Suuri mies

Turussa räjähti uutispommi, jollaista ei ole vähään aikaan nähty. Eero Heinäluoma ilmoitti ettei jatka SDP:n puheenjohtajana tulevan kesäkuun puoluekokouksen jälkeen.

Heinäluoma teki teon, jota hänen kriitikkonsa eivät odottaneet. Ja osoitti samalla olevansa todella suuri mies. Hän oli valmis uhraamaan oman elämänikäisen unelmansa yhteisen edun nimissä.

Eleellään Heinäluoma todistaa monta pahaa puhetta turhiksi. Kauan häntä syytettiin peluriksi ja vallantavoittelijaksi. Tämänpäiväinen ratkaisu antaa kovalla faktalla todistettavan kuvan kovin toisenlaisesta miehestä.

Eero toivoi ratkaisunsa kertovan ihmisille SDP:n uudistumishalusta ja poliitikkojen vastuunkannosta myös muualla kuin puheissa. Sen se teki. Puheenjohtaja ansaitsee varmasti kipeästä ratkaisustaan kaikkien arvonannon ja kunnioituksen. Nyt on kriitikoiden aika kantaa vastuuta ja puolueväen lopettaa keskinäinen nahistelu.

Puheenjohtaja-asetelmat menevät nyt täysin uusiksi. Radalla on vasta yksi. Haastajia varmasti tulee.


ps. päivän lammas IS:n toimittaja Sanna Ukkolalle, joka kirjoittaa Heinäluoman saaneen "vaisut aplodit". Olin paikalla. Väki oli hämmentynyttä ja hämillään, minkä Ukkola hyvin tietää. Puhe päättyi melkoiseen aplodimyrskyyn. On kovin ikävää -ja paljonpuhuvaa- että merkityksellisestä ja herkästä hetkestä halutaan väkisin kirjoittaa jotain ilkeää.

Haastajia ja haastettuja

Liisa Jaakonsaari käytti Ilta-Sanomissa puheenvuoron, joka on ollut monilla huulilla, mutta vain harva on sanonut mitään. Syksyllä pitää alkaa tapahtumaan hyviä asioita niin SDP:n toiminnassa kuin sen poliittisen linjan selkeyttämisen suhteen.

Puoluejohtoa on syytelty monessa, eikä vähiten median, suunnassa vaalituloksesta. Tosin moni sellainen seikka, joka vaivasi SDP:tä maalisvaaleissa oli kylvetty jo kauan ennen kuin nykyinen puheenjohtaja tai puoluesihteeri aloittivat vetovastuussa. Vaaleissa ääniä valui joka puolelle. Duunareita karkasi kotisohville ja perussuomalaisiin, Kokoomus taas onnistui madaltamaan kynnystä äänestää itseään. Tänne siityi moni SDP:tä aiemmin kannattanut toimihenkilö, erityisesti julkisen sektorin ammateissa toimiva.

Uskottavuus karisi vähän joka suuntaan, Lipposen linjaan mieltyneet eivät enää samaistuneet Heinäluoman SDP:hen. Samalla kuitenkaan Lipposen SDP:n politiikkaan kyllästyneet eivät nähneet sellaista muutosta tapahtuneen, joka olisi saanut heidät kannattamaan demareita. Pikemminkin sinällään perustellut ja toteutettavaksi aiotut menolisäykset olivat omiaan ärsyttämään ihmisiä; "miksi ette jo tehneet?" Heinäluomakaan ei osannut keskusteluissa sanoa yksinkertaista asiaa: "Nyt on varaa, koska olemme tehneet 12 vuotta töitä ja talous on kasvanut."

Haastajia kuitenkin etsitään -ja tässä tilanteessa myös kaivataan. Vahvimmilla pienikokoisessa ja monessa suhteessa parhaimmillaan perinteikkäässä, pahimmillaan jämähtäneessä puoluekokousedustajaporukassa olisivat pitkäaikaista ministerikokemusta omaavat Tarja Filatov ja Erkki Tuomioja. Filatovin etuja ovat sopiva ikä sekä se tosiasia, että hänelle löytyy kannatusta tasaisesti eri puolilta puoluetta. Rasitteita puolestaan jo aiemmin nähty päättämättömyys eli ollako käytettävissä tehtävään vai ei sekä asiantuntemuksen painottuminen yhteen ministeriöön.

Tuomioja on ollut useasti ehdokkaana ja moni veikkasi viime kertaa viimeiseksi. Usea kuitenkin toivoo hänen ehdokkuuttaan. Tuomiojan etuina nähdään hänen kykynsä tuoda päivänpolitiikan oheen pitkän linjan visiointia, asiantuntemusta myös sellaisista suuremmista asiakokonaisuuksista joista ei voi tehdä one-linereita sekä halua periaatekeskusteluun. Tuomioja nauttii laajaa arvostusta myös niissä piireissä, jotka eivät välttämättä aina jaksa innostua hänen poliittisesta linjastaan. Hänellä tuskin olisi tarvetta oman asemansa betonointiin. 61-vuotias tohtorismies tuskin istuisi kymmentä vuotta puheenjohtajana. Rasitteitakin toki on, jotkut pelkäävät SDP:n valumista "liian vasemmalle" tai heitä arveluttaa tukea "ikuista kakkosta."

Toki SDP voisi myös yllättää ja tehdä jyrkikataiset. Kuka tiesi muutamia vuosia sitten kuka on tuo nuori mies jostain Savon perämetsistä? Ville Itälän, joka olisi tärkeän eurooppalaisen luottamustoimen sijasta pitänyt ulkoistaa suurlähettilääksi Maata kiertävälle radalle, jäljiltä surkeassa kunnossa ollut Kokoomus kykeni pj-valinnallaan tekemään rankan pesäeron vanhaan. Siitä nousu, hidas, mutta varma, alkoi ja kuntohuippu osui siihen, mihin sen pitikin, tosin myös hieman muiden avittamana.

SDP:n näppärät nuoret miehet ovat hankkineet kannuksensa muualla kuin eduskunnassa, joten heitä ei tähän keskusteluun ole nostaminen. Teräviä nuoria naisia on eduskuntaryhmä puolillaan. Varteenotettavimpina esiin nousevat Susanna Huovinen, Miapetra Kumpula-Natri, Heli Paasio ja Jutta Urpilainen. Ongelmana kokemuksen puute, ministerinä on ehtinyt majailla ainoastaan Huovinen, sekä se tosiasia, että SDP:n puoluekokouksen pienuus ja sisäänpäinlämpiävyys tekee radikaalimmat muutokset vaikeiksi.

Tästä huolimatta haastajia voisi tästä kerhostakin löytyä. Jutta Urpilaisessa olisi paras potku. Sanavalmis, ajatuksiaan myös konkretiaan saattava ja kansainvälistäkin kokemusta omaava luokanopettaja-kansanedustaja voisi olla avain moneen lukkoon.

Talouspolitiikan kykloopit

Suomalaista talouspoliittista keskustelua vaivaa yksisilmäisyys ja yhä useammin tuntuu, ettei todellista poliittista keskustelua talouden reunaehdoista edes käydä. Taloudesta ja talouspolitiikasta on lamavuosien jälkeen muodostunut entistä selkeämmin lähes luonnontieteisiin verrattava ala. On olemassa ainoastaan yksi oikea, usein ns. uusliberalistisen tai uusklassisen taloustieteen läpitunkema tapa jäsentää taloudellista järjestelmää, jonka puitteissa voidaan tehdä poliittisia valintoja. Kaikki muut lähestymistavat leimataan hyvin helposti "epärealistiseksi utopiaksi" ja "haihatteluksi". Tämä on luonnollisesti hyvin kaukana totuudesta, jollaisena tilanne kuitenkin esitetään.

Poliittisessa keskustelussa tulisi tästä syystä kyetä tarttumaan myös vallitsevan paradigman kyseenalaistamiseen, ei vain nykyisen ajattelullisen kehyksen sisällä tapahtuviin hienosäätöihin. Tämän ei luonnollisestikaan tarvitse tarkoittaa minkäänlaista sen paremmin sosialistista kuin anarkokapitalistista vallankumousta, vaan reaalisten poliittisten vaihtoehtojen punnitsemista ja taloustieteen palauttamista "matematiikan laitokselta" oikeaan paikkaansa, poliittiseksi taloustieteeksi osaksi yhteiskuntapolitiikan kenttää ja arvovalintojen piiriä.

Osasyy talouspolitiikan muuttumiselle varsin "arvokeskustelusta vapaaksi alueeksi" on yliopistojen taloustieteen opetuksen keskittyminen käytännöllisesti katsoen täysin vallitsevan näkemyksen kannalle. Vaihtoehtoisten tulkintojen etsiminen riippuu enemmän tai vähemmän opiskelijoiden omasta aktiivisuudesta, yliopisto ei moniarvoisuuteen kannusta. Toinen syy erityisesti Suomessa on talouspoliittisen päätöksenteon ja suunnittelun sekä hallinnollisen ohjauksen erittäin vahva keskittyminen valtionvarainministeriöön. Tällä puolestaan on ollut merkittävä osuus eräänlaisen talouspoliittisen vaihtoehdottomuuden syntymisessä suomalaisten päättäjien keskuuteen.

Sunnuntain 26.3. Helsingin Sanomissa esitteli Åbo Akademin kansantaloustieteen laitoksella työskentelevä professori Markus Jäntti näkemyksiään VM:n pilkkomisesta Saksan ja Tanskan mallin mukaisesti kahteen ministeriöön; budjettivalmistelusta vastaavaan budjettiministeriöön sekä talouden rakenteellisia kysymyksiä käsittelevään talousministeriöön. Tavoitteena tällä reformilla olisi poliittisen ohjauksen vahvistaminen sekä politiikan reunaehtojen määrittelymonopolin estäminen. Ensimmäinen, vuonna 1997 Suomessa tästä asiasta puhunut henkilö oli nykyinen VM:n kansantalousosaston ylijohtaja, silloinen PT:n johtaja Jukka Pekkarinen.

Vaikka Jäntin ajatus ehdittiinkin tämän aamun lehdissä tyrmätä niin valtionvarainministeri Eero Heinäluoman kuin valtionvarainvaliokunnan jäsen Jari Koskisen taholta, on se ajattelemisen ja pohtimisen arvoinen. Valmisteluvallan korostuminen politiikan kustannuksella johtaa ongelmiin demokraattisen järjestelmän kannalta, vaikka "pienen maan etu olisikin vahva valtionvarainministeriö", kuten Heinäluoma tämän päivän HS:ssa toteaa. Ajatuksen taustalla lienee käsitys tehokkuudesta ja Suomen kaltaisen kansakunnan menestymisen taustalla olevasta tärkeästä yksituumaisuudesta, mutta mikäli niiden toteuttaminen syö poliitikkojen kykyä vaikuttaa yhteiskunnan toimintaan ja vallan siirtymistä vuosikymmenten mittaisissa työsuhteissa istuville teknokraateille, ei tilannetta voida pitää hyvänä, tekivätpä he kuinka hyvää ja tuloksellista työtä tahansa.

Vaikkei VM:n pilkkominen päättäjiä jatkossakaan innostaisi, voitaisiin järjestelmää ravistella myös muulla tavoin poliittista ohjausta lisäämällä. Itse harkitsisin vakavasti ministeriöiden poliittisen vastuullisuuden kasvattamista joko nimittämällä hallituskauden mittaisia poliittisia valtiosihteereitä kaikkiin ministeriöihin tai sitten tekemällä ylimmistä viroista poliittisesti määräaikaisia siten, että valtion johdon muuttuessa vaihtuu myös ylin virkamiesjohto. Tämä estäisi nykyisenkaltaisen tilanteen, jossa väriään vaihtava hallitus on lähtökohtaisesti sidoksissa edellisten tekemiin päätöksiin ja kohtaa muutosvastarintaa esitellessään omia, kansan toiveita vastanneita tavoitteitaan. Tämänkaltainen menettely myös poistaisi ikuista valitusta poliittisista virkanimityksistä. Järjestelmä olisi nykyistä avoimempi ja läpinäkyvämpi sekä helpottaisi poliittisten vaihtoehtojen eteenpäin viemistä.