Yhteiskuntavastuun petollisuudesta

Viime päivien uutisia ovat korostuneesti hallinneet tiedot jätti-irtisanomisista. Yli 3000 suomalaista menettää työpaikkansa metsäteollisuudessa. UPM Kymmene osoitti kouriintuntuvalla tavalla, että vain riittävä kotimainen omistus, jos sekään, sitoo tuottaviakaan yrityksiä Suomeen, mikäli muualta on nostettavissa parempaa tuottoa. Useat eturivin poliitikot, näkyvimpänä UPM-osakkeensa vastalauseena irtisanomisille myynyt ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) ovat peräänkuuluttaneet paljon kaivattua yritysten yhteiskuntavastuuta.

Suomalainen yhteiskunta on vaikean tilanteen edessä. Eduskunnalla parlamentaarisena lainsäätäjänä ja periaatteessa maan korkeimpana päätöksiä tekevänä elimenä on vain marginaalisia mahdollisuuksia vaikuttaa globaalin markkinatalouden toimintaan. Kokonaisten paikkakuntien elämä on uhattuna, eikä valtiolla nykymuodossaan ole juuri keinoja auttaa, lukuunottamatta työvoimatoimiston sivukonttorin avaamista Kuusankoskelle. Tämä on ehkä se syy, miksi yhteiskuntavastuusta on puhuttu niin paljon, on katsottu, ettei muita keinoja vaikuttaa ole. Totuus voisi kuitenkin olla toisenlainen.

Kaiken tämän keskellä olisi kyettävä erottamaan kaksi asiaa. Puhuttaessa yritysten yhteiskuntavastuusta on huomattava, ettei yritykseltä, yritysmuotona, voida odottaa minkäänlaista yhteiskunnallista moraalia. Yritys on puhtaasti juridinen olento. Toki voimme pyrkiä keskustelulla vahvistamaan yritysten toimista vastaavien henkilöiden moraalista omaatuntoa, mutta omistuksen ollessa yhä useammin ulkomaista ja institutionaalista, karkaa tämäkin kortti käsistä.Tämän vuoksi yritysten yhteiskuntavastuun hokeminen on tyhjää puhetta eikä hyödytä ketään.

Lopullinen vastuu ei ole yrityksillä, vaan lainsäätäjällä, joka ei voi jäädä odottamaan, että yritykset toimisivat automaattisesti jonkinlaisen yhteisen hyvän eteen. Ne tekevät niin vain silloin, kun siitä on niille joko suoraa taloudellista tai imagollista hyötyä. Kun hyödyt muunlaisesta käyttäytymisestä ylittävät nämä, muuttuu myös käytös. Lakeja tulee säätää siten, että yrityksille ja niiden toiminnalle voidaan asettaa rajoja ja että kansalaisia kyetään suojelemaan markkinatalouden vaaroilta. Tämä ei voi jäädä yritysjohtajien omantunnon varaan. Sama koskee myös omistajuutta. Palkansaajien ja valtion omistusta pörssiyhtiöissä on pyrittävä mahdollisimman nopeasti lisäämään. Vain tätä kautta voimme vakavissamme pyrkiä kohti sellaista markkinataloutta, joka noudattaa muutakin kuin osakkeenomistajan välitöntä etua.

Kolumni julkaistu Kaarina-lehdessä 15.3.2006