maanantaina, helmikuuta 20, 2006

Vääryys

Kävin viikonloppuna kotona Kaarinassa tapaamassa vanhempiani ja siskoani. Sisareni on vaikeasti kehitysvammainen ja äitini hoitaa häntä kotona. Iän alkaessa painaa vanhempiani keskusteluun on noussut myös sisareni muuttaminen pois kotoa palveluasumisen piiriin. Muutos on suuri niin siskolle kuin vanhemmillenikin, vaikka Kaarinan kaupungissa vammaispalvelut onkin hoidettu monin paikoin lähes esimerkillisellä tavalla. Toisaalta eräät omaishoidon tukeen liittyvät seikat aiheuttivat jälleen kummastusta liittyen asioiden tärkeysjärjestykseen kunnassa.

Omaishoidon tuki on harkinnanvarainen kunnallinen etuus. Viime vuonna säädettiin uusi laki omaishoidon tuesta, joka pyrki nostamaan pienimpiä palkkioita ja parantamaan omaishoitajien asemaa. Monin paikoin näin on käynytkin, erityisesti suhteessa järjestelmän joustavuuteen ja omaishoitajan lomiin. Rahalliset muutokset voivat kuitenkin paikallisella tasolla, kuten meilläkin, olla karuja. Jotta pienimpiä palkkioita kyettiin nostamaan vaaditulle 300 euron tasolle, leikattiin heiltä, joiden omaishoidon tuki oli korkeampi. Toisin sanoen halua kasvattaa omaishoidon määrärahoja, jotta kaikille olisi niitä vastaavasti riittänyt, ei ollut. Äitini omaishoidon tukeen tuli miltei sadan euron pudotus 539 eurosta 445 euroon kuussa. Tämä tuotiin edunsaajan tietoon ilmoitusmenettelyllä. Tälläkö tavalla raskasta ja pyyteetöntä työtä palkitaan? Prosentuaalinen pudotus on huikea ja edunsaaja on kansaneläkkeellä, ei siis minkäänlainen suurituloinen.

Suomessa on lähes 30 000 omaishoitajaa. Heistä miltei puolet on yli 65-vuotiaita. Omaishoidon tuen kysyntä kasvaa nopeasti väestön vanhenemisen myötä, eikä lohtua tuo se tosiasia, että vuonna 2002 vain 20% kunnista katsoi määrärahojensa riittävän kaikkien kriteerit täyttävien asukkaidensa kotona hoitamiseen. Arvion mukaan ilman omaisten tekemää hoitotyötä 60 000 ihmistä olisi jatkuvan tai osa-aikaisen laitoshoidon tarpeessa. Omaishoidon tukemisen yhteiskunnalle tuomat säästöt ovat yli 235 miljoonaa euroa vuodessa. Varsinkin, kun ikääntyneiden omaishoito, toisin kuin esimerkiksi lasten kotihoito, ei ole syömässä työvoimaa työmarkkinoilta, olisi julkisyhteisöltä varsin järkevää pyrkiä mahdollistamaan omaishoitaminen mahdollisimman monelle.

Olen tasan tarkkaan tietoinen siitä, miten esimerkiksi Kaarinan kaupungissa määrärahamenettelyä suoritetaan. Silti en voi olla ihmettelemättä sitä, miksi omaishoidon määrärahat laahaavat jäljessä tilanteessa, jossa kaupunki nauttii huomattavista verotuloista toimimalla Espoon kaltaisena vapaamatkustajana maakuntakeskuksen kyljessä. Ehkä ongelma onkin nimenomaan siinä, missä päätöksiä tehdään. Omaishoidon tuen kirjavuus on hyvä esimerkki suomalaista hyvinvointivaltiota laajemminkin leimaavasta alueellisesta epätasa-arvosta, jonka pääsyynä on palveluiden sekä tulonsiirtojen järjestämisen liika delegoiminen paikalliselle tasolle. Valtion vähäinen vastuu on johtanut kirjavaan laatuun ja huomattavan erilaisiin ratkaisuihin kunnasta riippuen, kansalaisen oikeusturvan kustannuksella. Tapaus symboloi myös monia minimitasojen asettamiseen liittyviä ongelmia. Liian usein harmonisaatio tapahtuu heikkojen ja vaatimattomien kohdalla alaspäin.

Kuten äitini ja tuhansien muiden sairasta omaistaan kotona hoitavien kohdalla, raha ei ole todellakaan pääasia. Rakasta lähimmäistä hoidettaisiin, vaikka siitä ei kukaan palkitsisi millään tavalla. Kyse onkin lähinnä symboliikasta -ja miksei tavallaan niistä saavutetuista eduistakin. Yhteiskuntamme on edistynyt niin pitkälle, että meillä on mahdollisuus parantaa myös omaishoitajien kaltaisten ryhmien asemaa taloudellisin kannustein ja tuin. Olemmeko me nyt, rikkaampina kuin koskaan, valmiita aloittamaan karsinnan heistä, jotka kantavat raskasta taakkaa ja kaikkein vähiten tältä yhteiskunnalta saavat?

1 kommentti:

hna kirjoitti...

Niimpä. Omaishoito on asia, jota varmasti yhä useampi tulevina vuosina tulee miettineeksi. Itse ainakin olen asialla pallotellut, kun on miettinyt vanhustenhoitoa ja katsellut Italiassa kuinka ystävät perheineen toteuttavat omaishoitoa, omalla luonnollisella tavallaan.

Tämä on minusta moderni dilemma. Ennen kodin piirissä pidettiin huolta niin lapsista, vanhuksista kuin vammaisistakin. Eikä se ollut silloinkaan helppoa.

Nyt moni kaatuu työtaakan alle ja aikaa tuskin jää kotiasioille, vaikkei ketään erityistä omaista olisikaan hoidettavana. Vaikka lapsethan viettävät liikaa aikaa ihan yksin Kuten myös vanhukset, olivatpa kotona tai laitoksessa. Eikä aikaa ole edes perheen perustamiselle. On ura ja sitten pitää jo nyt nipistää siitä aikaa "omalle ajalle".

Emmekö me tosiaankaan osaa arvostaa tällaista asiaa? Rimpuilemmeko irti "kahleista", voidaksemme olla Yksilöitä? Onko hyvinvointi yhteiskunnan tällaiset hoiva yms. palvelut olemassa vain sitä varten, että vahvimmat voivat vain olla Yksilöitä ja yhteiskunta hoitaa ne, jotka ovat heikkompia?

Arvostammeko todella enemmän manager-tittelin haltijoita ja muita epämääräisiä nimikkeitä? Ja mitä se sitten kertoo? Meistä, yksilöinä ja yhteiskuntana?