Arhinmäen aika

Vasemmistoliiton eurovaalikatastrofi nopeutti jo tiedossa ollutta muutosta puoluejohdossa. Martti Korhonen luopui ja pitkäaikainen perintöprinssi Paavo Arhinmäki valittiin Vasemmistoliiton uudeksi puheenjohtajaksi. Yllättävää valinnassa oli oikeastaan vain vastaehdokas Merja Kyllösen saama varsin suuri äänimäärä, siitä huolimatta että hänen aikomuksistaan edes asettua ehdolle puoluejohtoon ei ollut vielä hetki sitten mitään käsitystä.

Vasemmistoliitto on kauan nojannut vaalikannatuksessaan erittäin ikääntyneeseen perusäänestäjäkuntaansa. Nuorempiakin äänestäjiä ja kannattajia on olemassa, mutta aktiivi-ikäisiä vasemmistoliittolaisia todella vähän. Arhinmäen haastetta lisää se, että hänen valintansa, vaikkakin oli kauan tiedossa, on ehkä muita johtajavaihdoksia enemmän selkeä katkos menneeseen. Sukupolvien kuilu graffiteista, maahanmuuttajamyönteisyydestä, kansalaistottelemattomuudesta ja henkilökohtaisen poliittisuudesta perinteisiin duunaritaustaisiin entisiin SKDL-aktiiveihin on melkoinen ja sen silloittaminen valtava työ joka ei ole toistaiseksi ottanut onnistuakseen. Ja kun tämä tulisi samalla yhdistää niiden nuorten, erityisesti miesten, tavoittamiseen jotka nyt valitsevat kannattaa perussuomalaisia tai sitten olla täysin välinpitämättömiä koko politiikkaa kohtaan, riittää tehtävää.

Voiko Arhinmäki onnistua? Linjapuhe ei tarjonnut mitään uutta. Vaatimus ansioturvan sisältävästä perustulosta on sekin keksitty aikoja sitten. Ay-kumppanuus olisi varmasti toivottavaa, joskin Metallin vasemmistoliittolaiset tekivät juuri erään suurimmista karhunpalveluksista ay-liikkeen vaikutusvallalle Suomessa pitkään aikaan kaatamalla jäsenäänestystuloksen vastaisesti TEAM-hankkeen. Näkemys siitä, että Vasemmistoliitosta muodostuisi se vahva ay-liikkeen tavoitteita tukeva poliittinen voima voi toki olla tavoite, mutta kuulostaa varsin epärealistiselta. Puheen perusteella Arhinmäki ei näytä laskevan SDP:tä ay-liikettä ymmärtäväksi vasemmistopuolueeksi. Tämä taas jatkaa jo vuosia epäonnistunutta linjaa käydä kampanjaa erityisesti demareita vastaan.

Mutta mahdollisuuksiakin on. Hieman vasemmistopopulistisille "äijille" vaikuttaa taas olevan tietynlaista poliittista kysyntää. Samalla Arhinmäki tarjoaa erään harvinaisen samaistumiskohteen, politiikassa jo menestyneen, katu-uskottavan nuorehkon vasemmistolaisen miehen. Samalla hän saattaa kelvata myös erityisesti vihreisiin valuneille, varsin radikaaleille nuorehkoille ihmisille kaupungeissa. Vihreät ovat toistaiseksi onnistuneet säilyttämään kannattajiensa joukossa kasvonsa siitä huolimatta että heidän vahtivuorollaan on mm. säädetty Lex Nokia tai että heidän työministerikaudellaan nuorisotyöttömyys räjähti käsiin. Hyvä imago auttaa pitkälle. Arhinmäen Vasemmistoliitto, mikäli onnistuu myös uusimaan muita kasvojaan, saattaa kuitenkin miellyttää jossain vaiheessa radikaalimpia nykymenoon tympiintyviä. Tätä tukee hänen luonteva ja aito yhteytensä ei-perinteisempiin kansalaisjärjestöihin.

Arhinmäen kompastuskiveksi saattaa koitua puolueen perinteisempi siipi, joka tosin hupenee, mutta joka edelleen muodostaa eduskuntaryhmän ehdottoman enemmistön. Esimakua mahdollisesta ongelmasta saatiin viime vuoden lopulla. Kysymys kuuluu, ovatko nämä kaksi linjaa yhdistettävissä? Mahdotonta sen ei pitäisi olla. Martti Korhonen yritti ja epäonnistui. Yrittääkö Arhinmäki, vai ottaako hän riskin lähtemällä tavoittelemaan nimenomaan uusia kannattajia luottaen siihen että perinteiset äänestäjät pysyvät mukana? Mitään merkittävää menetettäväähän hänellä tai hänen puolueellaan ei toisaalta enää ole.

Valintoja on joka tapauksessa tehtävä. Arhinmäki katsoi itse Vasemmistoliiton pyrkivän hankkivan kannattajia joka suunnasta. Äänet toki kelpaavat tulevat ne mistä hyvänsä, mutta jonkinlaisen selkeän suunnan löytäminen -tai mielellään jo valmiiksi ajateltuna esiin nostaminen- nopeasti valinnan jälkeen olisi erittäin tarpeen. Mikäli merkittäviä uudistuksia halutaan tehdä -ovat ne sitten millaisia tahansa, poliittisia tai järjestöllisiä- ne on järkevää tehdä nopeasti valinnan tapahduttua. Ellei tätä kyetä tekemään, voi suuri lupaus paremmasta tulevaisuudesta raueta pian eikä nuori puoluejohtaja saa nopeasti kasvavassa paineessa montaa mahdollisuutta.

Punainen aamunkoitto?

Finanssikriisin kierteessä ovat yhtäkkiä uudelleen tulleet ajankohtaisiksi Keynesin opetukset ja jopa Marxia luetaan enemmän kuin pitkään aikaan. Kansallisvaltioiden ja EU:n julkiset elvytyspanostukset ovat valtaisia sekä parempaa - ja tiukempaa - säätelyä vaaditaan yleisesti. Jonkin sortin sosialismi, vaikkakin sitten kapitalismissa, tekee paluuta.

Pitemmällä tähtäimellä on mielenkiintoista nähdä jääkö yhteiskunnan aktiivisen roolin vaatimus vain kriisistä selviytymisen keinoksi vai onko kyseessä pysyvämpi muutos? Tärkeintä on toki yhteiskuntapolitiikan suunta, mutta kysymys on hyvä myös poliittisten puolueiden ja mahdollisten enemmistöjen kannalta. Oikeistopuolueet pitävät valtaa suuressa osassa läntistä Eurooppaa, ja on todennäköistä että niiden kannatus tulee laskemaan lisääntyvien ongelmien myötä. Poliittinen "keskusta" voi siirtyä vasemmalle. Kanavoituuko tämä kuitenkaan sosialidemokraattien kannatukseen, onkin sitten eri asia.

Euroopassa huomionarvoinen uusi kehityssuunta on ollut laitavasemmistopuolueiden uusi nousu poliittiselle areenalle. Nämä puolueet puhuvat usein selkeästi sosialismista ja sosialistisista arvoista oman poliittisen toimintansa takana. Paras esimerkki löytyy Saksasta, jossa Vasemmisto, Die Linke, on nopeasti nousemassa merkittäväksi poliittiseksi voimaksi, kannatus viime mittauksissa oli 13%. Linken ohjelmasta löytyvät mm. pyrkimys merkittävään rahoitusmarkkinoiden säätelyyn sekä selkeä kansallistamisohjelma mm. sähkön ja kaasun suhteen. Toinen esimerkki menestyvästä uudesta vasemmistovoimasta on Hollannin sosialistinen puolue SP. Nämä puolueet tarjoavat selkeää vaihtoehtoa nykyiselle järjestelmälle -ja kriisin syvetessä niiden viestille löytyy yhä enemmän kaikupohjaa.

Eurooppalaisten sosialidemokraattisten puolueiden kannalta laitavasemmiston nousu tarkoittaa tarvetta selkeyttää linjaa ja nostaa kunnianhimotasoa, tinkimättä kuitenkaan vastuullisuudesta ja uskottavuudesta. Kun vasemmistolaisemmille linjauksille on käytännön politiikassa entistä enemmän kysyntää ja finanssikriisin myötä mahdollisuus uudenlaisen ajattelun läpiviemiseen on avautumassa ennennäkemättömällä tavalla, olisi reformistiselle vasemmistolle valtaisasti pelitilaa. Tämän realisoiminen vaaleissa on kuitenkin mahdotonta, mikäli sosialidemokraatteja ei onnistuta näkemään vaihtoehtona entiselle politiikalle.

Kiistely siitä mennäänkö "vasemmalle" vai "oikealle" on hedelmätöntä ja pysähtyy usein juuri edellä mainittuihin fraaseihin. Tärkeää on sisältö ja viestintä. Yhteiskunnan vahvan ohjausroolin korostaminen, ylikansallisten tilojen ja globalisaation politisoiminen, julkisvetoisen "vihreään kasvuun" nojautuvan teollisuuspolitiikan käynnistäminen jne olisivat hyviä peruslinjoja yhdessä selkeään eriarvoistumisen vähentämiseen tähtäävän politiikan kanssa. Monessa suhteessa ituja onkin olemassa, mutta parhaalla tahdollakaan ainakaan tämänkaltainen linja ei välttämättä kansalaisille hahmotu.

Mitä tulee puolueiden kehitykseen on Suomi monessa suhteessa toistaiseksi poikkeus. Vasemmistoliitto ei juurikaan vaikuta piristyvän ja monet itsensä jollain tavalla sosiaaliseksi ja eettiseksi, jopa kriittiseksi kokeneet liikkuvat äänestäjät ovat usein valinneet puolueekseen vihreät. Vihreät saattaavat oikeistohallituksen apupuolueena kuitenkin olla vaikeuksissa mikäli vasemmistopainotukset saavat politiikassa lisää sijaa. Tämä avaa suuren mahdollisuuden ikkunan selkeän linjakkaalle, kunnianhimoiselle ja uskottavalle sosialidemokraattiselle projektille, jolle ei heti löydy Suomesta kilpailijoita.

Vasemmalta vapun alla

Vappu on taas, ja aurinko paistaa. On hauska ajatella miten vaput ovat muuttuneet iän myötä. Lapsena kova juttu olivat vappupallot, joita meillä puhallettiin aina valtavia määriä. Suosikkeja olivat silloin keltaiset pallot.

Opiskeluaikojen simapainotteisista haalarivapuista siirryin pikku hiljaa (edelleen simapainotteiseen) poliittisempaan vappuun. Aika ajoin näiden yhdistäminen on ollut haastavaa. Ensimmäinen vappumarssini oli Tampereella. Olin siinä käsityksessä, että lähtö on puoli yhdeltätoista. Lähti kymmeneltä. Kun sain krapulaisen hahmoni Hämeenkadulle, marssi meni jo kaukana. Se siis piti juosta kiinni.

Vapun kunniaksi Erkki Tuomioja antoi Vihreään Lankaan erittäin mielenkiintoisen ja lukemisen arvoisen haastattelun, josta vasemmistolaiset piirit saivat keskusteltavaa. Vasemmistoliittolaiset kiehahtivat kun Tuomioja lausui ulos totuuden siitä, että osa vasemmistoliiton aktiiveista on aatteiltaan ja toimintatavoiltaan sellaisia henkilöitä, jotka eivät sovi SDP:hen eivätkä sinne halua. Jos yhdistymistä tapahtuu, sen hoitaa aika. Minä en ymmärrä - oliko tässä jokin seikka joka ei ollut kaikille itsestään selvä?

Vasemmistoliitto muuttuu varmasti -ja samalla sen suhde sosialidemokraatteihin. Ay-kiistaa ei SDP:n ja vasemmistoliiton välillä enää tarvitse käydä, demarit voittivat sen jo. Nyt kamppailu siirtyy toimihenkilöihin ja siellä vasemmistoliittoa ei ole. Metallin vaalit jatkavat selkeää suuntaa, duunari ei enää vasemmistoliittoon ainakaan edunvalvontatoiminnassa luota. Jos sama suunta jatkuu vasemmistoliitto vaikuttavana voimana katoaa ay-kentältä kymmenen vuoden kuluessa. Tosin mikäli suomalainen ay-liike alkaisi vahvasti radikalisoitua, mikä merkittävän taloudellisen taantuman sattuessa toki voisi tapahtuakin, tilanne voisi olla toinen. Jotta se näkyisi vahvasti vasemmistoliiton kannatuksessa, sen tulisi lisäksi sattua SDP:n hallitusvastuun aikana.

Palkansaajaidentiteetti ja -tausta ei toki ole välttämätön, muullekin voi rakentaa. Jos olisin tosiasiat tai ainakin todennäköisyydet huomioon ottava vasemmistoliittolainen, pohtisin puolueelleni uutta linjaa kahden selkeän suuntautumisvaihtoehdon välillä. Toinen niistä olisi identiteettipoliittisten ja kulutuskriittisten teemojen varaan rakentava "punavihreä" liike. Tämä todellisuus todennäköisesti karkottaisi viimeisetkin pari hassua palkansaajaäänestäjää, mutta saattaisi iskeä koko ajan paremmin jakkupuvuissaan viihtyvien vihreiden nuorempaan kannattajakuntaan.

Toinen todellisuus olisi mielenkiintoisempi. Ehkä suunnan tulisi olla aidon globaalidemokraattisia teemoja ja vaihtoehtoista talouspoliittista linjaa rakentava liike, ei pelkkä "euro-lisää-aina-kaikkeen" -automaatti. Tällaiselle ajattelulle olisi tilausta, sillä on merkitystä ja siinä on kunnianhimoa ja dynamiikkaa jota suomalainen yhteiskunnallinen keskustelu niin kovasti tarvitsisi. Ei välttämättä suuri vaalimagneetti, ainakaan heti, mutta toisi jotain uutta, ja jotain rakenteellista.

Jälkimmäiset teemat ovat omasta mielestäni niitä, joita SDP:n tulisi vahvasti pyrkiä ottamaan osaksi omaa agendaansa. Kyseisten, jo nyt koko yhteiskuntapolitiikkaa määrittelevien ja koko ajan tärkeämmiksi käyvien kysymysten eteenpäin vieminen vaatii vahvaa ja laajaa puoluetta sekä rakentavaa otetta. Ne jäävät ohjelmiksi, jos ne joutuvat marginaaliin. Samaten kyseiset teemat tulevat joka tapauksessa nousemaan vahvasti esille tulevina vuosikymmeninä. Jos SDP ei tuota kehitystä halua johtaa, johtaa sitä joku muu. Näiden kysymysten politisoinnin ja agendalle ottamisen kautta myös mahdollinen jäsen kerrallaan tapahtuva yhdistyminen -joskin huuhaa-siipi jää ja saa aina jäädä ulkopuolelle- voisi tapahtua.

Oma tavoitteeni ja poliittinen unelmanikin oman puolueen suhteen on se, että sellaiset rakentavat, maltilliset, toisia kunnioittavat ja eteenpäin katsovat ihmiset ja ryhmät, jotka ovat halukkaampia saamaan asioita aikaan kuin pitämään huolta omasta oikeaoppisuudestaan, voisivat löytää poliittisen kotinsa uudenlaisesta, globaalin ulottuvuuden merkityksen aidosti sisäistäneestä sosialidemokraattisesta puolueesta. Toivottavasti se onnistuu. Sitä kohti pyrittäessä toivotan kaikille iloista ja onnellista kevään, työväen ja opiskelijoiden juhlaa.

Kuva vappumarssilta Helsingistä 2006. Vasemmiston yhteistyöstä kirjoittaa myös vasemmistoliiton parhaimpiin voimiin kuuluva Jussi Saramo.

Lämpimiä värejä

Kesäkuumalla on Suomessa käyty keskustelua puolueiden yhdistämisestä. Jarmo Korhonen esitti Keskustan ja Perussuomalaisten yhdistämistä vedoten puolueiden yhteiseen arvopohjaan. Tämä toki tyrmättiin niin Soinin kuin muutaman keskustalaisenkin toimesta, mutta tosiasia on, että arvokonservatiivisuus ja sisäänpäinkääntyneisyys leimaavat molempia puolueita ja niiden toimintaa. Ne saattaisivat sopia yhteen paljon paremmin kuin kaupunkien harvalukuiset kepulaiset haluavat myöntää.

Puoluekentän murroksen suuntia on kuitenkin hauska pohtia. Vasemmisto yhteen ry ajoi kahden vasemmistopuolueen yhdistämistä, mutta tarkoittaisiko tämä kannatuksen kasvua? Tuskin, se pikemminkin polarisoisi puoluekenttää eikä vasemmiston kokonaiskannatus siitä todennäköisesti piristyisi. Mutta miltä näyttäisi -ja miten menestyisi- erilaisella tavalla organisoitunut ja vahvemmilla profiileilla varustetuista puolueista koostuva vasemmisto?

Suomesta puuttuu todellinen punavihreä vaihtoehto. Vasemmistoliiton äijäkaartista puuttuu monelta kohdin vihreys, Vihreiden ja vasemmistolaisten arvojen yhdistäminen käy koko ajan vaikeammaksi eikä sitä enää jakseta edes hirveästi yrittää. Vähälukuisten kommunistien globalisaatiokriitikkosiiven, vihreiden vasemmistolaissiiven ja Vasemmistoliiton korostuneesti nuoremmasta väestä löytyvän punavihreän väen yhdistäessä voimansa Suomeen voisi syntyä vahvan profiilin punavihreä puolue. Täällä vastustettaisiin Natoa ja ydinvoimaa, kannatettaisiin arvoliberalismia ja kehitysavun nostoa rakenteellisiin kysymyksiin kuitenkaan liiemmälti paneutumatta.

Toinen, suurempi vasemmistopuolue voisi syntyä laajalle pohjalle nykyisiä demareita ja vasemmistoliittolaisia. Se olisi selkeän "punainen" työväenpuolue, joka profiloituisi erityisesti julkisia palveluita puolustavana ja rakentavana liikkeenä. Vahva valtio, ay-liike sekä erityisesti sosioekonomisen tasa-arvon kysymykset olisivat sille tärkeitä välineitä ja tavoitteita. Tämä puolue olisi monessa mielessä "perinteinen" vasemmistopuolue, "sosialistinen" puolue siinä mielessä kun se ymmärretään monissa länsieurooppalaisissa yhteiskunnissa. Jännitteitä tämän puolueen sisään tulisi todennäköisesti erityisesti suhtautumisessa globalisaatioon.

Punaisen puolueen oikealle laidalle puolestaan kehittyisi New Labour-henkinen "oranssi puolue". Täällä usko markkinoiden kykyyn hyvinvoinnin tuottajina olisi muita vasemmistolaisia liikkeitä suurempi, mutta samalla siellä vierastettaisiin kritiikitöntä markkinafundamentalismia. "Oranssit" ammentaisivat vaikutteensa ennen muuta sosialidemokratian ja sosiaaliliberalismin aateperinnöistä. Tämä puolue kokoaisi ihmisiä erityisesti nykyisistä sosialidemokraateista ja vihreistä, mutta saattaisi sinne ajautua muutama sosiaalisesti tiedostava porvarikin. Tässä puolueessa oltaisiin arvoliberaaleja, mutta energiapolitiikasta tuskin saavutettaisiin kovin helpolla konsensusta.

Kysymys tällaisen puoluekentän oloissa kuuluisi, miten tälla tavalla muodostunut vasemmisto kykenisi menestymään vaaleissa - ja miten se kykenisi yhteistyöhön ennen kaikkea keskenään. Vas-SDP-Vihr -koalitio voisi olla nyt jo mahdollinen, mutta sitä ei tahdota missään saada aikaan eikä yhteiskannatus ole nykymuodossa korkea. Voisivatko tällaiset puolueet innostaa nykyisiä ryhmiä enemmän kannatusta itselleen, ja voisiko niiden välille kehittyä Ruotsin mallinen "Allianssi", joka tähtäisi yhteisenä ryhmänä enemmistöön eduskunnassa ja yhteiseen hallitukseen? Murtuisiko ikuiselta vaikuttava porvarienemmistö? Ja mitä se puolestaan tarkoittaisi?

Vakavissani en toki ole esittämässä sen paremmin uusien puolueiden perustamista kuin vanhojen hajoittamista tai liittämistä toisiinsa. Pohjoismaisen hyvinvointimallin kannalta selkeän sosialidemokraattisen puolueen hajaannus olisi hyvin todennäköisesti turmiollista. Ajatuksella voi kuitenkin aina leikkiä, kuten myös sillä, mitä oikealla voisi tapahtua? Eräs malli olisi kolmen puolueen oikeisto, markkinaliberaalit (suurin osa kokoomuslaisista, jonkin verran keskustalaisia), konservatiivit (osa kokoomuslaisista, suurin osa keskustalaisista, kd, perussuomalaisia) sekä kansallismieliset (pieniä osia kaikista porvaripuolueista yhdistettynä pieniin kansallismielisryhmiin ja osaan perussuomalaisia).

Kuvassa venäläisen Jabloko-puolueen logo.

Suomalaisen laitavasemmiston haasteet

Suomalaisen politiikan laitavasemmistoa, Vasemmistoliittoa, on koetellut dramaattinen vuosi. Puoluetta pitkään johtanut Suvi-Anne Siimes, joka kuului yksiin Suomen näkyvimmistä naispoliitikoista, erosi puolueen puheenjohtajuudesta ja ilmoitti jättävänsä eduskuntaryhmän välittömästi sekä eduskunnan seuraavien vaalien jälkeen. Siimes oli pitkän puheenjohtajakautensa ajan vasemmistoliiton ehdoton keulakuva, joka hallitsi niin vaalimainoksia kuin vaaliväittelyitä. Vaikka puolue hävisi vaalit toisensa jälkeen, ei varteenotettavaa haastajaa Siimekselle löytynyt, vaan häntä pidettiin korvaamattomana imagoltaan ja jäsenkunnaltaan ukkoutuneessa puolueessa, jonka kannatus oli jämähtänyt 10%:n tuntumaan. Maaliskuussa 2006 yhden naisen show saapui kuitenkin päätepisteensä.

Vasemmistoliitto syntyi vuonna 1990, jolloin siihen siirtyi lukuisa joukko entisiä kansandemokraatteja. Moni maltillista, laajaa vasemmistopuoluetta ajanut jäsen siirtyi kuitenkin jo alkuvaiheessa pois puolueesta protestina entisten stalinistien mukaantulolle. Vasemmistoliiton merkittävin ay-vaikuttaja, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:n apulaisjohtaja ja entinen puoluesihteeri Matti Viialainen kuvasi tätä ”valuviaksi” puolueessa, joka tulisi myöhemmin vaikeuttamaan sen toimintaa ja mahdollisuuksia osallistua hallitusvastuun kantamiseen. Tähän tosiasiaan törmäsi vuonna 2006 myös puoluetta vuodesta 1998 johtanut Suvi-Anne Siimes.

Siimeksen eron syynä olivat ennen kaikkea syvät linjaerimielisyydet erityisesti Euroopan integraatioon liittyvissä kysymyksissä. Lopullisen ratkaisun aiheutti kriisinhallintalain muutos, jossa puheenjohtaja ja eduskuntaryhmä päätyivät eri kannoille. Ryhmän enemmistö vaati, että Suomen osalta EU:n kriisinhallintaan osallistumiselle tulisi olla YK:n tai ETYJ:n valtuutus, Siimes itse piti EU:n omaa mandaattia riittävänä. Asia oli hiertänyt jo aiemmin Vasemmistoliiton puoluekokouksessa. Tämän ratkaisun myötä Siimes katsoi, ettei enää nauttinut luottamusta ja että puolue ja eduskuntaryhmä olivat vanhakantaisten voimien hallussa. Taustalla oli luonnollisesti pitempiaikaisia ja syvällisempiä erimielisyyksiä vasemmistoliiton suunnasta. Siimeksen näkyvimpiä vastustajia niin kriisinhallintalaissa kuin muissakin yhteyksissä olivat kansanedustajat Jaakko Laakso sekä Esko-Juhani Tennilä. Edellistä on usein pidetty entisenä KGB:n käskyläisenä.

Siimes-show ei kuitenkaan päättynyt eroon, vaan entinen puheenjohtaja pysyi otsikoissa myös eronsa jälkeen. Hän kertoi pian eroilmoituksensa jälkeen harkinneensa jo aiemmin siirtymistä SDP:n eduskuntaryhmään. Tätä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan päätti tuolloin jäädä omaan ryhmäänsä. Yhtä yllättäen kuin Siimeksen ero tuli muutamaa kuukautta myöhemmin hänen uusi uransa. Suomalaisten lääkevalmistajien etujärjestö Lääketeollisuus ry valitsi hänet kesäkuun alussa yhdistyksensä toimitusjohtajaksi. Vasemmistoliiton vaikeudet jatkuivat toukokuussa pidetyn ylimääräisen puoluekokouksen jälkeen, kun uudeksi puheenjohtajaksi valitun kansanedustaja Martti Korhosen valinnan jälkeen Matti Viialainen ilmoitti eroavansa puolueesta sekä usea edustaja jättävänsä eduskunnan. Ei olekaan vaikea povata vasemmistoliitolle vaikeita aikoja tulevan vuoden eduskuntavaaleissa.

***

Siimeksen viimeisiä aikoja puolueen johdossa sekä puheenjohtajavaalia leimasivat myös keskustelut puolueen olemassaolon tarkoituksesta ylipäätään. Puolueen sisällä syntyi skandaali, kun SAK:n johtoportaaseen kuuluvat Matti Viialainen ja Timo Roppola perustivat Vasemmisto yhteen ry:n sekä julkaisivat muistion, joiden tarkoituksena oli ajaa SDP:n ja Vasemmistoliiton yhdistämistä uudeksi sosialidemokraattiseksi puolueeksi ajamaan suomalaisen työväestön asiaa. Vaalikannatuksella, mikäli staattisena pysyisi, mitattuna tällainen uusi puolue kykenisi nostamaan kannatuksensa lähelle 40%:a ja selvästi Suomen suurimmaksi puolueeksi. Syinä yhdistymiselle mainittiin vallankumouksellisuuden vaatimuksen väistyminen laitavasemmistosta sekä ns. punavihreyden olevan vakavasti ottamaton vaihtoehto laaja-alaiselle yhteiskuntapolitiikalle.

Vaikka suomalaisessa poliittisessa kentässä pysyvästi suurimman poliittisen puolueen asema kuulostaisikin houkuttelevalta, tässä tapauksessa 2+1 ei välttämättä olisikaan kolmea. Kannatuksen siirtyminen voisi jäädä pieneksi suomalaisen poliittisen vasemmiston vahvan kahtiajaon vuoksi. Monelle sosialidemokraatille erityisesti entiset kommunistit ovat perinteisesti olleet ensisijaisia vihollisia ja päinvastoin. Nuoret vasemmistoliittolaiset taas hakevat usein tukea vihreästä ideologiasta ja vierastavat sosialidemokraattien vahvaa ay-kytkentää. Monelle vasemmistoliiton kansanedustajalle taas sellaiset sosialidemokraattiset tavoitteet kuten vakaa valtiontalous tai sitoutuminen Euroopan integraatioon ovat myös vaikeita paloja niellä. Lopputulos vasemmiston yhdistymisestä voisikin olla marginaalinen kannatusnousu, lisääntynyt sisäinen eripura uudessa vasemmistopuolueessa sekä tosiasiallinen poliittisen vaikutusvallan vähentyminen. Tämä liittyy lähinnä oikeistopuolueiden yhteistyön todennäköiseen tiivistymiseen vasemmiston yhdistymisen myötä.

Suomi on leimallisesti porvarillinen maa, jossa vasemmiston kokonaiskannatus on jo kauan ollut reilusti alle 40%. Tämän vuoksi porvarillinen hallitusvaihtoehto on aina matemaattisesti mahdollinen. Suomalainen erikoisuus onkin ollut, että molemmat suurista porvaripuolueista, Keskusta ja Kokoomus, ovat perinteisesti tehneet yhteistyötä mieluummin SDP:n kuin toistensa kanssa. Vahvan vasemmistoblokin syntyminen ajaisi nämä puolueet entistä selkeämpään yhteistoimintaan. Tästä saatiin esimakua jo viime presidentinvaaleissa, jossa istuva pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) sekä koko Keskusta tuki näkyvästi opposition ehdokasta Sauli Niinistöä (kok.).

Summa summarum; on huomattavasti enemmän syitä miksi Suomen sosialidemokraattien ei tulisi aktiivisesti pyrkiä yhteen vasemmistopuolueeseen. Yksittäiset jäsenet ovat luonnollisesti tervetulleita, mutta minkäänlaisia yhdistymisneuvotteluita ei ole hyödyllistä aloittaa. Suomen vasemmistoliitto ei ole kyennyt tekemään tiliä historiansa kanssa eikä sen sisäisiä skismoja ole syytä tuoda heikentämään yhteistyökykyistä ja rakentavaan reformismiin nojaavaa sosialidemokratiaa, jolle kansainvälisyys on muutakin kuin solidaarisuuden julistuksia.

Artikkeli julkaistu ruotsiksi käännettynä Ruotsin sosialidemokraattien pää-äänenkannattaja Aktuellt i Politikenissa 14.8.2006

Suvi-Anne, MEP, sd?

Suvi-Anne Siimeksen ero Vasemmistoliiton puheenjohtajan paikalta tuli yllättäen, vaikka se ei yllätys ollutkaan. Liian yhteistyöhaluisena ja integraatiomyönteisenä hänen olonsa kävi liian vaikeaksi eduskuntaryhmänsä änkyröiden paineessa. Spekulaatiot Siimeksen tulevista tekemisistä, samoin kuin hänen puolueensa tulevaisuudesta, alkoivat luonnollisesti heti. Siimes on ilmoittanut kansainvälisten tehtävien kiinnostavan häntä. Mielestäni hän voisi pohtia Euroopan parlamenttia.

Viime vuoden viimeisessä (4/05) Ulkopolitiikka-lehdessä Siimes esittelee visiotaan sosiaalisesta Euroopasta. Siimeksen visiossa EU:n tekee taloudellisen mallinsa osalta selkeän eron Yhdysvaltoihin. Euroopan mallin tulee perustua kilpailukyvyn lisäksi sosiaaliseen ja ekologiseen vastuullisuuteen. Siimes kannattaa EU:n budjetin kasvattamista ja sen kautta tapahtuvaa uudelleenjakoa. Samaten korostuu yhteistyön tärkeys; laitavasemmisto ei saa sulkeutua omaksi ryhmäkseen, vaan sen tulee etsiytyä yhteistyöhön sosialidemokraattien ja maltillisten oikeistolaisten kanssa. Tätä kautta voidaan luoda poliittista rintamaa, jolla olisi todellinen mahdollisuus vaikuttaa Euroopan sosiaalisen mallin rakentamiseen.

Siimeksen visio Euroopasta ja sen tulevaisuudesta on monelta osin erittäin kannatettava ja vastaa lähes täydellisesti eurooppalaisten sosialidemokraattien näkemyksiä. Ennenkin eurodemareita kehunut Siimes olisikin oivallinen lisä europarlamentin sosialidemokraattiseen ryhmään. Olisi hienoa nähdä hänet sekä SDP:n jäsenenä että seuraavalla eurovaalilistallamme. Integraatiomyönteisiä, yhteistyöhaluisia ja -hakuisia vasemmistolaisia tarvitaan, niin Suomessa kuin Euroopassakin. SDP voisi myös tarjota pystyvälle ja tehokkaalle Siimekselle todellisia vaikuttamisen mahdollisuuksia. Myös puolue tarvitsee lisää Siimeksen kaltaisia rohkeita ja näkyviä naisia.

Vasemmistoliitolle voi Siimeksen lähdön jälkeen povata todellisia vaikeuksia. Mikäli pahin änkyräsiipi kaappaa vallan esimerkiksi Markus Mustajärven johdolla, tulee Vasemmistoliitolla olemaan vakavia vaikeuksia suurissa kaupungeissa. Toisaalta taas tämänsuuntainen valinta voisi nostaa puolueen kannatusta maakunnissa, korostuneesti EU-kriittisten ja maailman muuttumiseen tympääntyneiden Keskustan kannattajien joukossa. Niin tai näin, kokonaisuutena Vasemmistoliitto tuskin hyötyy millään tavalla Siimeksen lähdöstä. Puolue näyttäytyy yhä korostuneemmin maan alle menevänä menneisyyden liikkeenä. Voittajia tulevat tässä uudelleenjaossa olemaan SDP ja Vihreä Liitto.