Vielä eläkepäätöksestä

Uutispäivä Demarin viimeisin pääkirjoitus kannattaa lukea huolella. Eläkekysymyksessä on kyse paljon muustakin kuin työurien pidentämisestä. Paitsi työeläkevaroista, kyse on myös valtapolitiikasta ja yhteiskunnallisesta suunnasta. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli, sen rakennus, vakaus ja kehittäminen on nojannut merkittävästi palkansaajajärjestöjen osallisuuteen ja merkitykseen. 

Eläkekiista on erittäin merkittävä paitsi sisällöllisesti, myös periaatteellisesti. Vanhanen pyrkii suoralla konfrontaatiolla, kriisiä savusuojanaan käyttäen murtamaan ammattijärjestöjen yhteiskunnallisen vallan. Mikäli tavoitteena on valtatasapainon muutos elinkeinoelämää suosivammaksi ja pohjoismaisen mallin rapautus konservatiivisemman mallin hyväksi, on ay-liike raivattava sivuun. Thatcher onnistui tässä aikoinaan Britanniassa, samaa yritetään porvarien toimesta Ruotsissa ja nyt Vanhasen toimesta myös Suomessa.

Mielenkiintoista syntyneessä kiistassa on se, mitä Kokoomus tekee. Kokoomus on perinteisesti ollut myös työeläkepuolue ja sillä on erittäin vahva asema erityisesti akavalaisessa ay-kentässä. Eläkeiän pidentäminen ja ammattiliittojen sysääminen sivuun yhteiskunnallisesta päätöksenteosta ei miellytä aktiivisia toimihenkilöitäkään. Katainen on ajankohtaisessa keskustelussa sitoutunut vahvasti Vanhasen linjaan, mutta voisi kuvitella taustalla olevan muunkinlaista ajattelua. 

Suunnanmuutos olisi todella tarpeen. Eläkepäätös on sisällöllisesti typerä ja sääliksi käyvät ne muutamat nuorehkot ihmiset jotka puolueidensa sätkynukkeina toistelevat opeteltua mantraa siitä miten nyt valitaan pienin kolmesta pahasta ja miten tällä pelastetaan nuoren sukupolven eläkkeet. Älyllistä rehellisyyttä voisi odottaa, mutta ehkä se on turhaa. Joskus kuitenkin kannattaisi luovuttaa faktojen edessä (nimimerkillä kokemusta on). Käytännössä kaikki TEL-asiantuntijat ovat tyrmänneet noston tehokkaana keinona vaikuttaa niihin ongelmiin joita päätöksellä kerrotaan ratkaistavan. Todistusaineistoa tämän väitteen tueksi kannattaa etsiä vaikkapa täältä, täältä tai täältä. 

Kuten todettua, ongelma on työssä jaksaminen ja työelämän laatu joka näkyy alhaisessa eläkkeellejäämisiässä, ei lakisääteinen eläkeikä. Kaikki, niin ammattijärjestöt kuin oppositiopuolueetkin haluavat, että ihmiset pysyisivät töissä pidempään. Eläkeikä voisi olla ongelma, jos Suomessa eläkkeelle karkaisivat terveet 63-vuotiaat. Mutta kun näin ei ole. Keskimääräinen eläkeikä on hieman alle 60. 

Joustavaksi laadittu eläkkeellesiirtymisjärjestelmä antaa ihmisten itse miettiä jaksamistaan ja terveyttään. Ei liene mitään syytä estää ihmisiä jatkamasta työuraansa jos he itse siihen ovat valmiita ja töitä riittää. Siksi jatkaa saa 68-vuotiaaksi, ehkä jossain vaiheessa kauemminkin, miksei. Mutta tässä voisi olla järkevää luottaa ihmisten omaan haluun ja valintaan, ei mekaaniseen pakkoon. Ja jo inhimillisyyden nimissä voisi katsoa, että sivistysvaltiossa haluttaisiin jättää ikääntyville työntekijöille myös terveitä eläkevuosia vaikkapa lastenlasten hoitoon ja muuhun elämään. 

Sukupolvikysymys on myös keskeinen. Nimimerkki "Vihainen VTM" tiivistää hyvin SDP:n pelastaelakkeesi.fi -sivustolla: "Ikääntymisen kustannukset ovat jo nyt valtavat, eläkevelka (työikäisten ja eläkeläisten maksamattomat eläkkeet suhteutettuna odotettavissa oleviin elinvuosiin) on jo nyt satojen miljardien suuruinen. Sinänsä kaunista, että hallitus päättää laskea tätä velkaa, mutta on kamalaa, että tämä velka maksatetaan epätasaisesti eri ikäluokkien kesken. Hyvinvointivaltio on jo nyt epätasa-arvoinen erikokoisten ikäluokkien suhteen, esitetty uudistus vain jyrkentää tätä eroa. Eläkeiän nosto voitaisiin myös korvata korottamalla veroja, jolloin korotus kohdennettaisiin kaikkiin muihin paitsi suuriin ikäluokkiin. Pidettäisiinkö tätä mahdollisena?" Edellä mainittua voi täydentää niillä asiantuntijanäkemyksillä, joiden mukaan päätös aiheuttaa valtaisan paon eläkkeelle, siis täysin päinvastaisen reaktion mihin sillä pyritään.

Mikäli Vanhanen saa pitää päänsä, kansantaloudelle aiheutuu vahinkoa, nuoremmat ikäluokat joutuvat maksumiehiksi, terveitä eläkevuosia jää erityisesti raskaita töitä tekeville entistä vähemmän ja kansalaisten vapautta valita kavennetaan merkittävästi ilman että sillä vaikuttaisi olevan mitään merkitystä itse ongelman ratkaisemisen kannalta. Samalla romukoppaan lentää pohjoismainen sopimisen malli, jonka yhteiskunnallisia saavutuksia ihaillaan laajalti Euroopassa ja jonka pohjalle monet maat nyt virittävät yhteiskuntapolitiikkaansa. Vihreitä nämä kysymykset eivät yksittäisiä valonpilkahduksia lukuunottamatta näytä juurikaan kiinnostavan (vihreiden sivuilta ei löydy aiheesta mitään!), joten toivo on Kokoomuksessa. Olisiko mahdollista, että Kokoomus vetäisi Vanhaselta tukensa? On olemassa aikoja jolloin uppoavaa laivaa ei enää kannata yrittää tilkitä.

Katkeruuspuolueesta päivää

Loanheitto ei enää ole ainoastaan vaalienalusajan hupia. Demarit saivat ensin täyslaidallisen maanpetossyytteitä, joita valtionvarainministeri Katainen pyysi sittemmin anteeksi, sekä seuraavaksi kuulla olevansa katkeria ja kateellisia ihmisiä. Myös tätä arviota pahoiteltiin sittemmin.

Virkkusen, kuten Kataisenkin, pahoittelut voidaan hyväksyä, antaa noiden menneiden olla menneitä ja pistää ne keulivan mopon piikkiin. Mielenkiintoisempaa kuin se mitä Virkkunen sanoi kilpailevista puolueista ja niiden kannattajista onkin se, miten hän kuvaa omaa ja oman puolueensa Kokoomuksen yhteiskunnallista ajattelua. Juttu loppuu kahteen oleelliseen virkkeeseen jossa Virkkunen kuvaa kokoomuslaista arvomaailmaa:

"Voidaan auttaa vahvoja yksilöitä menemään eteenpäin. He vetävät muita mukanaan."

Tässä on todellakin eroa sosialidemokraattiseen ajatteluun. Siinä kun lähdetään siitä, että kaikkiin ihmisiin panostetaan ja uskotaan jokaisessa piilevään lahjakkuuteen, ei vain jonkun tekemän määrittelyn mukaisiin vahvoihin. Lahjakkuutta on monenlaista, eikä sitä voida aina järjestelmän taholta tunnistaa. Tähän ajatteluun perustuu mm. peruskoulun idea, jossa mahdollisimman monelle pyritään antamaan tasa-arvoiset elämän eväät eikä erottelemaan lapsia jyviin ja akanoihin. Menestyksen eväitä halutaan antaa siis kaikille, ei vain harvoille.

Henna Virkkusen Kokoomus ei ilmeisesti tätä lähtökohtaa hyväksy. Virkkusen näkemyksen mukaan yhteiskunnassa pitää näemmä tunnistaa (kuka tunnistaa ja miten?) vahvat ja oikeat ihmiset ja yhteiset resurssit pitää valjastaa palvelemaan nimenomaan heitä ja heidän tarpeitaan. Tämän jälkeen ilmeisesti toivotaan että tuetut vahvat vetävät rupusakin perässään parempaan elämään. Eroja ei saa tasoittaa tai pyrkiä antamaan jokaiselle tukea.

Mielenkiintoista olisikin tietää miten uusi opetusministeri aikoo viedä tätä ajattelua käytäntöön suomalaisessa koulutuspolitiikassa. Kokoomuksessa elää vanhastaan vahva halu lisätä tasoryhmiä ja yksityiskouluja. Faktatieto ja tutkimustulokset eivät tätä suuntaa kannata, mutta Kokoomushan onkin nykyään arvopuolue. Siksi kannattaakin katsoa mikä on arvojen sisältö. Virkkunen kertoi meille siitä ehkä hieman enemmän kuin halusikaan.

Oppia oikealta?

Viimeisissä kaksissa vaaleissa kolmesta suuresta on menestynyt ainoastaan Kokoomus. Kunnallisvaaleissa Kokoomus nousi ensi kertaa suurimmaksi puolueeksi. Keskusteluissa tämä laitetaan useimmiten onnistuneen markkinoinnin piikkiin. Tällä on varmasti merkitystä, mutta vasemmiston ei tulisi päästää itseään aivan näin helpolla pohtiessaan syitä siihen miksi Kokoomus menestyy.

Kuten todettua, keskeistä on linjakkuus. Henrik Ruso tiedusteli aikaisemman kirjoitukseni kommenteissa mitä vaadittu linjakkuus sosialidemokraattien kohdalla voisi tarkoittaa? Minusta se tarkoittaa ennen kaikkea selkeästi määriteltyjä perusarvoja. Vain niiden pohjalle voi syntyä konkreettisia poliittisia ulostuloja, jotka rakentavat samaan suuntaan -ja jotka voidaan palauttaa näihin perusarvoihin. Sosialidemokraattinen tasa-arvo tarkoittaa kovin erilaista tasa-arvoa kuin vaikka kokoomuslainen. Tasa-arvon tavoittelu sinänsähän ei kerro politiikasta vielä paljon mitään. Oleellista on se, mitä tasa-arvolla ymmärretään ja millaisilla keinoilla siihen pyritään.

SDP:n ohjelmatyö on määrällisesti Suomen laajinta ja kestää myös laadullisen vertailun. Tästä ei ole epäilystä. Kun verrataan vaikkapa SDP:n ja Kokoomuksen viime kesän puoluekokouksia, oli asiasisältö demarien kokouksessa valovuoden Kokoomusta edellä. Sosialidemokraattien ongelma piileekin ohjelmien jalkautuksessa ja selkeydessä. Laadukaskaan ohjelmatyö ei puhuttele, vain harvoille tuntuu olevan selvää millaiselle yhteiskunta-analyysille ja arvopohjalle nämä ohjelmat rakentuvat? Sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle, varmasti, tasa-arvollekin, kyllä, mutta millaiselle? Viittaukset periaatteisiin puuttuvat usein myös julkisesta keskustelusta.

Kokoomus uudisti oman periaateohjelmansa vuonna 2006. Tällöin puolue määriteltiin "keskustaoikeistolaiseksi kansanpuolueeksi". Tällä määrittelyllä ja sen pohjalta noudatetulla päämäärätietoisella retoriikalla on ollut merkitystä Kokoomuksen viime aikojen menestyksen synnyssä. Jyrki Katainen puhuu usein mieluusti arvoista, ja Kokoomuksen politiikkaa perustellaan julkisuudessa usein arvoilla. Kun tätä saa tehdä omista lähtökohdistaan, on tulos usein vakuuttavampi kuin mitä se olisi jos vakuutetaan vain kyseisen päätöksen järkevyyttä tässä tilanteessa.

Kokoomuksen pyrkimys imagollisesti eroon ahtaasta oikeistolokerosta, johon suhteellisen harva suomalainen itsensä haluaa asettaa, on ollut määrätietoista ja se on myös onnistunut. Avuksi tässä on myös se fakta, ettei Kokoomuksen oikealla puolella ole uskottavia vaihtoehtoja. Myös patamustat porvarit pysyvät veneessä, vaikka purtilon perämies pitäisikin ajoittain hieman epäortodoksisia puheenvuoroja. Tämä hyväksytään myös siksi, että sen nähdään tuottavan tulosta. Parempi hampaat hivenen irvessä sisällä kuin oikeamielisinä ulkona. Lisäksi retoriikan muutoksen ei tarvitse tarkoittaa erityisen suuria muutoksia politiikan konkreettisessa sisällössä.

Kokoomus menestyy, koska se on tietoisesti pyrkinyt laskemaan kynnystä äänestää itseään sekä päivittänyt kertomustaan puhuttelemaan myös uudenlaisia äänestäjiä. Kokoomus ja sen puheenjohtaja puhuu avoimemmin arvoistaan ja vetoaa niihin, myös näitä arvoja avaten, useammin kuin moni muu. On politiikan suunnasta tai arvojen määrittelystä sitten mitä mieltä tahansa, on tätä pidettävä taitavana politiikan tekotapana, jolla on selkeästi kysyntää ja jolla voi menestyä vaaleissa. Jotain opittavaa? On.

Kuvassa Kokoomuksen vaalijuliste 30-luvulta.

Luopumisia

Politiikan eturivistä on viime viikkojen aikana poistunut kaksi naista, työministeri Tarja Cronberg, joka ilmoitti siirtyvänsä syrjään vihreiden puheenjohtajan paikalta, sekä uudempana ja yllättävämpänä opetusministeri Sari Sarkomaa.

Cronberg perusteli ratkaisuaan sukupolvenvaihdoksen tarpeella, joka ottaen huomioon vihreiden ikärakenteen tuntui melko kaukaa haetulta perusteelta. Eikö Cronberg juuri valittu aikoinaan siksi, että hän laajentaisi puolueensa yksipuolista kannattajakuntaa ja onnistuisi puhuttelemaan myös iäkkäämpiä ja maakunnissa asuvia ihmisiä? Tämä projekti vihreiltä on edelleen melkoisen pahasti kesken. Sarkomaa puolestaan perusteli omaa luopumistaan perhesyillä.

Niin herttaisia kuin molempien perustelut olivatkin, saattaa taustalla olla muita syitä. Pahaa pelkään, että sekä Cronbergin että Sarkomaan taustalla todellinen, tai ainakin merkittävästi vaikuttanut luopumisen syy oli poliittisen pääoman loppuminen. Cronberg ei ole nauttinut suosiota vihreässä kentässä enää pitkään aikaan, ja olisi todennäköisesti kohdannut loppunsa seuraavassa puoluekokouksessa joka tapauksessa. Parempi poistua omin jaloin.

Sari Sarkomaan perheperustelu meni mediassa ja julkisessa keskustelussa läpi täydellisesti ja ilman ikäviä lisäkysymyksiä jos nyt ei vaisuksi jäänyttä tasa-arvokeskustelua lasketa. Näin voi toki olla ja perusteluille on takuuvarmasti katetta. Mutta onko kyse aidosti vain tästä ja nukahtiko vallan vahtikoira väärässä paikassa?

Tuoretta opetusministeri Henna Virkkusta on monessa suunnassa veikkailtu Kokoomuksen seuraavaksi puheenjohtajaksi ja Kataisen manttelinperijäksi kunhan aika koittaa. Jotta tällainen projekti voisi onnistua, on sisäänajo aloitettava ajoissa. Ja mikäpä olisi parempi paikka profiloitua kuin opetusministerin paikka Kokoomukselle (tai kelle tahansa) tärkeällä kentällä, jossa on mahdollisuus esiintyä jo sisältöjenkin puolesta tulevaisuuden tekijänä?

Hyvän profiilinnostopaikan omaamisen lisäksi Sarkomaalla oli myös poliittisia vaikeuksia. Aikuiskoulutusuudistus seisoo, koska minkäänlaista poliittista suuntaa ei työllä ole. Perusopetuspuolella Sarkomaa aloitti koko ministeripestinsä hylkäämällä ainoan aidosti luokkakokoihin vaikuttavan tekijän eli kokojen säätelyn lailla. Listaa voisi jatkaa. Mikään näistä ei toistaiseksi olisi varmastikaan ministeriä kaatanut, mutta vaalikauden loppua kohti hankaluudet olisivat kasaantuneet.

Ehkä syyt olivat pelkästään henkilökohtaisia, voivat ollakin. Mutta kysymyksiä voi silti esittää. Jos syyt eivät olleet vain omia ja herttaisia, voivat Kokoomuksen spin doctorit taas ottaa uuden komean sulan hattuunsa - mission accomplished.

Ruumiinavaus

Tomu on alkanut laskeutua eilisen vaali-illan jäljiltä ja on aika laskea voitot ja tappiot. SDP sai takkiinsa. Kehyskunnissa ja pienillä paikkakunnilla kannatus pysyi samana tai jopa nousi, mutta suurissa kaupungeissa tuli turpiin. Espoon tilanne oli osin odotettu, mutta tappion rajuus erityisesti Helsingissä ja Turussa yllätti. Media keskittyy tänään Keskustan tappioon, mutta tulos antaa ajateltavaa myös demareille.

Miksi näin kävi? Ensinnäkin maahanmuuttopolitiikka nousi ensimmäistä kertaa vaalien katvealueella keskusteluun. Suuret puolueet karttavat aihetta kuin ruttoa, koska katsovat että mikäli keskustelu avattaisiin kunnolla julkisuudessa, ei voittajia olisi. Fakta on kuitenkin se, että erityisesti verkossa aihe on keskusteluttanut jo pitkään ja hartaasti. Kun perussuomalaiset ovat puheenjohtajansa johdolla nyt saaneet uskottavan puolueen leiman, ovat maahanmuuttopolitiikalle kriittiset ehdokkaat löytäneet hyvän väylän tavoitteidensa edistämiseen. Jussi Halla-ahon valinta Helsingin ja Maria Lohelan Turun valtuustoon pitää huolen siitä, että tämä keskustelu tulee nyt politiikan keskiöön. Tämä muutos on pysyvä ja merkitsevä.

Jokin aika sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan suomalaiset nuoret jakaantuvat kolmeen ryhmään. Yhtäällä ovat "menestyjät", joita yhdistää usko omaan pärjäämiseen ja markkinatalouteen sekä kilpailuun. Toisaalla ovat eettiset, maailman tilasta huolestuneet ihmiset, jotka uskovat kuluttajavaikuttamiseen ja ovat erityisen kiinnostuneita ympäristökysymyksistä. Kolmas ryhmä ovat konservatiivisia ja maskuliinisia arvoja kannattavat. Näissä vaaleissa oli kolme kovaa, Kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset.

Menestyvä puolue tarvitsee identiteetin. Sitä SDP ei ole kyennyt viime aikoina itselleen luomaan. Sama vaivaa Keskustaa, ja tämä näkyy molempien vaikeutena houkutella uusia äänestäjiä omaan leiriinsä. Tarvitaan positiivisia symboleja, mitä tarkoittaa olla demari, mitä se kertoo minusta ihmisenä? Puoluevalinta on myös identiteettiteko. Individualistisena aikana tällä on merkitystä. Vaalien voittajapuolueita tarkastellessa nähdään, että niihin liittyy tarina. Vaalien häviäjien tarinat ovat parhaimmillaankin epäselviä.

Kataisen Kokoomus voitti vaalit, mutta huomattavaa on, että edes se ei edennyt sellaisella tavalla kuin olisi voinut kuvitella. Enemmän kuin heidän hyvyydestään kyse oli muiden suurten puolueiden romahtamisesta. Finanssikriisin hiipiessä myös perusniemisten elämään Katainen onnistui esiintymään uskottavimpana talousihmisenä, herättämään luottamusta. Kun ajat kääntyvät vaikeiksi, luotetaan jälleen raikkauden ja tuoreuden sijasta oletettuun asiantuntijuuteen. Jutta Urpilainen ei ehtinyt tätä uskottavuutta riittävästi luomaan hyvästä ja kovasta yrityksestä huolimatta. Tämä ajoi liikkuvat äänestäjät muualle, tai pikemminkin ei onnistunut tuomaan heitä takaisin.

Huomionarvoinen on myös vihreiden erinomainen menestys tärkeillä paikkakunnilla. Tämä tapahtuu täysin puheenjohtajasta riippumatta. Cronberg on ollut tv-tenteissä parhaimmillaan näkymätön, pahimmillaan surkea. Tällä ei kuitenkaan näytä olevan mitään merkitystä vihreiden vaalituloksen kannalta. Kasvava kone tekee vaalista toiseen hyvää ja uskottavaa tulosta. Menestys liittyy hyvään julkisuuskuvaan, mutta ennen muuta jo edellä mainittuun identiteettiin. Vihreitä äänestämällä saat hyvän omantunnon sekä positiivista erottumisarvoa.

Kaiken kaikkiaan Suomen poliittinen kartta koki varsin suuren muutoksen. SDP on trendinomaisessa laskussa ja hankalassa kahden rintaman sodassa. Mitä nyt tarvitaan on rauhallinen ja uusi yhteiskunta-analyysi, periaatteiden tarkastelu uudessa tilanteessa ja toimenpideohjelman rakentaminen tämän mukaan. Tämän prosessin tulisi olla kerrankin riittävän osallistava, jotta veneen soutaminen samaan suuntaan onnistuisi. Vaalitäkyillä ja eklektisillä lupauksilla voidaan pelastaa paikka sieltä ja paikka tuolta eri vaaleissa, mutta mikäli halutaan "astua johtoon", on huolellisemman työn paikka.

Raha ratkaisee?

Liisa Jaakonsaari kuvasi Suomen kunnallisvaaleja osuvasti termillä "vapaat muttei reilut". Aikana, jolloin politiikan kiinnostavuus ei ole huipussaan ja jolloin markkinointiin on kiinnitettävä paitsi huomiota, myös panostettava taloudellisesti, saavat jotkut juoksijat alleen piikkarit, toiset lenkkitossut ja loput saavat juosta kumisaappaissa. Tämä tuli jälleen mieleen tällä viikolla.

Viime sunnuntain Turun Sanomien kansi oli paljon kertovaa katsottavaa. Komeissa värimainoksissa komeili seitsemän kokoomuslaista. Ei ketään muita. Mikäli hinnat ovat lähimainkaan kaikille samat, mikä ei välttämättä ole itsestäänselvyys, käytti mm. kansanedustaja Orpo yhteen ilmoitukseensa koko vaalibudjettini verran rahaa. Sanomattakin lienee selvää, ettei mainoksia ole vain yhtä yhtenä päivänä, vaan useita useina, tähän lisätään toki näyttävä kadunvarsimainonta jne.

Lisämuistutusta siitä, että toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset saatiin myös viikonloppuna, kun Kokoomusnuorten toivot huikkailivat kävelykadulta ihmisiä vaalibileisiinsä teemalla: "Tulkaa mukaan, Kokoomus tarjoo ilmaista bissee." Tätä sisällöllistä tempausta oli pohjustettu postin kautta suoramarkkinoinnilla kaikille kaupungin ensi kertaa äänestäville. Lisää vastaavaa saatiin, kun omaan postiluukkuuni, myös Itellan osoittein varustettuna, lehähti sinisen joukkueen kolmekymppisten mainos.

Jakelu kohderyhmittäin maksaa hunajaa, eikä viinakaan ilmaista ole, vaikka toki hintansa väärti. Demariehdokkaat, kuten myös monet muut, kiipeilevät aivan itse pimeissä rappukäytävissä ja kiroilevat summereita. Itella ei hoida jakelua, vaan työ tehdään itse, kustannussyistä. Talkoopuoluelaisina itseään markkinoivat eivät sen sijaan käsiään likaa. Ilmaisen viinan kaataminen nuorten kurkkuun äänten toivossa on varsin kyseenalaista ihan sellaisenaan. Mutta hei, tärkeintähän on hyvä meininki eiks jee!

Rahoituksesta voi myös tehdä politiikkaa. Vihreät julkaisivat eilen vaalirahoituksensa. Varsin tervetullut ele jota toivoisi muidenkin seuraavan, ei siinä mitään. Tosin oleellista varsinaisen puoluerahoituksen lisäksi on, ja näissä vaaleissa korostuneesti, ehdokaskohtainen rahoitus.

Ajankohta kuitenkin hieman mietityttää ja vie hiukan pohjaa avaukselta. Jos haasteeseen aidosti haluttaisiin vastauksia, olisi se tehty jo ajat sitten eikä silloin kun vaaleihin on aikaa vajaa viikko. Rahoituksen julkaisemisella tässä vaiheessa taidetaan siis kuitenkin hakea enemmän positiivista julkisuusarvoa ja suunnata keskustelua siihen miten tehdään sen sijaan mitä tehdään, jos valtaan päästään.

Vaaliohjelmia

Tämä päivä on Martti Ahtisaaren, mutta huomiota saavat myös puolueiden vaalimainokset. Kadunvarsimainoksia on jo ehditty haukkua toisiaan muistuttaviksi. Viime vaaleissa tv-mainokset nousivat hyvinkin keskeiseen asemaan. Nyt vastaavaa tuskin tapahtuu. SDP kampanjoi nuoren puoluejohdon voimin, mutta tv-mainonnassa puhutaan kolmesta tavoitteesta vanhusten kasvoin ja äänin. Koska mainoksista ei saada suurta keskustelua aikaan, voisikin toivoa että tällä kertaa voitaisiin keskittyä asioihin. Kansallisilla vaaliohjelmilla ei kunnallisvaaleissa ole yhtä suurta merkitystä kuin eduskuntavaaleissa, mutta jotain niiden pohjalta voidaan hahmotella.

Kokoomuksen vaaliohjelmassa on paljon kiittämisenkin arvoista. Ohjelman erityinen ansio on sen kaavoitukseen liittyvissä linjauksissa. Vaikuttaa siltä, että ainakin ohjelmatasolla golfkenttä- ja omakotitalopuolue on jossain määrin tunnustanut tiiviin rakentamisen hyödyt. Tätä on pidettävä hyvänä edistysaskeleena, joka on aidosti tärkeä koska Kokoomus on lähes kaikkien suurten kaupunkien, ja monen keskeisen kehyskunnan suurin puolue. Hyvää on myös koulutusmäärälinjaus suhteessa lääkäreihin. Kokoomuksessa on usein esiintynyt halua koulutusmäärien leikkaamiseen, kunnallisvaaliohjelma kuitenkin korostaa koulutuksen lisäämistarvetta.

Erikoista on, että asuntopolitiikasta ei kaavoituksen lisäksi ohjelmassa puhuta riviäkään. Vuokra-asuntotuotannosta voisi kuvitella kaupunkipuolueen olevan kiinnostunut - mutta ei ole. Turussa Kokoomus on ollut aktiivisesti tukemassa kaupungin vuokra-asuntojen myyntiä. Myyntiä perustellaan taloudella. Kuinka taloudellista on ajattelu, josta syntyy kertaluonteisia tuloja ja pysyviä menoja mm. kohoavien sosiaalimenojen kautta, onkin sitten toinen kysymys. Vuokra-asuntojen tarjonnan lisääminen olisi järkevää niin sosiaalipoliittisesti, taloudellisesti, elinkeinopolitiikan näkökulmasta kuin nyt jo suhdannepoliittisestikin. Kokoomus ei näin kuitenkaan näytä ajattelevan.

Huomionarvoinen on myös kysymys vanhemmuuden kustannusten jakamisesta. Kokoomus ei vaadi, että työnantajat korvaisivat nämä kustannukset täysimääräisesti, vaan vaativat nimenomaan valtion korvaavan ne. Tavoitteesta, jakamisesta, kaikki ovat varmasti samaa mieltä, mutta keinoissa on eroja. Työssäkäyntiä koskevassa osiossa korostuu vaatimus työmarkkinoiden joustavuudesta. Ongelma vain on, että kovin usein työ joustaa vain yhteen suuntaan. Osa-aikatyö on hyvä silloin, kun se on yksilön valinta, ei silloin kuin se on pakko.

Toimeentulokysymykset saavat huomiota vain vähän. Kuntarakenteeseen tai valtio-kuntasuhteeseen ei myöskään löydy minkäänlaisia linjauksia. Mitä tulee palveluiden järjestämissuhteisiin, koskee ainoa viittaus terveyspalveluita, joiden kohdalla Kokoomus kannattaa kuntayhtymämalleja. Myöskin Miguel Maahanmuuttaja on kadonnut kiinnostavien kysymysten joukosta. Tätä on pidettävä suurena puutteena. Maahanmuuttajien integroitumisen kannalta äärimmäisen keskeiset kielenopetuspalvelut ovat jo olleet tulilinjalla tämän hallituksen aikana.

Kokonaisuutena ohjelma jatkaa verrattain sisällöttömällä linjalla, josta Kokoomuksella toki on hyviä kokemuksia viimeisistä vaaleista. Juuri mitään sellaista ei sanota, josta joku voisi olla eri mieltä, eikä reunaehtoja tarkastella. Kysymys kuuluukin, onko aika muuttunut eduskuntavaaleista, jolloin imago oli sisältöjä tärkeämpi. Ohjelmansa perusteella Kokoomus luottaa siihen ettei ole.

Pro Vapaavuori

Monien vasemmistolaisesti ajattelevien mielestä nykyhallituksessa on yksi ministeri ylitse muiden. Ja tämä ministeri ei ennakko-oletuksista poiketen löydy vihreiden ministeriryhmästä, jonka olemassaoloa tuskin huomaa, vaan Kokoomuksesta. Ei ole paljoa aikaa, kun tiedustelin eräältä kokoomuslaiselta ystävältä mihin osoitteeseen voi lähettää fanipostia siten, että asuntoministeri Vapaavuori varmasti sen lukee.

Jan Vapaavuori aloitti kautensa näkyvästi nostamalla agendalle asunnottomien asiat. Perustettiin "viisaiden ryhmä" pohtimaan asiaa. Viisaan määritelmän täyttämiseen, toisin kuin niin usein, ei tarvittu sopivaa puoluekirjaa, vaan porukkaan mahtui poliittisista toimijoista mm. ehkä Suomen parhaiten asunnottomien asioista kartalla oleva Ilkka Taipale (sd), sekä Paavo Voutilainen, jonka näkemys mm. yhteiskunnallisesta palveluntuotannosta ei välttämättä vastaa Kokoomuksen yleisesti suosimaa linjaa.

Raportti valmistui ja asia katosi julkisuudesta, mutta toisin kuin niin monesti, asia näyttää jäävän elämään taustoissa -ja sille saattaa aidosti tapahtua jotain. Dialogi-lehdessä on uskoa luova artikkeli, neljän viisaan ryhmän esitykset johtivat aitoon lisärahoitukseen. Valmista ei tällä vaalikaudella tule, mutta hyvään vauhtiin päästään, ja homman laittamisesta kunnolla liikkeelle saa ministeri Vapaavuori ottaa sulan hattuunsa.

Kauppakeskuskeskustelun ja sen nyanssit tuntevat jo kaikki, mutta mistä Vapaavuoren "muodonmuutoksessa" on kyse? Jos kyseessä ei olisi ministeri, voisi arvella hommassa olevan kyse Kokoomuksen siellä sun täällä harrastamasta kaksilla korteilla pelaamisesta. Mutta Vapaavuori kykenee aidosti vaikuttamaan asiaan. Ei ole paljoa aikaa, kun "aitona oikeistolaisena" kampanjoinut Vapaavuori oli tunnettu äärimmäisenä markkinaliberaalina. Hän vaikuttaa kuitenkin kasvaneen tehtäväänsä, näyttää kykenevän muuttamaan mielipiteitään uuden tiedon valossa, ja omaavan silmää erityisille urbaaneille ongelmille kuten asunnottomuudelle. Ei paha, itse asiassa oikein hyvä.

Pohjaa sinipunalle?

Jyrki Katainen otti viime sunnuntaina 25.5. kantaa verojärjestelmän uudistamiseen Helsingin Sanomissa. Perusvirityksenä ideoissa oli palkkatuloverotuksen ja pääomatuloverotuksen välisen eron pienentäminen sekä työllistävien veroratkaisujen suosiminen. Kokonaisveroasteen laskemista Katainen ei haastattelun mukaan pidä erityisen tavoiteltavana.

Ehdotukset ovat oikeansuuntaisia, eikä niitä pidä tuomita siksi, että nykyinen hallitus tekee pitkälti täysin päinvastaista politiikkaa. Katainen mainitsee haastattelussaan tämän vaalikauden kuluvan uudistusten suunnitteluun, jonka jälkeen asiaan voitaisiin ottaa kantaa eduskuntavaaleissa. Sen voisikin nähdä yritykseksi rakentaa siltaa sosialidemokraattien suuntaan talouspolitiikassa -ja samalla pohjaa sinipunahallitukselle tulevien eduskuntavaalien jälkeen vaalituloksen sen mahdollistaessa.

Perusidea pääomatuloveron ja ansiotuloverojen välisen eron kaventamiseksi on laajalti hyväksytty myös oppositiossa, ainakin pääpuolueessa. Lopulliset tarkat tavoitteet voivat toki olla erilaisia. Voisi kuvitella Kokoomuksen tavoitteenasettelun olevan huomattavasti lähempänä tasaveroa kuin demarien. Mikäli, kuten tavoiteltavaa on, pääomatulovero saataisiin progressiiviseksi, kiistaa käytäisiin progression jyrkkyydestä sekä korkeimmasta veroasteesta. Verotuksen merkitys ja tehtävä tuloerojen tasaajana kun voidaan ymmärtää melkoisen eri tavoin.

Kulutus- ja ympäristöverojen korotus on sekin oikeansuuntainen idea, joskin jälleen on pohdittava uudistusten tulonjakovaikutuksia. Kyseiset verot, yksittäisiin ihmisiin osuessaan, ovat luonteeltaan regressiivisiä eli kohtelevat kovemmin vähävaraisia kuin varakkaita. Veronkorotukset kulutuksessa eivät tunnu paksussa lompakossa vastaavasti kuin ohuemmassa, vaikka elämäntyyli näissä piireissä on usein ekologisesti vastuuttomampi. Tulonjakovaikutusta pitää näissäkin miettiä.

Ja entä sinipuna? Mahdollisuus huomattavasti nykyistä tehokkaampaan kuntapolitiikkaan sekä aktiiviseen Eurooppa-otteeseen lisääntyisivät huomattavasti. Kaupunkien ongelmiin, jossa suurin osa suomalaisista nykyisin asuu, kiinnitettäisiin enemmän huomiota, ympäristöpolitiikkaan erityisesti maatalouden päästöjen ja yhdyskuntarakenteiden eheyden osalta tulisi uutta ryhtiä. Ta vallisen kaiken maksavan työtätekevän murheisiin saatettaisiin kiinnittää nykyistä enemmän huomiota, nythän politiikka on keskittynyt lähinnä verovapaan eliittiluokan luomiseen. Veropolitiikan yksityiskohdista tulisi takuuvarmasti riitaa, mutta suunnan ollessa yhtäläisen, myös kompromissiin lienee mahdollisuus.

Talkoissa

Eilen oli toivotalkoopäivä. Itse Kaisaniemen puiston läpi kävelleenä paikallistin kaksi nuorehkoa miestalkoolaista. Roskiin tartuttiin sinisten työrukkasten sormenpäillä ja talkoisiin oli näemmä varustauduttu virheettömän sileällä vaaleansinisellä, ylös asti napitetulla kauluspaidalla. Tilanne ei vaikuttanut olevan kovin kotoisa, mutta lopputulos, siistimpi puisto, on tärkein ja kaikkien iloksi. Puhumattakaan siitä, että mainonta oli hyvää ja idea suorastaan erinomainen. Mutta problematisoidaanpa taustalla olevaa ajattelua hieman.

Talkoita tehdään perinteisesti omassa paikallisyhteisössä ja niihin liittyy vahva tunneside yhteisöön. Ajatus naapurustosta ja siinä syntyvästä yhteisöllisyydestä ja keskinäisestä avusta on hyvin suosittu esimerkiksi USA:ssa. Ronald Reagan puhui aikoinaan juuri tällaisesta yhteisöstä "Amerikan peruskalliona". Toivotalkooideassa on jotain samankaltaista, "me" pidämme itse huolen omasta yhteisöstämme. Amerikkalaisessa mallissa vastuuta laajemmasta yhteiskunnasta kannetaan esimerkiksi hyväntekeväisyydellä. Jos kannetaan.

Julkisen hyvinvointikoneiston ongelma voi ajoittain olla avun ja tuen persoonattomuus. Vastapainona on tasa-arvo, kaikki ovat juridisesti samalla viivalla. Pienyhteisöissä tapahtuva huolenpito ja välittäminen voi olla parhaimmillaan ottaa ihmisen huomioon julkista tahoa paremmin yksilönä. Kääntöpuoleksi nousee kuitenkin tämänkaltaisiin yhteisöihin muodostuva holhous ja moralismi. Yhteisön yhteiset "arvot" määrittelevät usein yhteisön vahvat jäsenet eikä välttämättä järin demokraattisesti. Tällaiset pienyhteisöt ovat usein konservatiivisia, tai ainakin niillä on taipumus muuttua sellaisiksi.

Hyvinvointivaltiota syytetään ajoittain ihmisten välisen "luonnollisen" yhteisöllisyyden heikentämisestä ja ihmissuhteiden byrokratisoimisesta. Sinällään väitteessä on totta se, että valtion uudelleenjaossa solidaarisuus kohdistuu yhteiskunnassa laajemmin, myös sellaisiin ihmisiin, joita ei henkilökohtaisesti tunneta. Tässä tilanteessa suhde on väkisinkin julkisen tahon välittämä. Hintana on oman panoksen "luisuminen" välittömän näkökentän ulkopuolelle, mutta saamapuolella tasaisempi hyvinvointi laajemmassa yhteiskunnassa ja avun saamisen riippuminen nimenomaan kansalaisena olemisesta ja tiettyjen, lakiin perustuvien velvoitteiden noudattamisesta, ei pärstäkertoimesta.

Talkoohenki on hyvästä, kaikkea lähiyhteisötoimintaa on hyvä kannustaa ja erityisesti hyvinvointivaltion palvelujärjestelmää kehitettäessä tulee jatkuvasti miettiä miten ihmisten osallisuutta voitaisiin lisätä ja miten palveluita räätälöidä kohtaamaan jokaisen tarpeet. Mutta onko tästä koko sosiaalipolitiikan ohjenuoraksi? Tuskin on, sillä yhteiskunnan jakautuessa tulotasoltaan ja ennen kaikkea kulttuurisesti entistä selkeämmin, keskinäinen solidaarisuus alkaa kohdistua pienempiin ryhmiin. Tätä tukee asuinalueiden eriarvoistuminen. Lähtökohtien ja sitä kautta mahdollisuuksien tasa-arvon luominen tulee entistä vaikeammaksi mikäli vastuuta laajamittaisesti yksityistettäisiin.

On empiirinen tosiasia, että siellä, missä sosiaalipolitiikka on ennen muuta köyhyyspolitiikkaa, toisin sanoen sitä, että julkinen taho huolehtii pienituloisimmista ja muut järjestävät turvansa itse, erot rikkaiden ja köyhien välillä ovat suurimmat. Järjestelmä siis toimii tasan päinvastaisesti kuin millä sitä propagoidaan. Sen sijaan maissa, joissa sosiaalipolitiikka on ollut julkisvetoista ja koskenut kaikkia, erot ovat olleet pienimpiä. Ilmiötä on selitetty mm. sillä, että veronmaksumoraali on pysynyt korkeana ja vaurastuminen on koitunut ainakin osin myös köyhimpien hyväksi heidän palvelu- ja etuustasonsa seuraillessa paremmin laajaa keskiryhmää.

Entä Suomi 2008? Porvarihallitus ajaa poispäin pohjoismaisesta mallista. Keskiryhmien osuutta hyvinvointivaltion tuotoksista vähennetään ja kehitetään järjestelmää, jossa julkinen taho kantaa vastuuta nimenomaan ja vain heikoimmista. Keskiryhmille myydään samalla ihannetta "self-made-manista", tällä kertaa vain perisuomalaisten talkoiden nimellä. Kauniissa paketissa voikin piillä yhteiskunnallisesti varsin kyseenalaista materiaalia.

Puolueiden demokraattisuudesta

Kaikissa yhteiskunnallisissa liikkeissä on taipumusta harvainvaltaan. Ei liene sellaista puoluetta, kansalaisjärjestöä tai muuta yhteiskunnallista organisaatiota, jossa ei syntyisi jonkinlaista porukkaa jolla on enemmän valtaa yhteiseen tavoitteenasetteluun kuin muilla. Mutta eroja on.

SDP:ssä on keskusteltu paljon jäsendemokratiasta ja sen kehittämisestä. Parannettavaa todellakin on. Ällistyttävää kuitenkin on, miten vähällä muut puolueet pääsevät, niin median kuin omien jäsentensä taholta. Yksilön asialla yksilöllisesti liikkuva Kokoomus toimii hyvänä esimerkkinä.

Kun Kanervan laiva alkoi upota, kaikki toistelivat yhtenään miten yksin Kataisella on valta aiheesta päättää ja kuten hän sitten päättikin. Kukaan ei erityisesti kysellyt miksi päätös on yksin puolueen puheenjohtajan.

Eräs toveri esitti hyvän kysymyksen, mitä jos kyseessä olisikin ollut SDP? Demariministeri olisi törttöillyt ja sen jälkeen kaikki näkyvät sosialidemokraatit olisivat hokeneet: Heinäluoma päättää. Arvattava reaktio osasta mediaa ja kaikkialta oikeistosta: miten epädemokraattista, mitä junttausta! Kun Katainen toimii tällä tavoin, ei ketään kiinnosta.

Toinen esimerkki, paljon puhuvampi, vaikuttaa olevan ehdokasasettelu. SDP kokoaa listansa suurin osin jäsenäänestyksellä paikkakunnilla, joilla halukkaita on enemmän kuin listalla tilaa. Toisin sanoen puolueen jäsenillä on oikeus päättää suoraan suurimmasta osasta ehdokkaita.

Mutta miten toimii "yksilön puolue"? Iltalehden mukaan ainakin Helsingissä yksi ihminen valmistelee ja tuo listansa piirikokouksen hyväksyttäväksi. Toisin sanoen rivijäsenellä ei ole pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa ehdokasasetteluun, muutoin kuin ilmoittamalla oma kiinnostuksensa ja jäädä odottamaan armopalaa. Täydellistä pienen piirin eliittivaltaa. En tiedä kuinka paljon tästä Kokoomuksessa keskustellaan, mutta syytä olisi.

ps. Attacin puheenjohtaja Mikko Sauli ottaa kantaa SDP:n uudistumiskeskusteluun 24d:n kolumnistina. Tutustu.

Vaihto

Kanervan kujanjuoksu päättyi. Viesteistä ministeri olisi voinut selvitäkin, mutta valehtelusta ei. Selittely, kiistäminen, kiistämisen kiistäminen ja pelko jatkuvista paljastuksista loivat noidankehän, josta ei ollut paluuta. Kansallisesti päätös oli tärkeä. Suomella ei ole varaa ulkoministeriin, jonka korvat heiluvat ja jonka uskottavuus on nollissa.

Uuden ulkoministerin nimi ei ollut yllätys. Alexander Stubbin nimi esiintyi spekulaatioissa jo porvarihallituksen alkutaipaleella, jolloin veikkaus jäi vielä realisoitumatta. Erinomaisen ulosannin, korkean koulutuksen ja hyvän kielitaidon omaava nuorehko europarlamentaarikko on hyvä käyntikortti missä tahansa. Osaamistakin Stubbilla kiistatta on. Mutta onko hän poliitikko, poliittinen johtaja, linjanvetäjä? Ei toistaiseksi. Käsitystä ei ole myöskään siitä, miten korostuneen "yksilöllinen pelaaja" soveltuu hallitustyössä tarvittavaan joukkuepeliin. Tämän kertonee aika.

Ulkopoliittisesti tilanne on mielenkiintoinen. Nato-suuntaus voimistuu. Tämä taas ei välttämättä ole mieleen Kokoomuksen hallituskumppaneille. Asetelman selkiytyminen saattaa kuitenkin palvella julkista keskustelua. Fakta on kuitenkin se, että Stubbin valinnan myötä Kokoomuksen seuraavat 30 vuotta tv-kameroiden edessä liikkuva kaarti alkaa olla kasassa. Ja europarlamenttiin matkaa ensi vuonna Lokalahden leijona.

Eki vs Ike

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen selitteli Kanerva-kohua omilleen viikonloppuna ja keräili pisteitä kertomalla "kuinka kyrsii". Samalla hän arvioi Kanervan suorituksia suhteessa edeltäjäänsä ulkoministeri Tuomiojaan ja katsoi Kanervan tekevän parhaansa muuttaakseen suuntaa. Arviolle lieneekin tilausta. On todellakin syytä katsoa taaksepäin ja arvioida ulkopoliittisen johdon vaihdon seurauksia.

Ulkoministeri Tuomioja keräsi valtavan kansainvälisen arvostuksen Libanonin kriisin aikana. Tuolloin Suomen ulkoministeri esiintyi maailman mediassa lähes päivittäin. Mediaosumien määrä ei tosin ole porvarihallituksen myötä erityisesti vähentynyt. Sen sijaan teema on vaihtunut, nyt ministerimme tunnetaan vikkelästä tekstiviestisormestaan.

Viime kaudella ulkopoliittinen johto pysyi verrattain selkeästi Merikasarmilla. Tänä vuonna voidaan perustellusti kysyä kuka on asiapuolella hallituksen ykkönen. Vuoden siteeratuin -ja selitellyin- ulkopoliittinen lausuntohan tuli puolustusministeriöstä. Sotaministeri Häkämies veteli Venäjä-lausuntojaan takaisin. Ministerin kunniaksi on sanottava, että sittemmin hän on pysynyt hiljaisempana ulkopoliittisissa kysymyksissä. Odotamme samaa valtionyhtiöiden osalta.

Toki lastentaudeista kärsinyt, mutta silti innovaationa aivan uutta aikaa edustaneesta Helsinki-prosessista ei ole enää kuultu. "Uusi ulkopolitiikka" on tarkoittanut oikeudenmukaisemman globalisaation tavoitteen siirtämistä hyllylle kahdenvälisten USA-suhteiden tieltä, joita hoidetaan ammattitaidolla joka saa virkapuolen edustajat lähes kyynelten partaalle. Asiaa ei laisinkaan auta se, että nykyisen ulkoministerin paras osaaminen löytyy urheilujärjestöistä, eikä vanhoilla hyvillä neuvostokontakteillakaan ole enää vastaavaa arvoa kuin silloin ennen. Englanti sujuu sentään hieman paremmin kuin Vanhasella, joka ei tosin paljoa vaadi. Kun on lusikalla annettu, ei voi ämpärillä ottaa.

Yhdessä asiassa Kanerva ohittaa kyllä edeltäjänsä ja se on palstamillimetrien määrä "kevyemmässä" lehdistössä. Tämä toki lisää lehtien menekkiä ja saa aikaan hauskuutta työpaikoilla, jolla on tunnetusti työhyvinvointia lisäävä vaikutus. Kirjallisessa tuotannossakaan Kanerva ei välttämättä häviä niin paljoa, sillä vaikka Tuomioja julkaisee Tieto-Finlandialla palkittavia teoksia, niitä ilmestyy harvoin. Kanerva tuottaa nopealla tahdilla satoja kertoja 160 merkkiä.

Katainen on oikeassa. Porvariministerit ovat todellakin tehneet parhaansa pyyhkiäkseen Tuomiojan kauden historiaan ja saaneet vuodessa paljon aikaan. Ministereitämme ei enää maailmalla arvosteta, vaan heille nauretaan ja agenda on muuttunut globaalin vaikuttavuuden sekä verkostoinnin etsimisestä kotimaan yleisölle vaikuttavissa kulisseissa poseeraamiseksi. Finis Finlandiae.

Klovni

Ilkka Kanerva on merkillinen mies. Kun hän muutamia vuosia sitten hävisi Kokoomuksen puheenjohtajavaalin Jyrki Kataiselle, oli moni valmis toteamaan Iken suuruuden päivien menneen. Näin ei kuitenkaan ollut. Kanerva nousi "tulevaisuuteen" suuntaavan porvarihallituksen ulkoministeriksi, ja jatkoi luontevasti neuvostoaikana omaksumillaan opeilla eri ilmansuunnassa.

Richard Muller summasi Suomen ulkopoliittisen johdon USA-saldon Turun Sanomissa karusti. USA-vierailujen kärki olikin kotimaan yleisössä ja kylläpä viesti meni läpi! Media laski eri puolueiden edustajien saamien kutsujen määrää ja kuvasi "meidän Ikeä" Valkoisessa talossa. Samaan aikaan ruotsalainen media ryöpytti omaa pääministeriään, koska hän ei ollut ottanut USA:n ihmisoikeusloukkauksia puheeksi omalla vierailullaan. Noina päivinä hävetti olla suomalainen.

Mullerin kolumni ei ole ainoa vastatuulta aiheuttava tekijä. Kanervalla on ennenkin ollut vaikeuksia antaa itseään puolta nuorempien naisten olla rauhassa. Näistä osa taas käyttää "kiss and tell" -henkisesti vanhaa hassahtanutta setää hyväkseen saadakseen julkisuutta. Marika Fingerroos, Anne-Mari Berg ja nyt Dolls-Johanna. Lista on loputon ja saanee jatkoa jälleen muutaman kuukauden "selibaatin" jälkeen. Vaikkei kyseessä mielestäni suoranaisesti olekaan työn hoitoon vaikuttava tekijä, niin haluaisin silti kysyä, miksi Iken piti taas ensin valehdella viestien olemassaolosta? Epärehellinen mielenlaatu nimittäin vaikuttaa viran hoitoon.

Tämä kuvio tuskin kääntyy poliittiseksi voitoksi. Veikkaisin kuitenkin ettei tälläkään ole mitään vaikutusta Kanervan poliittiselle kannatukselle. Turun seudulta löytyy aina sen verran auktoriteettiuskoisia reppanoita, jotka äänestävät sankarinsa Arkadianmäelle niin kauan kuin hän ehdolla on. Mitäpä siitä, että kaikkia muita lähinnä joko suututtaa, naurattaa tai säälittää. Tai naurattaisi ja säälittäisi, ellei kyseessä olisi tehtävä, joka ansaitsisi tulla hoidetuksi kunnolla.

Sanat viikonvaihteeksi

SDP:n pj-kierros käynnistyi eilen televisiossa. Eilinen A-Talk jätti vielä hieman kylmäksi, kunnon asiaan ei päästy. Sinällään ehdokasnelikko on varmasti lämmettyään pätevä ja monipuolinen ja he näyttivät myös tulevan kohtuullisen hyvin toimeen keskenään. Onnistujia olivat Tuomioja ja Kumpula-Natri, Urpilainen jäi vielä hieman varjoon. Filatov onnistui näyttämään siltä, mikä hänen vahvuutensa onkin, kompromissilta.

Vihreänä valituksi tullut kansanedustaja Merikukka Forsius loikkasi Kokoomukseen. On helppo yhtyä monessa paikassa esitettyihin arvioihin, keskimääräinen taso kohosi sekä vihreässä että sinisessä eduskuntaryhmässä. Huomionarvoista on kuitenkin tasainen virta vihreistä poispäin ja nimenomaan kohti oikeistoa. Luukkainen ja Kouros lähtivät jo, Forsius nyt. Kertooko tämä laajemmasta ilmiöstä?

Juha Peltonen jatkaa rehvakkaan raisulla linjalla myös tämän päivän Demarissa. En viitsi puuttua siihen, keitä Peltonen haluaa potkia päähän buutseillaan, mutta hänen journalismikäsityksensä on sanalla sanoen erikoinen. Hänen mukaansa puolueen "päälinjaa tukevia näkemyksiä tulee esitellä enemmän kuin muita". Ensinnäkin minusta puolueen päälinjaa on aika ajoin melkoisen vaikea hahmottaa ja uskoisin, että se on jatkuvasti jonkinlaisen keskustelun kohteena. Toiseksi kuvittelisin, että erityisesti mielipidepalstalla kriteerinä ei olisi tuo jonkin (minkä?) tahon määrittelemä "päälinja", vaan juttujen journalistinen taso sekä palstatilan määrittyminen suhteessa siihen miten paljon tietyn näkemyksen omaavia mielipiteitä lehteen tulee. Mutta minä en toki ole journalisti.

Ja vielä oikein asiasta. Sosiaaliturvan valitusjonoille on tehtävä jotain. Helsingin Sanomat poimi asian näyttävään uutiseen jokin aika sitten. Tämä huoli erityisesti sosialidemokraattien on kuultava. Porvarihallitus ei ole lisännyt, pikemminkin päinvastoin, valitusten käsittelyn resursseja. Vuosien jonoihin nääntyvät ovat enimmäkseen matalasti koulutettuja, rankassa ruumiillisessa työssä terveytensä menettäneitä reilu viisikymppisiä. Heitä uhkaa pitempiaikainen toimeentulo-ongelma yhdessä luottamuksen menettämisen kanssa. He ovat suuri ja kasvava joukko maan hiljaisia, joille hyvinvointivaltio on kääntänyt selkänsä.

Omistajaohjaus (kok.)

Huomaako kukaan muu tässä mitään epäjohdonmukaista?

Häkämies 6.11.2007: "Valtio ei saa puuttua Stora Enson toimintaan!"
Häkämies 3.1.2008: "Valtio haluaa torjua islantilaissijoittajat!"

Osakkeenomistajien etu kuulemma vaatii jälkimmäisessä toimenpiteitä. Oli niin tai näin, voidaan kysyä miksi näin ei edellisessä ollut?

Markkinakeinottelun vuoksi tapahtuvaa tuottavan tuotannon alasajoa ja laajamittaisen työttömyysongelman aiheuttamista jo valmiiksi vaikeassa tilanteessa olevalla alueella ei valtio vastustanut. Vaikka valtion omistajaosuus -ja valtionhan "omistavat" kai kansalaiset, eikö niin- on Stora Ensossa aivan toista luokkaa kuin Elisassa.

Omistajapolitiikka on ainakin toistaiseksi ehkä kaikkia muita politiikan aloja selkeämmin osoittanut sen, mistä suomalaisessa vallanvaihdossa on kyse. Hyvää krapula-aamua Suomi!

Sammakoita

Puolustusministeri Häkämiehen puheenvuoro on herättänyt ansaittua keskustelua. Ellei kyseessä olisi vakava asia, voisi isojen poikien huomiosta villiintyneelle Häkämiehelle naureskella. Nyt ei kuitenkaan naurata.

On syytä kysyä, mihin kyseisellä puheella, pidettynä tuossa paikassa, pyrittiin? Säikyttelemään suomalaisia? Vannomaan uskollisuutta Amerikalle? Valmistella kansaa Natoon liittymiseen? Venäläistä voimapolitiikkaa arvostellaan syystä. Jostain syystä USA:n vastaava ei kuitenkaan kokoomusministereitä huoleta.

Maantieteelle emme voi mitään ja Venäjällä tulee aina olemaan korostunut rooli siinä, miten Suomi omaa turvallisuusympäristöään hahmottaa. Varautuakin pitää. Kuitenkin on ulkopoliittisesta näkökulmasta erikoista, että naapurimaa leimataan kategorisesti suurimmaksi turvallisuusuhaksi, varsinkin kun valmisteltavaa selontekoa laativan työryhmän vetäjä on todennut Venäjän merkityksen pikemminkin vähenevän kuin korostuvan, erityisesti mitä tulee sotilaalliseen uhkaan.

Olisi mielenkiintoista tietää, ketä Häkämies edusti puhetta pitäessään. Suomea? Itseään? Vaiko Kansallista Kokoomusta? Tiesiköhän tasavallan presidentti puheen sisällöstä, tai hallitus? Olen monien kokoomuslaisten kanssa samaa mieltä siitä, että ulkopoliittista keskustelua olisi Suomessa syytä avata ja tuoda mukaan "päivän agendaan" ja arvioinnin kohteeksi. Olisiko siihen kuitenkin joitain muita keinoja kuin ampua seinät reikiä täyteen ja sen jälkeen keskustella vahingoista?

ps. myös pienemmät vihreät sammakot hyppivät. Täti Vihreä ehdotti pari päivää sitten YLEn Pohjois-Karjalan radiossa maastoautotukea. Vihreiden mielestä maaseudun teitä ei kannata korjata, vaan pitää tukea jumalattomasti polttoainetta syöviä ja tiet käyttökelvottomiksi runnovia maastoautoja. Tuki koskisi varmasti ja erityisesti myös hänen omaa maasturiaan. Maastoautotukeen liittyisi toki myös polttoaineverosubventio syrjäseuduille. O tempora o mores.

Takaisin bilateraaliin

Jyrki Katainen piti ulkopoliittisen linjapuheen. YK ja ylikansalliset elimet väistykööt, täältä tulee uusi ja raikas tuulahdus 70-luvulta bilateraalisten suhteiden muodossa. Nykyiseltä ulkoministeriltä tätä olisi vanhojen näyttöjen perusteella voinutkin odottaakin, vasta neljännellä kymmenennellään olevan puoluejohtajan kyseessä ollessa "näkemys" oli surkea rimanalitus. Tiedon puutteen voi antaa anteeksi, se on korjattavissa, sen sijaan näkemyksen puute on vaikeammin autettavissa.

Ennen kumarrettiin itään. Nyt kumarretaan aivan yhtä kritiikittä länteen -ja lasketaan pisteitä "erityissuhteiden" perusteella aivan kuten ennen vanhaan toiseen suuntaan. Mutta: USA:n nykyhallinto vetelee viimeisiään ja sen vuoksi Bush-Rice-pisteiden laskussa ei ole juurikaan mieltä. USA-suhteet ovat luonnollisesti tärkeitä, mutta kritiikittömän Amerikan-ihailun, kuten minkä tahansa kyseenalaistamattoman palvonnan, toivoisi kuuluvan historiaan.

Katainen vaati tavoitteellista, realistista ja aktiivista ulkopolitiikkaa. Hyvä tavoite, haluaisin nähdä sen henkilön, joka on näistä otsikoista eri mieltä. Mutta kuten aina, oleellista eivät ole termit, vaan niille annettu sisältö. Kataiselle ei vaikuta merkitsevän mitään se, että Suomi on pyrkinyt olemaan aktiivinen aivan uudenlaisten yhteistyöelinten luomisessa. Myöskään yhteiselle toiminnalle ei juuri arvoa anneta, ainakaan YK:n puitteissa. Samaan aikaan puhutaan vastuun kantamisesta ja luistellaan ulos sieltä, missä eniten olisi tehtävää -ja voitettavaa. Mieleen tulevat kummisetä Niinistön vastaavankaltainen visiottomuus ja näköalattomuus tilanteessa, jossa hän saarnaa taloudellista maailmansotaa.

Suomen vaikutusvalta yksittäisenä valtiona nojaa tulevaisuudessa ennen muuta siihen, missä määrin kykenemme osoittamaan esimerkillämme johtajuutta. Tähän meillä on erittäin hyvät mahdollisuudet. Suomi kuuluu siihen harvalukuiseen joukkoon maailman maita, joissa taloudellinen menestys ja sosiaalinen eheys on kyetty verrattain hyvin yhdistämään. Samalla meillä on mahdollisuus rakentaa maastamme esikuvaa myös ympäristökysymysten suhteen. Sen sijaan kahdenvälisissä kabinettisuhteissa tulemme varmasti aina kuulumaan kolmosdivariin. Puhumattakaan siitä tosiasiasta, että todelliset vaikuttamisen paikat globaaleihin kysymyksiin jäävät haaveeksi, mikäli monenkeskisen järjestelmän väheksyminen otetaan ohjenuoraksi.

Ehkä Kataisen ajattelun taustalla on sama motiivi kuin niin monella Kokoomusnuoriin liittyvällä reppanalla. On vain siistiä hengata "menestyjien" kanssa sen paremmin mitään ajattelematta tai problematisoimatta, ja olla tajuamatta, että kyseiselle porukalle itse asiassa naureskellaan. Sääliksi käy.

Pehmeää puhetta porvarisiivestä

Kansanedustaja Petteri Orpo kirjoittaa viime perjantain (10.8.) Turun Sanomissa Kokoomuksen vaalilupauksista. Kirjoitus ansaitsee muutaman kriittisen huomion paitsi kyseenalaisesta oman hännän nostelusta, myös suoranaisesta totuuden muuntelusta.

Suuri osa Kokoomuksen vaalilupauksista on hallitusohjelman mukaan jäämässä toteutumatta. Lapsilisiä ei, toisin kuin Kokoomus lupasi, olla sitomassa indeksiin. Päivähoitomaksujen nollamaksuluokan poisto, lasten rankaisu vanhempien työttömyyden vuoksi, on suoraan porvarin kynästä. Palvelumaksujen nosto sekä veroratkaisut, jotka rankaisevat tavallista palkansaajaa ja suosivat maanomistajia kasvattavat tuloeroja entisestään.

Erityisesti lapsilisäkysymys on tärkeä. Kokoomus ratsastaa yksinhuoltajatuen korotuksella, joka on budjettiesityksen ainoa lapsilisiä koskeva parannus. Tämä korotus kuitenkin vähennetään toimeentulotuesta, toisin sanoen tulos on 50000lle lapselle plus-miinus-nolla. Koska lisiä ei ole sidottu indeksiin, inflaatio syö niitä. Kun korotusta ei tule, ne käytännössä laskevat.

Kirjoituksensa lopussa Orpo syyllistyy melkoiseen yksinkertaistukseen väittäessään SDP:n hallituskausia heikoiksi työn kannattavuuden näkökulmasta. Kuten Orpo hyvin tietää, ovat lamanjälkeiset, ensin SDP- ja sitten Keskustavetoiset hallitusvuodet olleet eurooppalaisessa vertailussa työllisyyskehitykseltään erittäin hyviä.

Oheinen näkemys heijastaa myös melkoista epäluottamusta oman puolueen toimintaa kohtaan. Viimeisen 20 vuoden aikana Kokoomus on ollut hallituksessa yhteensä 16 vuotta. Eikö Orpo katso oman puolueensa vaikuttaneen tällä aikaa mitenkään työllisyys- ja sosiaalipolitiikan kehitykseen? Herää kysymys, onko tällaisella puolueella siinä tapauksessa mitään virkaa?

Mielipidekirjoitus julkaistu Turun Sanomissa 11.8.2007 ja Turun sosialidemokraattien kotisivuilla.

Mörköooppera ja kupletin juoni

Maa on saamassa uutta oikeistohallitusta. Tänään varmistuvat Keskustan nimet, jotka tarjonnevat vain rajallisesti yllätyksiä. Vihreätkään eivät yllättäneet spektaakkelillaan, joka tuskin oli paljoa muuta kuin yritys osoittaa hallitukseen menolle kriittisille kannattajille puolueen "avointa keskustelukulttuuria". Kokoomuksen lista sen sijaan tarjosi yllätyksiä - pääasiassa ikäviä sellaisia.

Saatan olla jäävi arvioimaan, mutta minusta oli luojan lykky, että EU-puheenjohtajuus sattui punamultahallituksen kauteen. Minun on vaikea nähdä Ilkka Kanervaa purkamassa Libanonin vyyhtiä. Tuleva ulkoministeri on sosiaalisesti lahjakas, mutta linjanvetäjän tai minkäänlaisen kehittäjän roolia hän tuskin kykenee ottamaan. Kapasiteetti ei yksinkertaisesti riitä pitkästä valtiopäiväurasta huolimatta. Muutenkaan Kanerva ei sovi laisinkaan Kokoomuksen markkinoimaan uudistuslinjaan, mies on vanhan ajan pelin poliitikko. Ainakaan Katajanokalta ei ole lupa odottaa mitään uutta tai dynaamista, pikemminkin ja etenkin päinvastoin.

Jos oli Kanervan kaivaminen naftaliinista yllätys niin sellainen oli myös Suvi Lindenin vastaava ylösnousemus. Menneet skandaalit golfkentistä sikseen, muttei "tuore" ministeri ole ollut järin vakuuttava asiakysymyksissäkään. Entisen opintotukiministerin ehdotus opintotuen uudistamiseksi olisi laskenut tuen tasoa. Positiivisia odotuksia kohdistan lähinnä uuteen asuntoministeriin. Vaikkakin kovan luokan oikeistoporvari, Vapaavuori on osoittanut kiitettävää halua edistää tärkeiksi katsomiaan asioita ja ottaa myös iskuja vastaan. Tämän hän on osoittanut ottamalla roolia koko pääkaupunkiseudun kannalta keskeisessä Sipoo-kysymyksessä.

Hallitusohjelma ei sisällä minkäänlaista hyvinvointivaltion alasajoa, joskin politiikan teolle yleisluonteinen ja ympäripyöreä paperi antaa huomattavasti tilaa. Rahaa ei moniin paikoittain hyviinkin toimenpide-ehdotuksiin juuri osoiteta. Edellä mainitusta on luettava pois ohjelman maatalouspolitiikkaosio, joka on eri maailmasta. Kun koko muu paperi puhuu "kehittämisestä" ja "selvittämisestä", on Keskusta hoitanut oman tonttinsa kuntoon. Konkretiaa löytyy ja rahaa palaa tähän auringonlaskun elinkeinoon 2/3 osaamispanostusten lisäyksistä.

Palvelut eivät puolestaan oikeistohallitusta kiinnosta. Palveluihin panostetaan hallituskauden aikana 250 miljoonaa euroa. Demarien hallituskaudella summa oli 400 miljoonaa euroa, jolla ei kyetty kaikkiin oikeutettuihin tarpeisiin vastaamaan. Lapsilisiä nostettiin demarien vallassa ollessa kaikille, nyt vain suurille perheille. Valtion omaisuudesta pyritään eroon "hallitusti". "Kiitos" pienten ikäluokkien puolesta lypsylehmien hallitusta teuraalle viemisestä.

Eurooppapolitiikkaosio ei huomioi sosiaalista Eurooppaa, tämä teema jääneekin sosialidemokraattien huoleksi. Mitään uutta ei EU-politiikassa näyttäisi tapahtuvan, ellei sellaiseksi lasketa konkreettisempaa maatalouslinjaa. Opintotukikirjaukset ovat sinällään ilahduttavia, mutta toinen aste jää nuolemaan näppejään samalla kun itse rahavaraus näyttäisi tarkoittavan opintorahan nostoa vasta viimeisenä hallitusvuonna, eli vuonna 2010. Vähimmäisturvalla eläjät saavat tyytyä linjaukseen: "sosiaaliturvajärjestelmää kehitetään". Asiakasmaksujen nosto, jotka jo nyt ovat Suomessa EU-keskiarvoon verrattuna suhteettoman korkeat, kuitenkin saa oman mainintansa.

Ohjelma ei myöskään tarjoa mitään konkreettista Kokoomuksen vaalipuheiden katteiksi. "Tempputyöllistäminen" oli slogan numero yksi "tasa-arvotupon" ohella. Työllisyyspolitiikka kuitenkin näyttää jatkuvan samanlaisena, paitsi vähemmän resurssoituna, nyt vain uuden ministeriön alaisuudessa. Koulutusjärjestelmästä puhuttaessa unohtuvat kaikki muut kuin elinkeinoelämän tarpeet. Missä koulutuksen itseisarvo, sivistys, emansipaatio? Ilmeisesti yksityiskouluissa. Palkkatasa-arvopuheet jäävät nekin yleiselle tasolle, luvut ovat unohtuneet matkan varrelle.

Kaiken kaikkiaan yllätyksetön ohjelma, joka puhuu paljon, sanoo vähän ja joka tulee mitä todennäköisimmin lisäämään kansalaisten välistä eriarvoisuutta. Sinällään tätäkään ei voida pitää yllätyksenä. Veroratkaisut tukevat eniten hyvätuloisia sekä vähittäiskaupan katteita. Tosin pahempaakin olisi voinut olla luvassa. Nyt on sosialidemokraattien aika vastata hallituksen politiikkaan omilla rakentavilla ehdotuksillaan.

Eräänä pointtina vielä mainittakoon salkkujako teemoittain. Kokoomuksen tulosta pidettiin hyvänä, mutta minusta Keskusta maksimoi siinä oman aluepoliittisen valtansa. Ainoastaan opetusministeri puuttuu. Varainsiirto keskuskaupungeista maakuntiin käynnistyy kuitenkin varsin mallikkaasti uuden elinkeinoministerin, väyläasioista vastaavan liikenneministerin sekä ympäristö- ja maatalousministerien voimin. Kokoomuksen omahyväisesti virnistelevän puheenjohtajan sekä uusien helsinkiläisministerien hymy tulee vielä hyytymään, kun kepun rahanjakokone pääsee kunnolla vauhtiin.

ps. Kuka muistaa kuka sanoi näin tutun kuuloisesti jo kolmisenkymmentä vuotta sitten?

"Where there is discord , we bring harmony... Where there is despair, we bring hope."

Aivan oikein. Margaret Thatcher. Toivotaan, että tästä kotimaisesta showsta päästään vähemmin vaurioin.