lauantaina, heinäkuuta 25, 2009
Nainen saa lapsen!
Manner toimi vaaleissa kuten lähes kuka tahansa nuori nainen joutuu edelleen toimimaan pyrkiessään johonkin tehtävään raskaana ollessaan. Mikäli asia on mahdollista salata, se salataan. Helsingin Sanomien haastattelussa Manner ihmettelee miksi raskaudesta olisi pitänyt kertoa. Hän kuitenkin takuuvarmasti tietää syyn kertomattomuuteen varsin hyvin. Hän olisi tuskin tullut valituksi mikäli asia olisi ollut tiedossa. Tätä voi joku halutessaan pitää äänestäjien huijaamisena, mutta paljon enemmän kyseinen asia kertoo edelleen yleisestä konservatiivisesta perhekäsityksestä sekä naisten ja miesten epäsuhtaisesta kohtelusta.
Poliittisessa toiminnassa nuoret naiset joilla on lapsia, kohtaavat kysymyksen siitä miten he aikovat yhdistää perheen ja vaativan luottamustoimen. Tähän törmäsivät varmasti niin Pilvi Torsti, Johanna Sumuvuori, Petra Paasilinna kuin monet muut. Kuinka moni kysyi samaa asiaa eurovaalien yhteydessä vaikkapa Ukko Metsolalta, jolla on kaksi pientä poikaa, tai Alexander Stubbilta jonka poika oli kaksikuukautinen hänen aloittaessaan europarlamentaarikkona -ja siis syntyi keskelle kampanjaruuhkaa? Tai kuten Tapio Laakso osuvasti kysyy, milloin syysvauvan perheeseensä saava valtionvarainministeri Katainen ilmoittaa erostaan. Tämän päivän Helsingin Sanomien mielipideosastolla juristi ja äiti Riikka Uusitalo vaatii Mannerilta juuri tätä.
Myös poliitikoilla on oikeus yksityiselämään ja vapaiden pitoon -aivan kuten muillakin ihmisillä. Samaten Mannerin tapauksessa lapsella on myös paikalla oleva isä, jota ei kuitenkaan jostain syystä näytetä pitävän kykenevänä hoitamaan parin yhteistä lasta vaimon mitä ilmeisimmin keskittyessä vapaidensa jälkeen parlamenttityöhön. Miksei?
perjantaina, heinäkuuta 10, 2009
Muuttuuko mikään?
Kun finanssikriisi puhkesi, todettiin monissa suunnissa kapitalismin nykyisessä muodossaan olevan tiensä päässä, sääntelemättömien markkinoiden ajan ohi sekä ennen muuta todellisuudesta irtautuneen bisneseliitin ylettömien etujen historiaa. Muun muassa Britanniassa usea pankki kaatui joko kokonaisuudessaan tai osin valtion syliin. Kansallistamisia oli määrä seurata tiukka kontrolli ja rahoitusmarkkinoiden aito uudistaminen. Tai niin ainakin oli puhetta.
Mutta muuttuiko mikään, tai muuttuuko, ainakaan tarpeeksi? Bonuskulttuuri voidaan ottaa esimerkiksi. Vaikka bonusten osuus katastrofin kokonaisuudessa ei olekaan mitenkään erityisen suuri, on kyse sinällään tärkeästä ohjausmekanismista. Sitä tehdään mitä mitataan. Mikäli tavoitteena, toisin sanoen bonusten määrittäjänä, on tiettyyn hetkeen sidottu merkittävä kurssinousu, määrää tämä kaikkea muuta toimintaa, pitkäjännitteisyyden kustannuksella, riskejä kaihtamatta.
Bonusten maksamisessa ei sinällään ole mitään vikaa. Hyvin tehdystä työstä tulee voi ja tulee palkita, eivätkä ihmiset nykyisellään ole sen ahneempia kuin ennenkään. Kuten Robert Reich kirjassaan Supercapitalism toteaa, bonuskulttuurissa ja uusien rahoitustuotteiden kehittelyssä kyse oli ennen muuta mahdollisuuksien avautumisesta ja niiden hyödyntämisestä. Sinällään toki voisi toivoa että työt tehtäisiin hyvin joka tapauksessa (usein erittäin hyvää) palkkaakin vastaan kuten tavallisilta työntekijöiltä odotetaan, tai sitten bonusten tulisi koskea koko henkilökuntaa.
Brittiläinen esimerkki muutoksen mahdollisuudesta on varoittava. Liberaalidemokraattinen parlamentin jäsen Vince Cable kuvaa laajassa artikkelissaan New Statesmanissa brittiläisten pankkien ja niiden johdon jatkavan toimintaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Veronmaksajien rahoilla pelastetut pankit maksavat kyseisiä varoja ulos valtaisina bonuksina, siitä huolimatta että kriisi saattaa edelleen pahentua. Tämä johtuu ennen muuta maan poliittisen johdon epäonnistumisesta kulttuurin muuttamisessa. Koska pankit ovat käytännössä valtion omistuksessa, kyse on ennen muuta poliittisen tahdon puutteesta. Ei siis siitä etteikö voitaisi tehdä, vaan siitä ettei haluta. Varsinkin kun jopa USA:ssa bonuksiin puututtiin niiden pankkien kohdalla jotka valtio pelasti.
Pankkien ja yhteiskunnan kohdalla on tapahtumassa vanha, ennen pankkeja koskenut viisaus jonka mukaan mikäli sinulla on velkaa pankillesi tuhat euroa eikä sinulla ole rahaa, sinulla on ongelma. Jos taas olet velkaa pankillesi tuhat miljoonaa euroa eikä sinulla ole rahaa, pankillasi on ongelma. Pankit ovat kasvaneet erittäin voimakkaiksi, ja kykenevät jopa tällaisessa tilanteessa sanelemaan ehtoja hallitusten toiminnalle -there is no alternative -puhe toimii edelleen.
Cable ehdottaa artikkelissaan useita toimia tilanteen parantamiseksi. Liian suuret pankit, jotka ovat hänen sanojensa mukaan "too big to fail" tulisi joko ottaa aidosti selvään valtion hallintaan, tai sitten pilkkoa riskien vähentämiseksi. Toinen mahdollisuus olisi valtion takuiden ulottaminen vain talletustoimintaan, investointipankkien ollessa täysin kilpailullisia. Miksi veronmaksajien tulisi toimia takaajina usein varsin spekulatiivisissa, ja kuten kriisi on osoittanut, todellisuutta vastaamattomissa sijoituksissa joiden riskit ovat valtaisat?
Kaikkia ehdotuksia alleviivaa keskeinen periaate: mikäli pankit haluavat tukea veronmaksajien rahoista, niiden on suostuttava veronmaksajien edustajien vaatimuksiin. Ja on myös odotettava että veronmaksajien edustajat muistavat keitä edustavat. Tilanne, jossa voitot ovat aina yksityisiä ja tappiot yhteisiä tulee vain ja ainoastaan lisäämään riskinottoa ja spekulaatiota. Tilaisuus toimia olisi nyt, mutta muuttuuko mikään aidosti?
Hieman aihetta sivuten viime syksyltä: Olli Koski ja omia ajatuksia.
sunnuntaina, heinäkuuta 05, 2009
Kesäkirjoja
Tsaaria palvelevat erikoisjoukot, opritšnikat, joita myös Iivana Julmalla oli käytettävissään. Romaani kuvaa opritšnikka Komjagan päivää jonka aikana rangaistaan armotta valtion vihollisia, syöstään suosiosta pudonneita kuolemaan ja päivä päätetään veljeskunnan yhteisiin orgioihin. Pyhän Venäjän palveluksessa tarjoaa valtaisan määrän viitteitä paitsi Venäjän historiaan ja kirjallisuuteen, myös päivänpolitiikkaan. Ei siis liene sattumaa, että Sorokin kuuluu Putin-nuorten vainoamiin kirjailijoihin.
SDP:n entisen puheenjohtajan ja pääministeri Paavo Lipposen teos Järki voittaa käsittelee laajalti suomalaista identiteettiä sekä lähihistoriaa. Lisäksi hän käsittelee laajalti sivistyksen käsitettä, sen sisältöä sekä pohtii sivistyneen ihmisen määritelmää. Lipponen korostaa sosialidemokraattien ja erityisesti Väinö Tannerin merkitystä suomalaisen demokratian ja itsenäisyyden turvaamisessa.
Kun teos julkaistiin, huomio kiinnittyi lähinnä Lipposen julkaisemaan intellektuellilistaan sekä kirjalliseen hyökkäyksiin Erkki Tuomiojaa ja Heikki Patomäkeä vastaan. Kyseisen, varsin lyhyen osion olemassaololle on, ottaen huomioon kirjan yleisen teeman, kieltämättä vaikea löytää erityisiä perusteita. Sen sijaan kyseiseen kirjan osaan sisältyvä pohdinta diktaattoreita tai epädemokraattisia menetelmiä kannattaneista intellektuelleista olisi elitismiin ja aatteelliseen fundamentalismiin taipuville lukemisen arvoista materiaalia.
Poliittista luettavaa tarjoaa myös Arja Alhon tuore pamfletti Kovan tuulen varoitus. Alho kertoo 120-sivuisessa kompaktissa tekstissään omia näkemyksiään vasemmiston alamäen syistä sekä Lipposen hallitusten päätöksenteosta. Alho kuvaa eduskuntaryhmän sekä keskeisten ministerienkin syrjäytymistä päätöksenteosta ja keskustelusta sekä vallan keskittymistä selkeän poliittisen linjan omaavalle valtionvarainministeriön virkamiehistölle. Lisäksi hän kuvaa poliittisia pettymyksiä liittyen erityisesti vähempiosaisten aseman parantamiseen. Alhon mukaan SDP:n vaalitappion takana oli uskottavuuden menetys sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon takaajana.
Pamfletin tulevaisuusorientoitunutta antia on pätevä hegemonia-analyysi sekä avaukset endogeenisen kasvun teorian laajamittaisemman soveltamisen suuntaan. Alho seurailee Tuomiojan linjauksia liittyen poliittisen onnistumisen mittaamiseen, hänen mukaansa sosialidemokraattien tulisi arvioida menestystään poliittisessa työssä hallitusaikanaan sen perusteella miten heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tilanne ja suhteellinen asema yhteiskunnassa kehittyy. Samalla hän asettuu kannattamaan merkittävää suoran demokratian lisäämistä niin yhteiskunnassa yleensä kuin puolueissakin.
Politiikan kielen ja käsitteiden kannalta keskeinen teos on amerikkalaisen kognitiotieteen professori George Lakoffin teos Whose Freedom? The Battle over America's most important idea. Lakoff kiinnittää huomiota vapauden käsitteeseen sekä kamppailua sen sisällöstä. Vapaus on keskeinen arvo amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa sen määritellessä hyvin vahvasti amerikkalaista kansallista identiteettiä.
Lakoffin mukaan Yhdysvaltojen oikeisto on pitkään tietoisesti ja ohjelmallisesti pyrkinyt täyttämään vapauden käsitettä omalla sisällöllään ja osin onnistunut syrjäyttämään progressiivisen käsityksen vapaudesta. Lakoff käy perusteellisesti läpi vapauden käsitteen yhteistä sisältöä sekä kiistanalaisia tulkintoja. Hänen mukaansa erilaisia vapauskäsityksiä voidaan valaista perhemetaforan kautta (jota tukee amerikkalainen käsitys kansakunnasta perheenä), jossa vasemmistolainen, tai amerikkalaisessa kielenkäytössä progressiivinen käsitys vertautuu empatiaa korostavaan hoivaavaan perhemalliin konservatiivisen oikeiston vapauden vertautuessa vahvan isän malliin jossa keskeistä on selkeät moraalisäännöt sekä auktoriteetti. Kirja sisältää perusteellisen kuvauksen eri tavoista ymmärtää vapaus sekä käsittää riskien aiheutuminen ja olemassaolo.
Kirja päättyy Lakoffin omiin näkemyksiin siitä miten edistyksellinen liike voi jälleen pyrkiä jälleen ottamaan haltuunsa vapauden käsitteen sekä käymään kamppailua sen sisällöstä. Hänen mukaansa omia poliittisia tavoitteita on arvioitava nimenomaan ihmisten vapauden ja autonomian lisäämisen näkökulmasta. Every issue is a freedom issue. Tämä ei voi onnistua, elleivät perustavanlaatuiset kehykset ja ideologiset linjat ole paikallaan. Mainostoimistoilla ei voi onnistua ellei periaatetyötä ole tehty. Lakoff myös puolustaa tietynlaista populismia sellaisessa muodossa jonka avulla pyritään luomaan tunneyhteyttä ihmisiin. Pelkkä rationaalinen argumentointi ei auta. Traagisinta mitä hänen mukaansa voisi tapahtua olisi radikaalien tavoitteiden hylkääminen. Suurin osa ihmisistä saattaa kannattaa edistyksellisiä arvoja joissain kysymyksissä -ja puolestaan konservatiivisia joissain muissa. Silloin keskeistä on kyetä politisoimaan asetelma oikeiden asioiden ympärille -omista arvoista luopumatta.
Karumpaa luettavaa tarjoaa puolestaan italialaisen tutkija-toimittaja-kirjailija Roberto Savianon Italiassa bestselleriksi noussut Gomorra, joka kuvaa dokumenttiromaanin omaisesti Napolin alueen mafian toimintaa. Saviano käy piinallisen yksityiskohtaisesti läpi mafian soluttautumista kaikkeen taloudelliseen ja poliittiseen toimintaan, väkivallan ja toivottomuuden kehien syntymistä sekä yksittäisten ihmisten toivottomilta tuntuvien vastarintayritysten päättymistä usein joko kuolemaan tai unohdukseen.
Etelä-Italian lohduton köyhyys sekä siirtolaisten virta mahdollistaa toivottomien nuorten värväämisen camorran riveihin "sotilaiksi". Nämä lapsisotilaat saavat mafian kautta taskurahaa ja arvonantoa. Kun muodollinen yhteiskunta ei samaan aikaan kykene tarjoamaan heille juuri mitään, riittää mafian riveihin tulijoita -siitä huolimatta että varsinaiset hyödyt kerääntyvät harvoille ja valituille. Rikosbisnes on aidosti globaalia ulottuen Kiinasta Albanian kautta Latinalaiseen Amerikkaan. Kouriintuntuvimpia esimerkkejä ovat kertomukset valtaisasta jätebisneksestä jonka puitteissa vaarallisia jätteitä käytetään mm. lannoitteina, rakennusmateriaalien joukossa tai sitten vain hylätään luontoon.