Navetantuoksua kuntakentällä

Kunta- ja palvelurakenneuudistus on eräs viime vuosien kunnianhimoisimpia -ja tärkeimpiä, suomalaisen hyvinvointimallin uudistamista koskevia hankkeita. Projektipäällikkö Jukka Peltomäki esitteli radikaalin mallin 20 aluekunnasta, joilla olisi huomattava määrä nykyisten kuntien tehtäviä, niille siirtyisi mm. verotusoikeus. Samaan aikaan nykyiset kunnat säilyisivät eräänlaisina reliikkeinä, joille kuitenkin jätettäisiin joitakin tehtäviä. Tälle on vaikea löytää muita perusteita kuin syrjä-Suomen lukuisten kepulaisten luottamushenkilöiden paikkojen säilyttäminen. Aluekuntamalli haiskahtaa voimakkaasti navetalle.

On selvää, että radikaaleja muutoksia tarvitaan. Suomessa on lukuisia kuntia, jotka elävät käytännöllisesti katsoen vain valtionosuuksista vähälukuisen väestön koostuessa pääosin eläkeläisistä ja työttömistä, joiden vaatimattomat tulot eivät kunnallisverokassaa kartuta. Tämä kaventaa kuntalaisdemokratiaa, kunnat ajautuvat tilanteesta toiseen kykenemättä itse juurikaan vaikuttamaan olosuhteisiinsa. Ne ovat liian heikkoja tuottaakseen palveluita itse, eivätkä ne kykene myöskään toimimaan voimakkaana tilaajana. Kunnallinen itsehallinto surkastuu kuolleeksi kirjaimeksi, puhumattakaan siitä, että ihmiset jäävät vaille tärkeitä palveluitaan.

Aluekuntamallissa on useita heikkouksia. Niistä merkittävimpiä ovat byrokratian lisääntyminen sekä läpinäkymättömyys. Uudistuksen tulisi ennen kaikkea vähentää byrokratiaa, ei kasvattaa sitä. Mikäli peruskunnat, kuten esityksessä esitetään, säilyvät ja aluekunnille siirtyy huomattava osuus todellisesta vallasta, katoaa suora yhteys poliittisen päätöksenteon ja vastuun sekä kunnallisten palvelujen tason välillä. Samalla luodaan uusi, täysin tarpeeton, hallinnon taso valtion ja kuntien väliin. Rahaa kuluu, paperi pyörii, kokouksia pidetään eikä mikään muutu. Tämän on huomannut myös Kuntaliiton toimitusjohtaja.

Keskustankin olisi pikku hiljaa aika tunnustaa, ettei valtion ja kuntien väliin tarvita minkäänlaista väliportaan hallintoa yhteiskunnan rahaa tuhlaamaan, mikäli kunnista kyetään luomaan riittävän vahvoja. Kunta-alueeksi tulisikin määritellä, missä mahdollista, luonnollinen seutukunta/työssäkäyntialue, kuten esim. suur-Helsinki tai suur-Turku. Kuntia tulee rohkeasti yhdistää vahvemmiksi kokonaisuuksiksi. Tällaiset alueet ovat luonnollisesti syntyneitä ja kehittyviä, dynaamisempia kuin keinotekoiset jaottelut. Vahvemmat peruskunnat tekevät väliportaan hallinnon laajentamisen tarpeettomaksi, jopa mahdollistavat sen purun. Tämä on aluekuntamallia organisatorisesti helpompi ja kevyempi sekä poliittisesti läpinäkyvämpi malli. Suomen kunnat tarvitsevat käsiä mm. hoiva- ja opetuspalveluihin, kirjoja kirjastoihin ja tiloja harrastajille. Nämä ovat kepulaisten kokouspalkkioita tärkeämpiä tavoitteita.

Uusi valtio-omistus

Hesarin pääkirjoitus käsitteli tänään valtionyhtiöiden omistuksen keskittämistä yhteen ministeriöön. Tavoite sisältyy Vanhasen hallituksen hallitusohjelmaan, joka on omistajapolitiikan selkeytämisen kannalta aikataulustaan myöhässä. Valtio-omistus on itsessään aihe, joka jakaa voimakkaasti mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin, ollen tänäkin vuonna eräs yhteiskunnallisen keskustelun kestopuheenaiheista.

Valtio-omistusta on pidetty usein kilpailua vääristävänä, uudistuksia jarruttavana ja jopa lyhytjännitteisenä toimintana. Kaikki nämä oletukset ovat varsin helposti kritisoitavissa. Suurin osa valtion omistamista tai osittain omistamista yrityksistä toimii täysin markkinaperusteisesti ja usein valtio-omisteiset yritykset ovat pikemminkin toimineet muutosten käynnistäjinä ja kannustajina (kaikki edes hieman taloushistoriaan perehtyneet myöntävät tämän tosiasiana). Lyhytjännitteisyysargumentti pohjautuu ajatukseen tempoilevasta politiikasta ja strategioista, jotka muuttuvat hallituskoalition ja poliittisten voimasuhteiden muuttumisen myötä. Nykyisen kvartaalikapitalismin aikana sekä valtion omistajapolitiikan empiirisen tarkastelun perusteella tähän ajatukseen on erittäin vaikea yhtyä.

Suomen teollistuminen ei olisi ollut mahdollista ilman valtion voimakasta - ja korostuneen pitkäjänteistä panostusta teollisuutemme kehittämiseen. Suomalaista paperi- tai metalliteollisuutta, Nokia-ilmiöstä puhumattakaan, ei olisi olemassa ilman valtion toimia elinkeinoelämän piristämiseksi. Kuka vielä muistaa, että nyky-Nokian perusta luotiin, kun valtio sijoitti huimia summia teknologian kehittämiseen ja yhdisti omat elektroniikkayrityksensä Nokiaan? On huvittavaa nähdä, että kun valtion voimin rakennetut imatran voimat, nesteet ja kemirat menestyvät riittävän hyvin, vuorineuvokset vaativat niitä yksityistettäviksi ja pitävät valtion yritystoimintaa sopimattomana. Mikäli olisimme luottaneet pelkkiin suomalaisiin patruunoihin, eläisimme lähinnä metsästäjä-keräilijä-kaudella.

Vanhasen hallituksen ohjelma toteaa myös seuraavaa: "Omistusjärjestelyjen yhteydessä on pyrittävä siihen, että valtio ja muut suomalaisomistajat ovat jatkossakin riittävän suuria omistajia." Tavoite on oikea, ainakin, mikäli "riittävä" ymmärretään riittävän suurena. Vanha sananlasku opettaa, ettei lypsävää lehmää kannata tappaa. Valtio sai vuonna 2004 omistuksistaan osinkoa kaikkiaan 740 miljoonaa euroa. Nämä tulot ovat käytettävissä yhteisen hyvän rahoittamiseen, ne voidaan muuttaa pulpeteiksi, sairaanhoitopaikoiksi sekä tutkimus- ja kehitysinvestoinneiksi. Myyntitulot ovat luonnollisesti myös huomattavia, mutta myynnin jälkeen osinkotuloja ei enää tipu, paitsi luonnollisesti verotulojen muodossa, mikäli yksityistetty yritys Suomeen jää.

Valtio-omistusta tulisi kutistamisen sijaan lähteä jälleen laajentamaan. En tällä tarkoita uusien suurten konsernien tai perusteollisuuden perustamista, vaan sijoitustoimintaa esim. erilaisiin rahastoihin. Tällaisella epäsuoralla omistamisella voitaisiin tavoitella lisääntyviä tuloja ja taloudellista kasvua ilman omien yritysten perustamista. Rahastot valittaisiin Eduskunnassa päätettävien periaatteiden mukaisesti. Omassa ajattelussani tällaisten rahastojen tulisi suosia uusia, lupaavia aloja, joiden kotimaisuusaste on merkittävä. Sijoitusten tulisi olla eettisesti kestäviä ja pitkäjänteisiä, eikä suosia kohteita, joiden riskialttius on suuri tai joiden henkilöstö- ym. politiikka ei ole hyväksyttävää. Pohtimisen arvoista voisi olla myös kehitysmaiden paikallisiin yrityksiin sijoittaminen ja mahdollinen kehitysyhteistyörahoitus tällaiseen toimintaan. Rahastoista kertyviä voittoja valtio voi käyttää haluamallaan tavalla, esim. kasvattaa sijoitusvarallisuuttaan, lyhentää velkojaan tai investoida kertaluontoisiin hankkeisiin.

Tämänkaltaisella toiminnalla voitaisiin mahdollisesti kyetä yhdistämään piristyvä investointi-ilmapiiri, valtion tulojen kasvu ja työllisyyden paraneminen sekä välttää valtio-omistuksen mahdolliset kilpailua vääristävät vaikutukset. Valtion määräysvallan kasvua taloudessa pelkääville voitaneen mainita, että vaikka Suomen valtio käyttäisi kaikki tulonsa sijoituksiin, jäisi se pikku pelaajaksi maailman markkinoilla verrattaessa sitä vaikkapa amerikkalaisiin eläkesäätiöihin.

Lampelan Heikit ja yhteiskunnallinen itsekkyys

"Nyt tulee Lampelan Heikki – ja loppuu tuhlausleikki" -slogan tuli monille yhdessä omaa paremmuuttaan henkivän ehdokkaan kanssa tutuksi viime kunnallisvaalien alla Helsingissä. Ehdokas Heikki Lampela (kok) kävi valtuustoon asti vieneen kampanjan vahvasti oikeistolaisin teemoin, hän mm. ajoi subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamista ja mahdollisimman laajaa julkisten palveluiden kilpailuttamista. Lampela on entinen demari, joka kuitenkin teki poliittisen kolmiloikan oikealle kyllästyttyään "hyysäämiseen", jota SDP hänen mukaansa harrastaa. Minua huolestuttaa.

Valtuutettu Lampela ei ole ongelma, mutta ajattelutapa, jota hän edustaa, on. Hän on elävä esimerkki aikamme ilmiöstä, menestyjästä, joka on valtion koulut ja yliopistot käytyään ja sosiaalisesta turvaverkosta nautittuaan huutanut maailmalle: Minä tein sen kaiken itse. Hyvinvointivaltion tarjoamat mahdollisuudet käytettyään hän haluaa poistaa ne "hyväksikäyttäjiltä". Menestyksessä ei toki ole mitään pahaa, mutta siinä, että sen suomalla itsevarmuudella ja asemalla hyökätään niitä tekijöitä vastaan, jotka ylläpitävät kaikkien mahdollisuuksia, puolestaan on. Tässä ajattelussa ei piitata yhteiskunnallisesta tasa-arvosta, vaan julkispalveluita tai tulonsiirtoja pidetään turhina menoerinä. Huono-osaiset mielletään yhteiskunnan mätäpaiseiksi, jotka ansaitsevat kohtalonsa. Ajattelu, jossa kuri ja järjestys, ainoa oikea elämisen tapa yhdessä markkinoiden ylivaltaan yksityistämisten kautta tuottavat kovasti erilaista yhteiskuntaa, joka on johtanut Suomen maailman kehittyneiden valtioiden kärkeen.

En murehdi Heikki Lampelan poistumista SDP:n listoilta, hänenkaltaisilleen Kokoomus on varmasti oikea paikka. En myöskään sure hänen läpimenoaan, demokratian tuottaessa aina oikean tuloksen. Mieleni pahoittaa kysymys siitä, mikä saa niin monen älykkäänkin ihmisen tunnistamaan yhteiskunnalliset ongelmat väärin? Miksi oma menestys niin usein tuo mukanaan käsityksen siitä, että muiden ihmisten ongelmien syy on pelkkä laiskuus? Miksi julkisten palveluiden arvo ymmärretään vain silloin, kun itse ollaan niiden kohteena, muulloin ne ovat uhka talouskasvulle ja omalle kukkarolle? Ja ennen kaikkea, miksi niin usein näiltä ihmisiltä katoaa kyky asettua toisen ihmisen asemaan, siihen asemaan jota ei luonnehdi tv-kameroiden kuhina kohuoikeudenkäynnissä, vaan ahdinko työttömyyden, toimeentulovaikeuksien ja pahimmillaan päihde- ja perheongelmien keskellä? Tämä on yhtä julkkisasianajajaa suurempi, yhteiskunnalliseksi kasvanut ongelma.

Toverihengestä

SONK vietti viime viikonloppuna kesäpäiviään Pyhäselällä Pohjois-Karjalassa, Joensuun työväenyhdistyksen omistamalla upealla Hopealahden tilalla, joka myös Prometheus-leirien pitopaikkana tunnetaan. Sosialidemokraattisissa piireissä lähes legendaarisiksi muodostuneet päivät kokosivat yhteen lähes viisikymmentä nuorta opiskelevaa demaria ympäri Suomen, Rovaniemeltä Espooseen. Päivien ohjelmassa oli paitsi työryhmätyöskentelyä ja keskustelua ylioppilaskuntien edustajistovaaleista, myös leikkimielistä urheilua ja visailua lasitavarapalkinnoin, saunomista, uimista, tanssia, laulua ja mukavaa yhdessäoloa. Minulle päällimmäisenä ilonaiheena mieleen jäi lämmin yhteisöllisyyden tunne. Kutsun tätä tunnetta toverihengeksi.

Toverihenki saattaa terminä kuulostaa vanhahtavalta, mutta mielestäni se tavoittaa jotain hyvin oleellista. On valaisevaa ja ilahduttavaa havaita, miten hämmästyttävän erilaiset taustat omaavat ihmiset ovat löytäneet yhteisen tavan tarkastella maailmaa, sosialidemokraattisen arvomaailman, jolle on, ainakin meidän keskuudessamme, ominaista pyrkimys tasa-arvoon, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja suvaitsevaisuuteen. Jaettu ajatus paremmin ja reilummin toimivasta maailmasta yhdistettynä nuoruuden intoon ja tekemisen iloon synnyttää voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka, ainakin uskoakseni ja toivoakseni, ei jämähdä sulkeutuneeksi sisäpiiriksi, vaan on avoin, kutsuu mukaansa ja iloitsee uusista ihmisistä.

Todellisuus ei tietenkään ole aina yhtä ruusuinen, poliittisissa kamppailuissa voi löytää puukon selästään ja vastustajat saattavat mieltää yhteisöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden ahdasmieliseksi oman porukan suosimiseksi, mikä toki on riski mille tahansa tiiviille ryhmälle. Kesäpäivät kuitenkin vahvistivat uskoani yhteistyön ja ystävyyden voimaan. Itsestään voi löytää piilossa olleita voimavaroja ja yritystä tietäessään olevansa arvokas ja tärkeä osa jotain itseään suurempaa, tässä tapauksessa kansainvälistä sosialidemokraattista liikettä. Nuorten ihmisten osoittama sitoutuneisuus, into ja pyyteettömyys yhdistettynä terveeseen ja eteenpäinvievään kriittisyyteen on mielestäni paitsi korvaamattoman arvokasta, myös pysäyttävän ihailtavaa.

Poliittinen toiminta voi parhaimmillaan olla äärimmäisen sitouttavaa ja yhteisö antaa henkeä ja voimaa vaikeisiin hetkiin. Yksin ei meistä vahvinkaan kykene maailmaa muuttamaan, yhdessä olemme enemmän. Se joka väittää, että vaikuttamisen halu, poliittinen keskustelu, yhteisöllisyys ja ihanteellisuus on nykynuorisosta ja opiskelijaliikkeestä kaikonnut, ei ole vieraillut SONKn kesäpäivillä maailmaa parantamassa. Toki tästä osavastuun kannamme itse, sillä meilläkin on parannettavaa toimintamme avoimuuden suhteen. Moniarvoinen, rakentava ja uutta luomaan pyrkivä keskustelu tarvitsee jatkuvaa dialogia ulkopuolisen maailman kanssa, kuten myös uusia ihmisiä tuoretta linjaa luomaan.

ps. kiitos JOSYn upeille tovereille hienoista järjestelyistä ja väsymättömästä talkoohengestä. Ilman teitä olisi moni hieno hetki jäänyt kokematta.

Polttomerkityt

Muutama päivä sitten työministeri Tarja Filatov kertoi Työministeriön toimittajatapaamisessa ilahduttavan uutisen. Työllisyys on lähtenyt selvään kasvuun.
Työllisyyden parantuminen on tullut suurelta osin lisääntyneen työvoiman kautta. Se on tullut ikääntyneiden työllisyysasteen kohoamisen vuoksi sekä ihmisten palattua opiskelusta ja kotityön piiristä työhön työpaikkatarjonnan kasvun houkuttelemana. Talouskasvun ja hyvinvointivaltion rahoituksen turvaamisen kannalta tämä on ensiarvoisen tärkeää. Valitettavasti tämä on kuitenkin tarkoittanut myös jo aiemmin työttöminä olleiden työnsaantimahdollisuuden heikentymistä entisestään.

Nykyajan stigma on työttömyys. Työttömäksi joutuminen sisältää paitsi taloudellisen, myös sosiaalisen riskin. Työtön ihminen, olivat syyt työttömänä olemiseen mitkä hyvänsä, leimautuu nopeasti alisuorittajaksi, epäonnistujaksi ja jollain tapaa vialliseksi. Työttömäksi valmistunut maisteri, koulutusta vailla olevasta henkilöstä puhumattakaan, törmää usein tilanteeseen, jossa hänen työttömyysjaksoaan pidetään todisteena hänen epäpätevyydestään; "miksei se ole saanut mistään töitä, mitäköhän vikaa siinä on". Epäonnistumisten seuratessa toisiaan työttömyysjakso pitenee ja noidankehä on valmis. Työttömyys, joka on voinut johtua rakenteellisista syistä, kategorisoidaan henkilöstä itsestään johtuvaksi.

Erityisesti opiskelijat pelkäävät työttömyyden polttomerkkiä. Opintoajat pitenevät ihmisten venyttäessä valmistumistaan työttömyyden leiman pelossa. Harva nuori uskaltaa ottaa riskin ja valmistua ilman valmiina odottavaa työpaikkaa. Riskin ottaneet joutuvat usein vaikeaan tilanteeseen, itsekin toimiessani Tamyn hallituksessa muistan lukuisat projektityöntekijähakemukset, joista kuulsi läpi epätoivo ja paniikki; tarvitsen tätä työtä, ei siksi, että se kiinnostaisi minua, vaan siksi, että tarvitsen työkokemusta. Emme mekään heitä valinneet, usein joukosta löytyi yksi tai kaksi henkilöä, joilta löytyi joko alan työkokemusta tai järjestö- ja muuta taustaa. Valintoja perusteltiin parhaan henkilön valitsemisella, sinänsä oikein, mutta pahalta se silti välillä tuntui.

Ikäväkseni myös poliittisesta vasemmistosta löytyy ihmisiä, jotka ovat luopuneet käsittelemästä työttömyyttä rakenteellisena ongelmana pitäen sitä liian usein henkilökohtaisista ominaisuuksista johtuvana. Tälle väitteelle löytyy harvemmin konkreettisia perusteluita, arviot perustuvat lähinnä mutu-tietoon ja railakkaisiin kaupunkitarinoihin sosiaalitoimistoa hyväksikäyttävistä pimeän työn tekijöistä. Väärinkäytöksiä varmasti esiintyy ja niitä vastaan kamppailu on luonnollisesti tärkeää, mutta työttömyyteen ei kyetä tällä tavoin pureutumaan. Sujuvia työhönosallistumisen tapoja on pyrittävä kehittämään ja kohtaanto-ongelmaan sekä työvoiman osaamistason parantamiseen on panostettava. Tekemistä on myös asennepuolella. Ilkka Taipale kysyi kerran, milloin SDP palkkaa ensimmäisen pitkäaikaistyöttömän. Vielä sitä ei ole tapahtunut.

Maksullinen koulutus ja suomalaiset korkeakoulut

Helsingin Sanomat uutisoi tänään jo kauan hiljaisena tietona ja valistuneena arvailuna olemassa olleen uutisen, ulkomaisille tutkinto-opiskelijoille ollaan kaavailemassa tuntuvia lukukausimaksuja.

Kysymys lukukausimaksuista ulkomaisille opiskelijoille on opiskelijajärjestöille ongelmallinen. Toisaalta on kauan tunnustettu lisäresurssien tarve. Suomalainen korkeakoulutus tarvitsee lisää resursseja, jotta se voi säilyä laadukkaana ja kilpailukykyisenä ja jotta suomalaisen yhteiskunnan korkeaan osaamiseen perustuva strategia voi toteutua. Ikääntyminen ja siitä aiheutuva tulonsiirtojen ja palveluiden kysynnän kasvu vaikeuttavat julkisen sektorin rahoituksen merkittävää kasvattamista. Toisaalta kyseessä on periaatteellisesti erittäin merkittävä siirtymä. Suomessa koulutus on perinteisesti ollut opiskelijalle maksutonta, ja huomattavien maksujen "päästäminen" järjestelmän sisään -kysehän ei ole erillisistä ohjelmista, vaan maksavat opiskelijat opiskelisivat yhdessä suomalaisten opiskelijoiden kanssa, herättää ymmärrettävistä syistä epäluuloja tasa-arvoista koulutusjärjestelmää arvostavien opiskelijoiden edustajien keskuudessa.

Käsittelin lukukausimaksuaihetta SDP:n Eurooppavision tausta-aineistona julkaistussa nettikolumnissani alkuvuonna. Siinä päädyin lopputulokseen, jonka mukaan lukukausimaksut kotimaisille opiskelijoille ovat kestämätön ratkaisu, mutta tilanne muuttuu käsiteltäessä ulkomailta tulevia, usein hyväosaisia nuoria. Hyvinvointivaltio perustuu sukupolvisopimukseen, jossa kulloinkin työelämässä olevat rahoittavat lasten ja nuorten sekä jo työuransa päättäneiden elämää. Järjestelmä ei pysy pystyssä, mikäli vapaamatkustamista esiintyy. Nykyisellään järjestelmä pitää sisällään mahdollisuuden ns. social shoppingiin, jossa ulkomaalainen opiskelija voi hakea suomalaisten veronmaksajien kustantaman maksuttoman koulutuksen vailla minkäänlaista tarkoitusta jäädä Suomeen valmistumisensa jälkeen. Valmistuttuaan moni heistä muuttaa joko Isoon-Britanniaan tai Yhdysvaltoihin, maihin, joissa palkat ovat korkeita ja verotus matalaa. Hyöty koituu yksilölle ja matalan verotuksen maille, laskun maksavat opiskelijan lähtömaa ja Suomi.

Toinen merkillepantava seikka on tarve löytää uusia osaamisen ja taloudellisen menestymisen aloja. Perinteisen teollisuuden työpaikat vähenevät tuotannon siirtyessä lähemmäksi markkinoita ja matalampaa kustannustasoa-meillä on vain vähän keinoja vaikuttaa tähän sinänsä luonnolliseen kehitykseen. Samalla verotulojen tarve kasvaa. Näistä syistä uusia vientialoja pitää löytää ja kansainvälisten koulutusmarkkinoiden ollessa olemassaoleva tosiasia, on meidän syytä olla niillä mukana. Suomella voisi olla koulutuksen tarjoamisessa markkinarako, jota Kiina-ilmiö ei välittömästi uhkaa. Asiakkaita todennäköisesti riittäisi myös lukukausimaksujen Suomessa, tosin ei välttämättä senkaltaisia ulkomaisia opiskelijoita, joita meillä on nyt. Kansainvälistymisen vaatimia voimavaroja pitää lisätä niin sivistyksen kuin menestyksenkin nimissä ja jostain näiden rahojen on tultava.

Edellä mainituista seikoista huolimatta suhtaudun itse kriittisesti siihen tilanteeseen, jossa meillä on samoissa luentosaleissa kahden kastin opiskelijoita, maksavia ja opinnoistaan maksamattomia. Myös ulkomaisten opiskelijoiden pakeneminen Suomesta on ongelma, jonka syitä, vaikeaa työmarkkinatilannetta, ei lukukausimaksuilla paranneta. Samalla olen kuitenkin sitä mieltä, ettei nykyisellä tavalla voida jatkaa, mikäli ulkomaisten opiskelijoiden määriä tuntuvasti lisätään. Tämän vuoksi voitaisiinkin pohtia järjestelmää, jossa maksavat opiskelijat opiskelisivat selkeästi omassa kategoriassaan. Tämä voisi tarkoittaa maksullisen yliopistokoulutuksen eriyttämistä selkeästi sitä varten perustettuihin yliopisto-omisteisiin yrityksiin. Nämä yritykset toimisivat markkinaperusteisesti, toki noudattaen korkeaa tutkimuksen ja opetuksen tasoa sekä asettamalla myös laadullisia sisäänpääsykriteereitä.

Yliopisto-omisteisuus olisi keskeistä siitä syystä, että maksullinen koulutustarjonta pysyisi kontrolloituna osana koko koulutusjärjestelmää ja (usein tosin suotta) pelätyt professori- ym. paot yksityiselle sektorille, seikka, jota usein painotetaan keskustellessa yksityisistä yliopistoista, kyettäisiin estämään. Tämän lisäksi tätä kautta koulutuksen myynnistä saadut tulot jäisivät kokonaisuudessaan yliopistojen käyttöön ja hyödyttämään niiden toiminnan parantamista. Varsinaiset yliopistot jatkaisivat vastaavalla tavalla kuin nykyisinkin, ottamalla opiskelijoita ei maksukyvyn vaan motivaation ja kyvykkyyden perusteella, seikka, joka on ollut oleellisimpia suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisuuteen ja menestymiseen liittyvistä tekijöistä.

Yksinkertaisuus ja ennakkoluulo

Hesarin Sunnuntaidebatissa julkaistiin tänään mielenkiintoinen puheenvuoro Kokoomuksen entiseltä puheenjohtajalta, europarlamentaarikko Ville Itälältä. Itälä pelkää kirjoituksessaan EU:n sortuvan "suuruudenhulluuteensa" laajentumisen suhteen ja asettuu vastustamaan Turkin EU-jäsenyyttä. En ole koskaan pitänyt Ville Itälää kovin kaksisena poliittisena ajattelijana, valitettavasti tämänpäiväinen lukuelämykseni vahvisti tätä käsitystä entisestään.

Itälän kirjoitus on monella tapaa masentava. Hän harjoittaa sisäänpäin kääntynyttä ja tunkkaista nollasummapelin logiikkaa liittyen mm. maataloustukiin. Itälän EU on yhteisö, josta ollaan hankkimassa kansallista etua ja jäsenyyden arvo mitataan tukina saatuina euroina. En voisi olla enempää eri mieltä. Murheellinen on myös hänen käsityksensä Euroopan "luonnollisista" rajoista, jotka sulkevat kätevästi islamilaisen maailman ulkopuolelleen. Kalskahtaa ikävän erottelevalta, ellei jopa vihamieliseltä. Kuka kertoisi Ville Itälälle, että vielä viime vuosisadan alussa suomalaiset luokiteltiin joissain oppikirjoissa eurooppalaisten sijasta mongoleiksi?

Itälä kritisoi kirjoituksessaan Turkin hallitusta sinänsä oikeista asioista, mm. ihmisoikeusloukkauksista ja EU:n vaatimusten mukaisen lainsäädännön heikosta toimeenpanosta. Näistä seuraava johtopäätös, Turkin lähtökohtainen ja lopullinen sulkeminen Euroopan Unionin ulkopuolelle, on kuitenkin surullisen väärä. On huolestuttavaa, ettei kokoomusmeppi ole ymmärtänyt EU:n vaikutusvallan perusteista juuri mitään. EU:n vaikutusvalta pohjaa nimenomaan yhteistyöhön –tai ehkä pikemminkin uhkaan siitä, että yhteistyötä ei tehdä, mikäli kumppani ei kykene täyttämään EU:n sille asettamia ehtoja. EU on toiminut suurenmoisena katalyyttina demokraattiselle muutokselle, toive EU-jäsenyydestä on saanut lukuisat maat, mukaan lukien Turkin, käynnistämään tervetulleita muutoksia yhteiskuntajärjestelmässään. Toimimalla Itälän ehdottamalla tavalla tämä porkkana katoaisi.

On selvää, ettei Turkki edelleenkään ole EU-kunnossa, mm. mielenosoitusten väkivaltainen hajottaminen tai edelleen jatkuvat ihmisoikeusloukkaukset kurdialueilla eivät sovi EU-maalle, eikä niitä tule millään muotoa hyväksyä. Tärkeää on kuitenkin pitää ovea raollaan, jolloin EU:lla on mahdollisuus vaikuttaa mm. Turkin vähemmistötilanteen kehittymiseen ja lainsäädännön toimeenpanon heikkouteen painostaen turkkilaisia poliitikkoja tarttumaan tehokkaammin näihin edelleen olemassa oleviin ongelmiin. Kuvitteleeko Ville Itälä, että Turkin ihmisoikeustilanne paranisi, mikäli EU sulkisi siltä ovensa?

Turkin jäsenyyden ehdoton hylkääminen myös siinä tilanteessa, että maa kykenisi täyttämään jäsenyysehdot vain sillä perusteella, että se ei ole "eurooppalainen" Itälän tarkoittamassa mielessä, ei ole huonoa politiikkaa vain Turkin ja EU:n kannalta. Se olisi paljonpuhuva viesti yli miljardille muslimille ympäri maailmaa: te ette ole kelvollisia liittymään meidän seuraamme, teittepä mitä tahansa. Ville Itälä tekee suuren virheen ja ottaa raskaan vastuun todetessaan, ettei kokoomuslainen Eurooppa ole uskontojen rinnakkainelon Eurooppa.

Francis paina!

Tänään oli harvinainen vapaapäivä, joka kului siivoten ja siitä laiskistuneena yleisurheilun MM-kisoja televisiosta katsellen. Iltapäivällä juostiin miesten maraton, joka ei mitalimielessä ollut suomalaisittain menestys, mutta jonka yhteydessä televisiossa nähtiin mieltä lämmittävässä haastattelussa ainoa maaliin asti juossut suomalaisurheilija, alun perin Keniasta kotoisin oleva Francis Kirwa. Kirwa oli saanut Suomen kansalaisuuden kesäkuun lopulla, joka mahdollisti hänen osallistumisensa MM-maratonille Suomen edustajana.

Kirwa kertoi ilahtuneensa yleisön kovasta kannustuksesta. Lyhyen haastattelun aikana hän palasi useampaan kertaan siihen, miten hyvältä hänestä tuntuivat kisaa seuranneiden suomalaisten kannatushuudot: "Francis paina! Francis jaksa! Francis taistele!". Iloinen juoksija lähetti terveisiä koko maratonia seuranneelle hienolle porukalle ja valitteli kipeytynyttä jalkaansa. Yleisön tuen innoittamana ja velvoittamana hän kuitenkin juoksi maaliin asti kivuista huolimatta ja sijoittui lopulta 39:ksi.

Vaikka olen usein –ja mielestäni syystä- kritisoinut kilpaurheilua, näytti se maratonin yhteydessä parempia puoliaan. Oli hienoa huomata, että kisayleisö Helsingissä otti vastaan ulkomailta muuttaneen urheilijan omanaan ja kannustavan häntä niin kuin muitakin suomalaisurheilijoita. Juuri tällä tavoin meidän tulisi suhtautua muualta muuttaneisiin myös urheilukenttien ulkopuolella, ottamalla heidät osaksi yhteiskuntaa ja yhteisöä sekä kannustamalla ja tukemalla heitä pyrkimyksissään. Tavoitekin on yhteinen, oma ja yhteinen menestys ja osallisuus.

ps. tulihan se mitalikin sitten. Onnea!

Miksi huippu-urheilua tuetaan?

Helsingin MM-kisat ja suomalaisten urheilijoiden ainakin toistaiseksi kehnohko menestyminen ovat jälleen nostaneet mieleeni kysymyksen huippu-urheilun tukemisesta. Kyse ei ole pikkurahoista, sillä huippu-urheilun suora tuki Suomessa on n. 10miljoonaa euroa vuodessa. Todellinen tuki on luonnollisesti huomattavasti suurempi. Koko liikuntabudjetista huippu-urheilun osuus on n. 10%. Tuki on ollut nousussa viime vuosina. Indeksoidusti tarkasteltuna liikunnan saama rahoitus on kuitenkin vähentynyt. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että liikunnan julkinen tuki suuntautuu yhä enenevästi muutamien huippujen etsintään ja valmentamiseen, käytännössä kuntoliikunnan tukemisen kustannuksella.

Yksi arvokisamitali maksaa veronmaksajille miljoonia euroja. Huippu-urheilu tarjoaa toki elämyksiä siinä, missä kulttuuritoimintakin, usein vielä laajemmille (ja vähemmän ostovoimaisille) ihmisjoukoille, eikä urheilijoiden kovan työn arvoa sovi väheksyä, mutta herää kuitenkin kysymys, tulisivatko valtion rahat paremmin käytetyiksi kansanterveyttä edistävässä liikuntatyössä, koululiikunnan kehittämisessä ja lähiliikuntapaikkojen rakentamisessa? Huippu-urheilua voitaisiin puolestaan rahoittaa sponsorisopimuksin, ovathan olympiakisatkin tänä päivänä kaupallistunutta viihdeteollisuutta, jossa tuloksiin pyritään liian usein epäeettisin ja arveluttavin keinoin.

Mikäli julkisen tuen lopettaminen johtaisi suomalaisen huippu-urheilun kärjen kapenemiseen, en jaksa pitää sitä merkittävänä ongelmana. Kansantalouden ja kansalaisten hyvinvoinnin kannalta olisi olympiamitaleita verrattomasti hyödyllisempää, jos meillä olisi entistäkin suurempi liikkumiseen tottunut ja siitä nauttiva kunnossa oleva kansa. Erityisen tärkeää tämä on nuorten kohdalla, joista moni, itseni mukaanlukien, sai suoraan sanoen luokattoman liikunnanopetuksen ja -ohjauksen vuoksi yläasteella ja lukiossa tarpeekseen liikunnan iloista ja suhtautuu silloisiin lajeihin kuten pesäpalloon ja suunnistukseen avoimen vihamielisesti. Resursseja tämän todellisuuden muuttamiseen tarvitaan heitto- ja pomppumitaleita enemmän.

Ajallisten rajallisuudesta ja vastuullisesta ympäristönsuojelusta

Jos olisimme ikuiset,
niin kaikki muuttuisi.
Koska olemme ajalliset,
jää paljon ennalleen.

Oheinen runo on erään suosikkikirjoittajani, Bertolt Brechtin tuotantoa. Pariin riviin liittyy paljon oleellista, erityisesti, kun niitä pohditaan suhteessa ympäristöpolitiikkaan ja ympäristönsuojeluun. Aivan liian usein ympäristölliset näkökulmat jyrätään taloudellista voittoa tai lyhytaikaista ja –näköistä mukavuutta tavoitellessa. Kaikki ovat yhtä mieltä ympäristönsuojelun tarpeellisuudesta ja tärkeydestä. Muutosvauhti on kuitenkin liian hidas, jotta maailman mahtavat katsoisivat asian vaativan todellisia ja nopeita toimenpiteitä.

Huonoa ja vaarallista politiikkaa, josta laskun maksavat meidän lapsemme. "Ikuisesti elävät" ihmiset todennäköisesti lopettaisivat yhteisen kotinsa tuhoamisen ja keskittyisivät paremminkin sen korjaamiseen. Koska elämä on lyhyt, keskitytään aivan liian usein toisia vastaan kilpailemiseen sekä oman vaurauden kasvattamiseen toisten, tässä tapauksessa tulevien sukupolvien kustannuksella. Tästä sopii syyttää niin liike-elämää, valtioiden johtoa kuin ammattiyhdistysliikettäkin. "Ajalliset" ovat valitettavan rajallisia.

Valitettavaa on kuitenkin myös se, että myös monet hyvää tarkoittavat ja tärkeää työtä tekevät järjestöt erityisesti ympäristöpolitiikassa itse asiassa vahingoittavat tärkeää asiaansa. Paras esimerkki tästä on Greenpeace. Viimeinen esimerkki tästä oli järjestön reaktio uutiseen Ranskaan rakennettavasta fuusioreaktorista. Upea tekninen edistysaskel, fuusioenergia, on tämän koereaktorin myötä askeleen lähempänä toteutumista. Fuusioenergia on toimiessaan käytännöllisesti katsoen rajaton ja saasteeton energiavaihtoehto, jonka kaupallinen käyttö voi olla mahdollista n. 50 vuoden kuluttua. Mutta mitä tämä "luonnon pelastamiseen" erikoistunut järjestö tekee? Tuomitsee tämän energiamuodon kehittämisen "resurssien haaskauksena"!

En voi ymmärtää, mikä ongelma on sellaisessa energiantuotannossa, joka ei kuormita ympäristöä? Miksemme voisi pyrkiä yhdistämään sekä aineellisen hyvinvoinnin että puhtaamman ympäristön, jos meillä on siihen mahdollisuus? Kun vielä otamme huomioon sen, että ihmiset pitävät jääkaapeistaan ja autoistaan sekä sen, että kehittyvien maiden väestöllä on myös oikeus halutessaan nauttia länsimaisen tasoisesta hyvinvoinnista siinä, missä meilläkin, tarkoittaisi Greenpeacen linjaus käytännössä yhä kauemmin jatkuvaa hiilen polttoa ja perinteisen ydinvoiman rakentamista. Totta on toki se, että puhtaampaa energiaa tarvitaan jo aikaisemmin kuin 50 vuoden päästä, mutta ratkaisu tähän ei ole kehityksen pysäyttäminen.

Vastuullinen ympäristönsuojelu on ympäristöajattelun valtavirtaistamista, sitovaa kansainvälistä ja kansallista lainsäädäntöä, taloudellisia kannusteita ympäristöystävällistä teknologiaa käyttöönottavalle teollisuudelle, ympäristönäkökulmien lisääntyvää huomioon ottoa kansainvälisissä kauppa- ym. yhteistyösopimuksissa, toimivaa sanktiojärjestelmää sopimusten laiminlyöjille, huomattavaa panostusta puhtaampien energialähteiden ja tuotantomuotojen kehittämiselle sekä riittävän kokoisten rauhoitettujen alueiden perustamista. Sokea kiihkoilu ja asioiden periaatteellinen vastustaminen on kestämätöntä ja antaa turhaan retorisia aseita niille, joille luonto ei ole muuta kuin resurssivarasto ja leikkikenttä.

Tutkimatta teloitettuna

Istuin pari päivää sitten iltapäivällä metrossa matkalla keskustasta kotiin Vuosaareen. Samassa vaunussa seisoi musta nuori mies kaftaanissaan ja uskonnollisten muslimien usein käyttämässä neulotussa päähineessä. Kädessään hänellä oli kirja, jota hän tutki erittäin keskittyneesti. Selässään hänellä oli suuri reppu. Mieleeni muistuivat kuvat Lontoosta, pommi-iskusta metrossa, jossa reppuselkäiset terroristit räjäyttivät hengiltä viattomia ohikulkijoita mielenvikaisen ideologian nimissä. Nyt havaitsin rinnastavani tarkastelemani helsinkiläisen nuoren miehen näihin rikollisiin. Hän oli toimestani työväenlaulun sanoin: "tutkimatta teloitettu."

Olen kauan niin politiikassa kuin muissakin yhteyksissä halunnut painottaa kaikkien ihmisten yhtäläistä arvoa ja kaikkien uskontojen ja kulttuurien tasa-arvoisuutta. Puhunut siitä, miten ihonväri tai pukeutuminen ei saa vaikuttaa arvostuksiimme, vaan meidän on kyettävä lähestymään ja kohtelemaan ihmisiä ihmisinä, vailla ennakkoluuloja. Siksi minusta tuntui erittäin järkyttävältä ja pahalta huomata, että syyllistyin itse samaan, josta olen muita ihmisiä usein paheksunut, leimaamiseen ja epäluuloisuuteen pelkästään toisen henkilön ulkonäön ja hänen kantamiensa uskonnollisten symbolien perusteella. Minkä vuoksi ja millä oikeudella minä sen tein?

Uskon, etten ollut yksin. Havaitsin syrjäkareiset katseet myös muiden metromatkustajien silmissä. En tiedä, huomasiko kirjaansa keskittynyt nuori mies itseensä kohdistuneen epäluulon. Varmasti hän on joutunut kohtaamaan sitä myös metron ulkopuolella. Epäluuloisuutta, pelkoa, ulkopuolella olemisen tunnetta, joka pahimmillaan voi johtaa syrjintään ja ulossulkemiseen. Ympäristön asenteet ruokkivat vastavuoroisesti epäluuloja myös yhteiskunnassa elävien vähemmistöjen keskuudessa, ovat ne sitten uskonnollisia, etnisiä tai mitä tahansa. Yhteiskunta ja sen valtavirta ei meistä välitä, voimme luottaa vain itseemme ja omaan ryhmäämme. Lopputuloksena voi olla yhteisön eristäytyminen ja molemminpuolisen vihan kierre. Minua hävetti havaitessani olevani pikemminkin osa ongelmaa kuin sen ratkaisua.

On helppo syyttää mediaa muslimipelon lietsonnasta. Mutta onko se liian helppo tie ulos ongelmasta? Miksi me haluamme kuulla juuri tämän kaltaisia uutisia? Miksi ne löytävät meissä niin helposti kaikupohjaa? Kaupallistunut media vastaa lähinnä kysyntään, jos ihmiset haluavat ostaa kauhutarinoita lähimmäisistään, niitä tarjotaan, vaikka kyse olisi marginaali-ilmiöstä. Miellämme ajattelemattomuuttamme kaikki islamilaisesta kulttuuripiiristä kotoisin olevat lähes automaattiseksi kiihkomielisiksi uskonsotureiksi uhraamatta ajatusta näiden maiden ja kulttuurien valtaisalle kirjolle. Kuvitelkaapa itsestänne puhuttavan suomalaisten tai helsinkiläisten sijasta "kristittyinä". Kuinka hyvin se kuvaisi meidän yhteisöämme? Emme siis voi kiertää omaa vastuutamme ennakkoluulojen olemassaolosta, uusintamisesta ja ruokkimisesta.

Räjähtikö Vuosaareen matkalla olleessa metrossa tuona kyseisenä iltapäivänä? Ei. Vuosaaren asemalle päästyään nuori musta mies käveli kirjansa ja reppunsa kanssa perässäni eteläpään sillalle, jossa häntä odotti kaksi ystävää. Tervehtien ja naureskellen he jatkoivat matkaansa yhdessä.

Moskova.info

Ylioppilaskunta-aikainen tuttuni Taneli Dobrowolski (mahdolliset kokoomuslaisen arvomaailman omaavat lukijani, äänestäkää tätä miestä) on avannut erinomaisen Venäjää käsittelevän sivuston osoitteessa www.moskova.info. Moskova.info sisältää lukuisia venäläisten uutistoimistojen uutisia, joita Taneli on yhteistyökumppaniensa kanssa ansiokkaasti suomentanut ja toimittanut luettavaan muotoon. Sivusto on erittäin tervetullut lisä Suomen vähäiseen ja usein valitettavan asenteelliseen Venäjä-uutisointiin ja jälleen yksi hieno esimerkki siitä, mihin kaikkeen internet ja sen aktiiviset käyttäjät parhaimmillaan kykenevät, luomaan uusia ja vaihtoehtoisia tietokanavia, jotka ovat kaikkien saavutettavissa napin painalluksella. Hienoa ja uraauurtavaa työtä, suosittelen lämpimästi tutustumaan. Sivustolta löytyy monipuolisen ja ajantasaisen tiedon lisäksi hupia, vanhoja neuvostoaikaisia vitsejä, jotka ovat merkkejä Neuvostoliiton mielipideterrorijärjestelmässä kyteneestä vastarinnasta. Ystävien seurassa kukkinut, virallisen totuuden vastainen huumori neuvostotodellisuudesta piti yllä ihmisten omanarvontuntoa ja loi riippumattomuuden pesäkkeitä keskusjohtoiseen ja kontrolloituun järjestelmään.

Töitä kansalle!

Suomalaisen hyvinvointivaltion suurin ongelma on edelleen työttömyys. Työttömyyden ratkaisuksi on usein poliittisen oikeiston taholta tarjottu tuttuja lääkkeitä, työttömyysturvan leikkauksia, palkkajoustoja ja työolosuhteiden heikennyksiä. Tämä on valitettavaa ymmärryksen ja mielikuvituksen puutetta. Joustavuutta työmarkkinoille toki tarvitaan, mutta mihin on unohtunut vanha viisaus; talous on ihmisen tarpeita varten, eikä ihminen talouden? Työllisyyttä on mahdollista parantaa ja työmarkkinoiden toimintaa parantaa myös tavoilla, jonka ei tarvitse johtaa katkeroitumiseen, sosiaalisen turvallisuuden heikkenemiseen ja epätasa-arvoon.

Miten tähän voitaisiin päästä? Keinoja on monia. Suomessa julkisen sektorin osuus työllisistä ei ole erityisen korkea, erityisesti kun verrataan muihin pohjoismaihin. Mm. hoivatyössä ja opetustoimessa tarvittaisiin lisää tekeviä ihmisiä. Kuntapuolelle suoritettavaan palkkaamiseen voitaisiin saada lisävaroja mm. korvamerkittyjä valtionosuuksia lisäämällä, valtiollistamalla joitain toimenpiteitä, kuten esim. erikoissairaanhoito sekä lisäämällä tehokkuutta erityisesti hallinnossa. Tilaa valtion menojen kasvulle on luotava erityisesti vähentämällä maatalouden tukemiseen kuluvia menoja. Lisää varoja tarvitaan myös aktiiviseen työvoimapolitiikkaan, tämä on myös Tanskan mallin menestyksen takana.

Toisena keinona voitaisiin nähdä palvelusektorin tietoinen kasvattaminen. Tämä on alue, jossa veroporkkanalla voisi olla todellista käyttöä. Kuinkahan monta työpaikkaa syntyisi, mikäli jokainen suomalainen kävisi vaikkapa kerran kuussa ulkona syömässä? Jotta tämä olisi kuluttajille taloudellisesti mahdollista, mm. ravintolaruokailun verotusta tulisi keventää. Koska emme halua Suomeen working poor-luokkaa, tulee palvelualojen työntekijöiden asemaa parantaa. Tehokkain tapa olisi kannustaa opiskelijoita siirtymään enenevissä määrin opintojensa pariin. Tämä vähentäisi joustavan työvoiman määrää palvelualoilla, avaten näin työpaikkoja työttömille ja parantaen vakituisten työntekijöiden neuvotteluasemaa. Opintotuen nostoa ajavien opiskelijajärjestöjen tulisikin löytää yhteys palvelualojen työntekijöiden ammattiliittoihin, tässä olisi yhteistyön paikka.

Kolmantena työllisyyttä edistävänä tekijänä on nostettava esiin työeläkeyhtiöiden sijoitustoiminta. Luulisi, että eläkeyhtiöiden intresseissä olisi nimenomaisesti Suomeen investoiminen ja suomalaisten työpaikkojen luominen. Mikäli työttömyys lisääntyy ja ihmiset ajautuvat turhan aikaisin eläkkeelle, menot kasvavat. Sen sijaan työllisyysasteen nosto parantaa laitosten maksukykyä. Tätä taustaa vasten kritiikki sijoitusten kotimaisuusastetta nostamista vastaan on mielestäni vaikeasti ymmärrettävissä. Kotimaisten yritysten tuotto-odotukset ovat aivan riittävällä tasolla, usein verrokkimaita korkeammatkin.

Nämä ovat vain muutamia työmarkkinoiden toiminnan ja työpaikkojen luomiseen liittyviä ajatuksia. Keskeistä on ymmärtää kotimaisen kysynnän rooli talouskasvua omalta osaltaan ylläpitävänä tekijänä. Mikäli palkat laskevat, työolosuhteet heikkenevät ja sosiaaliturvajärjestelmää murennetaan, murtuu myös kuluttajien luottamus. Tällä taas on pahimmillaan turmiollisia vaikutuksia. Taloudellisen kehityksen onkin aina edistettävä myös kansalaisten hyvinvoinnin kasvua.

Pro harvainvalta?

Helsingissä on joko meneillään tai tulossa useita merkittäviä ja mielenkiintoisia rakennusprojekteja. Kaupunki kärsii väestörakenteen vinoutumisesta sekä erityisesti lapsiperheiden muualle muutosta. On tärkeää, että tehokkaalla kaavoituspolitiikalla ja rakentamisella pyritään kaupunkiin luomaan myös lapsiperheiden tarpeisiin ja tulotasoon sopivia viihtyisiä uusia asuinalueita. Eräs tällainen uusi hieno hanke on Myllypuroon suunnitteilla oleva puukaupunginosa. Tällä hetkellä Myllypuro kärsii huonosta maineesta ja heikoista palveluista ja uuden alueen toivotaan tuovan alueelle sekä palveluiden kehittämisen tarvitsemaa nuorta väestöä että nostavan sen arvostusta.

Hyvä, elinvoimaa ja työpaikkoja lähiöihin, kaikkihan on hyvin! Eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kuten niin kovin usein ennenkin kun rakennusprojekteja niin Helsingissä kuin muuallakin on alettu suunnitella, muutamat itsensä kaikkien alueen asukkaiden edustajiksi nimenneet kellokkaat ovat saaneet päähänsä alkaa vastustaa uuden alueen rakentamista. Syytkin ovat tuttuja, uusia ihmisiä ei alueelle haluta ja rakentaessa saattaa puitakin kaatua. Kaikki kunnia asukastoiminnalle, jolla tarkoituksenmukaisesti toimiessaan on luonnollisesti huomattavia positiivisia vaikutuksia sosiaalisen pääoman synnylle sekä yhteisöllisyyden kasvulle asuinympäristöissä. Liian usein tämä toiminta kuitenkin saa alkunsa ei niinkään oman alueen kehittämisestä kuin jonkin hankkeen vastustamisesta ja siten johtaa kestämättömään nimbyismiin. Omaa lintukotoa ei suostuta näkemään osana laajempaa yhteisöä.

Mikäli nämä tyhjästä polkaistut yhden asian pro minä ja minun esteetön näköalani-liikkeet saisivat päättää, niin Helsingin kehittäminen pysähtyisi kuin seinään. Asuntojonoissa turhautuvista nuorista pareista ja perheistä, maahanmuuttajista puhumattakaan, eivät nämä ihmiset kanna huolta, paljon tärkeämpäähän on, että meidän ikkunastamme ei näy muita taloja. Alueen asukkailla tulee luonnollisesti olla mahdollisuus tulla kuulluksi suunnitelmia laadittaessa, oikeus osoittaa tyytymättömyyttään sekä pyrkiä vaikuttamaan päätöksiin laissa sallituin keinoin. On kuitenkin keskeistä huomata, että kansalaisjärjestöt ja -verkostot ovat aivan liian usein muutaman äänekkään aktiivin muodostamia keskustelukerhoja, jotka eivät ole sen paremmin edustuksellisia, läpinäkyviä kuin demokraattisiakaan. On hyvin kyseenalaista, että koko kaupungin asukkaiden edustajien tekemää päätöstä voidaan yksittäisten ihmisten, joita kukaan ei ole valtuuttanut mihinkään, taholta vastustaa ja jarruttaa pahimmillaan vuosikausia. Tämä ei ole asukasdemokratiaa, vaan harvainvaltaa. Toivon mukaan Vuosaaren satamaa vuosikausia viivyttänyttä valitusrumbaa ei tarvitse enää muualla Helsingissä kokea.