Eriytyvät peruskoulut ja eriarvoisuus

Peruskoulu on viime vuosina kuulunut ihailluimpiin menestystarinoihimme. Aina ei ole kuitenkaan ollut näin. Kautta historiansa peruskoulu on saanut vastata kritiikkiin, joka liittyy erityisesti oletettuun "tasapäistämiseen". Vasta OECD:n Pisa-arvioinnit, jotka nostivat suomalaisen peruskoulun maailman ehdottomaan eliittiin, katkaisivat, ainakin väliaikaisesti, siivet ideologiselta arvostelulta.

Suomalainen peruskoulu toimii monessa suhteessa hyvin, mutta kohtaa samalla uusia haasteita. Uhat nousevat yhteiskunnan yleisestä eriarvoistumiskehityksestä. Koulujen kannalta erityinen uhka on alueellinen eriarvoistuminen sekä periytyvä sosiaalinen syrjäytyminen. Hyvinvointivaltion rakennuskauden ilmiö, alueellisten erojen väheneminen, pysähtyi lamaan, jonka jälkeen erot ovat lisääntyneet nopeasti. Tämä näkyy koulujen oppimistuloksissa.

Epätasa-arvoinen kehitys on nähtävissä erityisesti suurissa kaupungeissa. Tutkimus on osoittanut selkeitä yhteyksiä peruskoulujen oppimistulosten ja kaupungin aluerakenteen välillä. Heikkoja tuloksia saavutettiin alueilla, joita luonnehti työttömyys, korkea sosiaalisen asuntotuotannon määrä, aikuisväestön matala koulutustaso sekä korkea maahanmuuttajien osuus. Vähentynyt sosiaalisen sekoittamisen politiikka ja epätasainen sosioekonominen kehitys ovat kärjistäneet nopeasti kaupunkien sisäisiä alueellisia eroja.

Taantuvilla alueilla ja niillä sijaitsevilla kouluilla on uhka vajota monista eurooppalaisista metropoleista tuttuun alaspäin vievään kehään, joissa alue alkaa slummiutua varakkaampien etsiytyessä muualle. Kantaväestön poismuutto vaikeuttaa myös alueelle jäävien tai ajautuvien maahanmuuttajien integroitumista. Pois muuttaminen tai syntyneiden koulutusmarkkinoiden hyödyntäminen on vaihtoehto vain paremmin toimeentuleville perheille.

Pisa-tulokset osoittavat, että valikoituminen hyödyttää valikoiduiksi tulevia vähemmän kuin mitä se vahingoittaa valikoitumatta jääviä, aiheuttaa koulujen eriytyminen näin paitsi kokonaisyhteiskunnallista haittaa, myös selkeitä ongelmia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja koulutuksellisen tasa-arvon näkökulmasta. Erityisen valitettavaa epätasa-arvoistuminen on, kun sen uhreiksi jäävät lapset.

Paitsi koulutuksellista eriarvoistumista ja epätasaisempia lähtökohtia elämään, alueellinen eriytyminen ja eriarvoistuminen uhkaavat koko hyvinvointivaltion legitimiteettiä ja kansalaisten keskinäistä solidaarisuutta. Vaikka yhteiskunta samaan aikaan moninaistuu erityisesti etnisesti sekä identiteettien osalta, eri sosioekonomisista ryhmistä tulevat nuoret kohtaavat toisiaan arkipäivässä entistä harvemmin. Tämä vähentää vertaisuuden kokemuksia ja keskinäistä ymmärtämystä.

Kehityssuunta on käännettävissä, mutta se vaatii tasa-arvopoliittista käännettä koko suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa. Kaavoitus, jossa kiinnitetään uudelleen huomiota sosiaalisen sekoittamisen tavoitteeseen, koulupiirijakojen tarkastelu siten, että oppilaat edustaisivat mahdollisimman laajaa sosioekonomista kirjoa sekä monien hyviä käytäntöjä luoneiden hankkeiden vakinaistaminen osaksi koulujen jokapäiväistä toimintaa olisivat hyvä alku.

Kolumni julkaistu sd. viikkolehdissä 6.11.2009

Graduate Tax köyhän asialla?

Kalevi Sorsa säätiö julkaisi viime kesänä koulutuspoliittisen hankkeensa puitteissa VTM Aleksi Henttosen kirjoittaman raportin, jossa pohdittiin uudenlaista korkeakoulutuksen rahoittamistapaa. Nk. Graduate Tax -malli toimii yksinkertaisuudessaan niin, että korkeakoulututkinnon suorittaneet maksavat opintojensa kestoon sidottua pientä lisäveroprosenttia siitä osasta tulojaan joka ylittää toisen asteen suorittaneiden keskimääräisen tulotason.

Motivaatio tämänkaltaisen järjestelmän esittämiseen kumpuaa ennen kaikkea siitä havainnosta, että koulutuksen periytyessä edelleen voimakkaasti maksuton koulutus saattaa muodostua tulonjakovaikutuksiltaan regressiiviseksi. Samalla se voisi ohjata opiskelijoita nopeaan opintojen suorittamiseen ilman kohtuuttomia kynnyksiä joita muodostuu opintosetelimalleista, tai etukäteisiä lukukausimaksuja jotka ehkäisevät tehokkaasti heikommista taustoista tulevien opiskelijoiden hakeutumista koulutukseen. Tarkempaa erittelyä mallista ja sen perusteluista mm. täällä.

Graduate Tax ei ole käytössä ehdotetussa muodossa missään, joskin Irlannissa jotain tämäntyyppistä on julkisuudessakin väläytelty, eikä sitä Suomessakaan tällä hetkellä aja yksikään puolue. Raportista käyty keskustelu julkisuudessa oli lyhyt ja aggressiivinen ja jossa kritiikki keskittyi monella tapaa epäolennaisuuksiin. Itse asiasta, koulutuksen kustannusten oikeudenmukaisemmasta jakamisesta, ei siinä juuri päästy puhumaan, vaan koko homma keskittyi kritiikkiin koulutettujen "rankaisemisesta" lisäverolla, siitä huolimatta että ainakaan kirjoittajan mukaan tästä ei ollut kyse.

Itse asiaa kannattaa kuitenkin pitää yllä, ja malliin tutustua paitsi korkeakoulutuksen rahoitusmalleista kiinnostuneiden, myös erityisesti heidän jotka ovat huolissaan tulonjaon vinoutumisesta ja palkkaköyhyydestä. Graduate Tax saattaisi parantaa matalasti palkattujen edunvalvonnallista asemaa palkkaneuvotteluissa. Näin voisi käydä, mikäli veron kohteeksi joutuminen sidotaan esitetyllä tavalla toisen asteen tutkinnon suorittaneiden keskimääräiseen ansiotasoon. Tällöin akateemisille aloille ja niiden edunvalvojille syntyisi voimakas intressi katsoa myös matalapalkkaisten alojen palkkakehityksen perään.

Työmarkkinoiden painottuessa asiantuntijatyöhön suuntautuviksi ja vähäistä ammatillista osaamista tarvitsevien tehtävien vähentyessä on oletettavaa, että palkkahajonta kasvaa. Tätä tukee siirtyminen prosenttikorotuksiin euromääräisten korotusten lisäksi. Graduate Tax -mallissa korkeakoulutettujen ammattijärjestöt joutuisivat joko ottamaan veron vaikutuksen huomioon omissa palkkavaatimuksissaan -seikka joka tekisi koulutuksen aikaansaaman hyödyn näkyvämmiksi palkoissa ilman tuloerojen nopeaa kasvua-, tai sitten kannattamaan myös matalampien palkkojen nostamista tämän hyödyttäessä Graduate Taxin kevenemisen myötä myös omaa jäsenkuntaa.

Graduate Tax ei varmastikaan ole valmis järjestelmä ja vaatii jatkokehittelyä erityisesti osana koko verojärjestelmää kun pitkän linjan kokonaisvaltaisena tavoitteena on järjestelmän selkeys ja ymmärrettävyys. On hyvä kysymys millä tavalla tämänkaltainen kohdennettu vero toimisi selkeänä ja ymmärrettävänä osana kokonaisjärjestelmää? Jatkokehittelyyn kuitenkin kannattaa panostaa, malli sisältää paljon ajattelemisen ja kannattamisen arvoista asiaa.

Katkeruuspuolueesta päivää

Loanheitto ei enää ole ainoastaan vaalienalusajan hupia. Demarit saivat ensin täyslaidallisen maanpetossyytteitä, joita valtionvarainministeri Katainen pyysi sittemmin anteeksi, sekä seuraavaksi kuulla olevansa katkeria ja kateellisia ihmisiä. Myös tätä arviota pahoiteltiin sittemmin.

Virkkusen, kuten Kataisenkin, pahoittelut voidaan hyväksyä, antaa noiden menneiden olla menneitä ja pistää ne keulivan mopon piikkiin. Mielenkiintoisempaa kuin se mitä Virkkunen sanoi kilpailevista puolueista ja niiden kannattajista onkin se, miten hän kuvaa omaa ja oman puolueensa Kokoomuksen yhteiskunnallista ajattelua. Juttu loppuu kahteen oleelliseen virkkeeseen jossa Virkkunen kuvaa kokoomuslaista arvomaailmaa:

"Voidaan auttaa vahvoja yksilöitä menemään eteenpäin. He vetävät muita mukanaan."

Tässä on todellakin eroa sosialidemokraattiseen ajatteluun. Siinä kun lähdetään siitä, että kaikkiin ihmisiin panostetaan ja uskotaan jokaisessa piilevään lahjakkuuteen, ei vain jonkun tekemän määrittelyn mukaisiin vahvoihin. Lahjakkuutta on monenlaista, eikä sitä voida aina järjestelmän taholta tunnistaa. Tähän ajatteluun perustuu mm. peruskoulun idea, jossa mahdollisimman monelle pyritään antamaan tasa-arvoiset elämän eväät eikä erottelemaan lapsia jyviin ja akanoihin. Menestyksen eväitä halutaan antaa siis kaikille, ei vain harvoille.

Henna Virkkusen Kokoomus ei ilmeisesti tätä lähtökohtaa hyväksy. Virkkusen näkemyksen mukaan yhteiskunnassa pitää näemmä tunnistaa (kuka tunnistaa ja miten?) vahvat ja oikeat ihmiset ja yhteiset resurssit pitää valjastaa palvelemaan nimenomaan heitä ja heidän tarpeitaan. Tämän jälkeen ilmeisesti toivotaan että tuetut vahvat vetävät rupusakin perässään parempaan elämään. Eroja ei saa tasoittaa tai pyrkiä antamaan jokaiselle tukea.

Mielenkiintoista olisikin tietää miten uusi opetusministeri aikoo viedä tätä ajattelua käytäntöön suomalaisessa koulutuspolitiikassa. Kokoomuksessa elää vanhastaan vahva halu lisätä tasoryhmiä ja yksityiskouluja. Faktatieto ja tutkimustulokset eivät tätä suuntaa kannata, mutta Kokoomushan onkin nykyään arvopuolue. Siksi kannattaakin katsoa mikä on arvojen sisältö. Virkkunen kertoi meille siitä ehkä hieman enemmän kuin halusikaan.

Eriarvoistuminen ei ole välttämätöntä

Mielipidekirjoitus Turun Sanomissa 23.10.2008

Vaikka Suomessa toistaiseksi suurella enemmistöllä menee kohtuullisen hyvin ja ostovoima kasvaa, ovat myös erot kasvaneet. Tämä näkyy hyvin konkreettisissa asioissa kuten eliniän odotteissa, mutta myös kouluissa ja niiden oppimistuloksissa.

Suomessa tapahtuva polarisaatiokehitys tapahtuu kahteen suuntaan, köyhyyteen ja rikkauteen. Toisaalla köyhtyvien ja syrjäytyvien elämänmahdollisuudet ja elämänlaatu putoaa yleisestä yhteiskunnallisesta ”normista”. Toisaalla rikkaat eristäytyvät omille alueilleen ja omien yksityisten palveluidensa pariin, omaan maailmaansa, jossa globalisaatio on toden totta mahdollisuus. Saman kaupungin toisella laidalla se on enimmäkseen, ellei ainoastaan, uhka.

Eräs keskeinen syy siihen, että suomalainen yhteiskunta näyttää hyväksyvän entistä suuremmat erot, liittynee juuri kokemusmaailmojen eriytymiseen. Tässä aluevaikutuksilla ja alue-eriytymisellä on suuri merkitys. Erilaisiin ihmisiin törmää omassa arkipäivässään entistä vähemmän. Tällöin ei synny kokemusta yhteisessä veneessä olemisesta. Lapsiin osuessaan tämä kehitys on erityisen epäoikeudenmukainen.

Vastaus voisi löytyä kansallisella tasolla mm. erojen vähentämisen nostamisesta politiikan painopisteeksi, palvelupanostuksista ja asiakasmaksujen vähentämisestä, aktiivisesta, kysyntävetoisesta talous- ja työllisyyspolitiikasta, sosiaalisesti kestävästä yhdyskuntasuunnittelusta, jolla vältetään alue-erojen kasvu ja tasa-arvoistavasta, kaikki mukaan ottavasta koulutuspolitiikasta.

Finanssikriisi tarjoaa hyvän esimerkin siitä, ettei vapaa markkinatalous yksin kykene tuottamaan kestävää hyvinvointia. Nyt tarvitaankin uudenlaista julkista aktiivisuutta.

Eriarvoistuvat koulut - piilossa etenevä ongelma

Artikkeli Turun demarinuorten vaalilehdessä.


Suomi paistattelee vuodesta toiseen OECD:n peruskoulujärjestelmien paremmuutta vertailevien Pisa-mittausten kärjessä. Suomalaisista kouluista valmistuu huomattavan suuri määrä huippuosaajia, mutta ennen kaikkea oppimistulosten erot ovat pieniä. Heikosti pärjäävien oppilaiden määrä on kansainvälisessä katsannossa erittäin pieni. Valtakunnassa siis kaikki hyvin. Vai onko?

Toiset tasa-arvoisempia kuin toiset?

Suhteellinen menestys kansainvälisissä vertailuissa on luonnollisesti hyvä asia, mutta sitä ei voida pitää mittarina todelliselle hyvinvoinnille. Monet kotimaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että myös Suomessa on erittäin merkittäviä eroja eri koulujen, alueiden ja väestöryhmien oppimistuloksissa. Erityisen suurina ongelmat näyttäytyvät niillä alueilla, joilla yhdistyvät tietyt sosiaaliset piirteet, alhainen koulutustaso, keskitasoa korkeampi työttömyys sekä maahanmuuttajien korkea osuus väestöstä. Tällaisia alueita löytyy erityisesti pääkaupunkiseudulta – ja Turusta.

Koulutuksellinen tasa-arvo tarkoittaa määrittelynsä mukaisesti peruskoulussa sitä, ettei koulu saisi tuottaa oppilaan sosiaalisen taustan, maantieteellisen alueen tai sukupuolen mukaan vinoutuneita tuloksia. Mikäli teemme oletuksen, ettei vanhempien koulutustaso tai työmarkkina-asema kerro lasten kyvykkyydestä opiskeluun ja koulutuksessa menestymiseen, kertoo koulutuksen tosiasiallinen periytyminen siitä, ettemme tavoita kaikkia lahjakkuuksia. Kun tutkimuksissa voidaan havaita tiettyjen koulujen, jotka usein sijaitsevat alueilla, joille ominaista ovat edellä mainitut haasteet, oppilaiden muita heikompi oppiminen, voimme todeta jonkin olevan pielessä.

Suomen lapset ja nuoret oppivat heikommin erityisesti niissä lähiökouluissa, joissa heidän vanhempiensa elämää tai yhteisöä laajemmin vaivaavat erilaiset sosiaaliset ongelmat, syrjäytyminen sekä osattomuus. Absoluuttista köyhyyttä Suomessa on vain vähän, mutta suhteellinen on ollut viime vuosina pikemminkin lisääntymässä kuin vähenemässä. Kun kaupunkien asuinalueet alkavat entistä selvemmin jakaantua paremman ja huonomman väen alueiksi, syntyy loukkuja. Oppilaiden taustan merkitys ylikorostuu ja alkaa määritellä oppimistuloksia.

Pisa-raporttien keskeinen opetus on, että aikainen eriyttäminen ja eriytyminen johtaa keskimääräisen osaamistason laskuun. Tämä näkyy mm. tasoryhmissä. Ne maat, joissa oppilaita ei jaeta tasoryhmiin menestyvät paremmin niin keskimäärin kuin huippujen määrässä. Parhaiten sijoitustaan viime vuosina on parantanut Puola, jossa tasoryhmät purettiin. Erityisen selkeästi tämä näkyy heikommin menestyvissä. Vertaisryhmien osaamisen lasku vaikuttaa selkeästi, nopeasti ja vakavasti. Kokonaisvaikutus kansallisella tasolla on huomattava ja negatiivinen. Oleellista on havaita, että vaikkei eriyttämistä kykyjen mukaan tapahtuisikaan, on vaikutus sama, mikäli lähikouluun valikoituu vain tietynlaisia lapsia ja nuoria.

Tulevaisuuden yhteiskunta tarvitsee entistä enemmän osaamista, ei vähemmän. Vaikka ammattiosaajia ja käden taitojen taitajia tarvitaankin entistä enemmän, keskeistä on myös valmistautuminen nopeisiin muutoksiin. Teknologian kehittyessä yhä useampi työtehtävä kohtaa joko automatisoitumisen, tai sitten vaatimuksiin lisätään yhä monimutkaisempien työvälineiden käyttö. Työpaikkojen ja kokonaisten toimialojen nopea syntyminen – ja siirtyminen maamme rajojen ulkopuolelle vaatii ennen muuta työntekijöiltä joustavuutta sekä kykyä ja halua oppia jatkuvasti uutta. Tämän vuoksi varhainen pudokkuus tai opiskeluvastaisen kulttuurin syntyminen voi käydä yksilölle kalliiksi.

Yhteiskunnalliset erot heijastuvat kouluihin

Mistä oppimiseroissa on kyse? Osaamiseroja ei itse asiassa voida pitää koulujen tuottamina ongelmina. Suomalainen koulutusjärjestelmä on perusteiltaan toimiva ja oppilasryhmien erot kumpuavatkin ennen muuta muusta yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Keskeisimpiä näistä ovat tuloerot. Lama-ajan jälkeen räjähdysmäisesti kasvaneet tuloerot ovat kasvattaneet myös kulttuurisia eroja hyvä- ja huono-osaisten välillä. Syrjäytyminen uhkaa periytyä ja tietyistä alueista alkaa tulla osattomuuden taskuja kaupunkien sisälle. Näillä alueilla kasvavat lapset uhkaavat jäädä rappeutuvien olosuhteiden vangeiksi.

Helsingin kaupunkia käsitelleessä tutkimuksessa osoitettiin, että jopa 70% alueellisista oppimistulosten vaihteluista pääkaupungissa on mahdollista selittää alueellisilla vaikutuksilla. Toisin sanoen sillä, millaisella alueella koulu sijaitsee ja millainen sen oppilasaines on, on vaikutusta kaikkien koulun oppilaiden oppimiseen. Ei ole syytä olettaa, että tilanne olisi erityisen erilainen muualla maassa kaupungeissa, joissa aluekehitys on vertailtavan kaltaista. Lähtötasolla on huomattavaa merkitystä tulevalle oppimiselle, eikä hyväkään peruskoulu kykene nykyisellään antamaan kaikille oppilaille riittäviä valmiuksia ja mahdollisuuksia oman potentiaalinsa täysimääräiseen hyödyntämiseen. Sanomattakin selvää lienee, että kyseessä on erityisen suuri epäoikeudenmukaisuus sen osuessa lapsiin.

Maahanmuuttajaväestö erityishuomion kohteena

Monille oppimistuloksiltaan heikosti menestyville kouluille ominaista on maahanmuuttajataustaisten oppilaiden suuri osuus. Keskeistä on kuitenkin huomata, ettei maahanmuuttajien läsnäolo vaikuta itsessään negatiivisesti. Kyse on ennen muuta siitä, että monet maahanmuuttajat ovat päätyneet asumaan alueille, joilla koulutuksellinen huono-osaisuus on suurta jo kantaväestönkin joukossa.

Maahanmuuttajaväestön alueellinen keskittyminen muutamiin lähiöihin – ja sitä kautta kouluihin - on kuitenkin joka tapauksessa oppilaitosten kannalta haastavaa. He tarvitsevat erityisiä resursseja, kommunikaatio vaatii osaamista ja vanhempien kytkeminen mukaan koulutyöhön vaatii opettajilta ja kouluilta enemmän. Alueellisen eriytymisen oloissa joudutaan tilanteeseen, jossa nämä oppilaat valikoituvat kouluihin, joissa oppilaspohja on jo ennestäänkin haastava.

Maine meni – mutta tunnettuus kasvaa?

Kunnallispoliittisesta näkökulmasta oppimistulosten ja kaupunkirakenteen välinen yhteys on mielenkiintoinen. Koulujen oppimistulosten väliset erot kaikuvat eteenpäin, vaikkei Suomessa julkaistakaan minkäänlaisia koulujen ranking-listoja. Tämä saattaa johtaa pahimmillaan parempiosaisten lapsiperheiden poismuuttoon sellaisilta alueilta, joissa koulun ei oleteta kykenevän tarjoamaan hyvää opetusta. Se, pitääkö tämä tieto empiirisesti paikkaansa vai ei, ei ole suurta merkitystä. Oletukset ja käsitykset ratkaisevat.

Jo nyt myös Suomessa on havaittu kehitystä, jossa koulujen oletetulla laadulla on merkitystä muuttopäätöksissä. Kansainväliset esimerkit sen sijaan ovat paljon puhuvia. Isossa-Britanniassa ja USA:ssa koulujen keskeinen merkitys asuinalueiden imagolle ja kehitykselle on vuosikymmenet tunnettu ilmiö. Hyvämaineiset koulut nostavat alueiden asuntojen hintaa. Tätä kautta yhä harvemmalla pienituloisella on mahdollisuus päästä näille halutuille alueille – ja saada lapsensa hyvään kouluun. Isossa-Britanniassa koulun oletettu hyvyys tai heikkous selittää jopa kolmanneksen asuntojen hintojen eroista. Ruotsissa, jossa alueellinen eriytyminen ”hyviin” ja ”huonoihin” alueisiin on edennyt huomattavasti Suomea pidemmälle, ovat koulut toimineet erityisen keskeisinä ilmiötä kiihdyttäneinä tekijöinä. Luottamuksen pettäminen näkyy nopeasti.

Lääkkeet läheltä ja kaukaa

Ongelmia voidaan myös ratkaista. Pisa-tulokset osoittavat suomalaisen perusasteen koulutusjärjestelmän olevan perusrakenteeltaan erittäin hyvän ja vastaavan kiitettävästi tulevaisuuden haasteisiin. Yhtenäinen, lasten varhaista ja muiden taholta tapahtuvaa karsinointia ja tasoerottelua välttävä järjestelmä tuottaa parempia tuloksia kuin varhaista eriyttämistä suosivat järjestelmät. Tälle pohjalle on hyvä rakentaa tulevaisuuden parempaa koulua.

Kuten todettua, merkittävä osa ongelmia aiheuttavista tekijöistä tulee koulujen vaikutuspiirin ulkopuolelta, yleisestä yhteiskuntapolitiikasta. Eroja vähentävä talous-, työmarkkina- ja sosiaalipolitiikka tulisikin ottaa uudelleen yhteiskuntapolitiikan keskiöön. Investoinnit etenemismahdollisuuksien takaamiseen kaikille kansalaisille voidaan nähdä sijoituksena tulevaisuuden hyvinvointiin – ja myös taloudelliseen menestykseen. Lahjakkuuksien hukkaaminen on lyhytnäköistä talouspolitiikkaa ja tulee suomalaiselle yhteiskunnalle kalliiksi niin taloudellisesti kuin ennen kaikkea inhimillisesti. Lähelläkin voidaan kuitenkin toimia.

Koulut toimivat aluekehityksen moottoreina. Ne voivat kiihdyttää alueellista eriytymistä, mikäli koulun huono maine aiheuttaa muuttamiseen kykenevien lapsiperheiden pakoon alueelta, mutta onnistuneiden toimintamallien myötä voi tapahtua myös tarvittava käänne. Monesti paljon hyvää saataisiin aikaan jo vakinaistamalla tiettyjä hyviä käytäntöjä luoneita hankkeita olennaiseksi osaksi koulujen omaa toimintaa. Erityisen keskeisessä roolissa voisivat olla sosionomien ja sosiaalipedagogiikan ammattilaisten ottaminen mukaan koulujen päivittäiseen toimintaan. Tämä vähentäisi opettajien kuormitusta.

Asunto- ja kaavoituspolitiikalla on merkittävä osuus. Kunnallisilla päätöksillä voidaan vaikuttaa asuinalueiden kaavoitukseen. Vuokra-asuntojen keskittäminen vain tietyille alueille, sekä kasvavan maahanmuuttajaväestön tiivis sijoittuminen aikaansaavat ongelmia pitkällä aikavälillä. Tavoitteena tulisi olla kaupunkirakenne, jossa koulujen oppilaaksiottoalueilla on tasainen määrä sekä vuokra- että omistusasuntoja, niin pieniä kuin suuria. Tätä kautta voidaan tavoitella mahdollisimman monipuolista oppilasjoukkoa.

Koulutuksellisesti huono-osaisten alueiden koulujen vetovoimaa olisi kehitettävä. Tämä tarkoittaa niin opettajia kuin oppilaita ja heidän vanhempiaan. Resursseja tulisi kohdistaa kouluihin, joissa ongelmia esiintyy muita enemmän, tai jossa oppilasaines on erityisen haastavaa. Tuloksellisuutta mitattaessa arvioinneissa tulisi korostaa entistä enemmän koulutuksellisen epätasa-arvon torjuntaa. Parhaita opettajia voitaisiin houkutella joko kannustinlisillä tai pienemmillä ryhmillä. Kouluista voitaisiin kehittää asuinalueiden ”sieluja”, joissa tapahtuisi myös muuta kuin opiskelua, esimerkiksi harrastustoimintaa, keskustelutilaisuuksia, myyjäisiä jne. Koulut voisivat myös erikoistua esim. tarjoamaan joitain erityisiä valinnaisaineita, jotka lisäisivät niiden vetovoimaa – tai korostaa monikulttuurisen oppimisympäristön tarjoamia mahdollisuuksia.

Maahanmuuttajien osalta keskeistä on luoda orastavan eriytymiskehityksen kannalta riittävän laaja-alaiset ongelmiin puuttumiskeinot. Integraation onnistuminen ja molemminpuolisen luottamuksen rakentaminen on erittäin keskeistä. Tilanne, jossa maahanmuuttajat keskittyvät tietyille alueille ja joilta paremmin toimeentuleva kantaväestö alkaa muuttaa pois, on kestämätön ja voi pahimmillaan johtaa etnisten suhteiden tulehtumiseen. Koulut ovat eturintamassa maahanmuuttoon liittyvien mahdollisuuksien realisoinnissa ja maksimoinnissa, haasteiden minimoinnissa sekä ongelmien ennaltaehkäisemisessä. Niille on tarjottava tähän työhön riittävät resurssit.

Toisen asteen koulutus vaatii uudistusta

Sain mahdollisuuden kirjoittaa jälleen koulutuskysymyksistä STAKESin Yhteiskuntablogiikkaan. Tällä kertaa käsittelyssä toisen asteen koulutus, pienimuotoinen artikkeli löytyy täältä. Tutustu! Aikaisemmin kirjoittelin samalle sivustolle eriarvoistumisen merkityksestä peruskoulujen oppimistuloksille.

Graduate Tax

Kalevi Sorsa säätiö ja allekirjoittaneen pyörittämä hanke julkaisi viime viikolla VTM Aleksi Henttosen kirjoittaman raportin liittyen koulutuksen kustannuksen jakamiseen. Raporttia tulee, paljon enemmän kuin minään yksittäisenä toimenpide-ehdotuksena, lukea puheenvuorona ja pohdintana sen suhteen, ettei mikään ole itsestään selvää. Koulutuksen maksuttomuus ei välttämättä tarkoita tasa-arvoista koulutusjärjestelmää, mikäli koulutukseen valikoituminen on epätasa-arvoista.

Raporttiin sisältyy konkreettinen ehdotus nk. Graduate Tax -järjestelmään siirtymisestä. Käytännössä Graduate Tax tarkoittaisi maksullisia korkeakouluopintoja, mutta maksu suoritettaisiin jälkikäteen ja sen kohteena olisivat ainoastaan ne henkilöt, jotka tulevat taloudellisesti hyötymään korkeakoulutuksestaan. Maksun suuruuden kytkeminen opintojen kestoon antaisi kannusteen nopeampaan valmistumiseen.

Miksi tällaista esitetään? Ensinnäkin koulutus periytyy. Koulutetuista taustoista tulevien nuorten todennäköisyys hakeutua korkeakoulutukseen on moninkertainen kouluttamattomista taustoista tuleviin verrattuna. Koulutus tuottaa saajalleen keskimäärin erittäin hyvin. Yhteiskunta hyötyy, mutta vielä enemmän hyötyy yksilö, tämä näkyy niin tulotasossa kuin ennen muuta työttömyysriskin pienenemisenä. Voidaan katsoa, että sukupolvien sisällä vaatimattomammista taustoista tulevat, työuransa aikaisin aloittavat nuoret itse asiassa rahoittavat parempiosaisten korkeakoulupolkuja.

Etukäteiset lukukausimaksut ovat huono idea. Vaikka tehokkaasti ja edullisesti lainoitettaisiinkin valtion toimesta, maksuihin liittyy pelotevaikutuksia. Lukukausimaksut hankaloittaisivat koulutukseen hakeutumista ja estäisivät lahjakkaita, mutta vähävaraisia opiskelijoita pyrkimästä aloille, joilla työllistyminen vakaasti tai taloudellisesti takuuvarmasti tuottavasti on epävarmaa. Parhaita esimerkkejä ovat monet kulttuurialat. Riskiä ei tule lisätä tai kuormittaa jo valmiiksi vaikeammassa tilanteessa olevia ihmisiä.

Graduate Tax välttää lukukausimaksujen sudenkuopat kohdentumalla eri tavoin ja siirtämällä takaisinmaksuvelvoitteen aikaan, jolloin ihmisellä on tuloja joista maksaa. Lainamalleissa takaisinmaksu ajoittuu opintojen päättämisen jälkeiseen aikaan. Tuolloin korkeakoulutettujen palkkataso on kuitenkin matala ja elämässä vaihe, johon sijoittuvat suuret investoinnit mm. perheen perustamisen muodossa. Henttosen esityksessä, joka ei ole valmis malli, vaan pikemminkin keskustelunavaus, Graduate Taxia maksettaisiin vain siitä osasta tuloja, jotka ylittävät toisen asteen suorittaneiden keskimääräisen palkkatason. Tästä osasta siksi, että sen voitaisiin lähinnä ainakin merkittävin osin johtua koulutuksen saamisesta.

Malli toimii yksinkertaistettuna siten, että mikäli oletetaan yhden lukukauden tuottavan 0,2% maksuvelvoitteen, olisi viiden vuoden opiskelun jälkeen koossa 2% Graduate Tax. Tilanteessa, jossa toisen asteen suorittaneiden keskiansio kuukaudessa olisi vaikkapa 2500 euroa ja valmistuneen 3000 euroa, 2% veroa maksettaisiin 500 eurosta eli 10 euroa kuussa. Maksuvelvoite voi olla muunkin kokoinen, siihen voidaan soveltaa erilaisia vähennyksiä ja joustoja tai sen kertymisperusteita voidaan muuttaa. Kaikki riippuu siitä, kuinka suuri osa kustannuksista sillä halutaan kattaa ja millaisia ohjausvaikutuksia tavoitella.

Maksun sitomisella opintojen kestoon pyritään tehostamaan läpäisyä, mutta kuitenkin niin, että vältetään opintoseteli- tai tavoiteaikamalleihin liittyvät kohtuuttomat lisäkustannukset opintojen pienimuotoisesta viivästymisestä, jotka ovat luonnollisia. Graduate Taxissa ohjausvaikutus olisi voimistuva, mutta lisäys yhdestä jatko-opiskeluvuodesta ei nouse kohtuuttomaksi. Veroastetta ei ole tarkoitus mallilla nostaa, pikemminkin tehdä verotusta läpinäkyvämmäksi. Suomessa suuri osa koulutuksen kannattavuudesta on piilossa opintojen aikaisissa tukijärjestelmissä eikä näy palkoissa. Oheisen kaltainen malli voisi parhaimmillaan, palkkaneuvotteluissa huomioon otettuna, johtaa palkanmuodostukseen, jossa koulutusta palkitaan nykyistä enemmän, mutta joka ei silti johtaisi tuloerojen lisäkasvuun.

Graduate Tax ei ole sellaisenaan käytössä missään, joskin se on noussut puheisiin monissa eri maissa. Graduate Taxia ei Suomessa ainakaan toistaiseksi ole ottanut omiin tavoitteisiinsa yksikään puolue. Malli on mielikuviin ja pinnalliseen analyysiin perustuvassa politiikanteossa helppo ampua alas julkisuudessa puhumalla mallin "kouluttautumisesta rankaisevuudesta", tai sitten argumentoida sen aiheuttavan aivovuotoa. Voidaan myös puhua periaatetasosta, (korkea)koulutuksesta sellaisena sosiaalisen kansalaisuuden osana, jonka tulee säilyä yhteiskunnan jäsenilleen täysimääräisesti kustantamana palveluna. Niin tai näin, malli on merkittävä puheenvuoro, mielenkiintoinen yritys problematisoida koulutuspoliittisia itsestäänselvyyksiä sekä pyrkiä avaamaan uudenlaista latua koulutuksen rahoittamisen kysymyksissä.


ps. Muuta mielenkiintoista viime päivinä: tutustu Globaalisosialidemokraattien sivustoon, josta löytyy teoreettisempaa keskustelua mm. koulutuksesta. GSD-aktiivi Lauri Holappa, yksi paljon keskustellun Puolueiden kriisi -pamfletin kirjoittajista antaa puolestaan kuulua Kansan Uutisissa.

Jyvät ja akanat

Lomanjälkeisen aamun voi aloittaa pohdinnoilla valinnanvapaudesta. Hallitus panee toimeen ohjelmaansa yksityiskoulujen osalta ja vakinaistaa viisi määräaikaista yksityiskoulua, joista neljä on kristillisiä. Samalla uusia toimilupia myönnetään HS:n mukaan neljä.

Pisa-tulokset ovat yksiselitteisiä. Suuri yksityiskoulujen määrä korreloi vahvasti suurten oppimistuloserojen, yhteiskunnallisen epätasa-arvon sekä heikon keskimääräisen oppimisen tason kanssa. Jo tätä taustaa vasten yksityiskoulujärjestelmän laajentaminen vaikuttaa typerältä ja ideologiselta. Tosin laajentamista ei perustellakaan laadulla, vaan valinnanmahdollisuuksien lisäämisellä.

Valinnanvapaus on hyvä asia, mutta miten sitä parhaiten toteutetaan? Eriytyvä koulujärjestelmä ei ole toimiva keino. Ja kenen valinnasta on kyse? Uskonnolliset vanhemmat laittavat lapsensa uskonnolliseen kouluun ja valitsevat hänen puolestaan? Eikö aitoa, lapsen ja nuoren näkökulmasta toimivaa valinnanvapautta olisi pikemminkin yhtenäinen peruskoulu, joka tarjoaisi kriittisen ja mahdollisimman analyyttisen tiedon kaikista uskonnollisista yhteisöistä ja jättäisi valinnan, tai valitsematta jättämisen, nuoren itsensä tehtäväksi?

Hyvä kysymys tulevaisuutta ajatellen lienee se, mitä tapahtuu, kun aletaan vaatia islamilaista koulua? Saako se toimiluvan, mikäli kykenee päällisin puolin täyttämään lain vaatimukset? Miksei saisi? Onko tämä toivottavaa yhteiskunnallista kehitystä, mikäli integraatiota edelleen pidetään tavoitteena? Onko muita tekijöitä kuin uskonto, joilla voi oikeuttaa yksityisen opinahjon perustamisen, miksi sillä olisi erioikeus?

Koulujärjestelmä on ehkä keskeisin yhteiskunnallista tasa-arvoa, tai sitten eriarvoisuutta, tuottavista järjestelmistä. Vaikka tämänkertainen Sarkomaan lupajako ei kerralla maailmoja mullistakaan, on suunta väärä ja vaarallinen. Yksityiskoulujen lisääntymisen myötä ovi aukeaa erittäin arveluttavaan tulevaisuuteen, jossa karsinoidaan ja tullaan karsinoiduiksi. Tämä koskee paitsi uskonnollista opetusta, myös muiden yksityisten koulujen usein mukanaan tuomaa kultapossukerhoa.

Aamuajatuksia kielistä

Aamun radiouutiset tiesivät kertoa ruotsin kielen kirjoittamisen vähentyneen rajusti viime vuosien aikana. Erityisesti pojat sekä Itä- ja Pohjois-Suomessa asuvat nuoret jättävät ruotsin kirjoittamisen sikseen. Uutisen mukaan syynä on paitsi pakkoruotsin leima, myös käytännöllisyys. Ruotsin kieltä ei lähiympäristössä käytetä eivätkä nuoret näe sen oppimisesta olevan hyötyä. He katsovat pärjäävänsä maailmassa englannin kielellä.

Ruotsin kielen pakollista opiskelua perustellaan historialla, kulttuurisiteillä, pohjoismaisella yhteistyöllä, vähemmistöjen oikeuksilla ja kansallisena erityispiirteenä. Kaikki nämä ovat aivan valideja perusteluita. Ongelmallista on myös, mikäli suomalaisnuorten kielitaito rajoittuu yhteen kieleen, englantiin, siten, että yhteytemme lähimpiin kulttuuriympäristöihin uhkaa katketa.

Mutta mutta. Kulttuuriyhteyksillä ja historialla voitaisiin perustella muitakin valintoja. Esimerkiksi venäjän kielen. Niin kauan kuin allekirjoittanut on osallistunut jonkinlaiseen opetukseen on venäjän osaajien määrän vähyyttä surtu. Meillä on varsinkin itäisissä osissa maata varsin tiheitä yhteyksiä, kasvavaa kulttuurivaihtoa ja tarvetta venäjän arkiosaamiselle. Historiallisesti ja kulttuurisesti Venäjällä on Suomessa ollut, ei toki Ruotsiin verrattavaa, mutta kuitenkin huomattavaa merkitystä. Hyvä kysymys on, olisiko valtiollista itsenäisyyttä koskaan tullut osana Ruotsia.

Voitaisiinko Suomessa tulevaisuudessa harkita mallia, jossa voi valita nykyiseen tapaan ensimmäisen kielen verrattain vapaasti (käytännössä useimmiten englannin) ja toisena kielenä joko ruotsin tai venäjän? Jompi kumpi olisi valittava, perusteluina juuri usein esitetyt historiallis-kulttuuriset syyt. Muita kieliä voisi kurssitarjottimeensa myöhemmässä vaiheessa lisätä omien halujensa mukaan. Sekä ruotsin että venäjän opetuksen riittävät resurssit tulisi turvata koko maassa.

Tässä mallissa ongelmaksi toki nousee, että vain toinen kyseisistä kielistä on Suomessa kansallinen kieli, jonka asema on määritelty perustuslaissa. Kukaan ei esittäne venäjän lisäämistä kansalliseksi kieleksi. Uhkaisiko tällainen valintamahdollisuus ruotsinkielisen väestön oikeuksia, vai ovatko ne jo nyt kuollut kirjain suuren osan valtaväestöä ollessa käytännössä vailla ruotsin kielen taitoa?

Työelämän vaatimukset ja ammatillinen koulutus

Suomalaisen peruskoulun nauttiessa Pisa-menestyksestä jälleen tänä vuonna on koulutuspoliittisen keskustelun painopiste siirtynyt toiselle ja korkea-asteelle. Jo usean vuoden olemme voineet lukea useasta raportista ja strategiasta linjauksen ammatillisen koulutuksen profiilin korottamisesta ja Suomea uhkaavasta ammatillisten osaajien pulasta. Tällä on perusteltu koulutuksen painopisteiden muutosta, ennen muuta pieneneviä aloituspaikkamääriä korkeakouluissa.

Profiilin nostoa tarvitaan, kyllä. Kysymys kuuluu, miten? Ammattiosaajia tarvitaan, tämäkin on totta. Kysymys kuuluu, millaisia? Elinkeinoelämä on keskittynyt vaatimuksissaan "työelämän tarpeita" vastaavien ammattilaisten kouluttamiseen. Työvoimakapeikkoja tulisi täyttää entistä nopeammin, ja ratkaisuksi on esitetty mm. osatutkintojärjestelmää, jossa yhä korostuneempi osa opinnoista suoritettaisiin työssä oppimalla. Perusteluna on paitsi työvoiman saatavuus, myös abstraktiksi jäävä "todellisten tarvittavien taitojen oppiminen". Varmoja työpaikkoja luvataan, ja yhteiskuntakin pääsisi halvemmalla.

Kuulostaa hyvältä, mutta onko sitä? Ei ole.

Miksi ei ole?

Ennustaminen on vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden ennustaminen. Kuitenkin muutamia selkeitä kehitystrendejä voidaan havaita. Työelämän ja koulutuksen kannalta oleellisia ovat työtehtävien moninaistuminen, rakennemuutoksen nopeutuminen ja uuteen vaiheeseen etenevä globalisaatio.

Työelämätarpeista käytävä keskustelu liikkuu Suomessa kvartaalitalouden ehdoilla, huomioimatta pitkän aikavälin tarpeita. Nuorten kohdalla toisen asteen koulutusvalinta määrittää käytännössä elämän ja työuran suunnan neljäksi kymmeneksi vuodeksi. Tilanne, jossa elinkeinoelämä puhuu neljännesvuosista, on ristiriita huomattava.

Koulutusjärjestelmän tulisi, ainakin yhteiskunnan rahoittaman ja järjestämän sellaisen, keskittyä ennen muuta kansalaisten vakuuttamiseen ja heidän elämänmahdollisuuksiensa turvaamiseen. Kuka takaa, että tiettyyn sorviin täsmäkoulutettu nuori kykenee menestymään kyseisellä opilla eläkeikäänsä asti? Ei kukaan. Yrityksiä kiinnostaa voiton tuottaminen. Mikäli tehdas on kannattavaa siirtää muualle, se siirtyy. On myös oletettavaa, että ne osat tuotantoprosesseista, jotka tulevat pysymään ja kehittymään nimenomaan Suomessa, vaativat tulevaisuudessa yhä suurempaa teknologian hallintaa. Välineet kehittyvät nopeasti. Mitä tapahtuu, jos työvoiman osaaminen on kapea-alaista, eikä taivu helpolla uusiin osaamisvaatimuksiin?

Liiallinen täsmäkoulutus vain tiettyyn teolliseen työtehtävään paitsi vähentää nuorten valinnanmahdollisuuksia jatkokoulutuksensa tai uralla etenemisensä suhteen, myös tekee heistä liiallisen riippuvaisia yhdestä työnantajasta. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä kukaan heistä ei jää eläkkeelle samasta yrityksestä tai työtehtävästä. Tämän vuoksi he jäävät ensimmäisinä rakennemuutoksen jalkoihin. Täsmäosaaminen erityisesti teollisuudessa on monin paikoin vaikeasti siirrettävää.

Tilanteessa, jossa toisen asteen koulutus ei ole antanut nuorille riittäviä yleisiä oppimisvalmiuksia, tai väheksynyt liiaksi kielten, kulttuurien, tai muiden yleissivistävien aineiden merkitystä, jäävät nämä ihmiset vaikeaan tilanteeseen sorvin siirtyessä tai tuotantoprosessin monimutkaistuessa. Heidän on vaikeampi oppia uutta, tai ajatus uuden ammatin opiskelusta ja kouluun paluusta ovat henkisesti raskaita.

Osatutkintojärjestelmää myydään kauniilla sanakäänteillä ammattitaidon arvostamisesta, mutta tosiasiallisena tarkoituksena on saada koulutusjärjestelmä palvelemaan yritysten lyhyen tähtäimen etuja, jotka ovat toisenlaiset kuin työvoiman pitkän tähtäimen edut. Työnantajastaan riippuvainen työvoima pysyy helposti nöyränä eikä vaadi oikeuksiaan yhtä terhakkaasti kuin sellaiset työntekijät, joiden osaamisella on käyttöä myös yhden yrityksen ulkopuolella.

Koulutus on paitsi sivistyksellinen itseisarvo, myös väylä kiinnittyä työn ja osallistumisen kautta yhteiskuntaan. Ammatillista koulutusta tulee kehittää yhteiskunnan toimesta suuntaan, jossa se takaa paitsi hyvät ammatilliset valmiudet, myös mahdollisuuden jatkuvasti parantaa omaa osaamistaan sekä monipuolistaa sitä. Tämä vakuuttaa työntekijät muutosten varalta, ja toimii pitkällä tähtäimellä myös elinkeinoelämän eduksi, koko yhteiskunnasta puhumattakaan.

Tulevaisuuden koulutuspolitiikan tulee rakentua ennen muuta pitkäjänteiseen analyysiin yhteiskunnallisesta kehityksestä. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa oppivelvollisuuden laajentamista kattamaan toisen asteen koulutus, nuorisoasteen koulun toteuttamista, jolla lisättäisiin opiskelijoiden mahdollisuuksia yhdistellä teoreettisia ja käytännöllisiä opintoja, sekä aikuiskoulutusmahdollisuuksien parempaa takaamista kaikille kansalaisille. Ajatus "koulun päättymisestä" on hylättävä. Oppiminen ei pääty koskaan.

Artikkeli on julkaistu Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry:n julkaisemassa mielipidelehti Debatissa 1/08

Amis se vaan on tyhmempi?

Eilen julkaistiin Kalevi Sorsa -säätiön tuore raportti, joka aiheutti myös aktiivista keskustelua niin julkaisutilaisuudessa kuin myöhemmin mediassakin. Sivistysyhteiskunta 2.0 -osallisuutta ja osaamista kaikille -raportissa esitetään pitkä lista toimenpiteitä, joilla suomalaista koulutusjärjestelmää voitaisiin kirjoittajien mielestä ohjata tasa-arvoisempaan, sivistävämpään ja tehokkaaseen suuntaan.

Raporttiin tutustuneet ovat löytäneet paperista paljon hyvääkin, sen sijaan epäilyksen osoitukset suuntautuvat tuttuihin suuntiin - ja tuttuja ovat niiden esittäjätkin. Lukiolaisten liitto on perinteisesti vastustanut läheisempää kanssakäymistä ammattiin opiskelevien kanssa ja torjuu automaattisesti kaikki esitykset, joissa raja-aitoja haluttaisiin madaltaa. Sama koskee kokoomuspuoluetta. Mutta hyvä kysymys kuuluu, miksi?

Perustelu etenee aina samaa latua, koska mitään uutta ei ole keksitty. Molempia osaamisen lajeja tarvitaan, jonka jälkeen seuraa jonkinlaista epämääräistä mutinaa "tasapäistämisestä". Kannattaisi kuitenkin ensin lukea mitä esitetään, hengittää pari kertaa ja lausua tasapainoinen ja harkittu kriittinen mielipide, ei vain sutaista mediahuomion toivossa refleksinomaista ennakkoluuloa.

Säätiön raportti esittää toisen asteen oppilaitoksiin yhtenäisiä kurssitarjottimia. Toisin sanoen sellaista mallia, jonka puitteissa voisi helposti hankkia omaan tutkintoon täydennystä jommalta kummalta puolelta, joko yleissivistävältä tai ammatilliselta. Lukiolaisista n. puolet jatkaa joko toisen asteen ammatilliseen koulutukseen tai ammattikorkeakouluun. Voisi olla hyödyllistä vähentää toisen asteen päällekkäistä koulutusta ja antaa mahdollisuus tutustua ammattialoihin jo aikaisemmassa vaiheessa. Ammattiin oppivat hyötyisivät mahdollisuudesta, huom, ei pakosta, yhdistää tutkintoonsa yleissivistäviä opintoja juuri se määrä, jonka itse tarvitsevat.

Järjestelmä ei saisi tietää nuoria paremmin ja tehdä erittäin urauttavaa valintaa heidän puolestaan 15 vuoden iässä. Uudessakin mallissa nykyisenkaltainen yo-tutkinto on mahdollista suorittaa, kuten myös ammatillinen tutkinto. Voisi suorittaa molemmat nykyisen yhdistelmätutkinnon muodossa. Tai sitten voisi tehdä jonkin kokonaisuuden omaksi ilokseen ja hyödykseen jomman kumman tutkinnon päälle -jos haluaa. Kyse on siis valinnanvapauden lisäämisestä ja mahdollisuudesta kurkistaa toiselle puolelle aitaa.

Ymmärrän kyllä, että Berliinin muuria on vaikea puolustaa, kun todellista syytä omaan ylimieliseen vastarintaan ei voida julkisesti sanoa. Kritiikin oikea syyhän on se, etteivät "lukiolaisten asialla olevat" halua ammattiin opiskelevia tuomaan konerasvaa koulujensa lattioille. Kulttuurinen kuilu, eriyttäminen ja rajoittaminen ovat hyväksi, jos itse sattuu olemaan rotkon "paremmalla" puolella. Argumentit, joiden mukaan "yhteistyö ei saa lisääntyä tai taso kärsii" kertovat kaiken. Minusta se on sama kuin sanoa, etteivät toiset ihmiset voisivat istua samoilla kursseilla, koska he ovat tyhmempiä, ja jonka osoittaa se, että he ovat valinneet ammatillisen koulutuksen.

Jälleen kouluista

Koulujen eriarvoistumista käsittelevä mielipidekirjoitukseni ilmestyi tänään Turun Sanomien mielipideosastolla. Lukaise.

Aihetta sivuaa myös Kalevi Sorsa -säätiön vuoden ensimmäinen raportti, Sivistysyhteiskunta 2.0 -osallisuutta ja osaamista kaikille, jonka julkistamistilaisuus pidetään ensi viikon torstaina 24.1. alkaen klo 12 eduskunnan kansalaisinfossa.

Raportin kirjoittamisesta ovat olleet vastuussa YTT Tiina Tikka sekä allekirjoittanut. Puheenvuorot käyttävät myös SDP:n varapuheenjohtaja Pia Viitanen ja kasvatustieteen tohtori, rehtori Peter Johnson. Tervetuloa!

Vieraissa

Allekirjoittanut sai kunnian kirjoittaa tekstin STAKESin yhteiskuntablogiikkaan. Koulujen eriarvoistumista käsittelevä lyhyt artikkeli löytyy täältä. Lukaise!

Vielä eriarvoistumisesta

HS uutisoi tänään hyvä- ja huono-osaisten välisistä eroista elinajassa. Elinaikaodotteet polarisoituvat alueittain. Alueilla, joita luonnehtii sosiaalisen asuntotuotannon keskittyminen, matala koulutustaso sekä korkeat työttömyysluvut, myös elämä jää lyhyemmäksi. Tämä koskee erityisesti miehiä.

Sosiaalisten ongelmien keskellä painivien miesten kaatuminen aikaiseen hautaan on tuttu ilmiö erityisesti itänaapurista. Yleinen alueellinen eriytymiskehitys taas näkyy myös suurissa suomalaisissa kaupungeissa mm. kouluissa. FM Venla Berneliuksen erinomaisen havainnollinen gradututkimus "Onko oppimistulokset valettu betoniin?" tutkii aluevaikutuksia helsinkiläisten peruskoulujen oppimistuloksissa.

Tulos? Alueellinen eriytyminen selittää suuren osan Helsingin koulujen oppimistulosten eroista. Nämä erot ovat palautettavissa paitsi sosioekonomisiin tekijöihin, myös alueisiin itseensä, niillä on siis itsenäistä vaikutusta. Vaikutus voi olla niin negatiivista kuin positiivistakin, ja kuten osoitettua, suuntaa voidaan myös kääntää. Jos halutaan. Tämä hallitus tuskin haluaa. Jakomäessä tai Varissuolla ei äänestetä ainoatakaan nykyisistä hallituspuolueista.

Suomessa(kin) tapahtunut polarisaatiokehitys tapahtuu kahteen suuntaan, köyhyyteen ja rikkauteen. Toisaalla köyhtyvien ja syrjäytyvien elämänmahdollisuudet ja elämänlaatu putoaa yleisestä yhteiskunnallisesta "normista". Toisaalla rikkaat eristäytyvät omille alueilleen ja omien yksityisten palveluidensa pariin, omaan maailmaansa, jossa globalisaatio on toden totta mahdollisuus. Saman kaupungin toisella laidalla se on enimmäkseen, ellei ainoastaan, uhka.

Eräs keskeinen syy siihen, että suomalainen yhteiskunta näyttää hyväksyvän entistä suuremmat erot, liittynee juuri kokemusmaailmojen eriytymiseen. Tässä aluevaikutuksilla ja alue-eriytymisellä on suuri merkitys. Erilaisiin ihmisiin törmää omassa arkipäivässään entistä vähemmän.

Voi olla, että juuri tästä syystä kotimainen kurjuus ja köyhyys saattaa herättää parempiosaisissa vähemmän auttamishalua kuin kurjuus esimerkiksi Afrikassa. Jälkimmäisestä puhutaan enemmän televisiossa ja sen lievittäminen vaikkapa vuohilahjoituksin on muotia. Rahikaisen köyhyys on puolestaan Rahikaisen oma vika. Siitä huolimatta, että kyse on pohjimmiltaan hyvin samankaltaisista sosioekonomisista ilmiöistä.

Mikään poliittinen puolue ei ole viime vuosina onnistunut eriarvoisuutta vähentävän politiikan muotoilussa. Periaatteelliset valmiudet sekä sen muotoiluun että toteuttamiseen lienevät vain sosialidemokraateilla, joiden pitäisi käyttää etsikkoaikansa oppositiossa mm. tällaisen politiikan luomiseen. Porvareita ko. aihe ei kiinnosta, kehityshän kulkee kohti heidän ihanneyhteiskuntaansa. Vihreät elävät muun uskottavuutensa romuttuessa enää ay-liikkeen vastaisesta sodastaan eivätkä ainakaan päivän Tontin (HS Sunnuntai) mukaan ole erityisen kiinnostuneita rakentavasta yhteistyöstä, kantakaupungin ulkopuolisesta elämästä (Suomessa) puhumattakaan. Kun jotain pitäisi tehdä pelkän möykkäämisen sijasta, ei kukaan edes odota Vasemmistoliitolta mitään.

Vastaus voisi löytyä kansallisella tasolla mm. erojen vähentämisen nostamisesta politiikan painopisteeksi (kyllä erilaisuudelle, ei eriarvoisuudelle!), pääomatuloverotuksen kehittämisestä, palvelupanostuksista ja asiakasmaksujen vähentämisestä, vähimmäisetuuksien parantamisesta, aktiivisesta, kysyntävetoisesta talous- ja työllisyyspolitiikasta, sosiaalisesti kestävästä yhdyskuntasuunnittelusta, jolla vältetään alue-erojen kasvu ja tasa-arvoistavasta, kaikki mukaan ottavasta koulutuspolitiikasta.

Suuremmat, maailmaa muuttavat ja pelin sääntöjä uusivat askeleet on otettava ylikansallisella tasolla. Jälleen eräs kenttä, jossa Suomi voisi esimerkkejä tarjoamalla tai vaihtoehtoja esittämällä "punch over it's own weight". Eipä ole tällä hallituskaudella näkynyt edes sitä pientä yritystä, jota demarivetoisessa UM:ssä vuosikausia rakenneltiin.

Yhtenäinen toinen aste

Suomi porskuttaa Pisa-arvioinneissa, mutta toiselle asteelle siirryttäessä erot kasvavat nopeasti. Kun suurta Pisa-aineistoa kahlaa, löytää yhtä sun toista mielenkiintoista. Erityisesti kolme seikkaa nousee esiin. Tasoryhmiin eriyttäminen ei kannata. Yksityiskouluihin investoiminen ei kannata. Eikä tiukka rakenteellinen eriyttäminen kannata sekään.

Suomalainen toinen aste kärsii tehottomuudesta, rajoittaa yksilöiden valinnanvapautta liiaksi sekä luo monia kulttuurisia ja taloudellisia tasa-arvo-ongelmia. Toisen asteen valinta on käytännössä erittäin ratkaiseva tulevan koulutus- ja työuran kannalta. Muodollinen tasavertaisuus korkeakouluhaussa on usein kuollut kirjain. Herää kysymys, miksi me odotamme, että 16-vuotiaat ovat valmiita tekemään tämän valinnan? Varsinkin, kun samalla ollaan huolissaan siitä, että 27-vuotiaat valtiotieteen ylioppilaat ajautuvat itsetuhoiseen tuskaan, mikäli joku uskaltaisi rajoittaa heidän sivuainemahdollisuuksiaan.

Toisen asteen nykyrakenteen piirissä opintojen yhdistely on tarpeettoman vaikeaa. Miksei ylioppilaaksi ja yliopistoon suuntaava opiskelija saisi opiskella sivussa halutessaan talonrakennusta? Tai miksei kansainvälistä komennusta toivova rakennusalan opiskelija voisi hakea humanistisia opintoja tai vieraita kieliä yleissivistävältä puolelta? Kuka siinä häviäisi? Varsinkin, kun voidaan olettaa tulevaisuudessa tarvittavan entistä laaja-alaisempia, ei kapea-alaisempia osaajia.

Toisen asteen koulutus tulisi yhdistää yhdeksi järjestelmäksi. Samassa oppilaitoksessa olisi tuolloin mahdollista opiskella niin yleissivistäviä kuin ammatillisia aineitakin. Tutkinnot voitaisiin pitää entisellään, kuten myös niiden suorittamisen edellytykset. Ainoa käytännöllinen muutos olisi entistä yksinkertaisempi opintojen yhdistely tällaista haluaville.

Uudistunut rakenne lisäisi nuorten mahdollisuuksia tehdä valintoja ja samalla vähentäisi tarvetta tehdä peruuttamattomia valintoja, kuten nykyjärjestelmässä peruskoulun jälkeen tapahtuu. Tämä lisäisi niin opiskelijoiden elämänhallintaa kuin järjestelmän joustavuuttakin. Samalla nykyinen, monessa suhteessa erityisen perustelematon eronteko "amisten" ja "lukiolaisten" välillä voisi toivon mukaan ainakin osittain poistua.

Kaikki samassa veneessä -muttei airoissa

Vanha neuvostovitsi kertoi venäläisen eläinjalostuksen riemuvoitosta, kirahvin ja lehmän risteytyksestä, joka söi naapurin laitumelta, mutta lypsi omalla puolella aitaa. Turun seudulla tämä huumori on viety käytäntöön asti.

Varsinais-Suomi on hitaan alun jälkeen lähtenyt reippaasti liikkelle kuntauudistuksessa. Turkua uhkaa kuitenkin, vastoin tarkoitusta, yksin jääminen. Perusteeksi annetaan usein kaupungin heikko taloustilanne, joka toki on todellisuutta. Syinä on kuitenkin muutakin kuin Turussa tehdyt paikallispoliittiset ratkaisut. Joku voisi puhua vapaamatkustelusta.

Otetaan konkreettinen esimerkki. Turku saa opetus- ja kulttuuritoimialalle huomattavia valtionosuuksia, kaupungin verkkosivujen mukaan kaikkiaan 89 miljoonaa euroa vuodelle 2007. Tämä ei kuitenkaan kata kaikkia kustannuksia, vaan kaupunki panostaa ko. palveluihin myös omaa rahaa. Kun otetaan huomioon, että raha on poissa jostain muualta ja huomattava osa oppilaitosten opiskelijoista tulee Turun ulkopuolelta, muuttuu tilanne mielenkiintoiseksi.

Lukiokoulutukseen kuluu valtionosuuden ylitse hieman yli 800 000 euroa vuodessa. Opiskelijoista Turun ulkopuolelta tulee miltei kolmannes (27%). Heistä aiheutuu arviolta neljännesmiljoonan kulut -turkulaisille veronmaksajille. Lähistöllä on kuntia, kuten Piikkiö, joissa omaa lukiokoulutusta ei edes tarjota.

Kustannuksiltaan merkittävämpää on ammatillinen koulutus. Tähän palaa vuosittain valtionosuuksien päälle yli viisi miljoonaa euroa. Myös täällä lähikuntien osuus opiskelijoista on kolmanneksen luokkaa. Toisin sanoen turkulaiset rahoittavat ympäryskuntalaisten palveluita kyseisellä toimialalla miljoonan yli kipuavalla summalla joka vuosi.

On selvää, ettei tulontasaus ole ainoa eikä edes välttämättä merkittävin syy ajaa liitoksia keskuskaupunkiin, vaan muitakin perusteita, käytännössä hyötyjä, liittymiselle tulee löytyä. Kuitenkaan kyseistä keskustelua ei voida jättää käymättä. Mikäli vastuun tasa-arvoisempi jako ei toteudu liitoksin, olisi alettava keskustella niiden tasaamisesta muilla tavoin.

Kirjoitus julkaistu Turun sosialidemokraattien verkkokolumnina ja mielipidekirjoituksena Turun Sanomissa 13.10.2007.

Koulujen eriytymisestä

Pisa-tutkimustulokset päättivät ainakin hetkeksi vuosikausia jatkuneen ideologisen hyökkäyksen peruskoulua vastaan. EVAlaisen retoriikan mukaan "keskinkertaisia, aloitekyvyttömiä mitättömyyksiä" tuottava peruskoulu arvioitiin tuloksiltaan maailman parhaaksi. Suomessa on paitsi vähän huonosti pärjääviä oppilaita, myös täysin vertailukelpoinen määrä "huippuja". Peruskoulun perusidea on terve ja toimii.

Hyvistä tuloksista huolimatta suomalaista koulua kohtaavat haasteet. Koulu ei nykyisellään kasvata yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen. Lisäksi lähikouluperiaatteen rapautuminen sekä alueellinen segregaatio aiheuttavat ongelmia. Sinällään kannatettavaa valinnanvapauden lisäämistä halutaan toteuttaa väärällä tavalla. Tästä seuraa monia ongelmia.

Hyvä koulu on alueellinen kilpailutekijä. Suomestakin löytyy hälyttäviä esimerkkejä oppimistulosten ja alueen välisestä yhteydestä. Työttömyys, vähätuloisuus ja maahanmuuttajien keskittyminen vain tietyille alueille näkyvät koulujen oppimistuloksissa. Lisäksi koulun perässä muutetaan. Sanomattakin lienee selvää, että ne eivät muuta, joiden tulot ovat pienet. Lopputuloksena gettoutumista ja ongelmien kasaantumista sekä lahjakkuusreservin vajaakäyttöä koulun rappeutuessa vähätuloisista perheistä tulevien, kuitenkin omalla tavallaan lahjakkaiden lasten ympäriltä.

Suomessa kyseinen ongelma on edelleen pieni, mutta se kasvaa, ellei kehitystä yritetä kääntää. Helsingin seudulla koulujen väliset erot ovat kansainvälisesti katsoen edelleen pieniä. Kansallisella tasolla ne kuitenkin ovat jo huomattavia. Mm. Tukholmassa koulujen väliset erot ovat lisääntyneet nopeasti. Toki on havaittava, että mikäli asuntopolitiikka on mennyt pieleen jo aiemmin, lähikoulustakaan ei ole apua.

Koulu voi generoida alueellisesti paitsi hyvää, myös huonoa kehää. Huono kehä olisi katkaistava alkuunsa. Niiden koulujen, jotka sijaitsevat alueilla joilla on nähtävissä sosiaalisia ongelmia, vetovoimaa olisi kasvatettava. Eräs vaihtoehto olisi pyrkiä keskittämään vetovoimaiset ja tasokkaat erikoiskurssit nimenomaan näihin kouluihin sekä säädellä tehokkaammin luokkakokoja. Käytännössä tätä ei voida taata ilman lakia. Tasokas koulu yhdistettynä asuntopoliittisiin toimenpiteisiin vähentäisi alueellista eriytymistä ja huono-osaisuuden periytymistä.

Valinnanvapauden lisäämisen suhteen tulisi painottaa sitä, ettei lapsilta saa edellyttää liian aikaisin heidän opintopolkuunsa selkeästi vaikuttavia valintoja. Erilaiset lahjakkuudet myös kypsyvät eri aikoina, aikainen "uuhiin ja lampaisiin" jakaminen leimaa ja tekee vahinkoa. Lisäksi on kunnioitettava lapsen/nuoren omia ajatuksia. Aikaisin tapahtuvan valinnan tekevät käytännössä vanhemmat. Ratkaisevien ja lopullisten valintojen aika on pikemminkin lykättävä kuin aikaistettava asia. Ovet on voitava pitää avoinna ja erehtymisen sallittua, erityisesti nuorella iällä.

Opiskelua kehitysyhteistyövaroin?

Kehitysyhteistyövarojen kasvu on jäämässä jälkeen 0,7%:n tavoitteesta, mutta voimakkaan taloudellisen kasvun aikana euromääräinen tuki kasvaa kuitenkin tuntuvasti. Tarkoituksenmukaisia kohteita tuelle löytyy varmasti, mutta aika ajoin on hyvä pohtia myös muitakin kuin nykyisiä vaihtoehtoja.

Viime vaalikaudella kulisseissa esiintyi ajatus lukukausimaksujen perimisestä EU/ETA-maiden ulkopuolisilta opiskelijoilta sekä maksujen yhteyteen rakennettava stipendijärjestelmä. Ajatuksena oli, että ainakin osa stipendeihin tarvittavista varoista olisi tullut kehitysyhteistyömomentilta. Silloinen opetusministeri Kalliomäki ei lähtenyt lukukausimaksuja eteenpäin viemään ja ajatus sai muutoinkin kovaa kritiikkiä osakseen. Porvarihallitus käynnistää kokeilun kyseisten maksujen suhteen, mutta toistaiseksi stipendikeskustelu on ollut ainakin julkisuudessa hiljaista.

Kehitysyhteistyövarojen käyttö kehitysmaista tulevien opiskelijoiden koulutukseen voisi kuitenkin olla perusteltua, tai ainakin sen kertakaikkinen turmiollisuus on jäänyt minulta ymmärtämättä. Lukukausimaksuja tai ei, Suomessa opiskeluun liittyy jo nykyisellään huomattavia kustannuksia. Yksikään köyhä afrikkalainen ei kykene suomalaisessa korkeakoulussa opiskelemaan jo yksin matka- ja asumiskustannusten vuoksi. Eläminen on kallista ja työnsaanti kielitaidottomalle käytännössä toivotonta. Köyhimmillä ei ole edes mahdollisuutta yrittää.

Moni kehitysmaa tarvitsisi kipeästi koulutettua väkeä. Korkeakoulutetun väestönosan kasvattaminen tukisi kyseisiä maita ja niiden kansalaisia mm. parempien palveluiden ja hallinnon rakentamisessa, elinkeinoelämän piristymisestä ja monipuolistumisesta puhumattakaan. Kyseisten valtioiden omat vähäiset varat olisivat järkevämmin käytettyjä esimerkiksi peruskoulutuksessa. Sillä rahalla, joka kuluu yhden lääkärin kouluttamiseen, opettaa valtavalle joukolle lapsia luku-, lasku- ja kirjoitustaidon. Tämän vuoksi varakkaiden valtioiden tulisikin panostaa koulutukseen liittyvässä kehitysyhteistyössään nimenomaan korkeakoulutuksen tarjoamiseen kehitysmaiden nuorille.

Periaatteessa väyliä on kaksi. Tukea suoraan kehitysmaiden koulutusjärjestelmien kehittämistä tai sitten tarjota stipendejä opiskeluun ulkomailla, tässä tapauksessa Suomessa. Stipendi voisi esimerkiksi kattaa matkat, oleskelun sekä opintotuen tasoisen elintason. Kyseisiä stipendejä voitaisiin pyrkiä myöntämään paitsi lahjakkaille vähävaraisille, myös esimerkiksi erityisen köyhiltä alueilta tuleville nuorille, tai sitten tiettyihin vähemmistökansallisuuksiin kuuluville. Tai mikä nyt sitten tarkoituksenmukaiseksi nähtäisiinkin.

Kun stipendiin liitettäisiin velvoite käyttää osaamistaan oman maan hyväksi vaikkapa sitomalla siihen tietynmittainen tutkinnon suorittamisen jälkeinen oleskelu kotimaassa, vältyttäisiin aivovuodolta. Tosin samalla on hyvä kysymys, onko kyse perinteisellä tavalla ymmärretystä aivovuodosta, mikäli stipendillä mahdollistetaan sellaisen nuoren opiskelu ja korkeakouluttautuminen ulkomailla, joka ei olisi muuten milloinkaan vastaavaan koulutukseen päässyt?

Yksi ruotsinkielinen yliopisto

Erityisesti opiskelijajärjestöt, mutta myös muut tahot ovat usein todenneet, ettei koulutuspolitiikalla saisi tehdä aluepolitiikkaa. Suomalaisen korkeakoulutuksen, erityisesti amk-puolella, mutta myös yliopistojen kohdalla, on katsottu hajaantuneen liian moneen yksikköön. Rahaa kuluu seiniin ja vilkkaan tieteellisen vuorovaikutuksen mahdollistavaa akateemista "kriittistä massaa" ei synny.

Kun kyseistä kritiikkiä esitetään, huomio kiinnittyy usein pieniin maakuntayliopistoihin. Monesti kritiikillä on perusteensa, mutta on havaittava, että kyseiset yliopistot täyttävät kyllä ns. kolmatta tehtäväänsä erittäin hyvin. Tulokset ovat myös olleet monessa suhteessa hyviä, mietitäänpä vaikka Oulua. Tärkeää on profiloituminen, jota voidaan tukea järkevällä, aiheeseen liittyvällä alueellistamisella. Kaikissa paikoissa ei tarvitse opettaa ja tutkia kaikkea, vaan vahvuusalueita löytämällä pienempikin yliopisto kykenee nousemaan omilla avainalueillaan huippujen joukkoon.

Keskittämisideoita esitettäessä ihmeen vähälle huomiolle on ainakin allekirjoittaneen mielestä jäänyt hajallaan oleva ruotsinkielinen yliopistokoulutus. Eräs HKKK:n palveluksessa ollut henkilö totesi vuosia sitten allekirjoittaneelle ettei hän ymmärrä Hankenin ja Helsingin kauppakorkeakoulun erillisyyttä. Perusteena hän käytti sitä, että eri puolilla katua opetetaan samat asiat, ja molemmissa paikoissa englanniksi.

Vahvasti profiloitunut ruotsinkielinen yliopistokoulutus on vahvuus. Tämän vuoksi en kannata Hankenin yhdistymistä Helsingin kauppakorkeakouluun tai tulevaan "huippuyliopistoon". Sen sijaan voisi olla järkevää pohtia kaiken ruotsinkielisen yliopisto-opetuksen keskittämistä Åbo Akademiin Turkuun. Tätä kautta syntyisi selkeän profiilin suuri monialayliopisto.

Tällä voisi olla useita etuja. Turussa on jo ennestään vahvaa kauppatieteellistä koulutusta oman kauppakorkeakoulun muodossa. Turun yliopisto ja TuKKK tulevat kaiken todennäköisyyden mukaan vuosien varrella yhdistymään, sama malli voisi toimia ÅA:ssa ja sen omassa kauppakorkeakoulussa. Vahva ruotsinkielinen yliopisto olisi vahva tekijä eurooppalaisessa ja pohjoismaisessa yhteistyössä ja voisi houkutella opiskelijoita erityisesti Ruotsista.

Koulutuksen keskittäminen nimenomaan Turkuun Helsingin sijasta nojaisi perinteisiin ja vivahtaisi aluepolitiikkaankin. Perusteet Turun valinnalle olisivat kuitenkin huomattavat myös taloudellisesta näkökulmasta. ÅA on nykyisellään suurin ruotsinkielistä korkeakoulutusta tarjoava yksikkö ja voimavarojen koonti nimenomaan sen yhteyteen järkevää.

Kuvassa Arken Turussa.

Oikeus osaamisen päivittämiseen

Pisa-tutkimusten valossa paistatellut Suomi ei ole kaikilta osin onnistunut koulutuspolitiikassaan. Suurin tulevaisuuttamme osaamisen kehittämisen puolella uhkaava kehityskulku on suhteellisen laaja pudokkuus toiselle asteelle siirryttäessä.

Lähes joka kymmenes nuori jää vaille peruskoulun jälkeistä koulutusta. Näiden useimmiten nuorten miesten ennuste elämään on heikko. Vähäiseksi jäävä koulutus ennakoi usein työttömyyttä ja muita sosiaalisia ongelmia. Tulevina vuosina ammatit muuttuvat entistä nopeammin ja uudet alat altistuvat globalisaatiolle. Yhä harvempi pärjää koko elämänsä yhdellä koulutuksella. Tämä korostaa täsmällisen ammattiosaamisen lisäksi yleisten oppimisvalmiuksien ja -halun merkitystä.

Koulupudokkuutta torjutaan jo nyt mm. vuonna 2006 alkaneen "Joustava perusopetus (Jopo)"-hankkeen avulla, mutta tehokkaampia keinoja tarvitaan. Oppivelvollisuutta tulisikin laajentaa kattamaan toisen asteen tutkinto. Samalla toisen asteen oppilaitosten yhteistyötä tulisi tiivistää siten, että eri aineiden yhdistely ammatilliselta ja lukiopuolelta tulisi mahdollisimman helpoksi.

Tulevaisuuden duunari tarvitsee kielitaitoa ja kulttuurien tuntemusta, moni akateeminen siirtyy valmistuttuaan työpaikkaan, jossa ammatillisista perusvalmiuksista alalle olisi hyötyä. Yleissivistystä tarvitsevat kaikki. Niille, joille koulunpenkki ei ole vaihtoehto, on räätälöitävä työpajatoimintaa, oppisopimuksia ym. tapoja saada tunnustettua osaamista.

Aikuisväestön osalta tarvitaan oikeutta osaamisen päivittämiseen läpi työelämän. Koulutusta tulisi suunnata työttömien lisäksi työssäkäyviin. Jokaisella työntekijällä tulisi olla oikeus esimerkiksi kahden viikon mittaiseen koulutusjaksoon kerran vuodessa. Jaksojen tarkoituksena olisi vahvistaa työntekijän osaamista ja parantaa hänen työmarkkinavalmiuksiaan.

Tämänkaltaiseen järjestelmään siirtyminen olisi osa merkittävää ajattelun murrosta, jossa siirrytään työttömyysturva-ajattelusta työllisyysturva-ajatteluun sekä ajatukseen yhteiskunnan tarjoamasta osaamistakuusta jokaiselle kansalaiselle.

Kirjoittajavieras Turun Sanomissa 29.8.2008