vastuuta, joka myös Kokoomukselle aiheessa kuuluu, ei voi loputtomiin pakoilla. Myös laajempi kysymys, eli koko rahoitusskandaali lisää ihmisten epäluottamusta politiikkaan yleensä, eikä yksikään suurista puolueista hyödy millään tavalla niin kauan kun keskusteluissa voidaan kysyä niiden oman rahoituksen perään -ja tämä aivan siitä riippumatta onko niissä epäilyksiä herättäviä kytköksiä vai ei.

Comeback

2009-06-23T18:56:00.004+03:00

Bloginpito on niin allekirjoittaneelta kuin monelta muulta jäänyt viime kuukausina vähemmälle. Valitettava ilmiö, joka liittynee osaltaan keskustelun ja erityisesti yleisen verkko-olemisen siirtymisestä "kevyeen sosiaaliseen mediaan" kuten Facebookiin. Toisin sanoen ikuisesti jatkuva jankutus "sisältöjen" korvautumisesta hömpällä saa jatkoa nyt myös omaehtoisen verkkosisältöjen tuotannon puolella. Nyt vika ei kuitenkaan ole muissa vaan ihan itsessä.

Blogi on ollut itselleni tärkeä kanava omien ajatusten ymmärrettäväksi saattamiseen, testaamiseen, muistiin merkitsemiseen ja ennen muuta kehittämiseen. Nyt kun pariin-kolmeen viikkoon ei ole saanut ajatuksia siirrettyä "paperille", tuntuu kuin olisi jäänyt ajastaan jälkeen. Kirjoittamiseen tottuu ja sen laiminlyöminen harmittaa ja jopa haittaa omaa ajattelua. Ja toki jossain määrin tulee surtua hyväksi ja käydyksi osoittautuneen alustan laiminlyöntiä.

Nyt loman alettua ja varsin tekniseen suorittamiseen suuntautuneen viimeaikaisen työnteon korvautuessa ajalla joka toivon mukaan kasvattaa ihmisenä vähintään kahta henkilöä sekä sallii pitkästä aikaa keskittymisen myös johonkin henkisempään, blogikirjoittelu saa taas vauhtia. Aiheistahan ei ole puutetta, ei päivänpoliittisen tilanteen osalta, eikä syvemmän ideologisen keskustelun tai aikalaisanalyysin puolella. Eurovaalituloksen taustat, Iran ja vaalirahakysymys nousevat ensimmäisinä mieleen.

Muutamia lukemisen arvoisia juttuja näin kesähelteillä ovat mm:

Pilvi Torstin blogissa laadukasta keskustelua sosialidemokraattien tulevaisuuden haasteista
Jarkko Tontti nuijii lapsuuden klassikkoa upean provosoivasti
GSDn blogin vaalianalyysi

Eurovaaleista eteenpäin

2009-06-08T23:26:00.004+03:00

Vaalit veivät eurovaalien viimeisiltä metreiltä kirjoitusaikaa ja tämän päivän mediakattaus tarjoaa paljon hyvää materiaalia vaalituloksen analysointiin. Eurooppalaisella tasolla oikeisto menestyi hyvin sosialistien jäädessä muutamassa maassa, erityisesti Ranskassa, tapahtuneiden merkittävien pudotusten vuoksi entistä selkeämmin toiseksi suurimmaksi ryhmäksi. Suomen tulos oli suurten puolueiden tappio sekä perussuomalaisten rökälevoitto. Vasemmistoliitto menetti europarlamentaarikkonsa ja vihreät nostivat oman paikkamääränsä kahteen.

Mitä tapahtui? Olisi helppo sanoa että eurovaalit noudattelivat kunnallisvaalien trendejä. Poikkeavuuksiakin kuitenkin löytyy. Näistä merkittävin on Kokoomuksen putoaminen kolmeen paikkaan. Perussuomalaisaalto osui näissä vaaleissa myös Kokoomukseen vaikka Kai Pöntisellä pyrittiinkin vuotoa paikkaamaan. Samaten talouden nopeasti heikkenevä tila kanavoitui jos nyt ei suoranaisena kritiikkinä kokoomuslaista taloudenhoitoa kohtaan, kuitenkin mahdollisesti jonkinlaisena passiivisuutena sekä sinisen "hypen" laantumisena. Hymyt alkoivat hyytyä. Myös Vatasen älyttömät ilmastonmuutoslausunnot siirsivät joitakuita sinivihreitä äänestäjiä vihreille.

Vihreiden menestys jatkaa puolueen hyvää trendiä ja näyttää miten vahva asema vihreillä suomalaisissa kaupungeissa on. Tämä antaa paljon ajateltavaa erityisesti demareille. Eräs seikka kannattaa kuitenkin muistaa. Vaikka vihreästä vaalivoitosta, luonnollisesti, nyt puhutaan "käänteentekevänä", ehkä kuitenkin eräs seikka selittää tulosta enemmän kuin mikään muu ja se on äärimmäisen hyvä lista. Kaksi entistä puolueen puheenjohtajaa joista toinen väistyvä ministeri alueelta jolta ei ollut muita raskaan sarjan ehdokkaita, istuva MEP sekä näkyviä kansanedustajia. Mikäli tuolla listalla ei kahta paikkaa olisi tullut, oltaisiin pikemminkin voitu puhua vihreän aallon jäämisestä ikuiseksi lupaukseksi. Mikäli Suomen piraattipuolue olisi ehtinyt eurovaaleihin, olisi potista lohjennut myös ääniä. Nyt niin ei käynyt.

Timo Soinin valtaisa äänimäärä kertoo ihmisten turhautumisesta politiikkaan ja luottamuksen rapautumiseen. Soinilta ei ole kuultu ainuttakaan avausta, ei minkäänlaisia ehdotuksia lainsäädännön parantamiseksi ja kaikki asioita vähääkään seuraavat tietävät että hänen merkityksensä parlamenttityössä tulee olemaan olematon. Soini käy parlamentissa kaksi vuotta näkyvää mediakampanjaa ja lehdistö painaa hänen sutkautuksiaan hänen kokemistaan "EU:n älyttömyyksistä". Huomionarvoinen seikka on Jussi Halla-ahon suositteleman Sampo Terhon nousu Soinin varamieheksi ohi mm. kansanedustaja Virtasen. Terhon äänimäärä oli odotettua pienempi, mutta riittävä. Nuori koulutettu mies perussuomalaisten listalta Euroopan parlamentissa saattaa olla merkittävä päänavaus koulutetummassa kentässä. Tämä alkaa näkyä nopeasti erityisesti Kokoomuksen kannattajissa joissa on paljon tätä ryhmää.

Suomalaisen vasemmiston tulos oli murheellinen. Vasemmistoliiton kuihtuminen marginaalipuolueeksi sai tuntuvaa vauhtia ainoan edustajan pudotessa. Toisaalta tulos antaa tulevalle puheenjohtajalle täysin vapaan mandaatin toimia. Arhinmäellä on vain voitettavaa ja puoluekokous tulee mitä todennäköisimmin antamaan uudelle johdolle vapaat kädet toimia. Peruskannattajien menettämistä vasurien ei tarvitse pelätä. Heitä ei enää juurikaan ole jäljellä.

Myös SDP otti takkiinsa. Perusongelmat ovat edelleen jäljellä. Erkki Tuomioja vaatii kotisivuillaan paneutumista tavoitteiden syvempään määrittelyyn. Tämä pitää paikkansa. Sosialidemokraattien fokus vaalikamppailussa oli työllisyydessä ja talouspolitiikassa. SDP pyrki osoittamaan talouspolitiikan suunnanmuutoksen tarpeen niin kotimaassa kuin Euroopassa. Resepti ei vain toiminut vaaleissa, joissa asiakysymyksiin keskittynyt poliittinen jännite jäi syntymättä ja jossa agenda määrittyi -taantumasta huolimatta- ennen kaikkea kulttuuristen ja identiteettiin liittyvien kysymysten mukaan sosioekonomisen tasa-arvon kysymysten sijasta. Ongelmaksi muodostui myös se, että vaaleissa menivät autuaasti sekaisin Suomen ja EU:n poliittiset kysymykset. Kuvitteellinen "Suomen etu" sopii kyllä agraaripuolueelle, muttei välttämättä uusia kannattajia kaipaavalle maltilliselle vasemmistopuolueelle.

Politiikan asialistan muuttuminen ja sen vaikutus puolueiden kannatukseen on kysymys joka on erityisen keskeinen tulevaisuuden ymmärtämiselle (aiheesta mielenkiintoisesti mm. Martti Tulenheimo). Keskeisiä trendejä ovat epävarmuus nopean muutoksen maailmassa, identiteettien moninaistuminen ja yksilökeskeisyys, jota ei pidä nähdä negatiivisena kehityskulkuna. Päinvastoin, juuri hyvinvointivaltion palvelut ja turvaverkot, yhdessä sosiaalisen luottamuksen kanssa, ovat mahdollistaneet yksilöllisen elämän entistä useammalle ihmiselle. Riskien hallintaa voidaan harjoittaa joko yksilöiden omasta toimesta markkinaperiaatteella, tai sitten voidaan pyrkiä lisäämään kaikkien vapautta yhteiskunnan toimin. Keskeinen jakolinja, johon linkittyvät myös kysymykset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, syntyy tälle akselille -vapausteemojen varaan.

Kyetäkseen jälleen menestymään SDP:n tulee rakentaa tuleva ohjelmansa syvästi määriteltyjen arvotavoitteiden varaan joiden tulisi olla laaja-alainen tasa-arvo sekä jokaiselle kuuluva vapaus. Tästä voidaan johtaa kestäviä konkreettisia linjoja yhteiskuntapolitiikkaan - linjaukset rakennetaan ja perustellaan sen varassa miten ne toteuttavat ja edistävät määriteltyjä arvoja. Kyse on viestin kestävyydestä -ja aitoudesta. Hyvätkin avaukset jäävät päiväperhoiksi, mikäli niitä ei määrätietoisesti toisteta, syvennetä, jalkauteta ja pidetä hengissä. Pieniä pallonriistoja -tai menetyksiä- medioissa voi saavuttaa joka päivä, mutta pelin painopisteen muutos on kestävyyslaji.

Loppusuora

2009-05-29T21:14:00.007+03:00

Aktiivinen ennakkoäänestys on käynnissä, josta on syytä olla iloinen. Saattaa kuitenkin käydä niin, että myös nämä eurovaalit jatkavat trendiä jossa ennakkoäänien osuus kaikista äänistä lisääntyy eikä sinällään positiivisista vilkkausuutisista voi vielä tehdä johtopäätöstä sen suhteen että lopullinen äänestysprosentti paranisi.

Eurovaaleista piti tulla Timo Soinin näytöstä, mutta mitä tapahtuikaan? Soini on edelleen takuuvarma äänikuningas, mutta muutoin mies on miltei kadonnut julkisuudesta. Sen sijaan viime päivinä huomiota ovat keränneet Kokoomuksen ehdokkaat ja Keskustan kampanja. Kai Pöntisen sosiaalipummi-maahanmuuttajamainonta, Ari Vatasen ilmastonmuutoslausunnot sekä Eija-Riitta Korholan käsittämätön asiantuntemattomuus liittyen työaikadirektiiviin levisivät nopeasti verkossa ja uutisissa heti ilmestyttyään.

Onko Pöntinen sattumaa? Kokoomus irtisanoutui näyttävästi rasistisena pitämästään mainonnasta, mutta Pöntisen mielipiteet tiedettiin jo ennalta. Voisiko pikemminkin olla niin, että Kokoomus on tarkoituksella nostanut listalleen henkilön joka pystyy keräämään nopeasti vahvistuneen maahanmuuttokriittisen liikkeen ääniä joita Halla-ahon ehdokkuuden torppaamisen jälkeen on paljon liikkeellä ja jotka eivät hevillä anna Soinille hänen temppuaan anteeksi? En väitä, mutta kysyn. Nyt Kokoomus hakee voittoa molemmissa suunnissa - sillä, että maahanmuuttajavastaiset piirit eivät pidä Kataisen ulostulosta ei ole mitään merkitystä niin kauan kun he haluavat osoittaa tukensa Pöntiselle äänestämällä häntä. Aiheesta kirjoittaa osuvasti myös vihreiden puoluesihteeri.

YLEn viimeisin gallup antaa mielenkiintoisia lukuja. Nousussa ovat Kokoomus ja Keskusta, joista ensimmäisen ehdokkaiden joukossa on Pöntisen kaltainen hahmo, jälkimmäisen kampanjan nojatessa vahvasti kuvitteellisen "Suomen edun" ajamiseen sekä haikailuun menneestä maailmasta. Mitään totuuspohjaa suhteessa Euroopan parlamentin toimivaltaan tai toimintatapohin ei tällaisessa kampanjoinnissa ole, mutta tätä ei pidetä ongelmallisena niin kauan kuin suuri osa äänestäjistä uskoo moisen "kansallisen edun" olevan olemassa. Impivaaralla on tämän gallupin pohjalta vetoa.

Tuleva viikko kuitenkin ratkaisee. Kokoomuksen neljä paikkaa näyttävät ehdokkaiden kompuroinnista huolimatta suhteellisen varmoilta, SDP ja Keskusta kamppailevat kolmesta paikasta, jälkimmäisen yhden paikan menetys on kuitenkin uusilla paremmilla luvuilla lähes varma. Vihreillä on vahvan listansa, jonka keskeinen vahvistaja Tarja Cronberg pääsee katastrofaalisen ministerikautensa synneistä aivan liian helpolla, ansiosta mahdollisuus kahteen paikkaan, kuten myös PS-KD -vaaliliitolla. Vasemmistoliitto on kysymysmerkki. Kun räyhäävät EU-skeptikot mallia Seppänen ovat poissa, riittääkö kannattajia nostamaan vasurit yli 6% rajan jolla paikka varmistuu? Vastaus saattaa olla kielteinen, nyt kun unionia voi vastustaa tykimmin muiden listojen kautta.

Eroja Euroopasta

2009-05-24T21:31:00.004+03:00

Eurovaalikeskusteluissa kaivataan eroja ja sisältöjä. Onkin harmillista, ainakin joidenkin puolueiden kannalta, etteivät eurooppalaiset erot näy erityisen hyvin kansallisessa julkisuudessa. Eroja kuitenkin on, kuten Kokoomuksen ehdokas Ari Vatanenkin osoittaa pitämällä ilmastonmuutosta turhana puheena.

Euroopan parlamentissa eräs viime aikojen merkille pantavista päätöksistä koski direktiiviehdotusta liittyen raskaana olevien naisten ja vastasynnyttäneiden turvallisuuden ja terveyden parantamista. Kyseessä oli minimilainsäädäntö, jota täydennetään suosituksin. Komissio esitti äitiysvapaan pituudeksi 18 viikkoa, parlamentin raportoijana toiminut Edite Estrela (sd.) teki muutosesityksen jolla pituus olisi lisätty 20 viikkoon.

Tähän asti ei mitään ihmeellistä. Mutta. Kokoomuksen europarlamenttiryhmä teki kyseiseen esitykseen muutosehdotuksen, jolla äitiysvapaan kestoksi olisi lähtökohtaisesti määritelty 16 viikkoa. Suomessa taso on tällä hetkellä 17,5 viikkoa, useissa jäsenmaissa 18. Estrelan muutosehdotuksiin kuului myös pykälämuutos, jonka mukaan parlamentti olisi vaatinut jäsenmailta toimia 2 viikon automaattisen isyysvapaan tai jaetun äitiysvapaan toteuttamiseksi työntekijöille joiden elämänkumppani on saanut lapsen. Tällä tavoiteltiin työelämän ja vanhemmuuden tasa-arvon lisäämistä. Myöskään tätä eivät eurooppalaiset kokoomuslaiset olleet valmiita hyväksymään.

Sosialidemokraatit vaativat äänestystä lakipaketista, mutta parlamentin oikeisto onnistui saamaan kasaan riittävän määrän ääniä palauttaakseen esityksen valiokuntaan. Lopputulos: asia ei toistaiseksi edennyt. Rintamalinjat olivat kuitenkin selkeät. Vapaan pidennyksiä sekä työmarkkinoiden tasa-arvon lisäämiseen tähtääviä toimia kannattivat sosialidemokraatit ja vastustivat oikeistolaiset. Muut ryhmät ovat tässä keskustelussa statisteja.

Vastaavia esimerkkejä riittää, ja vaikkei Suomessa aiheesta liikoja puhuta, niillä on todellista merkitystä. Kuten Kokoomus itse kuntavaalikampanjassaan viimeksi totesi, teot ovat kauneinta puhetta. Pitää paikkansa. Siksi puoluevalintoja tehtäessä onkin syytä tarkastella tekoja, ei puheita.

Kevätkirjoja

2009-05-16T15:50:00.007+03:00

Parhaita syitä odottaa kesää ja lomaa on se, että silloin, mahdollisesti, saattaisi riittää aikaa lueskeluun. Vauva saattaa muuttaa suunnitelmia näiltä osin tänä kesänä, mutta jää nähtäväksi kun vanhempainvapaat alkavat juhannuksen jälkeen. Kevään kirjasato on jäänyt omalta kohdalta ohueksi, mutta muutamia huomionarvoisia niteitä on ehtinyt lueskella.

Nathan Englanderin teos Erikoistapausten ministeriö sijoittuu Argentiinan nk. likaisen sodan aikaan. Vuosina 1976-1982 Argentiinassa valtaa piti sotilasjuntta, jonka vallankäyttöön kuului olennaisena osana väestön järjestelmällinen terrorisointi sieppauksia ja kidutusta käyttäen. Likaisen sodan aikana katosi jäljettömiin arvioiden mukaan jopa 30 000 ihmistä, useimmiten nuoria.

Englanderin romaani kuvaa pienen juutalaisperheen sisäisiä ristiriitoja, erityisesti isän ja pojan välisiä kamppailuja, jotka katkeavat pojan sieppaukseen hänen ilmaisemiensa radikaalien mielipiteiden vuoksi. Sieppauksesta ja katoamisesta lähtee liikkeelle toinen tarina, kamppailu kafkamaista byrokratiaa vastaan. Äiti ei hyväksy poikansa kohtaloa, vaan odottaa häntä palaavaksi kotiin. Isä alistuu vaimonsa tahtoon ja odottaa, vaikka tietää ettei poika enää koskaan palaa. Tänä päivänä Buenos Airesin Plaza de Mayoa kiertävät kadonneiden äidit vaatien tietoja rakkaistaan joita ei enää koskaan nähty.

Kadonneen kotimaan ja identiteetin kohtaloa kuvaa puolestaan Jana Hensel, jonka dokumenttiromaani Zonenkinder - eilisen aatteen lapset kertoo DDR:ssä syntyneistä nuorista joiden lapsuuden maa katosi. Itä- ja Länsi-Saksa eivät yhdistyneet, vaan Länsi-Saksa nielaisi Itä-Saksan. Samalla kaikesta siitä joka kuului itäsaksalaiseen tapaan kasvaa aikuiseksi tuli arvotonta ja naurettavaa -tai vähintään irrelevanttia uudessa tilanteessa. Aikuiset vanhenivat hetkessä, tulivat tarpeettomiksi, nuorten maailma muuttui täysin toiseksi kuin heidän vanhempiensa.

Joululahjaksi saatu Sofi Oksasen Puhdistus ehti maata hyllyssä puoli vuotta ennen kuin siihen sai tartuttua. Heti aloittamisen jälkeen harmitti ettei ollut aloittanut lukemaan teosta jo aiemmin. Poliittisesta vainosta, vallasta ja sen väärinkäytöstä, rakkaudesta, traagisesta historiasta ja petoksesta kertova romaani tekee taitavia leikkauksia nykypäivän uuteen sortoon ja orjuuteen joka on vain muuttanut muotoaan. Kaiken kruunaa Oksasen upean kaunis kieli ja karmiva tarina, joka pitää otteessaan viimeiseen riviin asti. Ehdoton lukuelämys, joka kannattaa kokea ellei ole jo ehtinyt suosikkiteosta selata.

Asiapuolelta kannattaa ehdottomasti mainita Työväen sivistysliiton TSL:n erinomainen ja ajankohtainen artikkelikirja Kurssin muutos: kestävään kasvuun ja hyvinvointiin. Laaja teos kattaa 17 artikkelia Suomen johtavilta sosiaali- ja taloustieteilijöiltä ulottuen hyvinvointivaltion oikeutuksesta ja taloudellisesta kestävyydestä verotuksen kehittämisratkaisuihin sekä eriarvoistumiskehitykseen köyhyyden ja terveyspolitiikan näkökulmista päättyen keskeiseen kysymykseen yhteiskunnallisesta hegemoniakamppailusta.

Heikki Taimion toimittama teos sisältää vakuuttavaa argumentaatiota sekä paljon taustoittavaa ja vakuuttavaa tutkimustietoa liittyen tapahtuneeseen eriytymiskehitykseen sekä sen ei-toivottaviin seurauksiin tarjoten samalla myös rakentavia ja hyvin perusteltuja vaihtoehtoja. Sosiaalisesti oikeudenmukaisempi politiikka on mahdollista, kannattavaa ja se voidaan perustaa koville faktoille sekä kansalaisten arvoille. TSL:n teoksen pitäisi kulua jokaisen hyvinvointivaltion tulevaisuudesta kiinnostuneen käsissä.

Turkki Unioniin

2009-05-10T20:37:00.006+03:00

Kun EU viimeksi laajentui, on useassa yhteydessä todettu erityisesti Romanian ja Bulgarian saaneen jäsenyyden liian aikaisin. Yhteiskunnallinen kehitys laahaa monessa suhteessa edelleen perässä ja jäsenyyden saavuttamisen jälkeen edistys monessa suhteessa pysähtyi. Tätä taustaa sekä unionin omia ongelmia sopimustensa voimaansaattamisen osalta vasten ei ole ihme, että keskustelut laajentumisesta ovat jääneet taaemmas. Laajentumisesta olisi kuitenkin syytä näissäkin vaaleissa keskustella.

Balkanin alueen vakauden kannalta EU-jäsenyys tilanteessa, jossa maiden yhteiskunnalliset olot pikku hiljaa vakiintuvat, on erittäin tavoiteltavaa. EU saattaisi olla se voima, joka lopettaa vuosisataiset konfliktit alueella, vähintään se kannustaa pyrkimään kohti oikeusvaltiota. On hyvä kysymys olisiko Serbiassa tapahtunut niitä muutoksia joita siellä on tapahtunut, ellei unionijäsenyyden ja yhteistyön mahdollisuus näkyisi horisontissa? EU on lupaus paremmasta elämästä, turvallisuudesta sekä taloudellisesta menestyksestä.

Balkanin osalta Turkin kysymys on keskeinen. USA:n uuden presidentin Barack Obaman vierailu Turkkiin jäi Suomessa verrattain vähälle huomiolle vaikka hän otti vierailullaan erittäin näkyvästi kantaa Turkin EU-jäsenyyden puolesta. Obaman kanta sai osakseen välittömästi vastarintaa erityisesti Ranskasta, mutta myös Saksasta. Suomalaisista europarlamentaarikoista erityisen näkyvästi Turkin jäsenyyttä on vastustanut Kokoomuksen Ville Itälä.

Mitä Turkin jäsenyydestä tulisi ajatella? On selvää, ettei Turkki ole nykyisellään valmis EU:n jäseneksi. Naisten ja toisinajattelijoiden oikeuksissa on parantamisen varaa, kurdien asema on edelleen heikko ja Kyproksen kysymys on ratkaisematta. Kaikkiin kysymyksiin on saatava selvyyttä ja selkeää edistystä ennen kuin jäsenyys voi olla mahdollinen. Siitä huolimatta typerintä mitä EU voisi tässä tilanteessa tehdä olisi sulkea ovet Turkin jäsenyydeltä.

Syitä Turkin EU-oven pitämiseen avoimena sekä jatkuvan edistymisen ylläpitoon on lukuisia. Yhdet syyt ovat strategisia. Georgian sota osoittaa Kaukasuksen alueen olevan erinomaisen keskeinen Euroopan turvallisuuden kannalta. Turkki on alueellinen suurvalta, jolla on merkitystä myös Iranin ja Irakin suhteen. Vaihtoehtoiset energiankuljetusreitit mm. kaasun suhteen Eurooppaan kulkevat pääosin Turkin kautta. On mielenkiintoista kuulla miten naapuruuspolitiikkaa tai energiaturvallisuutta aiotaan edistää mikäli turkkilaiset pidetään näkyvästi porttien ulkopuolella.

On olemassa myös muita, monin tavoin tärkeämpiä syitä. EU-jäsenyyden houkuttelevuus on paras kannustin Turkille jatkaa reformeja. Samalla Turkki voisi merkittävin osin maallistuneena yhteiskuntana ehkä luomaan positiivista esimerkkiä islamilaiseen maailmaan tavasta jolla länteen voi integroitua. Puhe siitä, ettei Turkki ole Eurooppaa on melko historiatonta ottaen huomioon sen miten Turkki on ollut läsnä Balkanin alueella vuosisatoja ja miten koko alue on ollut erittäin keskeinen osa antiikin eurooppalaista sivilisaatiota.

Yhden asian Turkin jäsenyystoiveiden kategorinen hylkääminen tekisi kuitenkin selväksi yli miljardille muslimille ympäri maailmaa. Te ette kelpaa, ettei milloinkaan ettekä missään tilanteessa. Voidaankin kysyä, halutaanko tällainen viesti todella heille antaa?

Paniikkia, komisario Palmu

2009-05-02T10:38:00.005+03:00

Suomalaisen politiikan kevättä kohti EU-vaaleja on kannatusmittausten osalta värittänyt ennen muuta Keskustan kannatuksen romahtaminen yhdessä jatkuvasti epäsuositummaksi käyvän pääministerin uskottavuuden rapautumisen kanssa. Viimeisimmässä YLEn julkaisemassa mittauksessa Keskustan kannatus on enää 18,6%, jo kolme prosenttiyksikköä kannatustaan hitaasti kasvattavan SDP:n jäljessä ja todella kaukana Kokoomuksesta.

Jos kyseiset luvut toteutuisivat vaalikannatuksessa joka tosin EU-vaaleissa on epätodennäköistä, Keskusta olisi lähellä menettää puolet EU-parlamenttipaikoistaan. Samalla puolueväen kestokyky mitä todennäköisimmin loppuisi ainakin puoluesihteeri Korhoseen ja mahdollisesti myös puolueen puheenjohtajaan. Tilannetta ei ainakaan paranna käsittämätön Urho Kekkos- ja pekkarointikampanja. Aitovierille ja jo kuopatuksi luullulle YYA-kaudelle haikaillaan täyttä vauhtia ja voisi kuvitella viimeistenkin nuorten ja liberaalisti ajattelevien hylkäävän Keskustan.

Kun vapaa pudotus uhkaa, on näkyvyyttä revittävä mistä tahansa ja huomio pyrittävä suuntaamaan johonkin muuhun kuin puolueen surkeaan tilaan. Ensin Jarmo Korhonen yritti vaalirahakeskustelulla. Keskustan uskottavuus kyseisessä aiheessa on kuitenkin melkoisen hataralla pohjalla. Sukarin vaalirahoitus, jota kaavalinjauksilla kiitettiin, kun ropisi korostuneesti keskustapoliitikkojen laariin. Pääministeri Vanhanen ilmoitti tuolloin olevansa "tietämätön" vaalirahojensa alkuperästä, perintöprinsessa Lehtomäki jätti ilmoitukset tekemättä ja niin edelleen ja niin edelleen.

Seuraava yritys oli omien kannattajien mobilisoimisyritys epäilemällä hallituskumppania selän takana vehkeilystä ja sinipunahallituksen rakentamisyrityksistä. Tätä temppua yrittivät sekä Korhonen että alue- ja kuntaministeri Kiviniemi. Keskustalle tiedoksi, että tappiollisten viime eduskuntavaalien alla demarit puhuivat paljon mahdollisesta porvarihallituksesta. Ja mitä tapahtui? Ihmiset alkoivat itse asiassa kiinnostua aiheesta. Mitä tulee Kiviniemen näkemyksiin valtiontaloudesta, olisi hyvä muistuttaa että juuri hän on vastuussa viime vuoden älyttömimpiin kuuluvista ulostuloista liittyen kuntatalouden tilaan ja että Keskustan vaatimuksesta valtio heittää 500 miljoonaa euroa vuodessa taivaan tuuliin ruuan alv:n laskun myötä. Tästähän puhuvat muutkin kuin demarit.

Vappupaniikin osalta epätoivon korkein aste oli ehkä kuitenkin yritys siirtää huomio eurovaaleissa muhivasta tappiosta seuraaviin vaaleihin. Korhosen ajatuspaja sylki ilmoille myös Anneli Jäätteenmäen presidenttiehdokkuuden. Tämä olikin operaatioista siinä mielessä onnistunein, että se nousi vappu-uutisoinnin kärjeksi ohi työllisyydestä puhuneiden vasemmistojohtajien. Jäätteenmäki on varmasti todennäköinen ehdokas, mutta ajoitus pikemminkin söi hänen ehdokkuutensa uskottavuutta. Nyt lanseeraus tehtiin paniikinomaisesti julkisuudenhakumielessä, ei huolellisesti pohjaten. Ei paras alku kampanjalle.

Summa summarum, ei hyvältä näytä. Murheellisinta koko kuviossa Keskustan kannalta on se, että kun Matti Vanhanen on julkisesti ilmoittanut aikovansa istua valtioneuvoston linnassa pääministerin ominaisuudessa vielä vuonna 2015, ei vaihtoakaan voi ilman hirvittävää pyykinpesua kovin helposti tehdä. Ja keneen vaihtaisi? Lehtomäki alkaa olla ryvettynyt ja vuoroaan odottaessaan kulunut, Kiviniemi kävelevä katastrofi väärästä vaalipiiristä ja realistiset miesvaihtoehdot urhoutta.fi -kaudelta. Mutta ehkä joku on. Lyön pullollisen pohjalaista valkoviiniä vetoa, että 2011 tappiovaalien jälkeen historian tunkiolle siivottavan Vanhasen korvaa hän.

Eurooppalaiset vaalit

2009-04-26T09:10:00.003+03:00

Suomessa EU-vaalit kehystyvät edelleen liikaa kansallisiksi vaaleiksi. Aidosti kyse on kuitenkin eurooppalaisista vaaleista ja eurooppalaisista linjanvedoista. "Kansallisen edun" kysymyksiä Euroopan parlamentin käsittelemistä kysymyksistä on vain pieni osa ja, toisin kuin monet vähemmän aktiivisesti politiikkaa seuraavat vieläkin kuvittelevat, ratkaisevaa merkitystä on nimenomaan poliittisella ryhmällä ja puolueella, ei kansallisuudella.

Yleiseurooppalaisen poliittisen julkisuuden puutetta pyrkii omalla panoksellaan korvaamaan puolueiden vaali- ja muihin ohjelmiin pohjautuva EU Profiler -vaalikone, jossa vastataan 30 väittämään ja jonka puitteissa voi omia näkemyksiään verrata paitsi omiin kansallisiin puolueisiin myös muihin eurooppalaisiin puolueisiin. Profilerin puitteissa puolueet asemoituvat sosioekonomisella oikeisto-vasemmisto-akselille sekä eurooppalaista yhteistyötä kannattaviin ja vastustaviin puolueisiin.

Suomalainen puoluejako kyseisissä kysymyksissä ohjelmien perusteella osoittaa sosialidemokraattien ja vihreiden olevan varsin lähellä toisiaan, eikä Kokoomuskaan ole kaukana. Ohjelmien perusteella Keskusta sijoittuu Kokoomuksesta oikealle selkeästi sulkeutuneempaa Eurooppaa tavoittelevaksi, leimallisen EU-vastaisemmassa todellisuudessa liikkuvat, kuten odotettua, Vasemmistoliitto ja Perussuomalaiset.

Kun tarkastelua laajennetaan eurooppalaiselle tasolle, ilmiö osin toistuu. Maltillisesti vasemmistolaista yhteiskuntapolitiikkaa ja ylikansallisten rakenteiden vahvistamista ajavat nimenomaan sosialidemokraatit sekä muutamat sosiaaliliberaalit ja vihreät puolueet. Mielenkiintoinen havainto on, että EU Profilerin mukaan suuri osa eurooppalaisista vihreistä puolueista sijoittuu äärivasemmistoon. Tällaisia puolueita ovat mm. saksankielisen Euroopan ja Ranskan vihreät. Täysin vastakkaisesta kulmasta löytyvät oikeistokonservatiiviset ja populistiset puolueet sekä osa Kokoomuksen verrokkiryhmästä.

Ergo: Suomessa äänestettäessä EU:ta ja maltillisia vasemmistolaisia arvoja kannattavien luulisi löytävän puolueensa joko SDP:stä tai vihreistä. Merkittäviä eroja kansallisella tasolla merkittävissä EU-kysymyksissä ei ole. Tässä vaiheessa valintaa rationaalisen äänestäjän luulisi katsovan äänensä vaikutusvaltaa. Euroopan parlamentissa on tällä hetkellä kaksi merkittävää ryhmää, konservatiivien oikeistoryhmä, jolla on 285 parlamentaarikkoa sekä sosialidemokraattinen ryhmä, jolla on 215 parlamentaarikkoa. Vihreitä nyt kautensa päättävässä Euroopan parlamentissa on 42.

Ensimmäiset ennusteet tulevan parlamentin koosta osoittavat kaventuvia eroja sosialidemokraattien ja oikeistokonservatiivien välillä (ks. myös Simon Hixin haastattelu). Vihreille ennustetaan aiempaa heikompaa tulosta, osasyynä talous- ja työllisyyskysymysten painottuminen joiden hoidossa vihreiltä puuttuu uskottavuus, sekä ympäristöteemojen valtavirtaistumisen myös muiden puolueiden agendaksi. Mikäli vihreät putoavat kuudenneksi suurimmaksi ryhmäksi kuten tutkimukset antaisivat ymmärtää, vähenee heidän vaikutusvaltansa entisestään.

Tätä taustaa vasten, mikäli Euroopan parlamentin vaaleissa todella haluaa vaikuttaa Euroopan suuntaan, vaikuttavin valinta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, ympäristön ja ylikansallisen demokratian puolesta löytynee SDP:n listalta. Vaikuttamisestahan näissä vaaleissa on kuitenkin kysymys. Tiivistetymmässä muodossa vaikuttavan valinnan merkityksestä kertoo myös Pilvi Torsti.

Yhteistyössä vai miten se nyt oli?

2009-04-24T16:17:00.003+03:00

Kun yksityisiä hyvinvointipalveluita halutaan laajentaa, perustellaan tätä usein valinnanvapauden lisäämisellä, julkisen sektorin kuormituksen vähentämisellä ja muulla mukavalla. Lisäksi aina muistetaan todeta, etteivät yksityiset palvelut oikeastaan kilpaile vaan mukavasti täydentävät yhteistä palvelutarjontaa. Yhteistyöstähän on kysymys.

Mainitun mantran yhteydessä unohtuu usein, että yksityinen palvelutuotanto on liiketoimintaa jolle tarpeellista on mainonta, markkinointi ja voitonteko. Ja mikäpä olisikaan parempaa mainosta kuin pyrkiä tosiasioista tai seurauksista välittämättä leimaamaan de facto kilpaileva julkinen palvelu huonoksi ja heikoksi. Edellä kuvatulla tavalla toimii mm. yksityinen neuvola (kyllä, yksityisiä neuvoloitakin on) Onnenpotku, joka perustaa markkinointinsa julkisen sektorin palveluiden mollaamiseen.

Paitsi, että neuvolapalveluiden kohdalla erityisen perusteeton julkisten palveluiden leimaaminen on mautonta ja halpahintaista markkinointia, se on myös hyvä esimerkki siitä, miten luottamusta yhteisiin palveluihin ja sitä kautta myös veronmaksuun kannattaa liikevoiton toivossa rapauttaa. Tämänkaltaisen touhun yhteiskunnallisesta mielekkyydestä voi sitten ollakin montaa mieltä. Erityisen irvokkaaksi tilanteen tekee se, että vau.fi -palvelun, jonka sivuilla yksityisen neuvolan autuutta julkiseen verrattuna hehkutetaan, esitettä jaetaan missäpä muualla kuin Helsingin kunnallisissa neuvoloissa.

Ellei yhteistyöstä tule mitään ja kyse on kilpailullisista markkinoista joilla tuli on vapaa, on julkisen sektorin syytä ottaa yksityisen markkinan keinot käyttöön. Esiin voidaan kaivaa ehdotus parin vuoden takaa. Veronmaksun hyvistä puolista voisi entistä enemmän kertoa ihmisille myös markkinoinnin keinoin. Kiitos kunnallinen neuvola, meidän kohdallamme olet tehnyt upeaa työtä.

Viikonlopun veromanifesti

2009-04-18T23:19:00.005+03:00

Verotus on valtion ydintä. Verotuksen tavoitteena on paitsi kerätä tarvittavat resurssit yhteiskunnassa julkisesti järjestettävälle toiminnalle, myös, mahdollisesti, tulojen uudelleenjako ja sitä kautta mahdollisuuksien luominen kansalaisille. Molemmat ovat toki yhteydessä toisiinsa, ja mitä korostuneemmin arvokysymyksiä.

Suomea pidetään korkean verotuksen maana, mutta monessa suhteessa se ei sitä edes ole. Osin näköharhaa ylläpitää sosiaaliturvamalli, jossa vaikkapa lapsilisät maksetaan tukena eikä verovähennyksenä. Lopputulos perheen tai julkisen sektorin kokonaismenon kannalta on identtinen, mutta toisessa tilanteessa verotuksen osuus kansantalouden potista nousee, toisessa pienenee. Verokauneuskilpailuihin kannattaakin suhtautua varauksella.

Suomalainen veroaste ei ole liian korkea, sen sijaan rakenteessa olisi paljonkin parannettavaa. Myös aina keskusteluttavia kevennyksiä voitaisiin kohdentaa toisin. Jokin aika sitten mm. Jaakko Kiander esitti, että veronkevennykset työtuloihin, mikäli ne halutaan hallitusohjelman mukaisessa laajuudessa tehdä, voitaisiin kohdistaa siten, että kaikki saisivat euromääräisesti yhtä suuren helpotuksen. Tämän tyyppinen järjestely poistaisi tehokkaasti viimeisiä kannustinloukkuja ja toimisi varsin dynaamisesti kohdistuessaan sinne, missä euro menee mitä todennäköisimmin kotimaiseen kiertoon.

Rakenteellisempiakin muutoksia voitaisiin toki tehdä. Suurin ongelma suomalaisessa verojärjestelmässä on pääomatulo- ja ansiotuloverojen välinen ero, joka kannustaa niitä joilla mahdollisuus on, muuntamaan ansiotulojaan pääomatuloiksi. Monesti käy niin, että verotus itse asiassa kevenee mitä ylemmäs tulodesiileissä kivutaan. Tätä tuskin kukaan voi pitää oikeudenmukaisena tai tarkoituksenmukaisena. Veronkierto on veronkiertoa. Eräs ratkaisu voisi olla pääomatuloveron ainakin osittainen siirtäminen progression piiriin ja yleinen korotus. Samalla myös ylimpiä ansiotuloveroasteita voitaisiin mahdollisesti pudottaa. Nyrkkisääntönä voisi pitää tilannetta jossa kukaan ei koskaan maksa lisäeurostaan puolikasta enempää veroja. Tämä vähentäisi tehokkaasti epäselvyyttä ja motiivia verosuunnitteluun.

Perintöveroa pitää aina puolustaa. Varallisuuden keskittyminen harvojen ja valittujen käsiin luo epätasa-arvoista yhteiskuntaa. Syntyperä ei saisi estää ketään tavoittelemasta hyvää elämää, mutta ei saisi myöskään antaa kohtuuttomia erioikeuksiakaan. Suomessa voitaisiin myös hankkiutua eroon kirjavista vähennyksistä. Ruuan alv:n alentaminen on kaikilla mittareilla typerä päätös ja se tulisi perua. Samaten asuntolainojen korkojen vähennysoikeus valuu asuntojen hintoihin ja jättää vuokra-asujat vaille vastaavaa tukea. Veroedut kohdistuvat vain niille joilla on merkittävästi verotettavaa tuloa ja ovat siten lähtökohtaisesti usein epätasa-arvoistavia. Yksinkertaisempaa olisi poistaa mahdollisimman monia vähennyksiä tilkiten näin veropohjaa, jonka jälkeen voidaan tarkastella mahdollisuuksia alentaa kantoja yleensä.

Kuntaverotus on asia erikseen. Sosialidemokraattienkin keskuudessa asiasta on erilaisia mielipiteitä. Osa vaatii kunnille merkittävämpää osuutta verotuloista, osa taas haluaisi pikemminkin valtiollistaa tiettyjä tehtäviä ja myös veronperintää. Oma, täysin subjektiivinen mielipiteeni on se, ettei ole juurikaan perusteita sille että kunnat perivät suhdanneherkkää yhteisöveroa. Yhteisövero yhdessä tiettyjen raskaiden palveluiden kanssa tulisi siirtää leveämmille hartioille. Sen sijaan kiinteistöverotuottoja voitaisiin helposti nostaa sallimalla korkeammat kiinteistöveroprosentit sekä nostamalla alarajoja. Tämä antaisi, paikallisdemokratian niin halutessa, kunnille mahdollisuuden verottaa omaisuuksia jotka eivät vaihda vaalipiiriä.

Journalismia odotellessa

2009-04-13T12:25:00.012+03:00

Journalismikritiikin vuosikirja 2009 tarjoaa mielenkiintoista luettavaa poliittisesta journalismista kiinnostuneille. Tutkija Mari K. Niemi kirjoittaa artikkelissaan (alk. s. 36) SDP:n puheenjohtajakiertueesta sekä sen saamasta mediajulkisuudesta. Niemi kuvaa hyvin sitä miten asiakysymykset ohitettiin säännönmukaisesti ja toimittajien ja toimitusten huomio kiinnittyi joko kiertueen mollaamiseen koska toivottua "jännitystä" ei syntynytkään tai sitten täysin merkityksettömiin imago- tai tyylikysymyksiin.

Artikkeli ja sitä kommentoivat näkökulmat tarjoavat varsin masentavan näkymän suomalaisen poliittisen journalismin tilaan. Oivallisista poikkeuksista huolimatta päälinja vaikuttaa olevan, että mikäli puolue x ei tarjoa räiskettä, tähtiä ja veretseisauttavia kaksintaisteluita, vaan keskittyy sisältökeskusteluun, on tuomio nopea ja täydellinen. Tämä ei voi kiinnostaa ketään eikä ketään yritetä aiheesta saada kiinnostumaan tai pakottaa ketään ryhdistäytymään. Koko toimintaa leimaa laiskuus ja ylenkatse. Toimittajan tehtävä on tulla viihdytetyksi, ja mikäli hänen työtään eivät puolueet hänen puolestaan tee, jää hänen tehtäväkseen kirjoittaa aiheesta mahdollisimman ilkeästi.

Niemen artikkelista käy hyvin ilmi myös nk. vakavaa lehdistöä vaivaava keltatauti. Uutisaiheet poimitaan siltä pohjalta mistä saadaan helposti keskustelunaihe, ei sen mukaan mikä on aidosti tärkeää. Teoriassa tämä myönnetään ongelmalliseksi mutta käytännön vaikusta tällä ongelmallisuudella ei ole. Taloudelliselta kannalta tämä on varmasti lyhyellä jänteellä lehtien kannalta järkevää, mutta entä pitkällä aikavälillä? Mitä tapahtuu koko yhteiskunnalliselle keskustelulle, ja sitä kautta yhteiskunnalle, mikäli kaikki tiedonvälitys keskittyy vain ja ainoastaan "pane se kuseen" -mentaliteetille ja lyhytaikaiselle voiton maksimoinnille?

Mitä sitten olisi tehtävä? Jotenkin sitä haluaisi uskoa ja kuvitella sellaisen maailman, jossa yhdistyisivät politiikan tekijöiden ja siitä kertojien/raportoijien/tutkijoiden sekä kansalaisten yhteiset edut sekä terve keskinäinen kunnioitus. Jossa poliittinen journalismi eläisi ihanteidensa mukaisesti ja haastaisi poliitikkoja sisältökeskusteluun, pakottaen myös politiikan tekijät puhumaan nimenomaan politiikan sisällöstä. Imagot painottuvat vain niin kauan kun vain niiden kautta on mahdollisuus päästä puhumaan yleensä mistään. Poliitikot tulee pitää varpaillaan ja heitä tulee grillata, mutta oikeista syistä.

Toinen kysymys liittyen sisältökeskusteluun liittyy asenteeseen jolla sitä käydään. Muotia on todeta, kuten Taneli Heikkakin jälleen kerran Niemen artikkelia kommentoidessaan tekee, ettei puolueilla ole mitään sanottavaa. On aivan totta että enemmän ja paremminkin voidaan sanoa, ja totta on sekin ettei SDP:n pj-kiertue sisältökeskustelunsa tasolla häikäissyt. Mutta mitä tapahtuu kun jotain yritetään sanoa? No eipä mitään koska joko a) ammattitaito, b) viitsiminen, c) poliittiset mielipiteet tai d) ansaintalogiikka ei mahdollista vaikkapa hallituksen ja opposition elvytyspakettiesitysten käsittelyä rinnan ja jutun tekemistä tästä. Konsensuskriitikko Heikka voisi toimitusesimiehenä tukea tällaista poliittista journalismia. Mutta: paljon puhetta, ei mitään tekoja, ellei asenteellisten mutu-pamflettien kirjoittelua sellaiseksi lasketa.

Uuden idean, tai avauksen tekeminen suomalaisessa viestintäilmastossa on myös usein sama kuin lähteä etulinjaan ilman kypärää. Kuinka monta poliittista avausta on tehnyt "Suomen paras oppositiopoliitikko" Timo Soini? Ei ainuttakaan. "Hampaaton" pääoppositiopuolue on sen sijaan esittänyt yhtä sun toista vaihtoehtobudjeteista oman elvytyspaketin kautta vaihtoehtoiseen yliopistolakiesitykseen, vain kuullakseen ettei SDP:llä ole mitään sanottavaa ja että kyllä demareilla on vaikeaa kun ei vaan ihmiset huomaa näitä esityksiä. Soini menestyy nimenomaan pyörittämällä tyhjää myllyä. Ehkä hän onkin nähnyt ettei suomalaisen median kanssa tekemisissä olevan kannata asioihin keskittyä.

Kela-korvauksista

2009-04-06T18:51:00.004+03:00

Suomessa voi olla vaikea keskustella rakenteista. Pohdiskelu terveydenhuoltojärjestelmän eriarvoistumisesta ja mahdollisista vastalääkkeistä Kela-korvausjärjestelmän tarkoituksenmukaisuuden uudelleenarvioinnin pohjalta sai Kokoomuksen innokkaat juoksupojat raiteiltaan. Keskustelun on kuitenkin syytä jatkua, mutta mahdollisesti hieman laajemman ohjelman pohjalta.

THL:n julkaisemassa sosiaali- ja terveydenhuoltoalan aikakauslehti Tessossa on kansliapäällikkö Kari Välimäen varsin laadukasta pohdintaa terveydenhuollon tulevaisuudesta. Päinvastoin kuin toisten maksamasta ohituskaistastaan huolestuneet Turun Sanomien "journalistit", Välimäki kiinnittää huomiota kaksikanavaisen järjestelmän ongelmakohtiin. Välimäen mukaan mm. OECD:n usein kritisoima monikanavarahoitus aiheuttaa byrokratiaa ja on monessa suhteessa läpinäkymätön. OECD:n kritiikki on lähinnä osunut myös järjestelmän eriarvoistavaan vaikutukseen.

Yksinkertaisuudessaan kysehän on siitä, että yksityisen hoidon tuki de facto kulkeutuu parempiosaisten terveydenhuollon tukemiseen. Teoriassa sitä on toki mahdollista saada itse kunkin, mutta myös subventoituina yksityissektorin hinnat jäävät niin korkeiksi että käytännössä yksityisen hoidon käyttö vaatii hyvää tulotasoa. Toisin sanoen jokainen veroja maksava tukee omalta osaltaan yksityistä elinkeinoa, jota hyödyntävät suurin osin ne joilla olisi siihen varaa myös ilman tukia. Samaan aikaan julkinen, kaikille tarkoitettu palvelujärjestelmä kärsii resurssipulasta.

Ainahan voitaisiin ajatella, että subventiota lisättäisiin ja yksityinen hoito nousisi kaikin tavoin julkisen rinnalle, vaihtoehdoksi jokaiselle. Toisaalta ajatus on kaunis. Ongelma on kuitenkin siinä, että mikäli julkisen sektorin piikki aukeaa entistä laajemmalle subventoimiselle, kustannusten kasvulle ei näy rajaa. Terveydenhuollon ollessa valtion maksamaa liiketoimintaa erityisesti tuottajalta, mutta myös yksittäiseltä asiakkaalta katoaa täysin intressi hillitä kustannusten kasvua. Päinvastoin, mitä enemmän kustannuksia, sen parempi ja muhkeammat voitot harvalukuisten omistajien taskuihin. Olisikin mielenkiintoista tietää kuinka paljon porvaripuolueet saavat yksityisiltä terveyspalveluiden tuottajilta vaalirahaa, heidän politiikkansa kun tietää yksityisen terveydenhuollon omistajille lihavia vuosia.

On varmasti olemassa tietty osa ihmisiä jotka siirtyisivät julkisten palveluiden käyttäjiksi korvausten loppuessa. Samalla ehkä osa yksityisen sektorin lääkäreistä suuntautuisi takaisin julkiselle sektorille potilaiden vähentyessä. Merkittävä osa yksityisen sektorin asiakkaista kuitenkin käyttäisi todennäköisesti edelleen yksityisiä palveluita koska heillä olisi siihen varaa. Mikäänhän ei myöskään estä ottamasta omilla rahoillaan yksityisiä vakuutuksia.

Kela-korvausten poistaminen ei yksin tietenkään riitä terveydenhuolto-ohjelmaksi, vaan sen tulisi olla osa pakettia jossa pyritään säännönmukaisesti parantamaan nimenomaan yhteistä järjestelmää. Tähän liittyy myös lääkäreiden suoritteiden parempi seuranta sekä tuntuva lisäpanostus nimenomaan julkiseen terveydenhuoltoon. Myöskään priorisointikeskustelua ei voida välttää.

Lopulta kyse on luottamuksesta. Hyvinvointivaltiossa yhteiset verorahoitteiset palvelut tulee järjestää siten, että kaikki voivat luottaa saavansa hyvää palvelua silloin kun sille on tarve. On väärin, mikäli korkeiden verojen jälkeenkin ihmiset joutuvat edelleen turvautumaan yksityisiin vakuutuksiin. Verorahoilleen tulee saada vastinetta, eikä niitä ole tuhlattavaksi asti. Tuhlausta on rahoittaa ohituskaistoja heille jotka eivät kyseisiä tukia tarvitse tai kylvää yhteiseen terveydenhuoltoon tarkoitettuja varoja sijoittajien voittoihin usein suomalaisen verotuksen tavoittamattomiin.

Isännän ääni

2009-03-29T10:22:00.009+03:00

Timo Soini vastasi lauantain uutisesta eurovaalien suhteen. "Suoraselkäinen kansanmies" käänsi takkinsa toisen kerran päättäen lähteä ehdokkaaksi ja tällä kertaa ottaa myös paikan vastaan. Toki vain palatakseen hieman yli vuoden kuluttua takaisin eduskuntaan.

Soini perusteli ehdokkuuttaan totutulla uholla ja rehvakkuudella, mutta todellinen syy taisi olla pelko. Perussuomalaiset ovat olleet yhden miehen puolue, jossa Soini on käytellyt ehdottoman isännän ääntä ja kyseessä vaikuttaa olevan selkeä linjanveto ja viesti sen suhteen että näin on jatkossakin. Ilmiö, jonka seuraus eilinen esitys on alkoi syntyä hieman ennen viime eduskuntavaaleja, jolloin verkossa jo muutamia vuosia aktiivisina toimineet ja hyvin verkostoituneet monikulttuurikriitikot löysivät puolueen.

Suomalainen avoimen kansallismielinen ja erityisesti islam-kriittinen liike on kärsinyt pitkään johtajaongelmasta sekä uskottavan kanavan puitteesta. Kukaan ei ota vakavasti Olavi Mäenpäätä tai Väinö Kuismaa, molemmat antoivat koko ajattelusta ja samalla ihmisistä suorastaan säälittävän kuvan. Vasta Jussi Halla-ahon esiinnousu Scripta-bloginsa myötä antoi liikkeelle henkisen johtajan jota ei suoraan naurettaisi ulos keskusteluista. Ymmärrys Halla-ahon merkityksestä mobilisoi hänen ympärilleen suomalaisessa politiikassa harvinaisen henkilökultin joka oli aktiivisten verkkokeskustelijoiden nähtävissä jo paljon ennen kuin Helsingin Sanomat hänestä uutisoi.

Useat yritykset perustaa kansallismielinen ja maahanmuuttovastainen puolue ovat jääneet Suomessa lähinnä edellä mainituista syistä yrityksiksi. Perussuomalaiset sen sijaan tarjosivat toimivan, jo puoluekarttaan tukevasti asettuneen liikkeen jonka puitteissa oli myös ymmärtämystä maahanmuuttovastaisille teemoille. Alkuun Soini ja Halla-ahon vanavedessä mukaan tulleet hyötyivät toisistaan merkittävästi. Soini nosti sisällöllisesti tyhjillä mutta retorisesti nerokkailla puheillaan ja kirjoituksillaan puolueen yleistä profiilia samalla kun nouseva ja kärjistyvä monikulttuurikriittisyys kanavoitui nimenomaan perussuomalaisiin. Yhden miehen puolueessa kahden kärjen nousu on kuitenkin vaikea paikka, ja jossain vaiheessa linjavalinta on tehtävä.

Perussuomalaisten kahdesta siivestä on kirjoiteltu aiemminkin. Yllättävää oli kuitenkin ehkä vain kaiken nopeus. Oli selvää, että selkeästi erilaisella agendalla ja erilaisilla kärjillä varustettujen ryhmien mittelö puolueen suunnasta tulisi jossain vaiheessa esiin. Se, että näin kävi jo eurovaalien alla, oli yllätys. Soinin ratkaisu kertoo kahdesta asiasta. Siitä, että hän haluaa katkaista Halla-ahon ja hänen kannattajiensa mahdollisuudet nousta merkittäväksi linjaavaksi voimaksi puolueen sisällä heti alkuunsa, ja että kyseessä oli jo nyt niin merkittävä painostusvoima, että hänen piti sitoa kyseiseen ratkaisuun oma painoarvonsa ja panoksensa.

Seuraavat siirrot ovat mielenkiintoisia. Mitä tapahtuu maahanmuuttokriittiselle äänelle? Lupaava alku perussuomalaisten piirissä sai selkeän kolhun. Onko tarvetta järjestäytyä uudelleen, oman johtajan alle? Toinen kysymys on kestääkö Soinin julkisuuskuva? Jo eilisessä tiedotustilaisuudessa nähtiin parhaasta terästään jäävä puoluejohtaja. Kun muut keräävät varmuutta ja selkeyttävät linjaansa, menettääkö Soini sitä? Tempoilu, poukkoilu ja opportunismi eivät jää näkymättä ikuisesti vaikka ne kuinka verhoaisi EU-vastaiseen uhoon.

Osakekauppa oli verolle pantava

2009-03-23T20:59:00.006+02:00

Finanssikriisi, joka on sittemmin levinnyt erittäin mittavaksi reaalitalouden kriisiksi koko maailmassa, on monella tapaa osoittanut nykymuotoisen kapitalismin kestämättömyyden. Monet kansalaisjärjestöt ja tutkijat ennustivat kehityskulut jo kauan sitten. Puolueet sen sijaan ovat olleet hitaampia tulemaan sinuiksi uuden tilanteen kanssa ja konkreettiset esitykset tilanteen ja pelin sääntöjen muuttamiseksi ovat olleet vähissä.

Jokin aika sitten Saksan sosialidemokraattiset ministerit ottivat esiin osakekaupan verottamisen. Ajatus ei ole uusi eikä maailmoja mullistava, mutta silti kannatettava. Suomessa SDP on aika ajoin pitänyt pörssiveroa vaihtoehtobudjeteissaan esillä, mutta ajatus ei ole jäänyt elämään. Pääomatuloja verotuksessaan suosivassa maassa voisi kuitenkin olla tarvetta miettiä verotuksen entistä selkeämpää ulottamista myös varakkaampiin henkilöihin joita suurin osa osakekauppaa tekevistä henkilöistä on.

Saksalaisten ajatusta on kuitenkin syytä kehittää. Voisiko olla mahdollista, että keinottelun ehkäisemiseksi ja pitkäaikaisen investoinnin kannustamiseksi vero voisi laskea sen mukaan mitä kauemmin arvopaperia pitää hallussaan? Samaten voisi olla aiheellista ulottaa vero kaikkiin kauppoihin, ei vain niihin jotka ylittävät jonkin kynnysarvon. Käytännössä rajojen asettaminen mahdollistaa veron kiertämisen.

Veroa on vastustettu sillä periaatteella, että se rankaisee sijoittamista (mikäpä vero ei rankaisisi jotain) ja että se johtaisi kaupan siirtymiseen muualle. Tässä yhteydessä kuitenkin unohdetaan, että sisällöllisesti täysin vastaava vero, stamp duty, tosin suuruudeltaan vain 0,5%, on paraikaa käytössä Isossa-Britanniassa Lontoon pörssissä, joka on yksi maailman ehdottomista finanssikeskuksista. Vero tuotti vuonna 2005 Ison-Britannian valtionkassaan 3 miljardia puntaa.

Veron tarkoituksena ei luonnollisesti olisi vaikeuttaa kaupantekoa tai investointeja, vaan ohjata niitä pitkäjänteisempiin kohteisiin, hillitä spekulaatiota sekä kerätä varoja julkiselle vallalle. Elvytyspolitiikan rahoittamiseen tulee kaikkien osallistua. Pienenä ensimmäisenä askeleena kohti rahamaailman lisääntynyttä vastuunkantoa tulisi kyseinen vero ottaa käyttöön.

Puolue 2.0

2009-03-22T21:28:00.006+02:00

Seuraaviin eduskuntavaaleihin on aikaa melkein tasan kaksi vuotta. Kun SDP:n oppositiokausi alkoi, oli tarkoituksena uudistaa puoluetta rankalla kädellä. Ensimmäinen puoli vuotta kului komeasti Antti Kalliomäen vaalianalyysiryhmän työssä, seuraavat taas puoluekokousvalmisteluissa. Tuloksena perslihasten kulumista, kuulemisia, iso kasa paperia erinäisten uudistusohjelmien muodossa sekä kokonaisuudessaan uusi puoluejohto joka joutui melko suoriltaan kuntavaalitaistoon. Näiden vaalien tuloksena oli tappio äänimäärissä, mutta toisaalta eduskuntavaaleihin verrattuna nousu kakkospuolueeksi Keskustan ohi. Puoluetoiminnan uudistamisessa ja tulevaisuuden rakentamisessa on kyse kuitenkin paljon enemmästä kuin vaaleista.

Mitä menestyksellinen puolue tarvitsee 2010-luvulla? Moni hakee oppia rapakon takaa Barack Obaman äärimmäisen onnistuneesta kampanjasta. Toki kyse oli poliittisesta tilanteesta. Oikeiston pitkä valtakausi oli tuhonnut USA:n talouden ja ajanut maan vaikeasti voitettavaan ja epämääräiseen sotaan. 85% amerikkalaisista koki mielipidetiedusteluissa maansa olevan matkalla väärään suuntaan ja eräässä seminaarissa johon osallistuin jopa eräs republikaani totesi: "I still don't understand who those people in that 15% were." Avainsanat liittyivät kuitenkin jopa asetelmaa enemmän arvolähtöiseen viestiin, pitkän linjan päämäärätietoiseen strategiaan ja luottamukseen.

Puoluetoiminnan tulevaisuus on ennen muuta avoimuudessa ja vaikutusvallan antamisessa. Harva uusi ihminen tulee enää vain kannattamaan muiden tekemiä päätöksiä. Päätöksentekoon pitää voida ottaa osaa myös puoluekokousten välillä. Tästä syystä erilaiset suorat vaikuttamismahdollisuudet, jotka täydentävät sinällään monessa suhteessa toimivaa edustuksellista järjestelmää ovat tulevaisuutta. Kun ihmisiä pyydetään jäseniksi on pystyttävä vastaamaan kysymykseen mihin minä sitten voin vaikuttaa? Vaikutusvallan jakamisessa on aina vallankäyttäjien kannalta riski. Mutta riski on pieni verrattuna valtaisiin mahdollisuuksiin. Kun koko puoluelaitoksen tehtävä on emansipoida ja valtaistaa ihmisiä, on koko riskikeskustelu varsin erikoinen. Avoimelle puolueelle ei itse asiassa ole vaihtoehtoja, mikäli puolue haluaa jatkaa olemassaoloaan.

Toinen kysymys koskee yhdessäoloa. Ihmiset tulevat vaikuttamaan, mutta mikä saa heidät jäämään? Vaikuttamisen kokemukset, kyllä, mutta myös sosiaalinen yhteisö, hyvä meininki. Paikallistoiminta sopii kunnallispolitiikasta kiinnostuneille, mutta pienillä paikkakunnilla porukka voi jäädä pieneksi, ja isommillakin pienet, toisistaan ja toistensa tekemisistä tietämättömät ryhmät voivat jäädä vaille todellista vaikutusvaltaa tai aidosti vaikuttavia tai eteenpäinvieviä keskusteluita. Tarvitaan siis lisää yhteisiä kokemuksia, verkostoitumista ja asioiden käsittelyä siten, että entistä useampi voisi ottaa niihin osaa. Tulevaisuusfoorumit olivat hyvä alku, jotain vastaavaa temaattisten aiheiden osalta pitäisi järjestää säännöllisemmin.

Puolue, joka lopettaa tai vähentää koulutustoimintaa tekee hitaan itsemurhan. Aikana, jolloin tietoa tulvii joka tuutista ja joka näennäisestä puolueettomuudestaan huolimatta kovin usein heijastaa tiettyjä arvolatauksia tai ennakko-oletuksia (kuten tieto aina), tarvitaan arvolähtöisiä valmiuksia tulkita ja jäsentää todellisuutta. Ihmisille on annettava välineitä toimia politiikassa ja lukea poliittisesti. Tätä kautta myös politiikan -ja sitä kautta maailman- muuttaminen, tai jopa pelastaminen voi tulla mahdolliseksi.

Informaatiotulvassa kriittisen luentakyvyn lisäksi ihmiskontakti on tärkeä. Avoimuus ja aito vaikuttamismahdollisuus antaa syitä liittyä puolueisiin ylipäänsä. Suosittelussa mikään ei voita omaa ystävää. Onkin kysyttävä, kuinka kiinnostavaa lopulta kenenkään mielestä on se mitä puoluetta kannattaa BB-voittaja tai uimahyppääjä? Mielenkiintoisempaa voisi olla miksi oma ystävä on valinnut tietyn puolueen, tai naapuri, tai työtoveri. Puolue, joka onnistuu olemaan jäsentensä ja aktiiviensa kautta läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä, voittaa. Jotta jäsenet voisivat -ja ennen kaikkea haluaisivat- tätä tehdä, on puolueen oltava aidosti avoin, jakaa tietoa jäsenilleen eikä varjella informaatiota kuin pyhäinjäännöstä.

Demarien kohdalla kohtalonkysymys kiteytyy myös identiteettiin. Viime vuoden vappumerkki on SDP:n uusi logo. Kun pikkutakin rinnassa on punainen neliö, mitä arvolatauksia siihen sisältyy? Onko viesti selkeä? Ruiskukat ovat kunnianhimoisia menestyjiä, maapallot eettisiä kuluttajia ja ympäristön tilasta huolestuneita. Mitä punaneliöt ovat? Tasa-arvoon uskovat varmasti. Mutta millaiseen? Hyvinvointivaltiota kannattavat. Mutta millaista, ja mitä se tarkoittaa globalisaation aikana? Vaikka näihin kysymyksiin löytyisikin vastaus, ja vielä hyvä sellainen, puoluekokouksen aloitevastauskirjan sivulta 633, ei siitä ole välttämättä iloa elleivät siitä edes omat ihmiset tiedä.

Yhteenvetona, identiteettinsä kirkastanut SDP, joka syventää politiikkaansa, kertoo siitä toimivalla tavalla niin jäsenilleen kuin kansalaisille, pyytää aktiivisia ihmisiä mukaan tavalla joka osoittaa puolueen haluavan luottaa ihmisiin ja joka ymmärtää olevansa yhtä kuin nämä ihmiset, voi antaa suunnan, menestyä ja voittaa myös vaaleja. Pikavoittoja ei ole vaikka hallitus pukkaisi uunista ulos millaista kuonaa hyvänsä. Homman täytyy toimia aidon oikeasti, eikä se toimi ylhäältä alas. Hyviä ituja on nyt olemassa, ja niillä on mahdollisuus kantaa hedelmää vaaleihin mennessä. Paljon on kuitenkin ihmisistä itsestään kiinni. Kaksi vuotta on vähän, mutta tarpeeksi.

Eläkekiista ja vaihtoehdot

2009-03-15T21:00:00.008+02:00

Eläkekiistaan saatiin loppujen lopuksi toivottu sopu ilman työtaistelutoimia. Tämä oli jo toinen kerta tämän hallituksen aikana, kun yhteiskunta on lähellä erittäin kalliiksi sekä taloudellisesti että inhimillisesti käyviä lakkoja. Kuten taannoisen Tehy-kiistan aikana, myös nyt ongelmien aiheuttajat istuivat valtioneuvoston linnassa.

Monien arvioiden mukaan kiistan poliittinen lopputulos oli opposition selkävoitto hallituksesta ja joka näkyy nyt myös mielipidetiedusteluissa. Sitäkin, mutta paljon enemmän kyse oli ihmisten melkoisen spontaanista reaktiosta epäoikeudenmukaiseksi ja epätarkoituksenmukaiseksi koettua päätöstä vastaan. Vaikka vihreiden kannatus onkin hieman noussut, ei tätä lausuntoa silti voi kuin ihmetellä. Enemmän aikaa, vähemmän roinaa, vai miten se nyt oli. Aiheesta kirjoittaa hyvin myös Olli Koski.

Eläkesota puoluepolitiikan puolella tuskin kuitenkaan loppuu nyt tehtyyn sopuun. Julkisuudessa tullaan esittämään jälkiviisastelua aiheesta, jossa oppositiota ja erityisesti demareita tullaan solvaamaan "suurten ikäluokkien edun" ajamisesta sekä omien vaihtoehtoisten esitysten puutteesta. Jos ja kun tämä alkaa, on syytä huomioida pari seikkaa.

Ensinnäkin. Eläkeiän korotus ei olisi koskenut suuria ikäluokkia. Kyseessä oli yritys paitsi murtaa suomalainen sopimiseen perustuva työmarkkinamalli, myös pidentää nimenomaan nuorempien työntekijöiden työssä viettämää aikaa ei laadulla, ei joustoilla, vaan pakolla. Joustava eläkeikä on yksi keskeisimpiä suomalaisen työelämän innovaatioita jolla on pyritty lisäämään yksilön valinnanvapautta. Nyt sitä olivat pseudovapauspuolueet Kokoomus ja vihreät ruhjomassa porukalla alas.

Toiseksi, vaihtoehdoista. Kun aletaan keskustella siitä "miten SDP nyt sitten aikoo nostaa eläkeikää jos tämä ei kerran kelpaa", on huomattava että ongelmaksi määritellään, tarkoituksella, täysin väärä asia. Eläkeiän alhaisuus, ja tämä sietää toistaa melkoisen monta kertaa, ei ole Suomessa ongelma. Eläkkeellejäämisiän alhaisuus sen sijaan on. Ja kun katsoo työttömyyden kasvulukuja, voisi toivoa että huomiota kiinnitettäisiin myös siihen, että ihmisillä olisi töitä joissa jaksaa ja joista jäädä eläkkeelle.

Ja mitä niihin vaihtoehtoihin tulee, niin huhut sosialidemokraattisten vaihtoehtojen kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. SDP on julkaissut jokaisena oppositiossaolovuotenaan vaihtoehtoisen budjettilinjauksen. Tämän lisäksi SDP on esittänyt oman elvytyspakettinsa. Käsittääkseni punamultahallituksen aikainen pääoppositiopuolue Kokoomus kykeni vaihtoehtobudjettiin neljän vuoden aikana yhden ainoan kerran, vaalien alla (jos olen väärässä, korjatkaa).

Työelämän laadullisen kehittämisen ja osaamisen parantamisen osalta demareilla on hyvä rekordi. Hyvä esimerkki vaikkapa aikuiskoulutuksesta, jonka nimiin kaikki vannovat, oli taannoinen Noste-ohjelma jolle taantumaoloissa voisi olla taas paljonkin käyttöä. Tulevaisuuteen suuntautuvia avauksia löytyy melkoinen kokoelma viimevuotisesta suomalaisen työn tulevaisuus -ohjelmasta, mm. työaikapankkeja, työttömien aktivointitakuuta, työllisyystakuuta sekä yritysten vakausmaksua jolla voitaisiin mahdollisesti vähentää työttömyyttä. Puolueen oman vaihtoehdon viestimisessä ja kiteyttämisessä on melkoisesti parantamisen varaa, mutta väite siitä ettei esityksiä ole on joko tarkoituksellinen tai perehtymättömyydestä johtuva vale.

Talvisia tarinoita

2009-03-11T17:11:00.011+02:00

Lukeminen kannattaa aina. Vaikka tänään oli hyvä päivä politiikan osalta, tekee mieli kirjoitella jostain muustakin, vaikka vinkata muutamasta kokemisen arvoisesta lukuelämyksestä. Vauva ja lievästi sanoen monipuolinen työnkuva vähentävät tehokkaasti lukuharrastuksen harjoittamismahdollisuuksia, mutta joitain helmiä sentään ehtii kahlata läpi kaiken muun ohessa.

Jokaiselle Euroopan historiasta kiinnostuneelle pakollista luettavaa pitäisi olla hollantilaisen journalistin Geert Makin huikea In Europe -teos. Mak kiertää vuosituhannen vaihteen Eurooppaa etsien eurooppalaisuuden juuria ja merkitystä. Samalla käydään läpi koko vuosisadan historia ja tapahtumia kyseisissä kaupungeissa eri vuosina. Matka kulkee elävänä, mielenkiintoisena, monipuolisena ja haastavana, välillä valtaisan surullisena Ypresin ja Verdunin tappotantereiden kautta Helsinkiin ja Wieniin, Guernicaan, Leningradiin, Auschwitziin, sieltä mantereen suurkaupunkien kautta Walesan Gdanskiin jossa puolalaiset kertovat illuusioidensa särkymisestä, Moskovaan, Tsernobyliin ja lopulta Sarajevoon. Maisemia ja ihmisiä, vaikutusvaltaisia ja tavallisia. Upea lukukokemus joka kaikkien kannattaa kokea.

Dubravka Ugrešicin Kiputilahallitus kertoo kielenopettaja Tanjan tarinan. Hollantiin sotaa pakoon ajautunut Tanja opettaa serbokroaattia ja Jugoslavian kirjallisuutta oppilailleen, maanmiehilleen ja -naisilleen jotka ovat yhtä lailla paenneet vieraaseen maahan. Itse kieltä ei enää ole, eikä maata jonka kirjallisuudesta puhutaan. Kun kirjallisuus- ja kieliluennot muuttuvat muisteluksi, tuntuvat kaikki löytävän jälleen jotain yhteistä, vain kadottaakseen sen uudelleen. Pinnan alla syntyy jännitteitä, jotka purkautuvat traagisesti. Kirja käsittelee maanpakolaisten identiteettiä, ulkopuolisuutta ja juurettomuutta. Mitä jää jäljelle, kun sinulta viedään maa ja kieli, ja mitä sinulla joskus oli, ei ole enää olemassa?

Günther Grassin Ravunkäyntiä nivoo kaunokirjallisesti upealla tavalla yhteen historian pahimman laivaonnettomuuden, saksalaisia pakolaisia kuljettaneen Wilhelm Gustloffin upotuksen jossa sai surmansa joidenkin arvioiden mukaan jopa 10 000 ihmistä sekä verkossa leviävät uusnatsiaatteet. Laivan upotus oli Saksassa kauan tabu, vaikka se oli koskettanut valtaisaa määrää ihmisiä. Kuten Saksan kaupunkien suurpommitukset tai saksalaisten pakolaisten kohtalo, ei Wilhelm Gustloffistakaan ollut lupa puhua. Rinnalla kulkee tarina vanhempien ja lasten yhteyden katkeamisesta, sukupolvien kuilusta sekä nuorten ihmisten väkivaltaisesta, turhasta kohtaamisesta joka on suomalaisille ikävän tuttu Jokelasta ja Kauhajoelta. Romaani päättyy järjettömän teon ylistykseen netissä. Ja päähenkilön toteamukseen: "Se ei lopu. Se ei koskaan lopu."

Ruotsalaisen, USAn politiikkaa tiiviisti seuraavan ystävän kehotuksesta piti halpa dollari hyödyntää amazon.comissa ja hankkia omistukseensa Rahm Emanuelin sekä Bruce Reedin kirja The Plan - Big ideas for America. Kirjoittajat ovat pitkäaikaisia keskeisiä demokraattivaikuttajia ja 2006 ilmestyneessä kirjassaan he arvioivat USAn poliittisen järjestelmän ongelmia sekä yhteiskunnallisia ratkaisuja.

Kirjan kielessä on paljon samoja aineksia kuin Obaman puheissa, merkityksellisimpänä ehkä progressiivisten arvojen pukeminen nimenomaisesti amerikkalaisiksi, isänmaallisiksi arvoiksi. Kirjoittajat arvostelevat puolueensa tapaa selittää jatkuvat vaalitappiot viestin perille menemisen heikkoudella katsoen oman selkeän vaihtoehdon tarjoamisen paremmaksi tavaksi vaikuttaa äänestäjiin- turhan tuttua tekstiä muidenkin maiden edistyksellisille liikkeille.

Konkreettisiksi avauksiksi nousevat mm. yleinen kansalaispalvelus, työn verotuksen keventäminen varakkaiden omaisuusverotuksen noustessa, siirtyminen hybridiautoihin, asuntolainojen korkojen verovähennysoikeus sekä universaali terveydenhuolto ja eläkkeen takaaminen kaikille amerikkalaisille. Vaikka poliittiset painotukset ja kieli ovat luonnollisesti vahvan amerikkalaisia, auttaa tiivis kirja kurkistamaan amerikkalaiseen poliittiseen todellisuuteen ja retoriikkaan. Hyödyllistä luettavaa, ilman muuta.

Vielä eläkepäätöksestä

2009-03-07T16:57:00.007+02:00

Uutispäivä Demarin viimeisin pääkirjoitus kannattaa lukea huolella. Eläkekysymyksessä on kyse paljon muustakin kuin työurien pidentämisestä. Paitsi työeläkevaroista, kyse on myös valtapolitiikasta ja yhteiskunnallisesta suunnasta. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli, sen rakennus, vakaus ja kehittäminen on nojannut merkittävästi palkansaajajärjestöjen osallisuuteen ja merkitykseen.

Eläkekiista on erittäin merkittävä paitsi sisällöllisesti, myös periaatteellisesti. Vanhanen pyrkii suoralla konfrontaatiolla, kriisiä savusuojanaan käyttäen murtamaan ammattijärjestöjen yhteiskunnallisen vallan. Mikäli tavoitteena on valtatasapainon muutos elinkeinoelämää suosivammaksi ja pohjoismaisen mallin rapautus konservatiivisemman mallin hyväksi, on ay-liike raivattava sivuun. Thatcher onnistui tässä aikoinaan Britanniassa, samaa yritetään porvarien toimesta Ruotsissa ja nyt Vanhasen toimesta myös Suomessa.

Mielenkiintoista syntyneessä kiistassa on se, mitä Kokoomus tekee. Kokoomus on perinteisesti ollut myös työeläkepuolue ja sillä on erittäin vahva asema erityisesti akavalaisessa ay-kentässä. Eläkeiän pidentäminen ja ammattiliittojen sysääminen sivuun yhteiskunnallisesta päätöksenteosta ei miellytä aktiivisia toimihenkilöitäkään. Katainen on ajankohtaisessa keskustelussa sitoutunut vahvasti Vanhasen linjaan, mutta voisi kuvitella taustalla olevan muunkinlaista ajattelua.

Suunnanmuutos olisi todella tarpeen. Eläkepäätös on sisällöllisesti typerä ja sääliksi käyvät ne muutamat nuorehkot ihmiset jotka puolueidensa sätkynukkeina toistelevat opeteltua mantraa siitä miten nyt valitaan pienin kolmesta pahasta ja miten tällä pelastetaan nuoren sukupolven eläkkeet. Älyllistä rehellisyyttä voisi odottaa, mutta ehkä se on turhaa. Joskus kuitenkin kannattaisi luovuttaa faktojen edessä (nimimerkillä kokemusta on). Käytännössä kaikki TEL-asiantuntijat ovat tyrmänneet noston tehokkaana keinona vaikuttaa niihin ongelmiin joita päätöksellä kerrotaan ratkaistavan. Todistusaineistoa tämän väitteen tueksi kannattaa etsiä vaikkapa täältä, täältä tai täältä.

Kuten todettua, ongelma on työssä jaksaminen ja työelämän laatu joka näkyy alhaisessa eläkkeellejäämisiässä, ei lakisääteinen eläkeikä. Kaikki, niin ammattijärjestöt kuin oppositiopuolueetkin haluavat, että ihmiset pysyisivät töissä pidempään. Eläkeikä voisi olla ongelma, jos Suomessa eläkkeelle karkaisivat terveet 63-vuotiaat. Mutta kun näin ei ole. Keskimääräinen eläkeikä on hieman alle 60.

Joustavaksi laadittu eläkkeellesiirtymisjärjestelmä antaa ihmisten itse miettiä jaksamistaan ja terveyttään. Ei liene mitään syytä estää ihmisiä jatkamasta työuraansa jos he itse siihen ovat valmiita ja töitä riittää. Siksi jatkaa saa 68-vuotiaaksi, ehkä jossain vaiheessa kauemminkin, miksei. Mutta tässä voisi olla järkevää luottaa ihmisten omaan haluun ja valintaan, ei mekaaniseen pakkoon. Ja jo inhimillisyyden nimissä voisi katsoa, että sivistysvaltiossa haluttaisiin jättää ikääntyville työntekijöille myös terveitä eläkevuosia vaikkapa lastenlasten hoitoon ja muuhun elämään.

Sukupolvikysymys on myös keskeinen. Nimimerkki "Vihainen VTM" tiivistää hyvin SDP:n pelastaelakkeesi.fi -sivustolla: "Ikääntymisen kustannukset ovat jo nyt valtavat, eläkevelka (työikäisten ja eläkeläisten maksamattomat eläkkeet suhteutettuna odotettavissa oleviin elinvuosiin) on jo nyt satojen miljardien suuruinen. Sinänsä kaunista, että hallitus päättää laskea tätä velkaa, mutta on kamalaa, että tämä velka maksatetaan epätasaisesti eri ikäluokkien kesken. Hyvinvointivaltio on jo nyt epätasa-arvoinen erikokoisten ikäluokkien suhteen, esitetty uudistus vain jyrkentää tätä eroa. Eläkeiän nosto voitaisiin myös korvata korottamalla veroja, jolloin korotus kohdennettaisiin kaikkiin muihin paitsi suuriin ikäluokkiin. Pidettäisiinkö tätä mahdollisena?" Edellä mainittua voi täydentää niillä asiantuntijanäkemyksillä, joiden mukaan päätös aiheuttaa valtaisan paon eläkkeelle, siis täysin päinvastaisen reaktion mihin sillä pyritään.

Mikäli Vanhanen saa pitää päänsä, kansantaloudelle aiheutuu vahinkoa, nuoremmat ikäluokat joutuvat maksumiehiksi, terveitä eläkevuosia jää erityisesti raskaita töitä tekeville entistä vähemmän ja kansalaisten vapautta valita kavennetaan merkittävästi ilman että sillä vaikuttaisi olevan mitään merkitystä itse ongelman ratkaisemisen kannalta. Samalla romukoppaan lentää pohjoismainen sopimisen malli, jonka yhteiskunnallisia saavutuksia ihaillaan laajalti Euroopassa ja jonka pohjalle monet maat nyt virittävät yhteiskuntapolitiikkaansa. Vihreitä nämä kysymykset eivät yksittäisiä valonpilkahduksia lukuunottamatta näytä juurikaan kiinnostavan (vihreiden sivuilta ei löydy aiheesta mitään!), joten toivo on Kokoomuksessa. Olisiko mahdollista, että Kokoomus vetäisi Vanhaselta tukensa? On olemassa aikoja jolloin uppoavaa laivaa ei enää kannata yrittää tilkitä.

Toriparkki

2009-03-03T18:35:00.007+02:00

Vanhassa ja todellisessa kotikaupungissa päästään ensi viikolla vuosikausien venkoamisen jälkeen lopulta päättämään Kauppatorin alle suunnitellusta parkkiluolasta. Toriparkki on herättänyt suuria tunteita erityisesti vastaan. Rintamalinja on karrikoidusti mennyt siten, että Kokoomus on kannattanut parkin rakentamista enemmän tai vähemmän ehdoitta, demarien enemmistö sillä perusteella, että kävelykeskustaa laajennetaan ja ettei parkki missään tilanteessa kaadu taloutensa kanssa painivan kaupungin maksettavaksi ja loput ovat enemmän tai vähemmän ehdoitta vastaan.

Allekirjoittaneen on ollut aina melkoisen vaikea ymmärtää aiheen tiimoilta nousseita suuria tunteita. Toriparkki kuuluu pienessä ja paikallisessa mittakaavassa samaan sarjaan sellaisten kysymysten kuin Nato tai ydinvoima kanssa. Kyseessä ei ole oikeisto-vasemmisto-jaotteluun taipuva kysymys, eikä sillä ole oikeastaan arkipäivän elämän kannalta suurtakaan merkitystä. Erityisesti Turussa ihmisiä luulisi liikuttavan aivan muut asiat kuten kaupungin surkea talous tai kasvavat vanhusten palvelujonot. Kun on kuullut verenkarvaita puheenvuoroja parkkiluola-aiheesta, puolesta tai vastaan, on aina tullut mieleen: "eikö teillä ole mitään oikeita ongelmia?"

Parkkilaitosta on vastustettu erityisesti ympäristöperustein. Turun keskusta saattaa kuitenkin olla eri asia kuin Helsingin keskusta jonne asiakkaita riittää aina vaikka kehäteillä kauppa lisääntyisikin. Turun ympäristössä on lukuisia suuria kauppakeskuksia, joista osa, kuten Skanssi, on täysin uusia. Uhkana on kaupan siirtyminen hitaasti rapistuvasta keskustasta Amerikan malliin entistä enemmän kaupungin ulkoreunoille jonne ei pääse millään muulla kuin henkilöautolla. Olisiko siis sittenkin perustellumpaa tehdä kaupungin keskustasta kaikin mahdollisin tavoin houkutteleva ostoskohde? Mikäli lapsiperheen henkilöautolla tapahtuva ostosmatka suuntautuisikin keskustaan, auttaisi tämä keskustan palvelutarjonnan säilymistä ja vahvistumista. Nyt nuo rahat kulutetaan liian usein Raision Myllyssä.

Kaupunkilaisten kannalta keskeisintä on varmasti viihtyisä ja autoton keskusta sekä korjattu tori joka on Turun sydän jokirannan ohella. Autojen saaminen pois kaduilta lienee yhteinen tavoite ja ainakin minun on vaikea ymmärtää miksi niitä ei saisi sijoittaa maan alle? Olen myös siinä käsityksessä ettei parkkiluola myöskään millään tavalla estä vaaditun ja erittäin toivottavan pikaraitiotien rakentamista kunhan sille jostain joskus löytyy maksaja. Tuota hankettahan yksityinen sektori ei ole luvannut maksaa.

Mutta, summa summarum. Jokaisella on tunteisiinsa toki oikeus, vastustamisellekin on olemassa toki perusteita, mikäpä minä olen sanomaan tämän asian tärkeydestä muiden ihmisten puolesta ja tottakai aktiivisuus asioissa aina kannatettavaa. Mutta omasta puolestaan voinee keskustelua seuranneena todeta, että kun tietää millaisia tarpeita löytyy esimerkiksi rappeutuvista lähiöistä tai resurssipulassa kituvista vanhuspalveluista sitä jotenkin toivoisi että mieltä osoitettaisiin ja päättäjille soiteltaisiin perkeleitä kihiseviä puheluita näiden asioiden vuoksi. Se, että näin ei käy, vaan kansalaiset saa kaduille parkkiluola, kertoo minulle tästä ajasta jotain melkoisen murheellista.

Eläkepommi ja muita aihioita

2009-02-25T07:59:00.010+02:00

Hallitus pudotti eilen pommin palkansaajajärjestöjen niskaan ilmoittamalla yksikantaan eläkeiän nostosta. Kyseessä on valtaisa ratkaisu, joka jatkaa jo havaittua pyrkimystä marginalisoida suomalainen ammattiyhdistysliike. Ensin hyviä tuloksia tuottanut tupo-järjestelmä romutettiin, sitten Katainen sekoili Tehy-kiistassa, tämän jälkeen tietoyhteiskunnan perussääntöjä luodaan Lex Nokian myötä työntekijän asemaa selkeästi heikentäen ja nyt eläkekysymyksessä palkansaajien edustajat sivuutetaan täysin.

Vuoden 2005 TEL-uudistusta valmisteltiin pitkään ja huolella sitouttaen valtaisasti sidosryhmiä, koska eläkejärjestelmän vakaus ja kansalaisten sitä kohtaan tuntema luottamus on tärkeää. Luottamuksen voi menettää vain kerran. Millainen viesti tuleville eläkkeensaajille lähtee, mikäli kahden päivän pohdinnalla työeläkejärjestelmää voidaan muuttaa tuosta noin vain lähes millaiseksi tahansa? Mikä takaa että työeläkevarat ovat turvassa jos aikarajojakin voidaan paiskoa miten huvittaa? Miten tuollaisessa tilanteessa voisi luottaa eläkkeensä riittävyyteen? Hallituksen linjaus ja ennen kaikkea toimintatapa saattaakin tietää hyviä aikoja yksityisten eläkevakuutusten tarjoajille.

On havaittava, että suurella työllä viimeksi tehty uudistus on myös tuottanut tulosta. Eläkkeelle siirtyminen on pikku hiljaa siirtynyt myöhemmäksi, viimevuotisesta poikkeuksesta huolimatta on trendi selkeä. Tämä ilman pakkoa, yksilöiden omaa valinnanvapautta kunnioittaen. Nyt tätä vapautta halutaan rajoittaa - vaikka yhteisesti on todettu että ongelma on ennen muuta työelämän laatukysymysten puolella. Typeriä veropäätöksiä ei olla valmiita perumaan, vaan valtion varojen haaskaaminen maksatetaan tavallisilla työntekijöillä. Veropäätöksistä erityisen huomion ansaitsee metsäveron huojennus jota perusteltiin aikoinaan Venäjän puutulleilla. No, puutulleja ei tullutkaan, ainakaan oletetulla aikataululla, mutta peruttiinko muutamiin kepulaistaskuihin vyöryvä huojennus? Eipä taidettu perua.

Oikeiston tavoitteenasetteluna kaikki edellämainittu on ymmärrettävää. Hyödylliset idiootit heiluttavatkin tukipuolueen paikalta. Ay-vihassaan sokeat vihreät taputtavat mistään mitään ymmärtämättöminä vieressä kun hyvinvointiyhteiskunnan peruspilareita heilutellaan. Vihreää ajattelua asiassa on äärimmäisen vaikea käsittää. Vaikuttaa siltä, että heidän mielestään järjestöjä pitää kuulla ja niiden mielipiteitä arvostaa, paitsi siinä tapauksessa että kyseisissä järjestöissä on paljon jäseniä ja päättävät elimet valitaan vaaleilla eikä huutoäänestyksellä.

Toki politiikkariihen kannanotto sisältää myös toivottuja uudistuksia erityisesti kuntatalouden osalta. Kiinteistöveroavaus on hyvä, kuten myös varsin yleiselle tasolle jäävä lupaus talousrikollisuuden tehokkaammasta torjumisesta. Ajankohtainen asenneilmasto näkyy puolestaan turvapaikkapolitiikan kiristämisenä. Myös tässä kysymyksessä vihreillä pyyhitään pöytää. Kyseiselle linjaukselle on kuitenkin olemassa perusteet jotka liittyvät myös taloustilanteeseen mutta myös sen varmistamiseen ettei järjestelmä kuormitu liiaksi. Huonosta kotoutumisesta kärsivät kaikki. Ilmaus "resurssien keskittämisestä yksittäisiin soveltuviin lähtömaihin" työperäisen maahanmuuton osalta on hieman kryptinen, mutta ilmeisesti tarkoittaa värväyksen keskittämistä maihin joiden kansalaisten sopeutuminen suomalaisiin olosuhteisiin on todennäköisintä. Kun kyseessä on nimenomaan työvoiman rekrytointi, on tämä linjaus sekin varsin perusteltu.

Aiheesta arvioita myös: Jussi Ahokas

Graduate Tax köyhän asialla?

2009-02-22T18:13:00.008+02:00

Kalevi Sorsa säätiö julkaisi viime kesänä koulutuspoliittisen hankkeensa puitteissa VTM Aleksi Henttosen kirjoittaman raportin, jossa pohdittiin uudenlaista korkeakoulutuksen rahoittamistapaa. Nk. Graduate Tax -malli toimii yksinkertaisuudessaan niin, että korkeakoulututkinnon suorittaneet maksavat opintojensa kestoon sidottua pientä lisäveroprosenttia siitä osasta tulojaan joka ylittää toisen asteen suorittaneiden keskimääräisen tulotason.

Motivaatio tämänkaltaisen järjestelmän esittämiseen kumpuaa ennen kaikkea siitä havainnosta, että koulutuksen periytyessä edelleen voimakkaasti maksuton koulutus saattaa muodostua tulonjakovaikutuksiltaan regressiiviseksi. Samalla se voisi ohjata opiskelijoita nopeaan opintojen suorittamiseen ilman kohtuuttomia kynnyksiä joita muodostuu opintosetelimalleista, tai etukäteisiä lukukausimaksuja jotka ehkäisevät tehokkaasti heikommista taustoista tulevien opiskelijoiden hakeutumista koulutukseen. Tarkempaa erittelyä mallista ja sen perusteluista mm. täällä.

Graduate Tax ei ole käytössä ehdotetussa muodossa missään, joskin Irlannissa jotain tämäntyyppistä on julkisuudessakin väläytelty, eikä sitä Suomessakaan tällä hetkellä aja yksikään puolue. Raportista käyty keskustelu julkisuudessa oli lyhyt ja aggressiivinen ja jossa kritiikki keskittyi monella tapaa epäolennaisuuksiin. Itse asiasta, koulutuksen kustannusten oikeudenmukaisemmasta jakamisesta, ei siinä juuri päästy puhumaan, vaan koko homma keskittyi kritiikkiin koulutettujen "rankaisemisesta" lisäverolla, siitä huolimatta että ainakaan kirjoittajan mukaan tästä ei ollut kyse.

Itse asiaa kannattaa kuitenkin pitää yllä, ja malliin tutustua paitsi korkeakoulutuksen rahoitusmalleista kiinnostuneiden, myös erityisesti heidän jotka ovat huolissaan tulonjaon vinoutumisesta ja palkkaköyhyydestä. Graduate Tax saattaisi parantaa matalasti palkattujen edunvalvonnallista asemaa palkkaneuvotteluissa. Näin voisi käydä, mikäli veron kohteeksi joutuminen sidotaan esitetyllä tavalla toisen asteen tutkinnon suorittaneiden keskimääräiseen ansiotasoon. Tällöin akateemisille aloille ja niiden edunvalvojille syntyisi voimakas intressi katsoa myös matalapalkkaisten alojen palkkakehityksen perään.

Työmarkkinoiden painottuessa asiantuntijatyöhön suuntautuviksi ja vähäistä ammatillista osaamista tarvitsevien tehtävien vähentyessä on oletettavaa, että palkkahajonta kasvaa. Tätä tukee siirtyminen prosenttikorotuksiin euromääräisten korotusten lisäksi. Graduate Tax -mallissa korkeakoulutettujen ammattijärjestöt joutuisivat joko ottamaan veron vaikutuksen huomioon omissa palkkavaatimuksissaan -seikka joka tekisi koulutuksen aikaansaaman hyödyn näkyvämmiksi palkoissa ilman tuloerojen nopeaa kasvua-, tai sitten kannattamaan myös matalampien palkkojen nostamista tämän hyödyttäessä Graduate Taxin kevenemisen myötä myös omaa jäsenkuntaa.

Graduate Tax ei varmastikaan ole valmis järjestelmä ja vaatii jatkokehittelyä erityisesti osana koko verojärjestelmää kun pitkän linjan kokonaisvaltaisena tavoitteena on järjestelmän selkeys ja ymmärrettävyys. On hyvä kysymys millä tavalla tämänkaltainen kohdennettu vero toimisi selkeänä ja ymmärrettävänä osana kokonaisjärjestelmää? Jatkokehittelyyn kuitenkin kannattaa panostaa, malli sisältää paljon ajattelemisen ja kannattamisen arvoista asiaa.

Visiot vertailussa

2009-02-17T15:40:00.008+02:00

Helsingin Sanomat julkaisi kolmena peräkkäisenä päivänä kolmen suurimman puolueen puheenjohtajien näkemyksiä tulevaisuudesta ja Suomesta vuonna 2019. Mielenkiintoinen sarja paljasti muutamia aitoja aatteellisia eroja puoluejohtajien välillä.

Sarjan aloitti Matti Vanhasen visio, jossa hän pyrkii jatkamaan "kolmannen tien" termin lanseerausta Keskustan nimiin. Kolmantena tienä esiteltiin aikoinaan ruotsalaista kansankotiajattelua joka toimi markkinatalousmallin ja neuvostokommunismin välimaastossa, sittemmin selkeämmin omana terminään third way tuli erityisen tunnetuksi USA:n demokraattien ja Ison-Britannian työväenpuolueen linjana Tony Blairin kaudella. Joka tapauksessa kyse on keskustavasemmistolaisesta termistä.

Vanhasen ajattelussa palvelut järjestetään osin yhteiskunnan toimesta, osin yksityisellä rahoituksella ja perheiden toimesta. Hyväntekeväisyys tehdään mallissa verovapaaksi, ajatus joka saattaa kuulostaa mukavalta, mutta saattaa johtaa epätoivottuihin tuloksiin niin palvelujärjestelmän ennustettavuuden kuin kohdentumisenkin suhteen. Hyvä kysymys kuuluu myös millaisia julkiset palvelut ovat tilanteessa jossa ne muodostuvat residuaalipalveluiksi niille jotka eivät muuta saa. Vanhanen puhuu myös peräti "kolmoiskuntalaisuudesta", hyvä kysymys kuitenkin kuuluu miten tällaisessa mallissa toimii rahoituksen avoimuus tai kuntademokratia?

Toisena sarjassa esiintyy Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen, joka todennäköisesti johtaa poliittisten vedonlyöjien pääministeripörssiä. Myös Katainen viljelee kolmannen tien käsitteitä puhuen valtiosta mahdollistajana. Enabling state -käsitettä käytti aikaisemmassa tuotannossaan mm. third wayn arkkitehteihin kuuluva Anthony Giddens. Sittemmin Giddens kuitenkin muutti ajatteluaan ja painotti enemmän valtion takaavaa roolia katsoen ettei pelkkä mahdollisuuksien tarjoaminen takaa tasa-arvoa. Tältä pohjalta hahmoteltu uusi ensuring state -käsite lähestyi hänen uudemmassa tuotannossaan pohjoismaisen sosialidemokratian tavoitteenasettelua.

Kataisen ajattelussa julkisella vallalla tulisi olla vähemmän vastuuta kansalaisten hyvinvoinnin takaamisesta kuin mitä nykyisen Suomen mallissa voisi katsoa olevan. Kataisen mukaan "valtio ei voi vastata kaikesta". Ei varmasti voikaan, mutta kun fakta on se, että monilla keskeisillä mittareilla mitattuna Suomi ei edes nykyisellään ole erityisen laajan julkisen vastuun maa, kysymys kuuluu kuinka anglosaksiseksi Katainen haluaa Suomen menevän. Kokoomusjohtajan näkemyksissä korostuu yksilön oma vastuu. Hyvinvointimenojen kasvun perusteella vastuuta yksityistetään perheille ja yksilölle itselleen. Mitä sitten tapahtuu niille joilla näitä yksityisiä verkkoja ei ole, jää kysymysmerkiksi. Tähän kansalaisjärjestöissä jo ehdittiinkin kiinnittää kriittistä huomiota.

Valtion tai muiden julkisten organisaatioiden roolin korostamista markkinatalouden toiminnassa Katainen ei myöskään vaikuta näkevän perusteltuna, tyrmäyksen saavat sekä aktiivisempi omistajapolitiikka että Tobinin vero. Kaiken kaikkiaan Kataisen linjaus on puhdasoppisen oikeistolainen ja muistuttaa merkittävästi Henna Virkkusen taannoista ajattelua, jossa yhteisiä varoja ei haluta liiemmälti yhteisiin tarpeisiin tai uudelleenjakoon käyttää.

Verrattuna oikeiston keulahahmoihin viimeisenä esitelty SDP:n Jutta Urpilaisen visio on huomattavasti laajempi, joskin ehkä juuri siksi konkretia jää vähemmälle. Urpilaisen ajattelu perustuu muutoksille poliittisessa ajattelussa ja yhteiskuntapolitiikassa jossa perustavanlaatuisiksi käsitteiksi nousevat luottamus sekä ekososiaalinen rakennemuutos erityisesti taloudessa. Demokratiaa vahvistetaan erityisesti ylikansallisella tasolla poliittisemman Euroopan komission myötä, kehittämällä työnjakoa eri elimien ja kansallisvaltioiden välillä sekä luomalla hyvinvointivaltiollisia rakenteita globaalille tasolle. Globaalitason sääntelyn painottamisessa Vanhanen ja Urpilainen löytävät toisensa, tosin mahdollisesti eri syistä.

Vahvan valtion painottaminen poikkeaa molemmista porvarijohtajista. SDP:n johtamassa Suomessa nähtäisiin suunnanmuutos kohti demokraattisten organisaatioiden vahvistamista. Tätä Urpilainen painottaa myös kritisoimalla edellisiä sosialidemokraattisia johtajia liiallisesta markkinaehtoisuudesta. Kun julkisia investointeja tehdään, nousee Urpilaisen ajattelussa esiin ennen muuta ihmisiin investoiminen jota hän kuvaa ihmisten työllistymisen helpottamisen kautta. Tässä yhteydessä hänen ajattelunsa muistuttaa enemmän kokoomuslaisia näkemyksiä, Vanhasen visiossa kun korostuivat enemmän tekniset mahdollisuudet kuten laajakaistat maaseudulle.

Yhteistä kaikille puheenjohtajille on ympäristökysymysten vahva nousu politiikan keskiöön. Merkittävimmät erot koskevat sitä mikä taho lopulta on vastuussa tasa-arvon toteutumisesta. Rintamalinjat ovat monella tapaa kovin tuttuja. Oikeisto vaatii kehitystä kohti pienempää ja vastuusta vetäytyvää valtiota toivoen naapuriavun pitävän yhteiskuntarauhasta huolen, vasemmisto taas korostaa yhteiskunnan merkitystä vapauden tosiasiallisena takaajana. Kysymys äänestyspäätöstä vuoden 2011 vaaleissa tehtäessä siis kuuluukin, luotatko tulevaisuuden tasa-arvon luomisessa joulupukkiin vai vaaditko konkreettisempia lupauksia?

PS. Lukemisen arvoista tänään:

Saija Jokelan näkemyksiä yliopistojen autonomiasta ja yliopistolaista

Pilvi Torstin ajatuksia eurooppalaisuudesta

Eurovaaliehdokkaita

2009-02-11T20:22:00.013+02:00

Eurovaalit näkyvät julkisuudessa toistaiseksi varsin vähän. Keskustelu medioissa on keskittynyt turhan paljon siihen keitä julkisuudesta tuttuja henkilöitä mikäkin puolue listoilleen haalii. Tämä on sääli ja väärin, sillä mikäli keskustelua todella käytäisiin Euroopan tulevaisuudesta ja eri europarlamenttiryhmien tekemisistä, saataisiin puolueiden väliset erot varsin hyvin esiin ja ehkä siinä sivussa vakuutettua jokunen ihminen äänestämisen tärkeydestä.

Ehdokasasettelu alkaa sekin näyttää jo varsin mallikkaalta. Vihreiden ensimmäiset nimet ovat pääkaupunkiseudun näkökulmasta vahvoja, mutta kovia nimiä muualta Suomesta ei vielä mukana ole. Kokoomuksen lista on nimetty puoleen väliin ilman suuria yllätyksiä, perusvahvaa väkeä porukassa jossa aatteellinen katto on ejpenttilämäisen korkealla ja seinät pietikäisen leveällä. Keskustan ja Vasemmistoliiton listat vaikuttavat melko heikoilta, vasurien osalta odotan Jussi Saramon menestyvän hyvin. Eri asia sitten on riittääkö Vasemmistoliiton vaalityö parlamenttipaikkaan, itsestään selvää se ei nykyisessä alavireessä ole. Keskusta joutunee kirimään melkoisesti, sillä Jäätteenmäen jättipotti ei näissä vaaleissa toistu. PS-Kd-vaaliliitto ottanee paikan joka on joltakulta poissa.

Demarien listalle on viime viikkoina noussut uusia ja mielenkiintoisia nimiä. Alle 30-vuotiaita ehdokkaita on kaksi, Jenny Lindborg ja Niko Korte, molemmat jo vaaliveteraaneja ja paikkakuntiensa kaupunginvaltuutettuja. Jenny kuuluu nuorten ja vanhempienkin ehdokkaiden EU-asiantuntijakärkeen vietettyään viime ajat MEP Riitta Myllerin valiokunta-avustajana Brysselissä, Niko puolestaan on ikäänsä nähden erinomaisen valmista ainesta, onnistuen silti säilymään aitona. Viime eurovaaleissa erinomaisesti menestynyt Nesrin Can-Kurtakko on jälleen ehdolla.

Erityisellä mielenkiinnolla kannattaa seurata verrattain tuoreen sosialidemokraattia, reilu kolmikymppistä helsinkiläistä valtiotieteen tohtori Pilvi Torstia. Ällistyttävän moneen paikkaan ehtineellä, erinomaisen lahjakkaalla ja älykkäällä Pilvillä on mahdollisuus olla näiden vaalien ehdoton nimi ja suuri yllättäjä. Mikäli vaalit käydään asiateemoilla ja Pilvi saa ansaitsemansa huomion hyvän kampanjan ansiosta, on kaikki mahdollista.

Katkeruuspuolueesta päivää

2009-02-09T15:20:00.014+02:00

Loanheitto ei enää ole ainoastaan vaalienalusajan hupia. Demarit saivat ensin täyslaidallisen maanpetossyytteitä, joita valtionvarainministeri Katainen pyysi sittemmin anteeksi, sekä seuraavaksi kuulla olevansa katkeria ja kateellisia ihmisiä. Myös tätä arviota pahoiteltiin sittemmin.

Virkkusen, kuten Kataisenkin, pahoittelut voidaan hyväksyä, antaa noiden menneiden olla menneitä ja pistää ne keulivan mopon piikkiin. Mielenkiintoisempaa kuin se mitä Virkkunen sanoi kilpailevista puolueista ja niiden kannattajista onkin se, miten hän kuvaa omaa ja oman puolueensa Kokoomuksen yhteiskunnallista ajattelua. Juttu loppuu kahteen oleelliseen virkkeeseen jossa Virkkunen kuvaa kokoomuslaista arvomaailmaa:

"Voidaan auttaa vahvoja yksilöitä menemään eteenpäin. He vetävät muita mukanaan."

Tässä on todellakin eroa sosialidemokraattiseen ajatteluun. Siinä kun lähdetään siitä, että kaikkiin ihmisiin panostetaan ja uskotaan jokaisessa piilevään lahjakkuuteen, ei vain jonkun tekemän määrittelyn mukaisiin vahvoihin. Lahjakkuutta on monenlaista, eikä sitä voida aina järjestelmän taholta tunnistaa. Tähän ajatteluun perustuu mm. peruskoulun idea, jossa mahdollisimman monelle pyritään antamaan tasa-arvoiset elämän eväät eikä erottelemaan lapsia jyviin ja akanoihin. Menestyksen eväitä halutaan antaa siis kaikille, ei vain harvoille.

Henna Virkkusen Kokoomus ei ilmeisesti tätä lähtökohtaa hyväksy. Virkkusen näkemyksen mukaan yhteiskunnassa pitää näemmä tunnistaa (kuka tunnistaa ja miten?) vahvat ja oikeat ihmiset ja yhteiset resurssit pitää valjastaa palvelemaan nimenomaan heitä ja heidän tarpeitaan. Tämän jälkeen ilmeisesti toivotaan että tuetut vahvat vetävät rupusakin perässään parempaan elämään. Eroja ei saa tasoittaa tai pyrkiä antamaan jokaiselle tukea.

Mielenkiintoista olisikin tietää miten uusi opetusministeri aikoo viedä tätä ajattelua käytäntöön suomalaisessa koulutuspolitiikassa. Kokoomuksessa elää vanhastaan vahva halu lisätä tasoryhmiä ja yksityiskouluja. Faktatieto ja tutkimustulokset eivät tätä suuntaa kannata, mutta Kokoomushan onkin nykyään arvopuolue. Siksi kannattaakin katsoa mikä on arvojen sisältö. Virkkunen kertoi meille siitä ehkä hieman enemmän kuin halusikaan.

Kohti kansalaispalvelusta?

2009-02-02T19:01:00.005+02:00

Tuore opetusministeri Virkkunen haluaa naiset kutsuntoihin. Naisten asevelvollisuutta hän ei esitä, mutta katsoo kutsuntojen lisäävän naisten tietämystä ja mahdollisesti tuota kautta myös halua osallistua asepalvelukseen. Perusteenaan Virkkunen käyttää maanpuolustuksen lahjakkuusreservin parempaa hyödyntämistä.

Ajatus on oikeansuuntainen. Nykymuotoinen asevelvollisuusarmeija joka koskee vain miehiä, on monessa suhteessa sukupuolisesti epätasa-arvoinen ja myös itse perustehtäväänsä silmällä pitäen ajastaan jäljessä. Nykymuotoinen konflikti kun on paljon ja enimmäkseen muuta kuin raskaiden taakkojen kantamista metsämaastossa jossa ratkaisevan tärkeässä roolissa oli fyysinen voima. Monissa tämän päivän kriisien tehtävissä naiset ovat vähintään yhtä päteviä kuin miehet eikä heidän erottelunsa maanpuolustustehtävistä erilleen ole millään muotoa perusteltua.

Yleisen kansalaispalveluksen mahdollisuus nousee aika ajoin esiin erilaisissa ajatusleikeissä. Tuossa mallissa velvollisuus koskisi tasapuolisesti kaikkia ja palvelus itsessään jakautuisi aseelliseen ja siviilikriisinhallintapalvelukseen. Jälkimmäinen tarkoittaisi kriisiajan huoltoa ja hoivaa, tuotantoa, tietoliikenneinfran ylläpitoa, suojelua yms. Näihin voisivat maanpuolustusvelvolliset vapaasti hakeutua oman kiinnostuksensa ja kyvykkyytensä mukaisesti. Tällä tavalla saataisiin valmennettua poikkeusolojen varalta koko ikäluokka. Naisten kutsunnat voisivat olla vielä vaatimaton mutta merkityksellinen askel kohti tämänkaltaista maanpuolustusmallia. Siksi: kannatetaan.

Flip-flop don't stop

2009-02-01T10:32:00.006+02:00

Kuntavaalien alla, lokakuun lopussa kuntaministeri Mari Kiviniemi (kesk) vastasi Jutta Urpilaisen huoleen talouskriisin vaikutuksista kuntatalouteen sekä kuntapalveluiden rahoitukseen näin (ote Kiviniemen blogista):

"SDP ei edes yritä esittää vaihtoehtoja vaan ainoastaan pelotella kansalaisia. Viimeisin innovaatio on, että kansainvälinen finanssikriisi vaarantaisi kuntien palvelut. Urpilaisen puheenvuoro on edesvastuuton. Kunnallisten peruspalveluiden rahoitus ei ole vaarassa finanssijärjestelmän kriisin takia."

Samassa kirjoituksessa hän kutsui varoittelua ja SDP:n kritiikkiä heikosta valmistautumisesta "mustamaalaukseksi" ja "omasta päästä keksittyjen uhkakuvien maalailuksi".

Niin. Aikaa on kulunut tuosta kommentista hieman yli kolme kuukautta. Tämän jälkeen tilanteesta on uutisoitu mm. näin:

Timo Kietäväinen Taloussanomissa: Kuntiin on luvassa kylmää kyytiä.

JHL:n puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuori: Kuntatalous kriisiytyy vuonna 2010.
Taloussanomat: Elvytys ei ehdi pelastaa työpaikkoja.

Ja nyt, uuden vuoden puolella kuntaministerikin alkaa heräillä talviunestaan. 27.1. Kiviniemi vaati laajaa pakettia kuntatalouden turvaamiseksi. Hyvä niin, mutta hyvä kysymys kuuluu olisiko jotain voitu tehdä jo aikaisemmin? Vielä parempi kysymys kuuluu, oliko ministeri Kiviniemi alkuperäistä kommenttiaan kirjoittaessaan joko täysin ulalla siitä mitä yhteiskunnassa tapahtuu vai valehteliko hän tarkoituksella? Kumpikaan vaihtoehto ei mairittele. Joka tapauksessa liikettä tapahtuu oikeaan suuntaan, vaikka nk. luottamuspaketti, joka mielenkiintoista kyllä kantaa samaa nimeä kuin SDP:n vaihtoehtoinen, jo syksyllä esittämä budjettilinjaus, ei kerää liikoja kiitoksia asiantuntija-arvioissa.

Alkuperäisessä blogikirjoituksessaan Kiviniemi vaati politiikan pöytätapojen palautusta. Toive on oikea, mutta osoite väärä. On mielenkiintoista katsoa kuinka kauan SDP:n esityksiä tai analyyseja voidaan uskottavasti väittää pelotteluksi tai valittaa niiden perustuvan "vastakkainasetteluun", kun ne jatkuvasti vaikuttavat osuvan oikeampaan kuin hallituspuolueiden näkemykset. Kysymys kuuluukin: kuinka kauan porvaripuolueet aikovat pärjätä reseptillä, jonka käytöstä he jatkuvasti syyttelevät muita?

Miksi päivähoidon pitäisi olla maksutonta

2009-01-25T19:20:00.007+02:00

Nina Mikkonen teki taannoisessa ajankohtaisohjelmassa parasta pr:ää päivähoidolle miesmuistiin. Päivähoito onkin, kuten monesti todettua, eräs keskeisimmistä hyvinvointivaltion palveluista sen merkittävien tasa-arvovaikutusten vuoksi. Juuri päivähoito on mahdollistanut naisten laajamittaisen työhön osallistumisen ja siten merkittävästi lisännyt naisten mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen osallisuuteen.

SDP asetti viime kesäkuussa tavoitteekseen maksuttoman päivähoidon. Tätä nykyä tulosidonnaiset päivähoitomaksut nousevat merkittäviksi kulueriksi jo varsin matalatuloisissa perheissä. Maksuttomuus, kuten yhteiskunnallista keskustelua seuranneet hyvin muistavat, törmäsi nopeasti populistiseen vastustukseen. Maksuttomuutta väitettiin milloin lasten sosialisoinniksi, milloin taloudellisesti vastuuttomaksi avaukseksi. Mutta näinkö tosiaan on?

Ensinnäkin päivähoitomaksut ovat merkittävä kannustinloukkujen aiheuttaja. Maksujen poistamisen tyrmänneen Kokoomuksen puheenjohtajan johtama ministeriö nimeää vuodelta 2007 peräisin olevassa muistiossaan tulosidonnaiset maksut merkittäväksi loukkujen aiheuttajaksi. Maksut siis estävät ihmisiä työllistymästä optimaalisella tavalla.

Kovimpaan maksuluokkaan pääsee jo hyvinkin keskimääräisillä tuloilla, eivätkä maksut ole pieniä. Kuten lapsiperheelliset tietävät, vaikka tulot olisivatkin kohtuulliset, nuoren perheen menot ovat valtaisia. Hankintoja on tehtävä, usein muutettava suurempaan asuntoon jne. Maksujen poisto olisikin tuntuva kädenojennus suoraan kohdennettuna lapsiperheille, vielä sellaisille jotka haluavat myös pysyä mukana työelämässä.

Päivähoito myös kannattaa. Unicef painotti omassa raportissaan päivähoidon tasa-arvovaikutuksia lasten välillä. Myös äitien kohdalla tasa-arvokysymys on erityisen tärkeä, tilanne kun edelleen on useimmiten se, että kotiin lasten kanssa jää nimenomaan äiti. Mikäli työelämästä ollaan sivussa vuosikausia, jää työura lyhyeksi ja urakehitys muiden, usein miesten, jalkoihin. Tämä säteilee myös sosiaaliturvan tasoon aina eläkkeelle asti. Ergo: potentiaalista köyhyyttä ja korostunutta taloudellista riippuvaisuutta puolisosta.

Maksuttomuusideaa vastaan hyökättiin myös kustannuksilla. Kuinka perusteltua tämä kritiikki oli? Päivähoitomaksut tuottavat tällä hetkellä yhteiseen kassaan n. 250 miljoonaa euroa. Hallituksen päätös leikata ruuan arvonlisäveroa maksaa kaksi kertaa tämän määrän, 500 miljoonaa. Edellisen voidaan taata menevän voittopuolisesti kulutukseen, jälkimmäisen tehokkuudesta ei ole mitään tietoa. Todennäköisimmin tuo raha on jo katteissa. Maksujen osuus päivähoidon kokonaiskustannusten kattamisesta on sekin vain murto-osa, joten mitään merkittävää periaatteellista siirtymää ei siinäkään tilanteessa tapahtuisi. Lisäksi on muistettava, että perusopetus on jo maksutonta. Miksei siis varhaiskasvatus olisi?

Argumentit lasten "pakottamisesta" päivähoitoon ovat, jos mahdollista, vielä lapsellisempia. Maksuttomuushan ei tarkoita sitä, että lapset haettaisiin väkisin kotiovelta - päivähoidon pakollisuus ja maksuttomuus ovat kaksi aivan eri asiaa. Vanhemmilla säilyy täysi oikeus hoitaa lastaan myös kotona jos niin haluavat. On myös havaittava, että maksuttomuus koskee vain niitä perheitä jotka ovat jo tehneet päätöksen lapsensa laittamisesta hoitoon. He ovat siis jo tehneet valinnan eikä heidän kohdallaan voi puhua ohjaamisesta. Mitä tulee uusiin ihmisiin, niin mikäli oletetaan että päivähoidon kysyntä kasvaa maksuttomuuden myötä, myönnetään myös, että nykyinen tilanne sisältää kannustinloukun ja aikaansaa laskelmointia. Kannattaako laittaa lapsi hoitoon? Tällainen tilanne ei liene tavoiteltava, mikäli halutaan valinnanvapaudesta puhua.

Lopulta kyse on myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideasta, universalismista. Tulosidonnaiset palvelumaksut ovat ongelmallisia, mikäli verotus on progressiivista. Tietyissä hyvinvointipalveluissa on syytä säilyttää jonkinlainen käyttömaksu, koska niitä voidaan liikakäyttää. Hyvä esimerkki tällaisesta palvelusta on esimerkiksi terveydenhuolto. Päivähoidon osalta tällainen tilanne on epätodennäköinen. Ideaalitilanteena tulisi olla malli, jossa maksut ovat kauttaaltaan matalia tai niitä ei ole ja palvelut rahoitetaan veroilla, joiden taso määritetään siten, että yhteiskunnalle määritellyt tehtävät tulevat tehokkaasti ja laadukkaasti hoidetuiksi.

Summa summarum, maksuton päivähoito kohdennettuna tulonsiirtona työssäkäyville lapsiperheille on täysin toteuttamiskelpoinen ajatus, jota vastaan hyökkääminen kustannusten tai perhe-elämän horjuttamisen perusteella on varsin hataralla pohjalla. Se myös nojaa tärkeään periaatteelliseen keskusteluun ja ajatteluun universalistisesta hyvinvointivaltiosta.

Kannatusarvioita

2009-01-20T07:24:00.008+02:00

Viimeisimmät YLEn uutisten julkaisemat gallupit puolueiden kannatuksesta jatkavat pääpiirteissään samaa suuntaa kuin mihin kunnallisvaalit jäivät. Kokoomus jyrää suosionsa huipulla, kun taas keskeisimmät kilpakumppanit SDP ja Keskusta tarpovat matalamman kannatuksen suossa. Muutokset ovat melkoisia, kun vertaa tilannetta parin vuoden takaiseen. Joka toki osaltaan lohduttaa siinä, että kaksi vuotta on pitkä aika ja suunta voi olla myös toinen.

Kuten kuntavaaleissa, myös nyt sosialidemokraattien pudotusta pehmentää Keskustan jääminen alle. Ongelmia se ei silti poista. Mielenkiintoista kuitenkin on, että sama ilmiö koski aiemmin Keskustaa, jonka peräkkäiset vaalitappiot jäivät sosialidemokraattien mittavampien romahdusten varjoon. Kuntavaaleista lähtien tämä asetelma on kääntynyt päälaelleen. Ilmiö näkyy myös pääministeriveikkauksessa. Punamullan paluuta ennustaa harva, mutta pieni enemmistö niistä jotka ennustavat, uskovat pääministerin nimen olevan tässä hallituksessa Jutta Urpilainen.

Pääministeri Vanhaselle mittaukset eivät siis kerro hyvää. Pääministerin viime päivien näkyvät ulostulot onkin hyvä lukea myös tätä taustaa vasten. Viimeisimmässä blogikirjoituksessaan Vanhanen jatkaa nykymuotoisen kapitalismin kritisointia eurooppalaisen korkean tason seminaarin innoittamana. Linjaukset ovat toki tervetulleita, mutta ovatko ne uskottavia? Viime eduskuntavaalien alla SDP koki tuntuvasti sen, miten hyvät ja usein peräänkuulutetutkin tavoitteet eivät kanavoidu kannatukseksi, jos ihmiset eivät luota niiden vilpittömyyteen. "Miksette ole aiemmin tehneet, kun olette vallassa olleet?" Hyvä kysymys Vanhasen osalta kuuluukin, onko hän muutoksessaan luotettava?

Jos Keskustan alamäki olikin päivän ykkösuutinen, niin kakkosuutiseksi nousee perussuomalaisten jatkuva nousu. Vasemmistoliiton putoaminen pikavauhtia nelospuolueesta kuudenneksi lienee veljille vasemmalla katkera pilleri nieltäväksi. Suomessa on ehdottomasti olemassa markkinarako perussuomalaisten kaltaiselle puolueelle ja kuten aiemminkin todettua, muutoksen jäädessä pysyväksi ilmiö vaikuttaa suomalaisen politiikan valtasuhteisiin merkittävästi. Perussuomalaisten hajanaisuus puheenjohtajansa taustalla todennäköisesti kuitenkin vähentää ilmiön todellista poliittista merkitystä erityisesti paikallistasolla. Mikäli perussuomalaiset joskus vedettäisiin valtiollista vastuuta kantamaan, voi liikkeen kannatus sulaa kuten edeltäjänsäkin. Onko tähän edes halua, on hyvä kysymys. Soini saattaa kuitenkin omalta osaltaan olla merkittävä tekijä pääministeriä vaihdettaessa.

On oletettavaa, että jatkuvasti kiihtyvä lomautus- ja irtisanomissuma tulee näkymään eri puolueiden kannatuksessa seuraavia eduskuntavaaleja lähestyttäessä. Eilen yt-neuvottelutiedon sai päivän aikana 10 000 suomalaista. Sosialidemokraattien analyysi talouden tilasta ja taantuman vakavuudesta on jopa värittymättömien silmälasien takaa ollut hallitusta edellä, jonka valtionvarainministeri, ensin haukuttuaan "miljardihuutokaupan", joutunee toteuttamaan lähes opposition vaatimusten tasoiset panostukset elvytykseen. Nähtäväksi jää, miten tämä reaalimaailman onnistuminen kanavoituu -vai kanavoituuko- pääoppositiopuolueen kannatukseksi keskipitkällä aikavälillä, ja toki vastaavasti näkyykö tilanteen alkuperäinen aliarviointi ja jatkuva perässäjuoksu Kokoomuksen kannatuksessa. Voisi kuvitella, ettei mustaa voi ikuisesti valkoiseksi selittää.

Lepsämän Keynes

2009-01-14T22:28:00.007+02:00

Matti Vanhanen yllätti tänään esittämällä pitemmän ajan valtiovetoista investointiohjelmaa. Monet puheen painotuksista mitä tulee kolmanteen tiehen sosialismin ja markkinaliberalismin välissä tai valtion vahvaan asemaan taloudessa oli lainattu suoraan sosialidemokraattien työkalupakista. Puheenvuoro oli monessa suhteessa mielenkiintoinen ja ansaitsee pienimuotoista analyysia.

Vanhasen linjauksessa on muutamia huomionarvoisia seikkoja. Ensinnäkin ideologinen käännös. Työreformin kirjoittajana ja oikeistolaisena liberaalikeskustalaisena tunnettu Vanhanen on alkanut viime viikkoina puhua keynesiläisin nuotein vahvan valtion ja julkisten interventioiden puolesta. Vanhasen puheesta kannattaa poimia erityisesti ajatus mahdollisesta kokonaisveroasteen nostosta nousukaudella esitettyjen investointien rahoittamiseksi.

Miksi Vanhanen puhuu nyt näin, vastoin aikaisempia ajatuksiaan? Vaihtoehtoja on kolme. Vanhanen saattaa pyrkiä kauas tulevaisuuteen suuntaavalla puheenvuorollaan siirtämään huomion muualle nykyisen kriisin hoidosta. Kuntatalous kurjistuu useiden arvioiden mukaan erittäin nopeasti ja hallitus haaskaa väheneviä varojaan mm. työllisyyden kannalta älyttömään ruuan alv:n alennukseen. Elvytyspanostuksia on arvosteltu useaan otteeseen täysin riittämättömiksi, viimeksi tänään tutkimuslaitokset lyövät pää- ja valtionvarainministerin arvostelemassa "miljardihuutokaupassa" oppositiopuolueet laudalta.

Toinen vaihtoehto on Vanhasen halu kohottaa vaalialamäen jatkuessa omaa ja puolueensa profiilia. Menestyksekäs hallituskumppani on kerännyt laajalti pisteet ja Keskustan kenttäväki protestoi. Selkeä irtiotto, keskustalaisten perinteiden mukaisesti, alunperin yhdessä sovituista pelisäännöistä tuo näkyviin uudenlaisen, päättäväisen ja johtavan pääministerin. Tai ainakin tätä toivotaan.

Kolmas, ja sosialidemokraattisesta näkökulmasta toivottavin vaihtoehto olisi aito ajattelun muutos. Joidenkin arvioiden mukaan myös tästä voisi olla kyse. Yhteiskuntapolitiikan suunnan kannalta tällainen käännös pysyväksi jäädessään jättäisi Kokoomuksen melkoisen yksin vastustamaan suunnanmuutosta kohti selkeästi vahvempaa julkisen sektorin otetta taloudesta.

Juuri tähän liittyykin toinen merkittävä huomio Vanhasen linjauksesta. Hallituskumppaneiden välillä alkaa raja aueta railona. Kataisen elvytys on keskittynyt pääasiassa veronkevennysten kautta tapahtuvaan ostovoiman kasvattamiseen, eikä hän ole myöskään sulkenut pois menoleikkauksia. Ero linjauksissa on selvä. Julkisten investointien merkittävästä lisäämisestä ei Kokoomuksessa ole innostuttu, eikä Keskustan ministerien vaatimuksista ole pidetty.

Kolmas huomio koskee ajatuksia siitä, mihin tämän uuden investointiohjelman varoja käytettäisiin? Tässä kohdassa Vanhasen periaatetasolla tervetulleeseen avaukseen voi esittää varaumia. Vaikka rakentamisinvestointeja luonnollisesti tarvitaan, voisi niiden ohella investointi nimenomaan ihmisiin olla kannattavinta politiikkaa ja parasta rahankäyttöä. Uutta raha-automaattia vaikkapa erinäisiin silta- tai tiehankkeisiin alueille, joilta väestö vähenee nopeaa vauhtia, tuskin tarvitaan. Ohjelman varat tulisivat kasvun kannalta paremmin hyödynnetyiksi taajaan asutuilla alueilla. Tämä on myös ekologisempi vaihtoehto.

Summa summarum, Vanhasen puheenvuoro on huomattavan merkittävä. Puheenjohtajansa suulla Keskusta ottaa selkeän irtioton hallituskumppaneistaan. Pessimisti voi nähdä avauksessa joko populismia, paniikkia laskevista kannatuslukemista tai vanhaa kunnon kepulaista aluepolitiikkaa nyt vain muodikkaaseen kapitalismin arvosteluun verhottuna. Optimisti taas saattaisi nähdä aidon mahdollisuuden keskustavasemmistolaiseen konsensukseen tulevaisuuden talouspolitiikan suunnasta. Aika näyttää kummasta on kyse.

Vaalipohdiskelua

2009-01-13T07:26:00.007+02:00

Vaalijärjestelmä saa aika ajoin ansaittua kritiikkiä. Erisuuruiset vaalipiirit, vaaliliitot, henkilökeskeinen järjestelmä, joka aikaansaa heikkoa sitoutumista lopulta käytännössä kuitenkin merkitseviin puolueen tavoitteisiin, ainoa lopulta todella merkityksellinen dokumentti on hallitusohjelma, jonka puolesta kukaan ei ole missään vaiheessa saanut äänestää jne. Paljon aiheellisia huolenaiheita.

Kun hallinnolta, ja poliittisilta päätöksentekijöiltä kaivataan tänä päivänä ennen muuta avoimuutta, ja pidetään keskeisenä sitä, että he ovat päätöksistään vastuussa, voisi miettiä millainen vaalijärjestelmä voisi nykyistä paremmin tukea näitä tavoitteita. Eräs, ajatusleikkinä, pelkkänä ajatusleikkinä, hauska pohdiskelu voisi liittyä yhden hengen vaalipiireihin.

Yhden hengen vaalipiireihin perustuvassa järjestelmässä esimerkiksi eduskuntavaaleissa maa jaettaisiin 200 väestöpohjaltaan suurin piirtein yhtä suureen vaalipiiriin, jotka 5,3 miljoonan asukkaan maassa olisivat n. 26 500 henkilön kokoisia. Näissä piireissä jokainen vaaliin osallistuva puolue saisi asettaa yhden ehdokkaan. Eniten ääniä kerännyt valittaisiin eduskuntaan. Oma kysymyksensä on se, riittääkö ykköseksi sijoittuminen, vai tulisiko äänestyksessä olla kaksi kierrosta, jotta valittu edustaja saisi annetuista äänistä enemmistön.

Ongelmia on, ja paljon. Teoriassa olisi mahdollisuus tulla valituksi varsin pienellä äänimäärällä, tai että 49,999% annetuista äänistä olisivat de facto merkityksettömiä. Voittaja veisi kaiken. Briteissä liberaalidemokraattien tilanne kertoo järjestelmän ongelmista. Kolmospuolue sai vuoden 2005 vaaleissa 22% äänistä, mutta paikoista vain joka kymmenennen. Toki tämän ei tarvitsisi pitää paikkaansa vastaavissa määrin sellaisissa maissa, joissa poliittisten puolueiden kannatus on vahvan alueellista. Kampanjointi kohdistuisikin vahvasti, USA:n malliin, swing stateihin, tai tässä tapauksessa swing suburbeihin.

Mutta entä mahdollisuudet? Aivan toisella tavalla kuin nykyisin järjestelmä olisi accountable. Mikäli ihmiset eivät olisi omaan edustajaansa tyytyväisiä, tämä olisi äärimmäisen helppoa vaaleissa vaihtaa. Vaalirahoituksen merkitys vaalituloksen ratkaisijana pienenisi dramaattisesti, kun kuvatun kokoisessa vaalipiirissä jopa nollabudjetilla olisi mahdollista käytännöllisesti katsoen tavata kaikki äänioikeutetut. Edustajat olisivat aivan uudella tavalla pakotetut kuuntelemaan kansalaisia ja olemaan heidän keskuudessaan.

Myös alueellinen edustavuus paranisi. Tällä hetkellä niin valtuustoja kuin eduskuntaa kansoittavat parempien alueiden hyvätuloiset. Yhden hengen vaalipiirien järjestelmässä suuri lähiö ympäristöineen saisi aina oman kansanedustajan. Toki järjestelmässä puolueilla varmasti olisi mahdollisuus asettaa ehdolle myös muualla kuin alueella asuva ehdokas, mutta paine "oman alueen" ehdokkaan asettamiseen, ja myös tällaisen ehdokkaan menestymisen mahdollisuudet, olisivat huomattavat.

Toki järjestelmässä olisi tässä yhteydessä myös haittoja. Miksi alueperusteen pitäisi olla vahvin määrittävä tekijä siinä, kuka saa äänestää ketäkin, varsinkin kun vaihtoehtojen määrä yksittäisen äänestäjän kohdalla putoaisi rajusti? Mitä tämä tarkoittaisi tasavahvaa kannatusta suuremmalla alueella nauttivan ehdokkaan kannalta? Johtaisiko tämä paikallispolitiikan liialliseen ylikorostumiseen, tarkoittaisiko tämänkaltainen järjestelmä välttämättä sitä?

Kukaan ei varmasti ole suoraan lähdössä kannattamaan yhden hengen vaalipiirijärjestelmää sen, kuten edellä kuvattua, sisältäessä monia ongelmia erityisesti vähemmistösuojaan liittyen. Tietyt sen piirteet ja ominaisuudet ovat kuitenkin huomioimisen arvoisia.

Työväen presidentti (sd.)

2009-01-09T23:51:00.010+02:00

Viikontakaiset presidenttigallupit olivat Kokoomuksen juhlaa. Sauli Niinistö saa suoraan 30% kannatuksen kun ihmisiltä kysytään heidän suosikkiaan seuraavaksi presidentiksi. Tätä pidettiin valtaisana suosiona. Huomiotta kuitenkin jäi mm. se, että Niinistön kannatus on itse asiassa laskenut miltei kymmenellä prosentilla, ja ettei 30%:n kannatus itsessään ole erityisen poikkeuksellista ottaen huomioon sen, että viime presidentinvaaleissa oli siinä ja siinä ettei nykyistä istuvaa presidenttiä valittu suoraan ensimmäisellä kierroksella.

Puoluepoliittisesti Kokoomuksella meni toki hyvin, sillä Alexander Stubb nousi kyselyissä kakkoseksi -ja toki olisi oletettavaa, että näistä äänistä ylivoimainen enemmistö tulisi Niinistölle mikäli hän Kokoomuksen ehdokas olisi. SDP:ltä kyselyyn oli valikoitu Erkki Liikanen ja Paavo Lipponen, joista ainakin jälkimmäinen on käsittääkseni ilmoittanut ettei ole tavoittelemassa kyseistä virkaa. Heidän kannatuksensa jäikin kovin matalaksi. Tätä pidettiin jälleen yhtenä lisämerkkinä siitä, miten sosialidemokraateilla on hankaluuksia.

Gallupit ovat gallupeja, ja voi olla, että SDP:n edustaja olisi voinut saada enemmänkin kannatusta mikäli kyselyyn olisi valittu joku muu. Vuosi sitten kyselyissä mukana ollut, niin ikään presidenttiehdokkuudesta varsin suorasanaisesti aikoinaan kieltäytynyt Erkki Tuomioja keräsi tuolloin 9%:n suoran kannatuksen. Mutta koska sen paremmin Tuomioja kuin Lipponenkaan eivät tule olemaan mukana vaaleissa, on ehdokasta etsittävä muualta.

Nobel-voittaja Martti Ahtisaari tuli aikoinaan sosialidemokraattiseksi presidenttiehdokkaaksi ja myöhemmin presidentiksi ennakointien ja päivänpolitiikan ulkopuolelta. Ehkä seuraava sosialidemokraattinen presidentti voisi hänkin olla jotain muuta kuin pitkäaikainen ministeri tai kansanedustaja? Mikäli tehtävää kehitetään nimenomaan arvojohtajan asemaa korostaen, voisi helposti nähdä tehtävään valittavan pitkän linjan yhteiskunnallisen vaikuttajan, jolla on ollut keskeisiä yhteiskuntapoliittisia tehtäviä ja jonka omassa tarinassa olisi vetovoimaa.

Lauri Ihalainen täyttää nämä mitat. SAK:sta eläkkeelle siirtyvä Ihalainen on kauan ollut suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ja erityisesti työmarkkinapolitiikan lähes nelsonmandelamainen hahmo. Vaikka SAK:ta on julkisuudessa riepoteltu ja syytetty milloin mistäkin, on Ihalainen SAK:n puheenjohtajana ollut tälle arvostelulle lähes ällistyttävän immuuni, pitkälti henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi. Vakavaa ja osaavaa miestä arvostavat kaikki riippumatta siitä millä puolella pöytää istuvat.

Ihalaisen elämäntarinassa kertautuvat monella tavalla sellaiset arvot ja tapahtumat joita moni suomalainen arvostaa. Vaatimattomista oloista, duunariammatista kovalla omalla työllä yhteiskunnan huipulle, hyvinvointivaltion rakennustyöhön keskeiseltä paikalta osallistuminen ja nyttemmin selkeät kannanotot globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta. Ja jos työväen presidentistä vielä tuolloin puhutaan, ei silloin puhuta Niinistöstä, ei vaikka Kokoomus kaataisi viimeisetkin pelimerkkinsä Bob Helsingin kassaan.

Vastaavan profiilin ja kokemuksen ehdokasta on vaikea löytää, puolueesta riippumatta. Nyt voitaisiin koko suomalaisessa politiikassa, kaiken kimmellyksen ja hienojen kampanjaideoiden keskellä, olla aika ainakin osin palata vakavaan, ja miksei hieman arvokkaaseenkin. Ainakin allekirjoittanut äänestäisi rinta rottingilla rakennusmiestä Pihtiputaalta, joka on omalla esimerkillään, hyvin paljon Tarja Halosen tapaan, näyttänyt miten kaikki on mahdollista.

Uudistusta

2009-01-03T20:01:00.016+02:00

Välillä asian vierestäkin. Sain vihdoin, kuukausien meinaamisen jälkeen, siirryttyä Bloggerin uudempaan versioon. Blogista löytyy nyt mahdollisuus tilata artikkelit suoraan sekä temaattinen jaottelu, jonka perusteella vanhempien tekstien selaus aiheen mukaan, mikäli joku niistä nyt joskus saattaisi olla kiinnostunut, onnistuu helposti. Tekstejä on kertynyt tämän kuluneen kolmen ja puolen vuoden bloginpidon aikana kertynyt kaikkiaan 481. Ja lisää tulee. Samalla poistin blogrollista kaikki sellaiset blogit joissa ei ole tapahtunut mitään kahteen kuukauteen. Toivottavasti ainakin osa niistä vielä virkistyy.

Muualla Tage Lindberg sanoo kaiken sanomisen arvoisen Ilta-Sanomien viime päivien toiminnasta. Tämänpäiväisestä rimanalituksesta vastasi ilmeisesti sama nilviäinen, joka raapusteli jokin aika sitten ylistävän kommentin sotaharjoituksissa jopa itselleen poikkeuksellisen kokoisen egokohtauksen saaneesta Timo T.A. Mikkosesta 2000-luvun Adolf Ehnroothina. Sympatioiden, ja vastaavasti antipatioiden, suunnat eivät siis yllätä.

IS:n tapauksessa on kuitenkin yksittäisen tusinatoimittajan urpoilun lisäksi laajempaa traagisuutta. On Urpilaisen kuvista sitten mitä mieltä tahansa, niin ala-arvoiseksi on mennyt kun merkittävän kokoisen suomalaisen lehden aukeaman jutun aineistoksi kelpaa joko tämänpäiväinen "journalismiksi" kutsuttu lapsellinen pelleily, tai sitten eilinen lähdeaineisto, joka koostui Suomi24-palstalla anonyymina julkaistuista ölinöistä. Säälittävää.

Perheverotuksesta

2009-01-02T18:07:00.008+02:00

Jo hetkeksi laantuneeseen lapsiperhekeskusteluun saatetaan saada uutta vauhtia verokysymyksistä. Tämänpäiväisen uutisoinnin mukaan lapsiperheet hyötyisivät perheverotuksesta. Kuukaudessa säästö perheelle voisi olla 230-260 euroa kuussa.

Voi kuinka mukavaa. Vai onko sittenkään? No ei ole.

Perheverotukseen siirtymisen kustannukset voisivat olla huomattavat, ensinnäkin tasa-arvomielessä, ja myös taloudellisesti perheille. Ensinnäkin perheverotus kannustaisi vähemmän ansaitsevia, käytännössä edelleen miltei aina naisia, jäämään vuosikausiksi kotiin hoitamaan lapsia. Naisten työllisyys heikentyisi ja tasa-arvon kentällä otettaisiin vuosikymmenten loikka väärään suuntaan, kohti vanhan ajan mieselättäjämallia.

Verotuksella pitää myös kannustaa työhön. Palvelut eivät ole ilmaisia, ja ikärakenteen muutos tulee tarkoittamaan lisääntyvää menopainetta, vaikka tuottavuutta onnistuttaisiinkin parantamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli haluamme ylläpitää hyvinvointiyhteiskunnan palvelurakennetta, työllisyyden tulee pysyä korkealla tasolla. Samalla valtio käyttää huomattavan osan tuloistaan nuortensa, tällä hetkellä erityisesti naisten, kouluttamiseen. Investoinnin tuotto -ja sitä kautta mielekkyys- vähenee mikäli tuota koulutusta ei hyödynnetä työmarkkinoilla.

Vuosikausien poissaolo työmarkkinoilta paitsi heikentäisi naisten urakehitysmahdollisuuksia ja siten pitemmän ajan ansiotasoa, eläkekertymistä puhumattakaan. Olisikin mielenkiintoista nähdä millainen vaikutus näiden seikkojen huomioonottamisella olisi yllä olevaan laskelmaan. Todellinen taloudellinen "voitto" saattaisi pitkällä tähtäimellä jäädä pienemmäksi. Myös esitellyn mallin vaikutus julkiseen talouteen sietäisi varmasti tulla kerratuksi.

Myös summaan kannattaa kiinnittää huomiota. Hieman yli 200 euroa kuussa. Se on itse asiassa saman verran mitä suuri osa perheistä hyötyisi, mikäli siirryttäisiin sosialidemokraattien esittämään maksuttomaan päivähoitoon. Maksuton päivähoito olisi selkeä tulonsiirto nimenomaan työssä käyville lapsiperheille, maksaisi valtiolle huomattavasti vähemmän ja poistaisi merkittävällä tavalla kannustinloukkuja. Puhumattakaan siitä, että tämän tukimuodon sukupuolivaikutukset olisivat huomattavasti perheverotukseen siirtymistä myönteisempiä.

Joululukemisia

2008-12-28T22:49:00.012+02:00

Joulunaikaan ja joulukuuhun muutoinkin kuului tänä vuonna erityisesti vauvan hoitoa, mutta jonkin verran lukemaankin ehtii. Viime päivät olen viettänyt Geert Makin huikean ja äärimmäisen luettavan In Europe -teoksen parissa. Hollantilaisjournalisti kiertää teoksessa Eurooppaa ja kuvaa samalla 1900-luvun kipeää historiaa. Tästä kuitenkin myöhemmin lisää, kun saan kirjan loppuun. Jo puolessa välissä sitä kuitenkin uskaltaa suositella kenelle tahansa historiasta kiinnostuneelle.

Antton Rönnholmin palkitun esseen innoittamana tartuin alkukuusta Mika Waltarin Yksinäisen miehen juna -romaaniin. Nuori mies matkustaa jonkin tuntemattoman halun ajamana kohti Konstantinopolia ja sieltä takaisin Helsinkiin. Kaukokaipuusta, seikkailun kaipuusta ja selittämättämästä poltteesta kertova romaani on mahtava lukuelämys. Pohjavirityksenä on myös ikävä sekä itsetutkiskelu. Mitä etsijä oikeastaan etsii ja miksi? Ja mitä hän kuvittelee etsimänsä ehkä löydettyään saavuttavansa? Onko kyseessä vain turhamaisuus?

Ruotsin vuoden 2006 kirjallinen tapaus oli suomalaissyntyisen Susanna Alakosken esikoisteos Sikalat. Pienen Leenan silmin kuvataan työväenluokkaisen suomalaissiirtolaisperheen elämää, jonka alemmuudentunto purkautuu alkoholismiin ja perheväkivaltaan. Romaanin kuvaukset isän ja äidin ryyppyremmistä ja arjen särkymisestä lapsen silmin kuvattuna ovat riipaisevia. "Humalaiset aikuiset eivät koskaan katsoneet lasta silmiin." Sikalat on kuitenkin myös selviytymistarina. Aina on mahdollisuus uuteen alkuun, kukaan ei kuitenkaan lopulta ole vanki.

Pysäyttävää ja palan kurkkuun nostattavaa luettavaa on puolestaan puolalaisen, Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneen Tadeusz Borowskin kertomuskokoelma Kotimme Auschwitz. Borowski kuvaa leirin arkipäivää, jossa käydään kauppaa tavaralla ja periaatteilla sekä iloitaan omasta selviytymisestä ystävän tuhoutuessa. Kuljetusten epäinhimillisyys, ihmiselämän arvottomuus leiriolosuhteissa, valheet ja moraalin tuhoutuminen kuvataan karusti. Vankien jalkapallo-ottelun aikana heidän selkiensä takana surmataan tuhansia ihmisiä. Turhista toiveista kuvaavimpia on sairaan venäläisvangin, teoksen ainoan idealistin, toive luottovangille "Minä joudun kaasuun, mutta kun sota loppuu ja sinä olet yhä hengissä, niin mene äitini luokse. Sodan jälkeen ei varmasti ole enää rajoja, valtioita ja leirejä eivätkä ihmiset tapa toisiaan. Wied eto poslednij boj, tää on viimeinen taisto, ponimajesz? Sinä siis menet äitini luokse ja kerrot että minä kuolin, kuolin sen puolesta ettei olisi olemassa enää rajoja, sotia eikä leirejä."

Venäläistä uudempaa kirjallisuutta edustaa puolestaan Irina Denezkinan kokoelma Anna mulle! Suomeksi ei ainakaan allekirjoittaneen käsityksen mukaan ole pahemmin ilmestynyt nuorten venäläisten kirjailijoiden tekstejä, niitä voisi ilmestyä enemmänkin. Denezkina kuvaa lähiönuorten seksin, päihteiden, kuluttamisen ja poikien osalta satunnaisen oloisen väkivallan täyteistä elämää. Toistuva teema ovat särkyneet sydämet, tilanteet, joissa toisen tunteita ei ymmärretä tai haluta ymmärtää ja jossa toisen rakkauden osoitukset ja hyväksynnän kaipuu kohtaavat toiselta osapuolelta vain hyväksikäyttöä.

Iloista joulua!

2008-12-23T14:48:00.004+02:00

Kuvan tonttu, joka tavattiin jouluaterialta Sörnäisten Sivuraiteesta toivottaa kaikille lukijoilleen oikein iloista joulua!

Kuvasta kiitokset Aikuispisteeseen.

Porvari nukkui hyvin

2008-12-22T21:52:00.015+02:00

Joulua kohti mennään taloustaantumauutisoinnin merkeissä. Jyrki Katainen katsoi vielä alkusyksystä, ettei mitään merkittävää tule tapahtumaan, mutta tuhansiin nousseet lomautukset ovat lopulta saaneet hänetkin heräämään pitkäksi venähtäneiltä päiväunilta ja puhumaan "talouden talvisodasta". Hyvää huomenta herra marsalkka ja tervetuloa vain riviin. Johan tässä odoteltiinkin.

Katainen vaatii kirjoituksessaan yhteistyötä ja yhteen hiileen puhaltamista. Hyvä. Tosin kun oppositio tätä yhteistyötä palkansaajajärjestöjen tukemana aiemmin tarjosi, kuitattiin nämä silloiset tarjoukset joko hiljaisuudella tai vaalikikkailuna. Ilmeisesti johdonmukaisuus tai rehellisyys eivät ole vaadittavia ominaisuuksia gallupeissa pärjäämiselle -ja jos eivät ole niin miksipä kokoomuscapo niitä sitten harjoittaisi. Sääli silti.

Hallituksen ansioksi on kuitenkin luettava se, että nyt ilmeisesti alkaa tapahtua. Pääministeri Vanhanen ilmoitti tänään hallituksen mieluummin lisäävän veroja kuin tekevän menoleikkauksia. Taantumaoloissa tätä on pidettävä hyvänä perusperiaatteena. Helsingin Sanomien uutisen mukaan eräs lisäysten kohde on, myös perustellusti, työllisyyskoulutus. Vieläkö joku muistaa miten porvarit hyökkäsivät koulutuksia vastaan eduskuntavaaleissa kutsuen niitä tempputyöllistämiseksi? Siperia näemmä opettaa.

Jos kohta pari porvaria jo heräilee, niin yksi ei vielä ole ymmärtänyt mistä on kyse. Jussi Järventauksen ulostulo liittyen palkkojen alentamiseen sopii hieman heikosti tilanteeseen jossa kotimaista kysyntää pitäisi pitää yllä alasajon sijasta. Veronnosto sentään useimmiten pysyy kotimaisessa kierrossa. Palkkaleikkaukset jäävät helposti pysyviksi tilanteessa, jossa yritysten johdolla on todellisesta tilanteesta aina parempi kuva kuin työntekijöillä ja intressi tuolloin liioitella vaikeuksia. Huono liikkeenjohto voitaisiin palkka-alen myötä maksattaa työntekijöillä. Samalla alkaisi kilpailuedun haku heikommalla palkkauksella, josta kärsisi koko kansantalous.

Lukemisen arvoista vielä ennen joulua:

Jussi Saramo kirjoittaa mielenkiintoisesti palveluseteleistä
Dagens Nyheter analysoi Ruotsin blokkiutuvaa poliittista tilannetta
Loka Laitisen mahtava kolumni

Oppia oikealta?

2008-12-16T21:44:00.005+02:00

Viimeisissä kaksissa vaaleissa kolmesta suuresta on menestynyt ainoastaan Kokoomus. Kunnallisvaaleissa Kokoomus nousi ensi kertaa suurimmaksi puolueeksi. Keskusteluissa tämä laitetaan useimmiten onnistuneen markkinoinnin piikkiin. Tällä on varmasti merkitystä, mutta vasemmiston ei tulisi päästää itseään aivan näin helpolla pohtiessaan syitä siihen miksi Kokoomus menestyy.

Kuten todettua, keskeistä on linjakkuus. Henrik Ruso tiedusteli aikaisemman kirjoitukseni kommenteissa mitä vaadittu linjakkuus sosialidemokraattien kohdalla voisi tarkoittaa? Minusta se tarkoittaa ennen kaikkea selkeästi määriteltyjä perusarvoja. Vain niiden pohjalle voi syntyä konkreettisia poliittisia ulostuloja, jotka rakentavat samaan suuntaan -ja jotka voidaan palauttaa näihin perusarvoihin. Sosialidemokraattinen tasa-arvo tarkoittaa kovin erilaista tasa-arvoa kuin vaikka kokoomuslainen. Tasa-arvon tavoittelu sinänsähän ei kerro politiikasta vielä paljon mitään. Oleellista on se, mitä tasa-arvolla ymmärretään ja millaisilla keinoilla siihen pyritään.

SDP:n ohjelmatyö on määrällisesti Suomen laajinta ja kestää myös laadullisen vertailun. Tästä ei ole epäilystä. Kun verrataan vaikkapa SDP:n ja Kokoomuksen viime kesän puoluekokouksia, oli asiasisältö demarien kokouksessa valovuoden Kokoomusta edellä. Sosialidemokraattien ongelma piileekin ohjelmien jalkautuksessa ja selkeydessä. Laadukaskaan ohjelmatyö ei puhuttele, vain harvoille tuntuu olevan selvää millaiselle yhteiskunta-analyysille ja arvopohjalle nämä ohjelmat rakentuvat? Sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle, varmasti, tasa-arvollekin, kyllä, mutta millaiselle? Viittaukset periaatteisiin puuttuvat usein myös julkisesta keskustelusta.

Kokoomus uudisti oman periaateohjelmansa vuonna 2006. Tällöin puolue määriteltiin "keskustaoikeistolaiseksi kansanpuolueeksi". Tällä määrittelyllä ja sen pohjalta noudatetulla päämäärätietoisella retoriikalla on ollut merkitystä Kokoomuksen viime aikojen menestyksen synnyssä. Jyrki Katainen puhuu usein mieluusti arvoista, ja Kokoomuksen politiikkaa perustellaan julkisuudessa usein arvoilla. Kun tätä saa tehdä omista lähtökohdistaan, on tulos usein vakuuttavampi kuin mitä se olisi jos vakuutetaan vain kyseisen päätöksen järkevyyttä tässä tilanteessa.

Kokoomuksen pyrkimys imagollisesti eroon ahtaasta oikeistolokerosta, johon suhteellisen harva suomalainen itsensä haluaa asettaa, on ollut määrätietoista ja se on myös onnistunut. Avuksi tässä on myös se fakta, ettei Kokoomuksen oikealla puolella ole uskottavia vaihtoehtoja. Myös patamustat porvarit pysyvät veneessä, vaikka purtilon perämies pitäisikin ajoittain hieman epäortodoksisia puheenvuoroja. Tämä hyväksytään myös siksi, että sen nähdään tuottavan tulosta. Parempi hampaat hivenen irvessä sisällä kuin oikeamielisinä ulkona. Lisäksi retoriikan muutoksen ei tarvitse tarkoittaa erityisen suuria muutoksia politiikan konkreettisessa sisällössä.

Kokoomus menestyy, koska se on tietoisesti pyrkinyt laskemaan kynnystä äänestää itseään sekä päivittänyt kertomustaan puhuttelemaan myös uudenlaisia äänestäjiä. Kokoomus ja sen puheenjohtaja puhuu avoimemmin arvoistaan ja vetoaa niihin, myös näitä arvoja avaten, useammin kuin moni muu. On politiikan suunnasta tai arvojen määrittelystä sitten mitä mieltä tahansa, on tätä pidettävä taitavana politiikan tekotapana, jolla on selkeästi kysyntää ja jolla voi menestyä vaaleissa. Jotain opittavaa? On.

Kuvassa Kokoomuksen vaalijuliste 30-luvulta.

Perusteltua päivähoitoa

2008-12-14T18:04:00.002+02:00

Päivähoitokeskustelu on päässyt välissä laantumaan, mutta todennäköisesti vain kerää voimia. Tuoretta aineistoa tuottaa Unicef, joka on tuoreessa tutkimuksessaan vertaillut päivähoitoa ja varhaiskasvatusta kehittyneissä maissa. Hoivan yhteiskunnallistuminen on selkeä kehityssuunta, ja tämä on myös korkealla EU:n tavoitteissa. Raportin mukaan olemassa selkeää näyttöä siitä, että varhaiskasvatukseen osallistuneet lapset menestyvät opinnoissaan paremmin kuin vain kotona hoidetut ikätoverinsa. Vaikutus on erityisen selvä, kun puhutaan heikoimmin menestyvistä sosioekonomisista ryhmistä.

Raportti ei ole mitään päivähoidon ja varhaiskasvatuksen ylistystä. Aikaisesta hoitoon menemisestä voi olla myös haittaa, elleivät laatuseikat ole kunnossa. Hyvin pienten lasten (alle vuoden ikäisten) pitkäaikainen hoito kodin ulkopuolella voi olla haitaksi tunne-elämän kehitykselle ja suositeltua politiikkaa on mahdollistaa ainakin vuoden ikään asti jommankumman tai molempien vanhempien läsnäolo lapsen seurassa. Tämä on ennen muuta perhevapaakysymys.

Päivähoidon ja varhaiskasvatuksen merkitys on lasten osalta ennen muuta tasa-arvossa. Lasten ja nuorten kohtaamat ongelmat ovat usein lähtöisin kotoa. Heikko sosioekonominen asema jättää usein jälkensä myös lapsiin. Näin on jopa fyysisen turvallisuuden kannalta. Päivähoito tarjoaa harrastusmahdollisuuksia, sosiaalisia verkostoja ja turvallisia aikuiskontakteja myös niille lapsille, jotka eivät välttämättä niitä vastaavalla tavalla muutoin saisi. Tällä on valtaisia yhteiskunnallisia vaikutuksia pitkällä aikavälillä. Kyseistä taustaa vasten Suomen hallituksen taannoinen aikomus nollamaksuluokan lakkautuksella siivota mm. työttömien lapset kokopäiväisestä päivähoidosta tuntuu entistäkin iljettävämmältä.

Varhaiselle puuttumiselle lasten ja nuorten ongelmiin on laskettu myös tuotto. Joidenkin arvioiden mukaan yksi investoitu yksikkö saattaa tuottaa yhteiskunnalle jopa kahdeksankertaisen tuoton paitsi parempana menestymisenä tulevaisuudessa, myös kustannusten vähentymisenä muutoin. Raportissa siteerataan James Heckmanin vuodelta 2006 peräisin olevaa, Science-lehdessä ilmestynyttä artikkelia, jonka johtöpäätös on seuraava:

"Investing in disadvantaged young children is a rare public policy initiative that promotes fairness and social justice and at the same time promotes productivity in the economy and in society at large. Early interventions targeted toward disadvantaged children have much higher returns than later interventions such as reduced pupil-teacher ratios, public job training, convict rehabilitation programs, tuition subsidies, or expenditure on police. At current levels of resources, society overinvests in remedial skill investments at later ages and underinvests in the early years."

Orastavaa luokkayhteiskuntaa voidaan tehokkaimmin torjua mahdollisimman alkuvaiheessa. Tämänkaltaiselle projektille voisi olla mahdollista löytää myös poliittista tukea, juuri kukaan ei katso etteivätkö lapset ansaitsisi, taustoistaan riippumatta, hyvää hoivaa ja tukea kasvulleen. Poliittisesti kuumaksi perunaksi nouseekin se, millä tavalla näitä lasten tasa-arvoisia mahdollisuuksia halutaan parhaiten edistää, rahamuotoisten etuuksien parantamisella vaiko päivähoidon ja varhaiskasvatuksen suosimisella? Vapaus valita on toki perheen, mutta mihin yhteiskunnan kannattaisi panostaa? Empiria näyttäisi viittaavan erityisesti ensimmäisen elinvuotensa ohittaneiden lasten kohdalta vahvasti päivähoidon suuntaan nimenomaan universaalina palveluna.

Luopumisia

2008-12-13T21:04:00.007+02:00

Politiikan eturivistä on viime viikkojen aikana poistunut kaksi naista, työministeri Tarja Cronberg, joka ilmoitti siirtyvänsä syrjään vihreiden puheenjohtajan paikalta, sekä uudempana ja yllättävämpänä opetusministeri Sari Sarkomaa.

Cronberg perusteli ratkaisuaan sukupolvenvaihdoksen tarpeella, joka ottaen huomioon vihreiden ikärakenteen tuntui melko kaukaa haetulta perusteelta. Eikö Cronberg juuri valittu aikoinaan siksi, että hän laajentaisi puolueensa yksipuolista kannattajakuntaa ja onnistuisi puhuttelemaan myös iäkkäämpiä ja maakunnissa asuvia ihmisiä? Tämä projekti vihreiltä on edelleen melkoisen pahasti kesken. Sarkomaa puolestaan perusteli omaa luopumistaan perhesyillä.

Niin herttaisia kuin molempien perustelut olivatkin, saattaa taustalla olla muita syitä. Pahaa pelkään, että sekä Cronbergin että Sarkomaan taustalla todellinen, tai ainakin merkittävästi vaikuttanut luopumisen syy oli poliittisen pääoman loppuminen. Cronberg ei ole nauttinut suosiota vihreässä kentässä enää pitkään aikaan, ja olisi todennäköisesti kohdannut loppunsa seuraavassa puoluekokouksessa joka tapauksessa. Parempi poistua omin jaloin.

Sari Sarkomaan perheperustelu meni mediassa ja julkisessa keskustelussa läpi täydellisesti ja ilman ikäviä lisäkysymyksiä jos nyt ei vaisuksi jäänyttä tasa-arvokeskustelua lasketa. Näin voi toki olla ja perusteluille on takuuvarmasti katetta. Mutta onko kyse aidosti vain tästä ja nukahtiko vallan vahtikoira väärässä paikassa?

Tuoretta opetusministeri Henna Virkkusta on monessa suunnassa veikkailtu Kokoomuksen seuraavaksi puheenjohtajaksi ja Kataisen manttelinperijäksi kunhan aika koittaa. Jotta tällainen projekti voisi onnistua, on sisäänajo aloitettava ajoissa. Ja mikäpä olisi parempi paikka profiloitua kuin opetusministerin paikka Kokoomukselle (tai kelle tahansa) tärkeällä kentällä, jossa on mahdollisuus esiintyä jo sisältöjenkin puolesta tulevaisuuden tekijänä?

Hyvän profiilinnostopaikan omaamisen lisäksi Sarkomaalla oli myös poliittisia vaikeuksia. Aikuiskoulutusuudistus seisoo, koska minkäänlaista poliittista suuntaa ei työllä ole. Perusopetuspuolella Sarkomaa aloitti koko ministeripestinsä hylkäämällä ainoan aidosti luokkakokoihin vaikuttavan tekijän eli kokojen säätelyn lailla. Listaa voisi jatkaa. Mikään näistä ei toistaiseksi olisi varmastikaan ministeriä kaatanut, mutta vaalikauden loppua kohti hankaluudet olisivat kasaantuneet.

Ehkä syyt olivat pelkästään henkilökohtaisia, voivat ollakin. Mutta kysymyksiä voi silti esittää. Jos syyt eivät olleet vain omia ja herttaisia, voivat Kokoomuksen spin doctorit taas ottaa uuden komean sulan hattuunsa - mission accomplished.

Punainen aamunkoitto?

2008-12-07T19:38:00.006+02:00

Finanssikriisin kierteessä ovat yhtäkkiä uudelleen tulleet ajankohtaisiksi Keynesin opetukset ja jopa Marxia luetaan enemmän kuin pitkään aikaan. Kansallisvaltioiden ja EU:n julkiset elvytyspanostukset ovat valtaisia sekä parempaa - ja tiukempaa - säätelyä vaaditaan yleisesti. Jonkin sortin sosialismi, vaikkakin sitten kapitalismissa, tekee paluuta.

Pitemmällä tähtäimellä on mielenkiintoista nähdä jääkö yhteiskunnan aktiivisen roolin vaatimus vain kriisistä selviytymisen keinoksi vai onko kyseessä pysyvämpi muutos? Tärkeintä on toki yhteiskuntapolitiikan suunta, mutta kysymys on hyvä myös poliittisten puolueiden ja mahdollisten enemmistöjen kannalta. Oikeistopuolueet pitävät valtaa suuressa osassa läntistä Eurooppaa, ja on todennäköistä että niiden kannatus tulee laskemaan lisääntyvien ongelmien myötä. Poliittinen "keskusta" voi siirtyä vasemmalle. Kanavoituuko tämä kuitenkaan sosialidemokraattien kannatukseen, onkin sitten eri asia.

Euroopassa huomionarvoinen uusi kehityssuunta on ollut laitavasemmistopuolueiden uusi nousu poliittiselle areenalle. Nämä puolueet puhuvat usein selkeästi sosialismista ja sosialistisista arvoista oman poliittisen toimintansa takana. Paras esimerkki löytyy Saksasta, jossa Vasemmisto, Die Linke, on nopeasti nousemassa merkittäväksi poliittiseksi voimaksi, kannatus viime mittauksissa oli 13%. Linken ohjelmasta löytyvät mm. pyrkimys merkittävään rahoitusmarkkinoiden säätelyyn sekä selkeä kansallistamisohjelma mm. sähkön ja kaasun suhteen. Toinen esimerkki menestyvästä uudesta vasemmistovoimasta on Hollannin sosialistinen puolue SP. Nämä puolueet tarjoavat selkeää vaihtoehtoa nykyiselle järjestelmälle -ja kriisin syvetessä niiden viestille löytyy yhä enemmän kaikupohjaa.

Eurooppalaisten sosialidemokraattisten puolueiden kannalta laitavasemmiston nousu tarkoittaa tarvetta selkeyttää linjaa ja nostaa kunnianhimotasoa, tinkimättä kuitenkaan vastuullisuudesta ja uskottavuudesta. Kun vasemmistolaisemmille linjauksille on käytännön politiikassa entistä enemmän kysyntää ja finanssikriisin myötä mahdollisuus uudenlaisen ajattelun läpiviemiseen on avautumassa ennennäkemättömällä tavalla, olisi reformistiselle vasemmistolle valtaisasti pelitilaa. Tämän realisoiminen vaaleissa on kuitenkin mahdotonta, mikäli sosialidemokraatteja ei onnistuta näkemään vaihtoehtona entiselle politiikalle.

Kiistely siitä mennäänkö "vasemmalle" vai "oikealle" on hedelmätöntä ja pysähtyy usein juuri edellä mainittuihin fraaseihin. Tärkeää on sisältö ja viestintä. Yhteiskunnan vahvan ohjausroolin korostaminen, ylikansallisten tilojen ja globalisaation politisoiminen, julkisvetoisen "vihreään kasvuun" nojautuvan teollisuuspolitiikan käynnistäminen jne olisivat hyviä peruslinjoja yhdessä selkeään eriarvoistumisen vähentämiseen tähtäävän politiikan kanssa. Monessa suhteessa ituja onkin olemassa, mutta parhaalla tahdollakaan ainakaan tämänkaltainen linja ei välttämättä kansalaisille hahmotu.

Mitä tulee puolueiden kehitykseen on Suomi monessa suhteessa toistaiseksi poikkeus. Vasemmistoliitto ei juurikaan vaikuta piristyvän ja monet itsensä jollain tavalla sosiaaliseksi ja eettiseksi, jopa kriittiseksi kokeneet liikkuvat äänestäjät ovat usein valinneet puolueekseen vihreät. Vihreät saattaavat oikeistohallituksen apupuolueena kuitenkin olla vaikeuksissa mikäli vasemmistopainotukset saavat politiikassa lisää sijaa. Tämä avaa suuren mahdollisuuden ikkunan selkeän linjakkaalle, kunnianhimoiselle ja uskottavalle sosialidemokraattiselle projektille, jolle ei heti löydy Suomesta kilpailijoita.

Katse Lontooseen päin

2008-11-30T23:19:00.008+02:00

Samaan aikaan kun Suomessa vannotaan edelleen eilisten oppien pohjalta kaikkiin tuloluokkiin (ja absoluuttisesti eniten varakkaisiin) kohdistuvan veroalen nimiin, tapahtuu muualla kehitystä toiseen suuntaan. Isossa-Britanniassa sikäläinen Labour-hallitus on aikeissa nostaa eniten ansaitsevien verotusta. Briteissä suunnitellaan veronkorotusta eniten ansaitsevalle 1 %:lle väestöstä.

Labourin linjaus, joka toteutuessaan tulisi voimaan vasta seuraavien vaalien jälkeen, avaa useita mielenkiintoisia kehityskulkuja. Ensinnäkin poliittiset jakolinjat muodostuvat yhtäkkiä paljon entistä selkeämmiksi. Konservatiivipuolue, siis sikäläinen oikeisto-oppositio, vastustaa uudistusta. Kyseessä tuskin on valtion kassan kannalta suurikaan muutos, mutta periaatteellisesti linjaus on merkittävä, ja joidenkin arvioiden mukaan sitä kannattaa kansalaisten huomattava enemmistö. Vuosien ajan on menty sillä olettamalla, että verotuksen ainoa tarkistamissuunta on alaspäin. Voisiko toisenkinlainen keskustelu vallata alaa?

Tuloerojen kasvu nähdään usein ongelmaksi nimenomaan taulukon alapäähän jäävien osalta, ja näin toki enimmäkseen onkin. Sen sijaan kovin vähän uhrataan pohdintaa sille, pitäisikö yläpään karkaamiselle omaan ulottuvuuteensa tehdä jotain. Onko tilanteita, jossa voidaan yhteisesti todeta, ettei entistä suurempi varallisuuden kasaantuminen itse asiassa palvele enää juuri kenenkään etua? Se, että näin ei ole juurikaan aiemmin tehty, kertoo paljon yhteiskunnallisen keskustelun vallitsevasta hegemoniasta. Erojen kasvu tapahtuu ennen muuta yläpään osalta omistamisen kevyehköstä verotuksesta. Korjaamisen paikka?

Myös Suomessa tulisi pohtia uudelleen verokeskustelun painopistettä. Osmo Soininvaaran vanhaa mottoa on hyvä lainata, Suomessa on aivan tarpeeksi hauskaa olla hyväosainen ja riittävän kurjaa olla huono-osainen. Tasa-arvon -ja tätä nykyä myös taloudellisen tehokkuuden- nimissä voisimme alkaa valmistella varallisuusveron palauttamista. Samalla voisimme pohtia aikuisten oikeasti tarvitseeko Björn Wahlroos todella Jyrki Kataisen hänelle myöntämää veronalennusta. Katainen perustelee Wahlroosinkin saamaa veroalea"oikeudenmukaisuudella" ja "kannustavuudella". Olemmeko me todella yhteiskuntana siinä tilanteessa, että näillä argumenteilla tämä roska tulee niellyksi?

Suominen 2.0

2008-11-26T14:29:00.007+02:00

Blogi pitää pienen tauon iloisen perhetapahtuman johdosta. Saimme vaimoni Nerijan kanssa pienen pojan maanantaina puoli neljän aikaan. Kaikille vastaavanlaista operaatiota suunnitteleville tai jo odottaville voi vain lämpimästi suositella tilaisuuden järjestämispaikaksi Kätilöopistoa. Henkilökunta oli ammattitaitoista ja osaavaa, olo oli koko ajan turvallinen. Kiitos kaikille tsempanneille ja onnitelleille, olo on sekava mutta onnellinen. Maailma näyttäytyy jotenkin eri valossa kuin vielä viikko sitten.

Jälkiviisastelua

2008-11-22T23:57:00.007+02:00

Oikeistohallitus on alkanut heräillä tulevaan taantumaan. Hyvä kysymys kuitenkin on, kuinka järkeviä veronalennukset asteikon yläpäähän ovat tilanteessa, jossa ongelma tulee todennäköisesti Suomessakin rakentumaan ennen muuta työn ja ostovoiman puutteelle. Sinällään suhdannekuopan tasoittamiseksi varmasti perusteltu velkarahan lisäys voitaisiin varmasti kohdentaa huomattavasti järkevämmin. Elvytyksen riittävyydestä voidaan myös olla montaa mieltä. Havainnollinen kuvio löytyy täältä.

Jonkinlaista historiankirjoitusta talouskriisin kärjistymisen suhteen olisi toimittajien ja aktiivisten kansalaisten hyvä näinä aikoina pitää. Asiasta on puhuttu jo kauan, mutta ketään ei ole juurikaan kiinnostanut. Lokakuun puolesta välistä löytyy mm. hallinto - ja kuntaministeri Kiviniemen blogikommentti: "Viimeisin innovaatio on, että kansainvälinen finanssikriisi vaarantaisi kuntien palvelut. Urpilaisen puheenvuoro on edesvastuuton.
Kunnallisten peruspalveluiden rahoitus ei ole vaarassa finanssijärjestelmän kriisin takia. Suomen talouden perusta on kunnossa."

Tämän jälkeen työttömiä on tullut tuhansia ja Kuntaliiton varatoimitusjohtaja Timo Kietäväinen todennut kuntatalouden syöksyvän todella vakaviin vaikeuksiin. Tästä kaikesta vastaava ministeri on siis päättänyt vaalien kunniaksi valehdella tai sitten hänellä ei ole oman hallinnonalansa tilanteesta minkäänlaista käsitystä. Kummastakaan vaihtoehdosta ei ole syytä olla erityisen riemuissaan. Hyvä olisi myös muistaa kuinka paljon "Euroopan paras valtionvarainministeri" on paukutellut henkseleitään kuntatalouden vahvistamisella. Läpi yleiseen tietoisuuteen ei oikein ole mennyt se hallituksen päätös, jolla valtio itse asiassa suhteellisesti vetäytyy kustannusvastuusta.

Hyvä kysymys on myös se, kuinka paljon vaikutusta on sillä kuka asiasta sanoo? Kun Jutta Urpilainen esitti huolen nopeasti heikkenevistä näkyvistä ja selviytymiskeinona SDP:n luottamusohjelmaesitystä sekä jo paljon aiemmin samojen teemojen mukaisia budjettipainotuksia yhdistettynä veropolitiikan painopisteen muutokseen, ei näistä liikoja otsikoita revitty. Pikemminkin leimattiin taas kerran kateudeksi ja pelotteluksi. Nyt näitä olisi hyvä muistaa, kun samalla linjalla, muutamia kuukausia myöhemmin, ovat kansainväliset talousjärjestöt ja eräs kokoomuslainen presidenttiehdokas.

Poliittinen muisti on, kuten tiedetään, lyhyt. Tämän päivän uutisiin kääritään huomenna torilla kalaa. Muistin olisi kuitenkin syytä parantua eduskuntavaaleja kohti mentäessä. Ihan oman edun vuoksi.

Huomionarvoista tänään:

Olli Koski: It's the services, stupid.
Jussi Ahokas jatkaa GSDn ansiokasta rahoitusmarkkinakriisianalyysia.
ja pienenä havaintona, Timo Roosia mukaellen: "Minulta on tiedusteltu tiedänkö mikä on Suomen synkin paikkakunta. Vastaan nyt, että tiedän. Se on Merijärvi."

Marrasniteet

2008-11-20T20:36:00.014+02:00

Marraskuu on parasta aikaa kirjoille, mutta lukuharrastusta ovat hieman häirinneet erinäiset Facebook-statuksiin päätyneet rakennus- ja remonttiprojektit sekä uusi työ. Muutamaa kirjaa kuitenkin ehtii selailla.

Kjell Askildsenin novellikokoelma Tessalonikin koirat on sisältää lyhyitä tarinoita parisuhteista. Tilanteet kertovat loukatusta ylpeydestä, tahallisesta väärinymmärtämisestä, valtakamppailusta vailla todistajia ja aikuisten ihmisten nokittelusta ja heittäytymisestä hankalaksi vailla oikeastaan mitään näkyvää syytä.

Tarinat alkavat kuin kesken jotain, ja kesken ne myös jäävät. Novelli Heinäsirkka alkaa jotenkin tutun tuntuisella post festum -kuvauksella, "Maria nälväisi häntä toisten läsnäollessa mikä kimmastutti häntä. Hän teki kaikkensa jotta olisi vaikuttanut välinpitämättömältä, mutta kun vieraat olivat lähteneet ja Maria sanoi olevansa väsynyt hän avasi uuden viinipullon. Etkö tule nukkumaan, Maria kysyi. Hän vastasi ettei ole väsynyt ja halusi vielä lasillisen. Päivä se on huomennakin, Maria sanoi. Tiedän mainiosti, hän sanoi ja se jäi hänen ainoaksi aggression osoituksekseen."

Tajunnanvirtaa, nimenomaan virtaamista tarjoilee puolestaan toisen norjalaisen, Erlend Loen Tosiasioita Suomesta. Päähenkilö on erakoitumiseen taipuvainen mediaosaaja, jonka saa tehtäväkseen Suomesta kertovan matkailuesitteen teon. Teos on täynnä absurdeja käänteitä ja ajatusten poukkoilua aiheesta toiseen, mutta itse tarinan punaiseksi langaksi nousee ennen muuta turvattomuus ja ajelehtiminen tilanteesta toiseen vailla sen suurempaa kontrollia omaan elämään. Kirja ei nimestään huolimatta juuri Suomesta kerro, ellei katsausta norjalaisiin Suomi-stereotypioihin sellaiseksi katsota.

Vihreän Langan pamflettisarjassa julkaistiin viime vuonna Rosa Meriläisen Puheet ovat tekoja -pamfletti. Napakka 120 sivun paketti on varsin mukava ja käteensopiva käyntikortti poliitikko, ex-kansanedustaja Meriläisen keskeisistä ajatuksista. Tämänkaltaista, selkeää ja kantaaottavaa tekstiä lukisi mielellään useammaltakin poliittiselta vaikuttajalta.

Teos jakaantuu kahtia, yleisesitykseksi kansanedustajan työstä jossa myös annetaan pikkuvinkkejä kansalaisjärjestöjen lobbareille, sekä mielenkiintoisempaan poliittiseen osaan jossa Meriläinen valottaa pintapuolisesti mutta luettavasti näkemyksiään erilaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Kirjanen käy hyväksi johdatukseksi vihreään ajatteluun niin perusnäkemystensä kuin teemojensa puolesta.

EU-politiikasta kiinnostuneille voi puolestaan suositella lämpimästi Simon Hixin teosta What's wrong with the European Union and how to fix it. Hix jäljittää mielenkiintoisella tavalla EU:n kärsimiä ongelmia. Hix katsoo EU:n ongelmien johtuvan Eurooppa-tason politiikan muuttumisesta sekä legitimiteettivajeesta. Ratkaisuna hän tarjoaa unionin rohkeaa politisointia. Rakenteet ovat jo olemassa, kyse on toimintatavoista, ennen kaikkea avoimuudesta.

Kun EU-politiikassa on siirrytty selkeästi markkinoiden avaamisesta ja yhteistyön rakentamisesta tilanteeseen jossa kyse on sisällöistä -jotka tuottavat voittajia ja häviäjiä- tulisi tämän näkyä myös vaalikamppailussa. Tähän toiveeseen voi vain yhtyä tulevienkin EU-vaalien osalta. EU:n hallintoa tulisi muuttaa selkeän poliittiseksi, ja kansalaisilla tulisi olla mahdollisuus valita suunta. Konkreettisina ehdotuksina Hix esittää mm. Euroopan parlamentin valiokuntapaikkojen jakoa vaalivoittajaa suosivaksi sekä selkeitä eurooppalaisten puolueiden ehdokkaita komission puheenjohtajaksi. Kaiken kaikkiaan hyvää ja konkreettista analyysia, jonka toivoisi näkyvän jo tulevissa vaaleissa.

Where have all the young men gone?

2008-11-16T16:18:00.008+02:00

Jarkko Tontti provosoi lukemisen arvoisen keskustelun Vihreän Langan blogiosastolla kolumnillaan "Viimeinen vihreä mies sammuttaa valot." Tontti kertoo miksi ei lähtenyt kunnallisvaaliehdokkaaksi. Hänen mukaansa "valkoisena heteromiehenä" on käytännöllisesti katsoen mahdotonta tulla valituksi vihreiden listoilta. Hyvä on myös keskustelussa esiin noussut kysymys naisjärjestön erillisestä puoluetuesta kun kyseessä on puolue jossa naisia on kaikilla tasoilla enemmistö.

Miksi tuppaa olemaan niin, että porvaripuolueita lukuunottamatta nuori mies ei menesty politiikassa? Toki on poikkeuksia kuten Oras Tynkkynen tai Paavo Arhinmäki, muutamista paikallisraketeista puhumattakaan, mutta silmäys valituiksi tulleisiin ja äänimääriin kertovat ettei vihreä tai vasemmistolainen ilosanoma tahdo löytää kohdettaan -varsinkaan nuorten miesten keskuudesta.

Ratkaisua voisi hakea kolmesta suunnasta. Tässä vaiheessa lienee syytä korostaa, että kyseessä ovat yleistykset, moni voi ajatella ja toimia toisin, mutta mielestäni trendiä selittävät seuraavat tekijät. Nuoret naiset ovat koulutetumpia kuin nuoret miehet, seuraavat yhteiskunnallisia asioita enemmän kuin nuoret miehet ja ovat keskimäärin aktiivisempia muutenkin. He ovat myös aktiivisempia äänestäjiä. Nuoret miehet sen sijaan äänestävät laiskasti.

Tämän seikan ei luonnollisesti tarvitsisi automaattisesti tarkoittaa nimenomaan miesten äänten jäämistä vähäisiksi. Mutta toisin kuin ennen vanhaan, nykyisin nuoret naiset äänestävät nimenomaan nuoria naisia. Keskeiseksi tekijäksi äänestysvalintaa tehtäessä nousee usein sukupuoli ja oletettu samankaltainen elämäntilanne. Tasa-arvoteemoilla kampanjoiva mies, mahdollisesta vilpittömyydestään huolimatta, ei keskimäärin nouse todelliseksi vaihtoehdoksi.

Kun nuoret naiset äänestävät naisia ja nuoret miehet yleisesti ottaen vähemmän, kohoaa viimeiseksi merkitykselliseksi muuttujaksi poliittinen suuntautuminen. Nuoret naiset suosivat keskimäärin enemmän vasemmistopuolueita ja vihreitä, miehet taas porvaripuolueita tai protestiehdokkaita. Huolenpito, hoiva ja tasa-arvo yleensä saavuttavat vähemmän kannatusta miehiltä kuin maskuliinisemmiksi mielletyt kilpailun ja kovuuden arvot. Moni sellainen mies, joka taas pitää näitä arvoja tärkeänä valitsee sukupuolista tasa-arvoa korostaakseen ehdokkaakseen naisen. Näin siis keskimäärin, luonnollisesti kyse on myös sisällöistä.

Kun puhutaan, ettei nuoria miehiä puolueissa toimi, kyse on osin näköharhasta. Niin sosialidemokraateissa kuin vihreissäkin toimii lukuisa joukko nuoria miehiä, mutta vaalimenestys on muutamia poikkeuksia lukuunottamatta jäänyt vähäiseksi. Tämän vuoksi heidän näkyvyytensä julkisuudessa on vähäisempää, vaikka vaikutusvaltaa varmasti onkin. On mielenkiintoista katsoa miten tähän tilanteeseen vaikuttaa odotettavissa oleva taantuma, joka todennäköisesti korostaa talouden ja työelämän kysymysten pinnalla oloa. Onko tällä sukupuolivaikutuksia?

Vaalitulos on aina oikea, kävi miten kävi. Ihmiset saavat sitä mitä tilaavat ja tilaamatta jättäneet tyytyvät muiden valitsemaan tavaraan. Jos joitain toivomuksia kuitenkin saisi esittää, niin tavoite voisi olla, että ehdokkaita arvotettaisiin sukupuolineutraalisti sisältöjen ja arvojen pohjalta ja että äänestämiseen suhtauduttaisiin vakavasti, se kun aidosti vaikuttaa ympäröivään todellisuuteen. Sukupuolisen epätasa-arvon kysymyksiäkään tuskin onnistutaan ratkaisemaan yksin naisten voimin, vaan asia pitää saada korkealle myös miesten agendalla. Siksi tasa-arvotietoisen miehen valinta voisi olla tasa-arvoteoista parhain.

Lukemisen arvoista teemaan liittyen:

PK-sektori: Suomalaisen miehen taakka

Erotus levenee

2008-11-13T20:51:00.006+02:00

Tuloerojen kasvuun on julkisessa keskustelussa havahduttu vain ajoittain. Ehkä keskustelu saa uutta virtaa nyt, kun jopa OECD varoittelee Suomea aiheesta. Kehittyneistä teollisuusmaista erot kasvavat nopeimmin juuri Suomessa.

Tuloerojen kasvun merkittävin seuraus ja ongelma on ennen muuta kokemusmaailmojen eriytymisessä ja sitä kautta vertaisuuden rapautumisessa. Liian pitkälle ja pitkään edetessään tämä kehitys vaarantaa koko hyvinvointiyhteiskunnan legitimiteetin. On kyseenalaista kuinka kauan voidaan puhua yhdestä ja yhteisestä yhteiskunnasta, kun jo arkipäivän elämismaailmat eriytyvät kauas toisistaan niin alueellisesti kuin kulutusmahdollisuuksien puolesta. Kulutusvalinnoilla myös luodaan identiteettiä. Siis mikäli ostovoimaa on. Osa lapsista ja nuorista kasvaa jo nyt periytyvään osattomuuteen.

Tuloerojen kasvattamista perustellaan usein kannustavuudella ja taloudellisella tehokkuudella. Kannustavuusargumentti on erityisesti tulohaitarin yläpäässä kuitenkin empiirisesti todentamatta. Vai onko joku aidosti havainnut yhteiskunnallisesti merkittävissä määrin ilmiötä, jossa hyvissä työmarkkina-asemissa toimivat ihmiset olisivat lakanneet tavoittelemasta parempaa asemaa työmarkkinoilla verotuksen vuoksi? Oleellinen ongelma on erilaisten tulomuotojen toisistaan poikkeava verottaminen, joka kannustaa muuntamaan omia ansiotuloja kevyesti verotetuiksi pääomatuloiksi. Tähän voidaan kuitenkin hakea ratkaisua yhtenäistämällä verokohtelua.

Myös tehokkuusargumentti kansantalouden tasolla on huteralla pohjalla. Mitä suuremmat tulot, sitä pienempi on välttämättömien kulutusmenojen suhteellinen osuus käteen jäävistä lisätuloista. Lisäeurot kanavoituvat enimmäkseen säästämiseen, sijoituksiin tai tuontitavaroihin. Toisin sanoen jokainen suurituloiselle lisänä tuleva euro kasvattaa kulutuskysyntää vähemmän kuin saman euron kilahtaminen pienituloisen kassaan. Kun nyt taas olisi tarvetta elvyttävälle politiikalle ja työllisyyden ylläpidolle, voidaan perustellusti kysyä onko yläpään veronkevennyksille tällaisena aikana juurikaan perusteita?

Investoinnit tuotantoon, joita suurituloiset luonnollisesti tekevät, voivat nekin lisätä kysyntää ja luoda työpaikkoja, mutta toisaalta myös kokonaiskysynnän kehitysnäkymät vaikuttavat investointipäätöksiin. Kun edellä kuvatulla tavalla voidaan olettaa, että pieni- ja keskituloisen lisäeuro kulkeutuu todennäköisemmin kulutukseen kuin suurituloisen, voidaan samalla katsoa sen lisäävän enemmän liiketoiminnan kannattavuutta. Tuloerojen kasvu puolestaan vähentää investointitarpeita -ja siten työllisyyttä. Työllisyyden ylläpito luo omistajille markkinoita, kasvattaa reaalimaailmaan perustuvia voittoja ja sitä kautta myös taulukon yläpään vaurautta.

Taloudellisten ongelmien uhatessa voidaankin luoda selkeä näkemys siitä, ettei tuloerojen kasvamista voida pitää edes taloudellisesti perusteltuna, oikeudenmukaisuudesta puhumattakaan. Pääoman saatavuutta suurempi ongelma on ostovoiman puute. Tämän vuoksi tässä suhdannetilanteessa progression keventämistä taulukon yläpäässä on vaikea perustella oikeastaan millään -ellei sitten osana suurempaa veroremonttia jonka puitteissa pääomatulojen verotusta korotetaan. Sen sijaan yritysten verotusta voitaisiin tarkistaa kannustamaan tuotannollisiin investointeihin kotimaassa.

Köyhiltä köyhemmille

2008-11-08T21:41:00.009+02:00

SATA-komitean puheenjohtaja Markku Lehdon (kesk.) ensimmäisistä päätelmistä uutisoitiin loppuviikosta. Keskeinen linja on jo aiemmin kuvatun kaltainen, pääpaino on perusturvassa, leikkaus kohtaa ansioturvaa.

Työttömiä kohtaan alustavat avaukset ovat tylyjä. Ajattelu vaikuttaa selkeältä, työttömyys on yksilön oma vika ja töitä vailla oleva tarvitsee tuuppausta. Onko totuus tällainen, on toinen kysymys. SAK muistuttaa kommentissaan Lehdon avauksiin siitä, että hyvin usein työttömyyden pitkittymisen taustalla ovat terveydelliset syyt tai koulutuksen puute. Näihin taas ei työttömyysturvan leikkaaminen pure. Sama koskee nuoria, joiden kimpussa hääri aiemmin ministeri Hyssälä.

On erittäin oletettavaa, että työttömyys kääntyy nousuun vaalikauden loppua kohti kuljettaessa. Taantuman kestoa ja syvyyttä on vaikea ennustaa, vientiteollisuudestaan elävä maa on riippuvainen ulkomaisista markkinoista, ja mikäli finanssikriisi vie maailmantalouden syvään notkahdukseen, voi jälki olla rumaa Suomessakin. Esimakua on jo saatu. Nyt esitetyn työttömyysturvaleikkurin toteutuminen voi pahimmillaan tarkoittaa entistä suuremman joukon ajautumista vaikeuksiin, toimeentulo-ongelmien realisoituessa huomattavasti nopeammin. Lehdon esitykset eivät vastaakaan mitenkään siihen ehkä kuitenkin suurimpaan työttömyyden aiheuttajaan, siihen ettei töitä ole.

Keskustalle Lehdon esitykset todennäköisesti sopivat. Myös vihreät löytänevät siitä kannatettavia elementtejä. Tämä epäpyhä allianssi löytää toisensa tilanteessa, jossa sosiaaliturvan tason yhteys työntekoon vähenee. Konservatiivipuolue Keskustalle kyse on muutoksista joiden puitteissa mieselättäjämallin paluu on jälleen askeleen lähempänä, vihreille suunta voidaan markkinoida siirtymisenä kohti perustulon kaltaisia malleja. Yhteinen tavoite molemmille vaikuttaa olevan työmarkkinajärjestöjen vaikutusvallan vähentäminen yhteiskunnassa yleensä. Vihreiden ei tähän kelkkaan kannattaisi lähteä.

Perusturvan parantaminen on keskeistä ja tärkeää. Sen suhteellinen heikentyminen on suurin syy Suomessa tapahtuneelle eriytymiskehitykselle. Mutta samalla on vaikea nähdä intressiä ansioturvan suhteelliselle heikentämiselle, ellei syyksi sitten kelpaa yllä kuvattu valtapolitiikka. Vai onko kyseessä vanha kunnon divida et impera -taktiikka? Vastakkainasettelu luodaan erilaisten työttömien välille. Turhaa eikä vastaa ongelmiin. Pohjoismaisen mallin onnistuminen köyhyyden torjumisessa on sosiaalipolitiikan tutkimuksessa usein kuvattu laajan työllisyyspolitiikan, universaalien palveluiden sekä ansiosidonnaisen sosiaaliturvan ansioksi. On myös huomattava, että vaihtoehtoja on myös muita, mm. Jaakko Kianderin esitys veronkevennysvaran suuntaamisesta verotettavan tulon alarajan noston kautta pienituloisemmille.

Talousongelmien häämöttäessä työllisyyden ylläpito nousee tärkeäksi. Tämä vaatii julkisia investointeja, eikä julkisuudessakin esiteltyä "kotitalousmallia". Valtion tehtävä on toimia aktiivisena suhdanteita tasoittavana voimana. Mitä tulee sosiaaliturvan kannustavuuteen, on kannustaminen järkevintä hoitaa tavalla, jossa työhön osallistuminen merkitsee myös parempaa sosiaaliturvaa. Kyse on porkkanoista, ei raipoista. Siltoja työstä työhön, työssäkäyntiä tukevia palveluita ja tehokasta koulutusta, ei kotiäitiyhteiskuntaa. Näistä syistä parannuksia tarvitaan sosiaaliturvan kaikkiin osiin.

Ps. Lukea kannattaa ainakin:

GSD:n blogissa asiantunteva kirjoitussarja rahoitusmarkkinakriisistä.
Saija Jokela löytää itsensä erikoisesta tilanteesta - ja kirjoittaa asiaa.
Hanna tekee huomion, jollaisen jokaisen politiikkaa ainakin vasemmistossa työkseen tekevän pitäisi tehdä.

The Change We Need

2008-11-03T21:01:00.003+02:00

Keskiviikkoaamuna selviää tehdäänkö Yhdysvalloissa historiaa. Onko Amerikka valmis muutokseen? Voiko Barack Hussein Obamasta, mustasta miehestä, tulla maailman vaikutusvaltaisin poliittinen johtaja?

Vaaleja paikan päältä seurannut ystävä kertoi puhelimessa innostuneesta ja odottavasta tunnelmasta. Valtavista määristä nuoria ihmisiä, jotka tekevät työtä oman ehdokkaansa puolesta. Vaikka kaikki tietävät, ettei yksi mies muuta maailmaa, on Obamaan latautunut valtava määrä odotuksia. Hänen valintansa uskotaan yksin olevan symboli jostain uudesta, jostain paremmasta.

Vaikka Obama valittaisiin, USAn ulkopolitiikka tulee tuskin muuttumaan nopeasti sellaiseen suuntaan, jota eurooppalaiset toivoisivat. Ehdokkaissa on kuitenkin merkittäviä eroja. Mikäli Obamasta tulee presidentti, on hänen hallintonsa todennäköisesti erittäin vahva. Tätä tukee demokraattien todennäköinen voitto myös muissa samaan aikaan pidettävissä vaaleissa.

USAn talous on kuralla ja tarvitsee toimenpiteitä. Obaman on nähty suosivan voimakkaampaa puuttumista markkinoiden toimintaan. Hänen veropolitiikkansa tähtää ennen muuta pieni- ja keskituloisten veronkevennyksiin. Obama on esittänyt merkittävää muutosta amerikkalaisten huippukalliiseen ja huipputehottomaan terveydenhuoltoon. Samalla tavalla eroja syntyy suhteessa elvyttävään politiikkaan. McCain luottaa poliittisen oikeiston vanhoihin mantroihin vapaista markkinoista eikä usko julkisten interventioiden merkitykseen. Kuulostaako tutulta?

Vaikka Suomessa Kokoomus vielä juhlii, on oletettavaa -ja erittäin toivottavaa- että sen veljespuolue USAssa presidenttiehdokkaineen kärsii näissä vaaleissa tappion. Moni poliittinen trendi on saanut alkunsa Yhdysvalloista, niin oikeiston nousu kuin ehkä sen alamäkikin. Keskiviikkona näemme onko muutoksen aika alkamassa.

Veronkevennyksiä

2008-11-02T22:55:00.006+02:00

Vaalien jälkeisenä aikana puhutti perussuomalaisten lisäksi veropolitiikka. Puhemies Niinistö kehotti hallitusta paitsi tarttumaan opposition tarjoukseen yhteisistä keskusteluista liittyen taloustilanteen heikkenemiseen, myös jättämään suunnitellut veronalennukset tekemättä. Tämä kuitenkin nopeasti hallituspuolueiden vetäjien taholta tyrmättiin.

Veronalennuksia perustellaan ennen muuta kotimaisen kysynnän ylläpitämisellä. Hyvä kysymys kuitenkin on, menevätkö kyseiset rahat siihen, mihin niiden uskotellaan menevän, eli kulutukseen? Ensinnäkin kyse on kohdentumisesta. Kataisen-Vanhasen veroalesta hyötyy sitä enemmän mitä enemmän tienaa. On kuitenkin tosiasia, että parhaiten eurot kanavoituvat kulutukseen, kun veroja alennetaan suhteellisesti eniten taulukon alapäässä. Asteikon yläpäässä lisätulot eivät mene lähikauppaan tai välttämättömyystarvikkeisiin vaan saattavat valua sijoituksiin tai ulkomaanmatkoihin. Jos motiivina on kotimainen työllisyys, on osumatarkkuudessa parantamisen varaa.

Toisaalta voidaan kysyä kulutetaanko kyseisiä veroale-euroja toivotulla tavalla lainkaan? Kotitaloudet ovat Suomessa nyt velkaantuneempia kuin pitkään aikaan. Jos ja kun luottamus omaankin talouteen heikkenee, ei kulutukseen välttämättä varoja kanavoida, vaan säästetään. Tämä puolestaan ei juurikaan työllistä, ja työllistäville ratkaisuille jos joillekin saattaa tulla nopeasti tarvetta. Tilannetta ei myöskään laisinkaan paranna se, että hallitus haaskaa tähtitieteellisen summan rahaa ruuan alv:n laskemiseen, joka ei tuo ainuttakaan uutta työpaikkaa.

Vaihtoehtojakin on. Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander on esittänyt Leipää ja lämpöä - näkökulmia sosiaaliturvan uudistamiseksi -teokseen kirjoittamassaan artikkelissa suunniteltujen kahden miljardin tuloveronkevennysten suuntaamista nyt esitetystä poikkeavasti. Mikäli veroalesuunnitelmasta halutaan pitää kiinni, voitaisiin se kohdentaa ja toteuttaa tavalla, joka tukisi mm. SATA-komitean työtä sosiaaliturvan uudistamiseksi ilman lisärahaa.

Kianderin ajatuksen mukaan samat kaksi miljardia jaettaisiin siten, että jokainen ansiotuloja saava saisi 800 euron euromääräisen veronkevennyksen. Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että alle 600n euron kuukausituloista ei enää maksettaisi veroa ja alle 1500n euron tuloissa verotus kevenisi kolmanneksella. Vielä runsaan 3000n euronkin tuloilla veroaste alenisi 2%. Keskimääräinen ale olisi 2,3%. Se poistaisi taulukon alapäässä useita kannustinongelmia siellä missä sellaisia vielä on, ja tasoittaisi tulonjakoa. Uudistus voisi lisätä työvoiman tarjontaa, vähentäisi takuuvarmasti köyhyyttä - ja kanavoituisi tehokkaammin kotimaiseen kysyntään työllisyyttä ylläpitämään.

Kun puhutaan siitä mikä on kallista ja mikä ei, on muistettava, ettei valtio ole mikään kotitalous. Talouspolitiikan tulee olla lama-aikana elvyttävää. Myös ihmisiin investoiminen voi olla elvytystä, itse asiassa se voi olla parasta sellaista. Ja kuten Kiander on laskenut, hänen mallinsa ei tule valtiontaloudelle yhtään sen kalliimmaksi kuin jo suunnitellut verohelpotukset, pikemminkin halvemmaksi, koska se saattaisi vähentää tukiriippuvuutta. Mikäli halutaan pysyä veronkevennyslinjalla, voisi tällaistakin mallia aidosti miettiä.

Valopilkkuja

2008-10-29T17:12:00.014+02:00

Kuntavaalit, kuten todettua, olisivat voineet paremminkin mennä, mutta suurten kaupunkien demariromahduksen taustalla tapahtui myös hyviä asioita. Media on keskittynyt suurkaupunkeihin ja siksi ymmärrettävästi raportoi korostuneesti niistä ja niiden tapahtumista, mutta myös muualla on elämää. Muutama erityisen iloinen nuori yllättäjä nousee esiin siellä täällä.

Nuorten demarimiesten puutetta politiikan eturivistä on puolueessa surtu kauan. Mutta näyttää siltä, ettei tarvitse surra kauaa. Iisakki Kiemunki teki Hämeenlinnassa tuloksen, jollaista on 31-vuotiaalta demarimieheltä harvoin nähty, koko kaupungin ääniharava 1322 äänellä. Iisakki on terävä, konstailematon ja katu-uskottava, lähes pajamäkeläisen lavakarisman omaava kaveri, jolta on lupa odottaa suuria. Hämeessä 19-vuotias demarimies Miikka Lönnqvist teki oman kuntansa Hämeenkosken ennätyksen kaikkien aikojen nuorimpana valtuutettuna. Lahdessa läpi meni peräti kaksi nuorta miestä, Pekka Komu ja Eero Vainio. Kaikista kuullaan vielä.

Helsingissä nuorten läpimenon puutetta surtiin, mutta muutama nuori nainen teki varsin hyvän tuloksen ja jotka olisivat korkeamman yleiskannatuksen oloissa hätyytelleet valtuustoa. Varalle nousivat Mirka Oksa, Heta Välimäki ja Elina Aaltio, viimeksi mainittu nousi täydestä tuntemattomuudesta ensikertalaisena miltei viiteensataan ääneen. Vantaalla kolmenkympin kieppeillä liikkuvia demareita meni läpi useita, kärjessä lähes 1000lla äänellä Antti Lindtman. Tampereella huomionarvoisia tuloksia saavuttivat mm. Joonas Lepistö, joka uusi paikkansa komealla 753 äänen äänimäärällä. Varalle kipusivat nuoret naiset, Annikki Lensu ja Sanna Marin. Akaan kaupungissa kunnan kolmosena valtuustoon kiipesi viime eduskuntavaaleissa yli 1000 ääntä kerännyt 25-vuotias Sari Päivinen.

Varsinais-Suomen vaalipiirissä tulokset olivat Turkua lukuunottamatta varsin mukiinmeneviä. Raisiossa ampaisi valtuustoon komealla 110 äänen potilla Janne Laulumaa -niminen Metallin nuori mies, jolla on hyvät mahdollisuudet ay-komeetaksi myös valtakunnan taivaalle. Varsinais-Suomessa alle kolmekymppisiä demareita putkahteli valtuustoon useissa kunnissa useampia kappaleita. Piirissä on kaksi paikkakuntaa, joiden demariyhdistystä vetää alle 30-vuotias mies, Somero ja Mynämäki. Molemmissa menestyttiin hyvin, ja sekä Mynämäen Juuso Alatalo että Someron Antti Kotti ovat tuoreita valtuutettuja. Somerolla myös eräs tulevaisuuden toivo, Jonna Mäkelä, meni kirkkaasti valtuustoon yli sadalla äänellä. Tarvasjoelta kannattaa mainita kunnan ääniharava, paikallisten yrittäjänaisten puheenjohtaja Nina Suominen.

Satakunnan puolelta huomionarvoinen on Rauma. En hirveästi yllättyisi, jos 743 ääntä saalistanut Kristiina Salonen olisi 2011 jälkeen kansanedustaja. Kankaanpäässä tuli kokonaisuutena takkiin, mutta SDP:n seitsemästä valtuutetusta kuusi on alle 40-vuotiaita. Tulevaisuus siis on nuorissa käsissä. Pohjanmaalla vastaavankaltaiseen suoritukseen kyettiin Uudessakaarlepyyssä, jossa SDP:n viiden hengen ryhmässä vanhin edustaja on 35-vuotias. 252 ääntä pikkukaupungissa on kova suoritus, matkalla kansanedustajaksi FSDn puheenjohtaja Steven Frostdahl, 35.

Jyväskylässä SDP on vaalien jäljiltä suurin puolue. Olen erityisen iloinen Jenny Lindborgin läpimenosta. SDP:n ilmastotyöryhmässäkin vaikuttava Jenny teki hyvän kampanjan jo eduskuntavaaleissa, ja nyt SONKin Jyväskylän osastolla on oma edustajansa myös valtuustossa. Myös Viitasaari on näiden vaalien jälkeen punainen, listan kärjessä SDP:n 32-vuotias Pekka Puustinen, jonka mukana läpi menivät myös 24-vuotiaat JYYn puheenjohtaja Olli-Pekka Koljonen sekä Sonja Kekkonen.

Savoon siirryttäessä Kuopion valtuustoon valittiin eduskuntavaaleissa debytoinut Niko Korte, etelämpänä taas Savonlinnan voitokkaisiin demareihin lukeutuu Demarinuorten varapuheenjohtaja Teemu Hirvonen. Nimi muistiin, kuten myös Mikkelin 31-vuotiaan Satu Taavitsaisen, joka keräsi 469 ääntä, vain hieman edellään kansanedustaja Viitamies. Jos ja toivottavasti kun vain uraansa jatkavat, on helppo nähdä tulevaisuuden savolaisten sosialidemokraattisten kansanedustajien nousevan näistä henkilöistä.

Kauempana pohjoisessa mm. nopeasti kasvavan Haukiputaan uudesta valtuustosta löytyy muuan Henri Kylen. Oulussa tuli turpiin, mutta ei ole vaikea nähdä 1. varavaltuutetuksi jääneen Johannapiritta Huovisen nousevan nopeasti merkittäviin tehtäviin. Kemissä ja Rovaniemellä valittiin myös uusia tulevaisuuden tekijöitä sosialidemokraattisiin ryhmiin.

Lista on kaukana kattavasta ja otan mielelläni täydennyksiä vastaan! Kaiken kaikkiaan tarkempi kierros joka tapauksessa paljastaa, että monessa paikassa uudet kasvot ovat lunastaneet heihin ladattuja odotuksia. Hyvä niin. Tästä on hyvä jatkaa.

Ruumiinavaus

2008-10-27T10:56:00.013+02:00

Tomu on alkanut laskeutua eilisen vaali-illan jäljiltä ja on aika laskea voitot ja tappiot. SDP sai takkiinsa. Kehyskunnissa ja pienillä paikkakunnilla kannatus pysyi samana tai jopa nousi, mutta suurissa kaupungeissa tuli turpiin. Espoon tilanne oli osin odotettu, mutta tappion rajuus erityisesti Helsingissä ja Turussa yllätti. Media keskittyy tänään Keskustan tappioon, mutta tulos antaa ajateltavaa myös demareille.

Miksi näin kävi? Ensinnäkin maahanmuuttopolitiikka nousi ensimmäistä kertaa vaalien katvealueella keskusteluun. Suuret puolueet karttavat aihetta kuin ruttoa, koska katsovat että mikäli keskustelu avattaisiin kunnolla julkisuudessa, ei voittajia olisi. Fakta on kuitenkin se, että erityisesti verkossa aihe on keskusteluttanut jo pitkään ja hartaasti. Kun perussuomalaiset ovat puheenjohtajansa johdolla nyt saaneet uskottavan puolueen leiman, ovat maahanmuuttopolitiikalle kriittiset ehdokkaat löytäneet hyvän väylän tavoitteidensa edistämiseen. Jussi Halla-ahon valinta Helsingin ja Maria Lohelan Turun valtuustoon pitää huolen siitä, että tämä keskustelu tulee nyt politiikan keskiöön. Tämä muutos on pysyvä ja merkitsevä.

Jokin aika sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan suomalaiset nuoret jakaantuvat kolmeen ryhmään. Yhtäällä ovat "menestyjät", joita yhdistää usko omaan pärjäämiseen ja markkinatalouteen sekä kilpailuun. Toisaalla ovat eettiset, maailman tilasta huolestuneet ihmiset, jotka uskovat kuluttajavaikuttamiseen ja ovat erityisen kiinnostuneita ympäristökysymyksistä. Kolmas ryhmä ovat konservatiivisia ja maskuliinisia arvoja kannattavat. Näissä vaaleissa oli kolme kovaa, Kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset.

Menestyvä puolue tarvitsee identiteetin. Sitä SDP ei ole kyennyt viime aikoina itselleen luomaan. Sama vaivaa Keskustaa, ja tämä näkyy molempien vaikeutena houkutella uusia äänestäjiä omaan leiriinsä. Tarvitaan positiivisia symboleja, mitä tarkoittaa olla demari, mitä se kertoo minusta ihmisenä? Puoluevalinta on myös identiteettiteko. Individualistisena aikana tällä on merkitystä. Vaalien voittajapuolueita tarkastellessa nähdään, että niihin liittyy tarina. Vaalien häviäjien tarinat ovat parhaimmillaankin epäselviä.

Kataisen Kokoomus voitti vaalit, mutta huomattavaa on, että edes se ei edennyt sellaisella tavalla kuin olisi voinut kuvitella. Enemmän kuin heidän hyvyydestään kyse oli muiden suurten puolueiden romahtamisesta. Finanssikriisin hiipiessä myös perusniemisten elämään Katainen onnistui esiintymään uskottavimpana talousihmisenä, herättämään luottamusta. Kun ajat kääntyvät vaikeiksi, luotetaan jälleen raikkauden ja tuoreuden sijasta oletettuun asiantuntijuuteen. Jutta Urpilainen ei ehtinyt tätä uskottavuutta riittävästi luomaan hyvästä ja kovasta yrityksestä huolimatta. Tämä ajoi liikkuvat äänestäjät muualle, tai pikemminkin ei onnistunut tuomaan heitä takaisin.

Huomionarvoinen on myös vihreiden erinomainen menestys tärkeillä paikkakunnilla. Tämä tapahtuu täysin puheenjohtajasta riippumatta. Cronberg on ollut tv-tenteissä parhaimmillaan näkymätön, pahimmillaan surkea. Tällä ei kuitenkaan näytä olevan mitään merkitystä vihreiden vaalituloksen kannalta. Kasvava kone tekee vaalista toiseen hyvää ja uskottavaa tulosta. Menestys liittyy hyvään julkisuuskuvaan, mutta ennen muuta jo edellä mainittuun identiteettiin. Vihreitä äänestämällä saat hyvän omantunnon sekä positiivista erottumisarvoa.

Kaiken kaikkiaan Suomen poliittinen kartta koki varsin suuren muutoksen. SDP on trendinomaisessa laskussa ja hankalassa kahden rintaman sodassa. Mitä nyt tarvitaan on rauhallinen ja uusi yhteiskunta-analyysi, periaatteiden tarkastelu uudessa tilanteessa ja toimenpideohjelman rakentaminen tämän mukaan. Tämän prosessin tulisi olla kerrankin riittävän osallistava, jotta veneen soutaminen samaan suuntaan onnistuisi. Vaalitäkyillä ja eklektisillä lupauksilla voidaan pelastaa paikka sieltä ja paikka tuolta eri vaaleissa, mutta mikäli halutaan "astua johtoon", on huolellisemman työn paikka.

Kiitos!

2008-10-27T04:58:00.002+02:00

Lämmin kiitos kaikille äänestäneille! Sain kunnallisvaaleissa Turussa lopulta 158 ääntä. Olen kiitollinen jokaikisestä! Valtakunnallínen ja paikallinen tulos harmittaa ja suoraan sanoen jopa jännittää, mutta näin oikein on. Jos ihmiset haluavat markkinaehtoista yhteiskuntaa, heidän on se saatava. Toivotan onnea ja kaikkea hyvää valituille, puoluekirjaan katsomatta!

Äänestä tänään!

2008-10-26T09:16:00.004+02:00

Kunnallisvaalit ovat tärkeimmät arkipäivää koskevat vaalit. Palveluiden järjestäminen ja tarjonta, paikallinen kaavoitus, kaikki luovat juuri sitä ympäristöä jossa joka päivä elämme. Jokainen ääni on tärkeä.

Omat vaaliteemani Turussa lyhyesti:

Koulujen eriytymistä torjuttava tehokkaasti
Tiiviimpi ja elävämpi keskustarakenne - kävelyalueita laajennettava, lisää asuntoja keskustaan
Talous kuntoon pitkäjänteisesti - ei paniikkiratkaisuja, jotka tulevat nopeasti kalliiksi

Lue lisää kotisivuilta: www.esasuominen.fi. Numero 479.

Picks of the day

2008-10-24T11:34:00.004+03:00

Sadepäivän ratoksi ja vaalikampanjan kääntyessä loppusuoralle muutama linkki ajattelemisen arvoiseen luettavaan:

Antton Rönnholm: Ansan vallasta kansan valtaan
JHL:n puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuori kertoo kuntatalouden tilasta
Kalevi Sorsa säätiön uutuusjulkaisu, Working Paper 1/2008: Bernelius & Henttonen: Kaikkien koulu - peruskoulun laadun ja mahdollisuuksien tasa-arvon tukeminen

Ja myös jotain hauskaa, sai ainakin allekirjoittaneen nauramaan.

Jyrki Lehtola: Kuntavaaliehdokkaana

Eriarvoistuminen ei ole välttämätöntä

2008-10-23T10:58:00.003+03:00

Mielipidekirjoitus Turun Sanomissa 23.10.2008

Vaikka Suomessa toistaiseksi suurella enemmistöllä menee kohtuullisen hyvin ja ostovoima kasvaa, ovat myös erot kasvaneet. Tämä näkyy hyvin konkreettisissa asioissa kuten eliniän odotteissa, mutta myös kouluissa ja niiden oppimistuloksissa.

Suomessa tapahtuva polarisaatiokehitys tapahtuu kahteen suuntaan, köyhyyteen ja rikkauteen. Toisaalla köyhtyvien ja syrjäytyvien elämänmahdollisuudet ja elämänlaatu putoaa yleisestä yhteiskunnallisesta ”normista”. Toisaalla rikkaat eristäytyvät omille alueilleen ja omien yksityisten palveluidensa pariin, omaan maailmaansa, jossa globalisaatio on toden totta mahdollisuus. Saman kaupungin toisella laidalla se on enimmäkseen, ellei ainoastaan, uhka.

Eräs keskeinen syy siihen, että suomalainen yhteiskunta näyttää hyväksyvän entistä suuremmat erot, liittynee juuri kokemusmaailmojen eriytymiseen. Tässä aluevaikutuksilla ja alue-eriytymisellä on suuri merkitys. Erilaisiin ihmisiin törmää omassa arkipäivässään entistä vähemmän. Tällöin ei synny kokemusta yhteisessä veneessä olemisesta. Lapsiin osuessaan tämä kehitys on erityisen epäoikeudenmukainen.

Vastaus voisi löytyä kansallisella tasolla mm. erojen vähentämisen nostamisesta politiikan painopisteeksi, palvelupanostuksista ja asiakasmaksujen vähentämisestä, aktiivisesta, kysyntävetoisesta talous- ja työllisyyspolitiikasta, sosiaalisesti kestävästä yhdyskuntasuunnittelusta, jolla vältetään alue-erojen kasvu ja tasa-arvoistavasta, kaikki mukaan ottavasta koulutuspolitiikasta.

Finanssikriisi tarjoaa hyvän esimerkin siitä, ettei vapaa markkinatalous yksin kykene tuottamaan kestävää hyvinvointia. Nyt tarvitaankin uudenlaista julkista aktiivisuutta.

Raha ratkaisee?

2008-10-22T08:35:00.011+03:00

Liisa Jaakonsaari kuvasi Suomen kunnallisvaaleja osuvasti termillä "vapaat muttei reilut". Aikana, jolloin politiikan kiinnostavuus ei ole huipussaan ja jolloin markkinointiin on kiinnitettävä paitsi huomiota, myös panostettava taloudellisesti, saavat jotkut juoksijat alleen piikkarit, toiset lenkkitossut ja loput saavat juosta kumisaappaissa. Tämä tuli jälleen mieleen tällä viikolla.

Viime sunnuntain Turun Sanomien kansi oli paljon kertovaa katsottavaa. Komeissa värimainoksissa komeili seitsemän kokoomuslaista. Ei ketään muita. Mikäli hinnat ovat lähimainkaan kaikille samat, mikä ei välttämättä ole itsestäänselvyys, käytti mm. kansanedustaja Orpo yhteen ilmoitukseensa koko vaalibudjettini verran rahaa. Sanomattakin lienee selvää, ettei mainoksia ole vain yhtä yhtenä päivänä, vaan useita useina, tähän lisätään toki näyttävä kadunvarsimainonta jne.

Lisämuistutusta siitä, että toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset saatiin myös viikonloppuna, kun Kokoomusnuorten toivot huikkailivat kävelykadulta ihmisiä vaalibileisiinsä teemalla: "Tulkaa mukaan, Kokoomus tarjoo ilmaista bissee." Tätä sisällöllistä tempausta oli pohjustettu postin kautta suoramarkkinoinnilla kaikille kaupungin ensi kertaa äänestäville. Lisää vastaavaa saatiin, kun omaan postiluukkuuni, myös Itellan osoittein varustettuna, lehähti sinisen joukkueen kolmekymppisten mainos.

Jakelu kohderyhmittäin maksaa hunajaa, eikä viinakaan ilmaista ole, vaikka toki hintansa väärti. Demariehdokkaat, kuten myös monet muut, kiipeilevät aivan itse pimeissä rappukäytävissä ja kiroilevat summereita. Itella ei hoida jakelua, vaan työ tehdään itse, kustannussyistä. Talkoopuoluelaisina itseään markkinoivat eivät sen sijaan käsiään likaa. Ilmaisen viinan kaataminen nuorten kurkkuun äänten toivossa on varsin kyseenalaista ihan sellaisenaan. Mutta hei, tärkeintähän on hyvä meininki eiks jee!

Rahoituksesta voi myös tehdä politiikkaa. Vihreät julkaisivat eilen vaalirahoituksensa. Varsin tervetullut ele jota toivoisi muidenkin seuraavan, ei siinä mitään. Tosin oleellista varsinaisen puoluerahoituksen lisäksi on, ja näissä vaaleissa korostuneesti, ehdokaskohtainen rahoitus.

Ajankohta kuitenkin hieman mietityttää ja vie hiukan pohjaa avaukselta. Jos haasteeseen aidosti haluttaisiin vastauksia, olisi se tehty jo ajat sitten eikä silloin kun vaaleihin on aikaa vajaa viikko. Rahoituksen julkaisemisella tässä vaiheessa taidetaan siis kuitenkin hakea enemmän positiivista julkisuusarvoa ja suunnata keskustelua siihen miten tehdään sen sijaan mitä tehdään, jos valtaan päästään.

Lokalukuja

2008-10-21T09:53:00.007+03:00

Lukeminen kannattaa aina. Syksyn lukukokemusten parhaimmistoon lukeutuu ilman muuta aiheellista keskustelua herättänyt Tommi Uschanovin Mikä vasemmistoa vaivaa? Uschanov hahmottaa mielenkiintoisesti ja ajatuksia herättävästi vasemmiston ongelmia tavalla ja näkökulmista, jotka on useimmiten erittäin helppo allekirjoittaa.

Erityisen keskeisiä ovat faktatiedon voimaan luottaminen ja vapausarvojen korostaminen. Marxin varsin raikas luenta täydentää mielenkiintoista pakettia. Kirja ei myöskään sorru liiaksi besserwisserismiin, vaan onnistuu olemaan rakentava, ehkä juuri siksi, että Uschanov katsoo itse kuuluvansa sosialidemokraattiseen aateperinteeseen.

Toinen, finanssikriisin oloissa erittäin ajankohtainen teos on Attacin viime vuonna julkaisema, Ville-Pekka Sorsan toimittama teos Kehityksen kestävä rahoitus. Kyseessä on erinomainen johdatus kansainväliseen kehitysrahoitukseen sekä rahoitusmarkkinoihin, jonka pitäisi kuulua kaikkien kansainvälisestä taloudesta ja rahoituslaitoksista sekä niiden toiminnasta kiinnostuneiden peruslukupakettiin.

Kirjan loppupuolella Sorsa hahmottelee malleja, joiden pohjalta kansainvälistä rahoitusarkkitehtuuria voitaisiin uusia. Nämä kysymykset ovat juuri nyt erittäin ajankohtaisia. Hänen esittämänsä ideat korostavat tarvetta globaalilla tasolla harjoitettavaan suhdannepolitiikkaan sekä ylikansalliseen verotukseen.

Mielenkiintoisen näkymän uudempaan yhdysvaltalaiseen ulkopoliittiseen ajatteluun tarjoaa Fareed Zakaria teoksessaan The Post-American World. Zakarian mukaan USA on menettämässä asemansa maailmanpolitiikan ehdottomana hegemonina ja olemme siirtymässä uudenlaiseen maailmaan, jota luonnehtii muiden nousu, "rise of the rest". Tällä hän viittaa ennen muuta Kiinaan ja Intiaan.

Zakarian teos suhtautuu liberaalin kapitalismin saavutuksiin demokratian ja hyvinvoinnin takaajana viimeaikaiset tapahtumat huomioonottaen melko kritiikittömästi, mutta keskeisenä huomiona läpi kirjan kulkee se oikea havainto, jonka mukaan lisääntyvät kontaktit, kauppa ja riippuvuussuhteet lisäävät rauhanomaisen kehityksen mahdollisuuksia. Teos sisältää lisäksi mielenkiintoista analyysia uskontojen ja maailmankatsomusten merkityksestä nousevien Itä-Aasian maiden ulkopolitiikkaan. Zakaria myös painottaa "soft powerin" merkitystä menestyksekkäiden yhteiskuntien vaikutusvallan taustalla.

Romaanielämyksistä syksyn parhaisiin kuuluu ehdottomasti venäläisen Vasili Grossmanin suurtyö Elämä ja kohtalo. Huikea totalitarismin kritiikki kuvaa valtavalla henkilögallerialla keskitysleirivankeja, sotaan pakotettuja rivimiehiä Stalingradin traktoritehtaan tulihelvetissä, rintamantakaisia tiedemiehiä ja -naisia, jotka joutuvat pelkäämään ja varomaan sanojaan jopa ystäviensä seurassa, varomaton sana voi katkaista uran ja jopa elämän.

Grossmanin tekstissä ihmiselämän pienuus suurten tapahtumien keskellä - mutta samalla ainutlaatuisuus nousee esiin pienissä pätkissä. "Ammunnan ja räjähdysten pauhun seassa tehtaiden suunnalta kantautui juuri erottuva pitkä ääni: ur-a-a-a-a-a... Tuossa vastarynnäkköön nousseen Stalingradin jalkaväen pitkässä huudossa oli muutakin kuin uhkaa - jotain surumielistä, kaihoisaa. Kiirittyään yön kylmän veden yllä taisteluhuuto ikään kuin menetti kuumaa kiihkoaan ja muuttui, ja äkkiä siinä paljastui aivan toinen olemus. Ei uhma, eikä hurjuus, vaan sielun surullisuus, joka ikään kuin hyvästeli kaikkea rakasta, ikään kuin kutsui läheisiään havahtumaan, kohottamaan päänsä tyynystä, viimeisen kerran kuulemaan isän, miehen, pojan, veljen ääntä..."

Helmiä sioille

2008-10-20T13:09:00.006+03:00

Jos vaalikuume ei olekaan merkittävässä nousussa verrattuna edellisiin vaaleihin, niin Turun kaupungissa vaalimainokset ovat herättäneet tunteita enemmän kuin pitkään aikaan. Epävirallisten tietojen mukaan kyseisiä mainoksia kun on rikottu enemmän kuin miesmuistiin. Pikakierros Aurajoen silloille vahvistaa tiedon. Keskimääräinen vaurio on perhepizzan kokoinen potkulla tehty reikä keskellä mainosta. Osa on silputtu aivan totaalisesti, joitakuita on viskottu jokeen asti. Vandalismi jakaantuu melkoisen tasaisesti, mutta ehkä korostuu vihreiden mainosten kohdalla.

Jo se, että ihmiset suhtautuvat ylenkatseella vaikuttamismahdollisuuksiinsa ja demokraattiseen järjestelmään on surullista. Suomessa taisteltiin oikeus ääneen sata vuotta sitten. Naapurimaissa aikaa ei ole kulunut kahtakymmentäkään vuotta, Minskissä ei vapaita vaaleja ole vieläkään. Moni kärsii ja kuolee, koska haluaisi vaikuttaa äänestämällä eikä tätä virallinen valta salli. Mutta mitä tapahtuu siellä, jossa tämä oikeus on saatu ja sitä voisi käyttää? Ei kiinnosta, ei välitä, ihan sama, samoja paskoja ovat kaikki.

Tämän voi vielä jotenkuten ymmärtää. Vikaa on myös politiikassa, poliitikoissa ja puolueissa, monet ihmiset ovat menettäneet toivonsa politiikan suhteen, eivätkä usko sen mahdollisuuksiin. Sen sijaan avointa vaalien ja demokratian vastaista toimintaa mm. mainosten hajottamisen suhteen on täysin mahdotonta tajuta. Mikä ihme siinä on, että kun yhteisillä kadunvarsimainoksilla halutaan kertoa mahdollisuudestasi vaikuttaa, joku saa siitä sellaisen primitiivireaktion että käy taulun kimppuun täysin raivopäisesti ja menee vaikka puisesta levystä läpi? Eikö edes käy mielessä, että jokainen mainos ja sen korjaaminen myös maksaa, ja mainosta potkiva urpo on itse yksi maksajista?

Äänioikeus on arvokas. Valtaa käytetään aina täydet sata prosenttia, ja on jokaisesta itsestään kiinni vaikuttaako vallan jakoon edes hieman vaiko ei yhtään. Se, että tarkoituksella jää katsomoon statistiksi on tottakai jokaisen oikeus, mutta kysyttävä on miksi joku haluaa vaikeuttaa myös niiden vaikuttamista, jotka saattaisivat olla vaaleista ja vaikuttamismahdollisuudestaan kiinnostuneita?

Punaiset ja vihreät?

2008-10-15T22:58:00.009+03:00

Vihreä Lanka uutisoi näyttävästi Helsinki-manifestin allekirjoituksen. Kyseessä on punavihreä aloite, jossa on mukana keskeisistä puolueista SDP:n, vihreiden ja Vasemmistoliiton valtuustoehdokkaita. Tavoitteena on paitsi parantaa kyseisten puolueiden yhteistyösuhteita, myös nostaa yhteiselle agendalle keskeisiä tavoitteita liittyen erityisesti palveluiden tuottamiseen, sosiaalipolitiikkaan sekä ympäristöön.

Suomessa ollaan tilanteessa, jossa Kokoomus hallitsee kaikkia suuria kaupunkeja Vantaata lukuunottamatta. Paitsi suurin valtuustoryhmä, on Kokoomuksella hallussaan kyseisissä kaupungeissa kaupunginjohtajan tai pormestarin toimi. Voidaankin sanoa, että tällä hetkellä huomattavaa osaa suomalaisesta hyvinvointipolitiikasta hoidetaan kokoomuslaisten toimesta ja johdolla.

Erikoiseksi tilanteen tekee se, että oikeistolla on harvoin enemmistöä. Mm. Helsingissä punavihreä valtuustoenemmistö on totta jo nyt. Miksi se ei siis toimi, miksi Kokoomus onnistuu jatkuvasti pyörittämään peliä aivan kuin heillä olisi absoluuttinen valta? Usein sosialidemokraatit ja vihreät ovat aatteellisesti toisiaan huomattavasti lähempänä kuin kumpikaan Kokoomusta. Silti yhteistyö ei ota sujuakseen. Tilanteesta ainoana hyötyvätkin porvarit, joka ajavat oman linjansa läpi kulloinkin paremmin tilanteeseen sopivan kumppanin tuella. Toki tästäkin on olemassa poikkeuksia kuten esim. keskustatunnelilinjaus pääkaupungissa, mutta pääsääntö on edellä kuvatun kaltainen.

Tähän on saatava muutos. Onko tarvetta manifesteille tai yhteistyösopimuksille, siitä on vaikea sanoa mitään varmaa, mutta SDP:n ja keskiryhmien yhteistyö kaupunkipolitiikassa on saatava toimimaan. Jo pelkkä tämänkaltaisen yhteistyön mahdollisuuskin olisi hyvä muutos nykytilanteeseen ja estäisi oikeiston sooloilun. Sosialidemokraateilta tämä vaatii sen tiedostamista, etteivät vihreät ole entinen SKDL ja ettei vihreitä voida kohdella minään hetkellisenä anomaliana. Vihreiltä yhteistyö taas vaatii oman paremmuuden tunteen ja ylenkatseen hetkellistä hylkäämistä ja sen myöntämistä, että jollakulla muullakin voi olla joskus hyviä ideoita.

Osasyy heikkoihin väleihin löytyy henkilökemioista, osa samoilla ääniapajilla kalastelemisesta. Kaikki tämä on hyvin inhimillistä ja ymmärrettävää. Osin kyse on selkeistä poliittisista linjaeroista, samaa mieltä ei kerta kaikkiaan kaikesta olla -mutta aina ei tarvitsekaan olla. Joka tapauksessa nykytilanteessa häviäjä on koko tasa-arvosta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta huolta kantava poliittinen kenttä, myös vihreät, ainakin mitä poliittisiin tavoitteisiin tulee. Lopulta kyse ei olisi välttämättä sen suuremmasta kuin kunnioituksesta, hyvästä tahdosta ja pienestä nöyryydestä puolin ja toisin. Kyllä tätä minusta kannattaisi ainakin kokeilla.

Ennakkoäänestys alkaa

2008-10-15T11:26:00.005+03:00

Tänään alkaa kunnallisvaalien ennakkoäänestys. Virtaa Turun valtuustoon numerolla 479. Tutustu kotisivuihini ja vaaliteemoihini täällä.

Eriarvoistuvat koulut - piilossa etenevä ongelma

2008-10-12T12:21:00.004+03:00

Artikkeli Turun demarinuorten vaalilehdessä.

Suomi paistattelee vuodesta toiseen OECD:n peruskoulujärjestelmien paremmuutta vertailevien Pisa-mittausten kärjessä. Suomalaisista kouluista valmistuu huomattavan suuri määrä huippuosaajia, mutta ennen kaikkea oppimistulosten erot ovat pieniä. Heikosti pärjäävien oppilaiden määrä on kansainvälisessä katsannossa erittäin pieni. Valtakunnassa siis kaikki hyvin. Vai onko?

Toiset tasa-arvoisempia kuin toiset?

Suhteellinen menestys kansainvälisissä vertailuissa on luonnollisesti hyvä asia, mutta sitä ei voida pitää mittarina todelliselle hyvinvoinnille. Monet kotimaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että myös Suomessa on erittäin merkittäviä eroja eri koulujen, alueiden ja väestöryhmien oppimistuloksissa. Erityisen suurina ongelmat näyttäytyvät niillä alueilla, joilla yhdistyvät tietyt sosiaaliset piirteet, alhainen koulutustaso, keskitasoa korkeampi työttömyys sekä maahanmuuttajien korkea osuus väestöstä. Tällaisia alueita löytyy erityisesti pääkaupunkiseudulta – ja Turusta.

Koulutuksellinen tasa-arvo tarkoittaa määrittelynsä mukaisesti peruskoulussa sitä, ettei koulu saisi tuottaa oppilaan sosiaalisen taustan, maantieteellisen alueen tai sukupuolen mukaan vinoutuneita tuloksia. Mikäli teemme oletuksen, ettei vanhempien koulutustaso tai työmarkkina-asema kerro lasten kyvykkyydestä opiskeluun ja koulutuksessa menestymiseen, kertoo koulutuksen tosiasiallinen periytyminen siitä, ettemme tavoita kaikkia lahjakkuuksia. Kun tutkimuksissa voidaan havaita tiettyjen koulujen, jotka usein sijaitsevat alueilla, joille ominaista ovat edellä mainitut haasteet, oppilaiden muita heikompi oppiminen, voimme todeta jonkin olevan pielessä.

Suomen lapset ja nuoret oppivat heikommin erityisesti niissä lähiökouluissa, joissa heidän vanhempiensa elämää tai yhteisöä laajemmin vaivaavat erilaiset sosiaaliset ongelmat, syrjäytyminen sekä osattomuus. Absoluuttista köyhyyttä Suomessa on vain vähän, mutta suhteellinen on ollut viime vuosina pikemminkin lisääntymässä kuin vähenemässä. Kun kaupunkien asuinalueet alkavat entistä selvemmin jakaantua paremman ja huonomman väen alueiksi, syntyy loukkuja. Oppilaiden taustan merkitys ylikorostuu ja alkaa määritellä oppimistuloksia.

Pisa-raporttien keskeinen opetus on, että aikainen eriyttäminen ja eriytyminen johtaa keskimääräisen osaamistason laskuun. Tämä näkyy mm. tasoryhmissä. Ne maat, joissa oppilaita ei jaeta tasoryhmiin menestyvät paremmin niin keskimäärin kuin huippujen määrässä. Parhaiten sijoitustaan viime vuosina on parantanut Puola, jossa tasoryhmät purettiin. Erityisen selkeästi tämä näkyy heikommin menestyvissä. Vertaisryhmien osaamisen lasku vaikuttaa selkeästi, nopeasti ja vakavasti. Kokonaisvaikutus kansallisella tasolla on huomattava ja negatiivinen. Oleellista on havaita, että vaikkei eriyttämistä kykyjen mukaan tapahtuisikaan, on vaikutus sama, mikäli lähikouluun valikoituu vain tietynlaisia lapsia ja nuoria.

Tulevaisuuden yhteiskunta tarvitsee entistä enemmän osaamista, ei vähemmän. Vaikka ammattiosaajia ja käden taitojen taitajia tarvitaankin entistä enemmän, keskeistä on myös valmistautuminen nopeisiin muutoksiin. Teknologian kehittyessä yhä useampi työtehtävä kohtaa joko automatisoitumisen, tai sitten vaatimuksiin lisätään yhä monimutkaisempien työvälineiden käyttö. Työpaikkojen ja kokonaisten toimialojen nopea syntyminen – ja siirtyminen maamme rajojen ulkopuolelle vaatii ennen muuta työntekijöiltä joustavuutta sekä kykyä ja halua oppia jatkuvasti uutta. Tämän vuoksi varhainen pudokkuus tai opiskeluvastaisen kulttuurin syntyminen voi käydä yksilölle kalliiksi.

Yhteiskunnalliset erot heijastuvat kouluihin

Mistä oppimiseroissa on kyse? Osaamiseroja ei itse asiassa voida pitää koulujen tuottamina ongelmina. Suomalainen koulutusjärjestelmä on perusteiltaan toimiva ja oppilasryhmien erot kumpuavatkin ennen muuta muusta yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Keskeisimpiä näistä ovat tuloerot. Lama-ajan jälkeen räjähdysmäisesti kasvaneet tuloerot ovat kasvattaneet myös kulttuurisia eroja hyvä- ja huono-osaisten välillä. Syrjäytyminen uhkaa periytyä ja tietyistä alueista alkaa tulla osattomuuden taskuja kaupunkien sisälle. Näillä alueilla kasvavat lapset uhkaavat jäädä rappeutuvien olosuhteiden vangeiksi.

Helsingin kaupunkia käsitelleessä tutkimuksessa osoitettiin, että jopa 70% alueellisista oppimistulosten vaihteluista pääkaupungissa on mahdollista selittää alueellisilla vaikutuksilla. Toisin sanoen sillä, millaisella alueella koulu sijaitsee ja millainen sen oppilasaines on, on vaikutusta kaikkien koulun oppilaiden oppimiseen. Ei ole syytä olettaa, että tilanne olisi erityisen erilainen muualla maassa kaupungeissa, joissa aluekehitys on vertailtavan kaltaista. Lähtötasolla on huomattavaa merkitystä tulevalle oppimiselle, eikä hyväkään peruskoulu kykene nykyisellään antamaan kaikille oppilaille riittäviä valmiuksia ja mahdollisuuksia oman potentiaalinsa täysimääräiseen hyödyntämiseen. Sanomattakin selvää lienee, että kyseessä on erityisen suuri epäoikeudenmukaisuus sen osuessa lapsiin.

Maahanmuuttajaväestö erityishuomion kohteena

Monille oppimistuloksiltaan heikosti menestyville kouluille ominaista on maahanmuuttajataustaisten oppilaiden suuri osuus. Keskeistä on kuitenkin huomata, ettei maahanmuuttajien läsnäolo vaikuta itsessään negatiivisesti. Kyse on ennen muuta siitä, että monet maahanmuuttajat ovat päätyneet asumaan alueille, joilla koulutuksellinen huono-osaisuus on suurta jo kantaväestönkin joukossa.

Maahanmuuttajaväestön alueellinen keskittyminen muutamiin lähiöihin – ja sitä kautta kouluihin - on kuitenkin joka tapauksessa oppilaitosten kannalta haastavaa. He tarvitsevat erityisiä resursseja, kommunikaatio vaatii osaamista ja vanhempien kytkeminen mukaan koulutyöhön vaatii opettajilta ja kouluilta enemmän. Alueellisen eriytymisen oloissa joudutaan tilanteeseen, jossa nämä oppilaat valikoituvat kouluihin, joissa oppilaspohja on jo ennestäänkin haastava.

Maine meni – mutta tunnettuus kasvaa?

Kunnallispoliittisesta näkökulmasta oppimistulosten ja kaupunkirakenteen välinen yhteys on mielenkiintoinen. Koulujen oppimistulosten väliset erot kaikuvat eteenpäin, vaikkei Suomessa julkaistakaan minkäänlaisia koulujen ranking-listoja. Tämä saattaa johtaa pahimmillaan parempiosaisten lapsiperheiden poismuuttoon sellaisilta alueilta, joissa koulun ei oleteta kykenevän tarjoamaan hyvää opetusta. Se, pitääkö tämä tieto empiirisesti paikkaansa vai ei, ei ole suurta merkitystä. Oletukset ja käsitykset ratkaisevat.

Jo nyt myös Suomessa on havaittu kehitystä, jossa koulujen oletetulla laadulla on merkitystä muuttopäätöksissä. Kansainväliset esimerkit sen sijaan ovat paljon puhuvia. Isossa-Britanniassa ja USA:ssa koulujen keskeinen merkitys asuinalueiden imagolle ja kehitykselle on vuosikymmenet tunnettu ilmiö. Hyvämaineiset koulut nostavat alueiden asuntojen hintaa. Tätä kautta yhä harvemmalla pienituloisella on mahdollisuus päästä näille halutuille alueille – ja saada lapsensa hyvään kouluun. Isossa-Britanniassa koulun oletettu hyvyys tai heikkous selittää jopa kolmanneksen asuntojen hintojen eroista. Ruotsissa, jossa alueellinen eriytyminen ”hyviin” ja ”huonoihin” alueisiin on edennyt huomattavasti Suomea pidemmälle, ovat koulut toimineet erityisen keskeisinä ilmiötä kiihdyttäneinä tekijöinä. Luottamuksen pettäminen näkyy nopeasti.

Lääkkeet läheltä ja kaukaa

Ongelmia voidaan myös ratkaista. Pisa-tulokset osoittavat suomalaisen perusasteen koulutusjärjestelmän olevan perusrakenteeltaan erittäin hyvän ja vastaavan kiitettävästi tulevaisuuden haasteisiin. Yhtenäinen, lasten varhaista ja muiden taholta tapahtuvaa karsinointia ja tasoerottelua välttävä järjestelmä tuottaa parempia tuloksia kuin varhaista eriyttämistä suosivat järjestelmät. Tälle pohjalle on hyvä rakentaa tulevaisuuden parempaa koulua.

Kuten todettua, merkittävä osa ongelmia aiheuttavista tekijöistä tulee koulujen vaikutuspiirin ulkopuolelta, yleisestä yhteiskuntapolitiikasta. Eroja vähentävä talous-, työmarkkina- ja sosiaalipolitiikka tulisikin ottaa uudelleen yhteiskuntapolitiikan keskiöön. Investoinnit etenemismahdollisuuksien takaamiseen kaikille kansalaisille voidaan nähdä sijoituksena tulevaisuuden hyvinvointiin – ja myös taloudelliseen menestykseen. Lahjakkuuksien hukkaaminen on lyhytnäköistä talouspolitiikkaa ja tulee suomalaiselle yhteiskunnalle kalliiksi niin taloudellisesti kuin ennen kaikkea inhimillisesti. Lähelläkin voidaan kuitenkin toimia.

Koulut toimivat aluekehityksen moottoreina. Ne voivat kiihdyttää alueellista eriytymistä, mikäli koulun huono maine aiheuttaa muuttamiseen kykenevien lapsiperheiden pakoon alueelta, mutta onnistuneiden toimintamallien myötä voi tapahtua myös tarvittava käänne. Monesti paljon hyvää saataisiin aikaan jo vakinaistamalla tiettyjä hyviä käytäntöjä luoneita hankkeita olennaiseksi osaksi koulujen omaa toimintaa. Erityisen keskeisessä roolissa voisivat olla sosionomien ja sosiaalipedagogiikan ammattilaisten ottaminen mukaan koulujen päivittäiseen toimintaan. Tämä vähentäisi opettajien kuormitusta.

Asunto- ja kaavoituspolitiikalla on merkittävä osuus. Kunnallisilla päätöksillä voidaan vaikuttaa asuinalueiden kaavoitukseen. Vuokra-asuntojen keskittäminen vain tietyille alueille, sekä kasvavan maahanmuuttajaväestön tiivis sijoittuminen aikaansaavat ongelmia pitkällä aikavälillä. Tavoitteena tulisi olla kaupunkirakenne, jossa koulujen oppilaaksiottoalueilla on tasainen määrä sekä vuokra- että omistusasuntoja, niin pieniä kuin suuria. Tätä kautta voidaan tavoitella mahdollisimman monipuolista oppilasjoukkoa.

Koulutuksellisesti huono-osaisten alueiden koulujen vetovoimaa olisi kehitettävä. Tämä tarkoittaa niin opettajia kuin oppilaita ja heidän vanhempiaan. Resursseja tulisi kohdistaa kouluihin, joissa ongelmia esiintyy muita enemmän, tai jossa oppilasaines on erityisen haastavaa. Tuloksellisuutta mitattaessa arvioinneissa tulisi korostaa entistä enemmän koulutuksellisen epätasa-arvon torjuntaa. Parhaita opettajia voitaisiin houkutella joko kannustinlisillä tai pienemmillä ryhmillä. Kouluista voitaisiin kehittää asuinalueiden ”sieluja”, joissa tapahtuisi myös muuta kuin opiskelua, esimerkiksi harrastustoimintaa, keskustelutilaisuuksia, myyjäisiä jne. Koulut voisivat myös erikoistua esim. tarjoamaan joitain erityisiä valinnaisaineita, jotka lisäisivät niiden vetovoimaa – tai korostaa monikulttuurisen oppimisympäristön tarjoamia mahdollisuuksia.

Maahanmuuttajien osalta keskeistä on luoda orastavan eriytymiskehityksen kannalta riittävän laaja-alaiset ongelmiin puuttumiskeinot. Integraation onnistuminen ja molemminpuolisen luottamuksen rakentaminen on erittäin keskeistä. Tilanne, jossa maahanmuuttajat keskittyvät tietyille alueille ja joilta paremmin toimeentuleva kantaväestö alkaa muuttaa pois, on kestämätön ja voi pahimmillaan johtaa etnisten suhteiden tulehtumiseen. Koulut ovat eturintamassa maahanmuuttoon liittyvien mahdollisuuksien realisoinnissa ja maksimoinnissa, haasteiden minimoinnissa sekä ongelmien ennaltaehkäisemisessä. Niille on tarjottava tähän työhön riittävät resurssit.

Vaaliohjelmia

2008-10-10T15:05:00.005+03:00

Tämä päivä on Martti Ahtisaaren, mutta huomiota saavat myös puolueiden vaalimainokset. Kadunvarsimainoksia on jo ehditty haukkua toisiaan muistuttaviksi. Viime vaaleissa tv-mainokset nousivat hyvinkin keskeiseen asemaan. Nyt vastaavaa tuskin tapahtuu. SDP kampanjoi nuoren puoluejohdon voimin, mutta tv-mainonnassa puhutaan kolmesta tavoitteesta vanhusten kasvoin ja äänin. Koska mainoksista ei saada suurta keskustelua aikaan, voisikin toivoa että tällä kertaa voitaisiin keskittyä asioihin. Kansallisilla vaaliohjelmilla ei kunnallisvaaleissa ole yhtä suurta merkitystä kuin eduskuntavaaleissa, mutta jotain niiden pohjalta voidaan hahmotella.

Kokoomuksen vaaliohjelmassa on paljon kiittämisenkin arvoista. Ohjelman erityinen ansio on sen kaavoitukseen liittyvissä linjauksissa. Vaikuttaa siltä, että ainakin ohjelmatasolla golfkenttä- ja omakotitalopuolue on jossain määrin tunnustanut tiiviin rakentamisen hyödyt. Tätä on pidettävä hyvänä edistysaskeleena, joka on aidosti tärkeä koska Kokoomus on lähes kaikkien suurten kaupunkien, ja monen keskeisen kehyskunnan suurin puolue. Hyvää on myös koulutusmäärälinjaus suhteessa lääkäreihin. Kokoomuksessa on usein esiintynyt halua koulutusmäärien leikkaamiseen, kunnallisvaaliohjelma kuitenkin korostaa koulutuksen lisäämistarvetta.

Erikoista on, että asuntopolitiikasta ei kaavoituksen lisäksi ohjelmassa puhuta riviäkään. Vuokra-asuntotuotannosta voisi kuvitella kaupunkipuolueen olevan kiinnostunut - mutta ei ole. Turussa Kokoomus on ollut aktiivisesti tukemassa kaupungin vuokra-asuntojen myyntiä. Myyntiä perustellaan taloudella. Kuinka taloudellista on ajattelu, josta syntyy kertaluonteisia tuloja ja pysyviä menoja mm. kohoavien sosiaalimenojen kautta, onkin sitten toinen kysymys. Vuokra-asuntojen tarjonnan lisääminen olisi järkevää niin sosiaalipoliittisesti, taloudellisesti, elinkeinopolitiikan näkökulmasta kuin nyt jo suhdannepoliittisestikin. Kokoomus ei näin kuitenkaan näytä ajattelevan.

Huomionarvoinen on myös kysymys vanhemmuuden kustannusten jakamisesta. Kokoomus ei vaadi, että työnantajat korvaisivat nämä kustannukset täysimääräisesti, vaan vaativat nimenomaan valtion korvaavan ne. Tavoitteesta, jakamisesta, kaikki ovat varmasti samaa mieltä, mutta keinoissa on eroja. Työssäkäyntiä koskevassa osiossa korostuu vaatimus työmarkkinoiden joustavuudesta. Ongelma vain on, että kovin usein työ joustaa vain yhteen suuntaan. Osa-aikatyö on hyvä silloin, kun se on yksilön valinta, ei silloin kuin se on pakko.

Toimeentulokysymykset saavat huomiota vain vähän. Kuntarakenteeseen tai valtio-kuntasuhteeseen ei myöskään löydy minkäänlaisia linjauksia. Mitä tulee palveluiden järjestämissuhteisiin, koskee ainoa viittaus terveyspalveluita, joiden kohdalla Kokoomus kannattaa kuntayhtymämalleja. Myöskin Miguel Maahanmuuttaja on kadonnut kiinnostavien kysymysten joukosta. Tätä on pidettävä suurena puutteena. Maahanmuuttajien integroitumisen kannalta äärimmäisen keskeiset kielenopetuspalvelut ovat jo olleet tulilinjalla tämän hallituksen aikana.

Kokonaisuutena ohjelma jatkaa verrattain sisällöttömällä linjalla, josta Kokoomuksella toki on hyviä kokemuksia viimeisistä vaaleista. Juuri mitään sellaista ei sanota, josta joku voisi olla eri mieltä, eikä reunaehtoja tarkastella. Kysymys kuuluukin, onko aika muuttunut eduskuntavaaleista, jolloin imago oli sisältöjä tärkeämpi. Ohjelmansa perusteella Kokoomus luottaa siihen ettei ole.

Aivovuodosta ja liikkuvuudesta

2008-10-05T23:04:00.006+03:00

Vuonna 2004 10 itäisen Keski-Euroopan maata liittyi Euroopan Unioniin. Eräs näkyvä ilmiö näiden maiden EU-jäsenyyden toteutumisen myötä oli laaja maastamuutto, joka kohdistui erityisesti Brittein saarille. Tämä on luonut mielenkiintoisen tilanteen erityisesti pieniin Baltian maihin, ja siitä voidaan vetää joitain kotimaisessa työvoiman liikkuvuuskeskustelussa tärkeitä johtopäätöksiä.

Liettuan väestöstä jopa lähes 10% on muuttanut maasta EU-jäsenyyden jälkeen. Tämä on maalle suuri haaste. Huoltosuhde heikkenee Liettuassakin nopeaa vauhtia. Maa on kyllä vaurastunut nopeasti, mutta suuri osa vauraudesta rakentuu odotuksille ja omaisuusarvoille, ei niinkään millekään konkreettiselle tuotannolle. Jotta ikääntymisestä selvittäisiin, tulisi yhteiskunnan get rich before getting old. Näin ei käy, mikäli työvoima valuu maasta ulos.

Maastamuutosta voi kuitenkin olla myös hyötyä. Toisin kuin voisi kuvitella ja mistä Suomessa aina puhutaan kun puhutaan Suomesta muuttamisesta, kyse ei ole vain koulutetuista. Muistan, kun aikoinaan 2000-luvun alkuvuosina vaimoni kotikaupungissa vieraillessa kaduilla pyöri varsinkin iltaisin näkyvä määrä joutilaan oloisia nuoria miehiä. Töitä ei ollut, ei liioin koulutusta. Liettualainen koulu ei silloin eikä vieläkään juurikaan huolehtinut niistä, joiden oppimisvalmiudet eivät olleet parhaita mahdollisia. Aika kului lähinnä päämäärättömässä pyörimisessä ja pienessä vahingonteossa.

Palatessa Taurageen vuosikymmenen loppupuolella joutilaat olivat kadonneet katukuvasta. Osa oli päässyt kiinni talousmenestykseen joka alkoi viidentoista vuoden viiveellä näkyä myös provinssin pikkukaupungissa, suuri osa kuitenkin oli vaihtanut maata. Moni entinen oman auton tuunaaja on nyt putkimiehenä, rakennusmiehenä tai linja-autonkuljettajana jossain päin Englantia tai Irlantia. Mikäli muuttaneet joskus palaavat takaisin, on entisistä huligaaneista voinut kasvaa kielitaitoisia, työhön oppineita ja tottuneita, säännöllisen elämäntavan omaksuneita ihmisiä.

Mutta miten sitten houkutella väkeä takaisin? Suomessahan aina kun aivovuodosta puhutaan, tarjotaan lääkkeeksi veroalea ja "kannustavuutta". Suomalaisia ulkomaille muuttaneita asiantuntijoita käytetään keppihevosina ajettaessa erojen kasvattamista. Voidaankin hyvin katsoa auttaisiko tämä? Liettua on tasaveron ja suurten tuloerojen yhteiskunta, joka ei turhia "tasapäistä". Tämä ei kuitenkaan näytä aiheuttavan haluja palata. Liettuassa ollaankin aikeissa panostaa maastamuuttaneiden lapsiin sekä liettuan kielen opetukseen ulkomailla. Mikäli lapset oppivat äidinkielensä hyvin, voidaan kotimaahan jossain vaiheessa palata mikäli tämä mielekkäältä tuntuu.

Mikä siis on tarinan opetus? Väkeä voidaan houkutella parhaiten takaisin panostamalla palveluihin ja erityisesti lapsiin. Työmarkkinoillakin keskeistä ovat monipuoliset mahdollisuudet. Suomessa erityisen tärkeä on peruskoulu, ei ole yksi eikä kaksi perhettä, jotka ovat palanneet vain saadakseen lapsensa suomalaiseen kouluun. Veroparatiisi ei ihmisiä kiinnosta, vaan vakaa ja turvallinen yhteiskunta.

Toinen opetus koskee liikkuvuutta yleensä. Brain drain voi olla pitkällä aikavälillä haitallista, mutta mikäli kyseessä onkin brain circulation, aika ulkomailla, jonka myötä opitaan, avarrutaan ja koetaan uusia asioita, voittajia ovat yllättävän monet. Yhtä lailla kuin korkeasti koulutettuja "asiantuntijoita", tähän tulisi kannustaa myös tavallisissa perusammateissa toimivia työntekijöitä.