Arvoa omaishoidolle

Omaishoito on eräs niistä hoivan muodoista, joita muistetaan laajalti juhlapuheissa, mutta liian vähän käytännössä. Samaan aikaan kun tavoitteet omaishoidon suhteen ovat korkealla, käytännön näytöt ovat ristiriitaisia. Suurin syy tähän, kuten moniin muihinkin suomalaisen hyvinvointivaltion ongelmiin, on kuntien kirjavuudessa, joka uhkaa kansalaisten välistä tasa-arvoa ja vaikeuttaa tarkoituksenmukaista toimintaa.

Omaishoito on kunnan kannalta erittäin edullista hoitoa. Vuodelta 2004 peräisin oleva Tampereen kaupungin teettämä kustannusvertailu kertoo omaishoidon maksavan kunnalle keskimäärin 745 euroa kuussa. Vanhainkotiasumisen kustannus oli tuossa vertailussa 3240 euroa kuussa. Kun vielä otetaan huomioon se tosiasia, että omaishoito suo hoidettavalle mahdollisuuden elää kotonaan rakkaittensa lähellä ja että omaishoitajat itse ovat harvoin työmarkkinoiden käytettävissä, toisin kuin esimerkiksi lapsiperheiden äidit, on erittäin erikoista, etteivät resurssit ole juurikaan lisääntyneet.

Kuntakohtaiset erot omaishoidon tukemisessa ovat huomattavia. Oikeusturva ei toteudu ja uuden hyvää tarkoittavan lain voimaantulo itse asiassa heikensi monien omaishoitajien asemaa. Lain tarkoituksena oli tervetullut aikomus nostaa pienimpiä tukia, mutta monessa kunnassa tämä nosto rahoitettiin leikkaamalla korkeampia tukia, ei lisäämällä varoja omaishoidon tukemiseen. Tästä myös allekirjoittaneen lähipiirillä on omakohtaisia kokemuksia. Joissakin kunnissa lakiuudistusta käytettiin jopa sopimusten irtisanomiseen jättäen apua tarvitsevat tyhjän päälle.

Raha on vain yksi osa-alue. Yhtä tärkeää on kuin toimeentulosta huolehtiminen on huolehtiminen jaksamisesta. Omaishoito on raskasta ja vaativaa työtä. Vapaanvieton mahdollisuudet ovat jatkuvasti parantuneet, mutta käytännössä jääneet liian usein kuolleiksi kirjaimiksi. Tämä johtuu Omaishoitajat ja läheiset -liiton teettämän selvityksen mukaan pääasiassa tarkoituksenmukaisten tilapäishoitomuotojen olemassaolon puutteesta.

Omaishoidon tulee olla mahdollisuus hoidon järjestämiseksi, ei pakko. Jokaiselle tulee olla olemassa hoitopaikka myös kodin ulkopuolella. Omaishoitoa tulee kuitenkin kannustaa. Siksi siihen liittyvät kysymykset on otettava erityiseen seurantaan niin kunta- ja palvelurakenneuudistuksen yhteydessä kuin tukijärjestelmää tarkasteltaessa. Tuen maksatuksen siirtämistä kunnilta Kelalle on esitetty aiemminkin. Tätä kautta voitaisiin tavoitella yhdenmukaisempia käytäntöjä. Samalla tilapäishoitomahdollisuuksia on lisättävä. Tämä on järkevää paitsi inhimillisestä, myös taloudellisesta näkökulmasta.

Vääryys

Kävin viikonloppuna kotona Kaarinassa tapaamassa vanhempiani ja siskoani. Sisareni on vaikeasti kehitysvammainen ja äitini hoitaa häntä kotona. Iän alkaessa painaa vanhempiani keskusteluun on noussut myös sisareni muuttaminen pois kotoa palveluasumisen piiriin. Muutos on suuri niin siskolle kuin vanhemmillenikin, vaikka Kaarinan kaupungissa vammaispalvelut onkin hoidettu monin paikoin lähes esimerkillisellä tavalla. Toisaalta eräät omaishoidon tukeen liittyvät seikat aiheuttivat jälleen kummastusta liittyen asioiden tärkeysjärjestykseen kunnassa.

Omaishoidon tuki on harkinnanvarainen kunnallinen etuus. Viime vuonna säädettiin uusi laki omaishoidon tuesta, joka pyrki nostamaan pienimpiä palkkioita ja parantamaan omaishoitajien asemaa. Monin paikoin näin on käynytkin, erityisesti suhteessa järjestelmän joustavuuteen ja omaishoitajan lomiin. Rahalliset muutokset voivat kuitenkin paikallisella tasolla, kuten meilläkin, olla karuja. Jotta pienimpiä palkkioita kyettiin nostamaan vaaditulle 300 euron tasolle, leikattiin heiltä, joiden omaishoidon tuki oli korkeampi. Toisin sanoen halua kasvattaa omaishoidon määrärahoja, jotta kaikille olisi niitä vastaavasti riittänyt, ei ollut. Äitini omaishoidon tukeen tuli miltei sadan euron pudotus 539 eurosta 445 euroon kuussa. Tämä tuotiin edunsaajan tietoon ilmoitusmenettelyllä. Tälläkö tavalla raskasta ja pyyteetöntä työtä palkitaan? Prosentuaalinen pudotus on huikea ja edunsaaja on kansaneläkkeellä, ei siis minkäänlainen suurituloinen.

Suomessa on lähes 30 000 omaishoitajaa. Heistä miltei puolet on yli 65-vuotiaita. Omaishoidon tuen kysyntä kasvaa nopeasti väestön vanhenemisen myötä, eikä lohtua tuo se tosiasia, että vuonna 2002 vain 20% kunnista katsoi määrärahojensa riittävän kaikkien kriteerit täyttävien asukkaidensa kotona hoitamiseen. Arvion mukaan ilman omaisten tekemää hoitotyötä 60 000 ihmistä olisi jatkuvan tai osa-aikaisen laitoshoidon tarpeessa. Omaishoidon tukemisen yhteiskunnalle tuomat säästöt ovat yli 235 miljoonaa euroa vuodessa. Varsinkin, kun ikääntyneiden omaishoito, toisin kuin esimerkiksi lasten kotihoito, ei ole syömässä työvoimaa työmarkkinoilta, olisi julkisyhteisöltä varsin järkevää pyrkiä mahdollistamaan omaishoitaminen mahdollisimman monelle.

Olen tasan tarkkaan tietoinen siitä, miten esimerkiksi Kaarinan kaupungissa määrärahamenettelyä suoritetaan. Silti en voi olla ihmettelemättä sitä, miksi omaishoidon määrärahat laahaavat jäljessä tilanteessa, jossa kaupunki nauttii huomattavista verotuloista toimimalla Espoon kaltaisena vapaamatkustajana maakuntakeskuksen kyljessä. Ehkä ongelma onkin nimenomaan siinä, missä päätöksiä tehdään. Omaishoidon tuen kirjavuus on hyvä esimerkki suomalaista hyvinvointivaltiota laajemminkin leimaavasta alueellisesta epätasa-arvosta, jonka pääsyynä on palveluiden sekä tulonsiirtojen järjestämisen liika delegoiminen paikalliselle tasolle. Valtion vähäinen vastuu on johtanut kirjavaan laatuun ja huomattavan erilaisiin ratkaisuihin kunnasta riippuen, kansalaisen oikeusturvan kustannuksella. Tapaus symboloi myös monia minimitasojen asettamiseen liittyviä ongelmia. Liian usein harmonisaatio tapahtuu heikkojen ja vaatimattomien kohdalla alaspäin.

Kuten äitini ja tuhansien muiden sairasta omaistaan kotona hoitavien kohdalla, raha ei ole todellakaan pääasia. Rakasta lähimmäistä hoidettaisiin, vaikka siitä ei kukaan palkitsisi millään tavalla. Kyse onkin lähinnä symboliikasta -ja miksei tavallaan niistä saavutetuista eduistakin. Yhteiskuntamme on edistynyt niin pitkälle, että meillä on mahdollisuus parantaa myös omaishoitajien kaltaisten ryhmien asemaa taloudellisin kannustein ja tuin. Olemmeko me nyt, rikkaampina kuin koskaan, valmiita aloittamaan karsinnan heistä, jotka kantavat raskasta taakkaa ja kaikkein vähiten tältä yhteiskunnalta saavat?