Flip-flop don't stop

Kuntavaalien alla, lokakuun lopussa  kuntaministeri Mari Kiviniemi (kesk) vastasi Jutta Urpilaisen huoleen talouskriisin vaikutuksista kuntatalouteen sekä kuntapalveluiden rahoitukseen näin (ote Kiviniemen blogista):

"SDP ei edes yritä esittää vaihtoehtoja vaan ainoastaan pelotella kansalaisia. Viimeisin innovaatio on, että kansainvälinen finanssikriisi vaarantaisi kuntien palvelut. Urpilaisen puheenvuoro on edesvastuuton. Kunnallisten peruspalveluiden rahoitus ei ole vaarassa finanssijärjestelmän kriisin takia."

Samassa kirjoituksessa hän kutsui varoittelua ja SDP:n kritiikkiä heikosta valmistautumisesta "mustamaalaukseksi" ja "omasta päästä keksittyjen uhkakuvien maalailuksi".

Niin. Aikaa on kulunut tuosta kommentista hieman yli kolme kuukautta. Tämän jälkeen tilanteesta on uutisoitu mm. näin:

Timo Kietäväinen Taloussanomissa: Kuntiin on luvassa kylmää kyytiä.

JHL:n puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuori: Kuntatalous kriisiytyy vuonna 2010.
Taloussanomat: Elvytys ei ehdi pelastaa työpaikkoja.

Ja nyt, uuden vuoden puolella kuntaministerikin alkaa heräillä talviunestaan. 27.1. Kiviniemi vaati laajaa pakettia kuntatalouden turvaamiseksi. Hyvä niin, mutta hyvä kysymys kuuluu olisiko jotain voitu tehdä jo aikaisemmin? Vielä parempi kysymys kuuluu, oliko ministeri Kiviniemi alkuperäistä kommenttiaan kirjoittaessaan joko täysin ulalla siitä mitä yhteiskunnassa tapahtuu vai valehteliko hän tarkoituksella? Kumpikaan vaihtoehto ei mairittele. Joka tapauksessa liikettä tapahtuu oikeaan suuntaan, vaikka nk. luottamuspaketti,  joka mielenkiintoista kyllä kantaa samaa nimeä kuin SDP:n vaihtoehtoinen, jo syksyllä esittämä budjettilinjaus, ei kerää liikoja kiitoksia asiantuntija-arvioissa.

Alkuperäisessä blogikirjoituksessaan Kiviniemi vaati politiikan pöytätapojen palautusta. Toive on oikea, mutta osoite väärä. On mielenkiintoista katsoa kuinka kauan SDP:n esityksiä tai analyyseja voidaan uskottavasti väittää pelotteluksi tai valittaa niiden perustuvan "vastakkainasetteluun", kun ne jatkuvasti vaikuttavat osuvan oikeampaan kuin hallituspuolueiden näkemykset. Kysymys kuuluukin: kuinka kauan porvaripuolueet aikovat pärjätä reseptillä, jonka käytöstä he jatkuvasti syyttelevät muita?

Lakastunut apila

Keskusta on vaikeassa tilanteessa. Sattumapääministeri Vanhanen on tottunut ja tykästynyt asemaansa eikä ole siitä ennen eläkeikää irti päästämässä. On hieman kummallista, että henkilö, joka ei ole tainnut koskaan voittaa vaaleja puolueensa johtajana katsoo olevansa korvaamaton paitsi puolueelleen, myös Suomelle.

Onko kukaan kuullut pitkään aikaan ainoatakaan keskustalaista avausta? Kun seurailee julkisuutta, ainoat edes jossain määrin politiikan sisältöön vivahtavat puheenvuorot kolahtavat eetteriin puoluesihteeri Korhoselta. Ja niiden keskeinen sisältö on usein hallituksen erinäisten linjausten vastustaminen. Mediassa paistattelee kyllä yksi keskustalainen, tosin melko ulkoparlamentaarisissa merkeissä.

Keskustan kannattajien ja vahvojen alueiden turhautuminen ei ole ihme eikä sattumaa. Maakuntakeskuksissa, joissa Keskusta on vahva, seurataan suurella mielenkiinnolla mm. yliopistokeskustelua. Pienemmissä kunnissa huolta aiheuttaa rahoituksen riittävyys. Peruspalveluohjelman mukaan vaurastuvan valtion osuus kuntien rahoituksesta tulee laskemaan (ks. kuvio s.26) vaalikauden loppuun mennessä. Kun samaan tilanteeseen yhdistyy mahdollinen talouskasvun hidastuminen ja väestön ikääntyminen, ollaan vaikeassa tilanteessa. Ja toisin kuin liberaali citykepulainen jota harvoin Kokoomuksen oikeistosiivestä erottaa, hiemankin kauempana asuva alkiolainen tietää etteivät yksityiset palvelut häntä pelasta.

Iskeekö valtioväsymys seuraavaksi Keskustaan? Merkit ovat olemassa. Kaksi vaalikautta vallassa, itserakkaudessaan ja omassa mahtavuudessaan piehtaroiva puoluejohtaja, joka haluaa kieltää ongelmista tai "keskeneräisistä asioista" keskustelun, peruskannattajien napina ja yleinen passiivisuus. Ellei Keskusta vaihda vetäjäänsä ja saa uutta vaihdetta silmään, on enemmän kuin todennäköistä, että Suomea johtaa seuraavalla vaalikaudella sinipunahallitus.

Speak no evil

Kunnallisvaalien lähestyessä myös puolueet alkavat lyödä lukkoon linjauksiaan. Kuntien ollessa hyvin erilaisia kansalliset ohjelmat ovat väistämättä varsin yleisluonteisia linjauksia. Niillä on kuitenkin huomattavaa merkitystä paitsi paikallispolitiikan suunnan määrittelyssä, myös valtakunnallisessa kuntapolitiikassa. Ensimmäisinä ohjelmansa lukkoon ovat lyöneet vihreät.

Vihreiltä on tottunut odottamaan kunnianhimoista ohjelmatyötä. Kuntavaaliohjelma tekee kuitenkin valitettavan poikkeuksen. Teksti on kielellisesti miellyttävää ja helppolukuista, mutta sisällöllisesti tyhjää. Ortodoksista ilmasto-osaa lukuunottamatta ohjelmaa leimaa ajattelu: pro kaikki kaunis ja helppo, vaikeista asioista ei mainintaakaan.

Kaikki tietävät kuntatalouden kriisin. Mikä on vihreiden ratkaisu? Kunnallisvaaliohjelman mukaan -ei mikään. Ohjelmasta ei irtoa konkreettista sanaa kuntarakenteesta tai valtion ja kuntien välisestä suhteesta. Kysymyksistä, jotka tulevat vaikuttamaan kaikkeen palveluihin tuntuvasti tulevina vuosina. Entä miten maapolitiikkaa harjoitetaan? Milloin palveluita voidaan ulkoistaa? Millä perustein? Onko olemassa joitain periaatteita? Ei vastausta.

Ohjelmassa on kaksi päälinjaa, ilmasto ja identiteetti. Taloudellinen demokratia ja osallisuus loistavat poissaolollaan. Myöskään äänestysaktiivisuus ei nouse huoleksi asti. Mutta ottaen huomioon taustayhteisön -miksi nousisi? Perusvihreä on aktiivinen, hyvin koulutetun perheen hyvin koulutettu jälkeläinen. Individualisti, joka uskoo eettisen kuluttamisen voimaan ja aika ajoin suorastaan halveksii kollektiivisempia ratkaisuja. Kulttuurinen eronteko "rahvaaseen" on hyvin vahva ja omanarvontunto korkealla. Nämä ihmiset ovat jo uurnilla, tekemässä identiteettitekoja.

Ohjelma alkaa kuittauksella irtopisteiden keräilyn välttämisestä. Hyvä, mutta tuolloin olisi odottanut jonkinlaisia linjauksia. Luettelosta hyviä tavoitteita todennäköisesti kukaan ei ole eri mieltä. Sen sijaan muutamat harvalukuiset konkreettiset avaukset herättävät kysymyksiä. Esimerkkinä olisi mukava tietää mitä vihreät tarkoittavat kun he sanovat: "Elämänlaatua on myös vapaus valita esimerkiksi erilaisista päivähoito- ja koulumuodoista."?

Pitänee paikkansa, en tosin tiennyt, että tämä nykyään estetään. Mutta mitä tämä sitten tarkoittaa käytännön politiikassa? Yksi vaihtoehto on lukea päivähoidon osalta ylläoleva siten, että sen puitteissa halutaan korostaa kotihoidon (ja sen tuen) merkitystä hoivaratkaisuna. Tämä voi olla hyvästä uskosta tehty, mutta tulee toteutuessaan lisäämään työmarkkinoiden epätasa-arvoa, johtaa alhaisiin eläkekertymiin ja vähentää työllisyyden alenemisen kautta mahdollisuuksia investoida peruspalveluihin. Toki se tukee nykyhallituksen työssäkäyviä vanhempia kurittavaa linjaa. Entä koulut? Yksityisiä kouluja? Uskonnollisia kouluja?

Toinen mielenkiintoinen lausuma on yksi paperin vähäisistä konkreettisista linjauksista: "Vihreät kannattavat vaaleilla valittuja maakuntavaltuustoja." Eli lisää väliportaan hallintoa, resurssien siirtoa palveluista hallintoon. Eikö suunnan pitäisi nimenomaisesti olla toisen? Olisiko tarkoituksenmukaista pyrkiä pikemminkin vahvoihin kuntiin, jotka kykenisivät palveluiden tuottamiseen itse ja olisivat suoraan kuntademokratian piirissä?

Hyvääkin ohjelmasta toki löytyy, vielä odottaisi konkretiaa ja vaaleissa saadun vallan käyttöä ko. tavoitteiden eteen. Ajatus yhdyskuntarakenteen tiivistämisestä on hyvä ja kannatettava sekä joukkoliikennelinjaukset toimivia. Tosin kumpaakaan eivät edistä kaavojen jarrutukset, joista on kokemuksia liiankin kanssa.

Tasa-arvosta ja kuntalisistä

Mikä tahansa poliittista kannatusta etsivä liike kohdistaa usein huomionsa nimenomaan lapsiperheisiin. Ja miksei kohdistaisi? Ongelmia ja arjen haasteita on, ja monessa suhteessa lapsiperheet kohtaavat aitoja taloudellisia ja elämänlaatuun liittyviä haasteita. Lisäksi teemat ovat poliittisen viestinnän kannalta hyviä. Lapsiperheiden asialla oleva kykenee helposti profiloitumaan tulevaisuusorientoituneena.

Mutta, mutta. Asiat ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia. Otetaanpa esimerkkinä lasten hoito.

Kotihoidon kuntalisät tuovat monen kotona lapsiaan hoitavan perheen arkeen tervetullutta taloudellista tukea. Kotihoidontukea perustellaan jokaisen oikeudella hoitaa lapsiaan halutessaan kotona, muutenhan tämä valinta olisi vain rikkaiden hyvä, lisiä taas usein myös kuntatalouden näkökulmasta. Päivähoitopaikat ja niiden järjestäminen maksaa, lisät voivat tulla kunnalle lyhyellä tähtäimellä halvemmaksi. Lisäksi hyvänä selkänojana toimii uudelleen suosituksi noussut vanha ajatus kotona hoitamisen ylivoimaisuudesta niin lasten kuin vanhempien kannalta.

Mutta kolikolla on kääntöpuoli. Kotona lapsiaan hoitaa miltei aina äiti. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että työmarkkinoiden tasa-arvo heikkenee. Naisten työurista tulee katkonaisia ja he jäävät jälkeen ura- ja ansiokehityksessä. Tämä säteilee kautta linjan mm. myöhemmin saatavan eläkkeen määrään. Avioerotilanteissa näiden ihmisten, useimmiten siis naisten, leipä jää kapeaksi. Yhteiskunta on myös usein investoinut aktiivi-ikäisiin aikuisiinsa mm. koulutuksen kautta. Vastineeksi odotettuja verotuloja jää kilahtamatta kassaan, kun väki on työvoiman ulkopuolella. Tätä seikkaa ei kuntataloudessa juurikaan katsella.

Erityisesti kuntapuolella ongelmaksi koituu myös työvoiman saatavuus. Samat kunnat, jotka valittavat työvoiman puutetta palvelusektorillaan, ostavat naiset kotiin hoitamaan lapsiaan kuntalisien turvin. Ongelmallisena voidaan pitää myös sitä, että kuntalisät asettavat perheet täysin eriarvoiseen asemaan riippuen siitä, millä puolella rajaa satutaan asumaan.

Poliittisesti asia on todella vaikea. Menepä vastustamaan makrotaloudellisiin näkökulmiin nojautuen kuntalisiä, ja saat kimppuusi kaikki. Syytöksiä lasten sosialisoinnista ja perheiden unohtamisesta alkaa sadella. Helppoa olisi vaatia vain päivähoitomaksujen laskemista, mutta jostain pitäisi säästääkin, jotta rahaa löytyisi moiseen. Terveydenhuolto, vanhusten hoivasta puhumattakaan, tarvitsisi sekin lisäresurssinsa. Sitäpaitsi erityisesti vanhuspuolella kysyntä kasvaa ja laatu laahaa jo nyt muiden pohjoismaiden perässä.

Ei helppoa ole. Ongelmia voidaan toki erityisesti tasa-arvopuolella ratkaista perhevapaiden tasaisemmalla jakamisella, samaten kehittämällä mahdollisuuksia työskennellä osa-aikaisesti siten, ettei työmarkkinakytkentä katkeaisi kokonaan vuosiksi. On myös hyvä kysymys, voisiko työllisyys- ja tasa-arvonäkökulmaa edistää porkkanalla eikä kepillä. Jos porkkanoita riittää kaikkeen, miksei. Mutta pitänee miettiä myös tilannetta, jossa käy kato.

Sipoo ja suunnitelmat

Sipoo-seikkailu sai toivotun päätöksen. Vaikka Helsingin kaupungin menettely ei täysiä tyylipisteitä ansaitsekaan ja kaikin puolin mukavampaa olisi ollut, että metropolialueen kehittäminen olisi voinut sujua jouhevammin kuin pakkokeinoin, voi lopputulokseen olla tyytyväinen. Vapaamatkustamista ja kermankuorintaa ei voida kunnallisen itsehallinnon varjolla loputtomiin sallia, ei varsinkaan, mikäli se heikentää seudun kokonaishyvinvointia.

Kaavoitussuunnitelmien mukaan Helsingin Sipoosta saamalle maa-alueelle nousee tiivis, metroon varaan rakentuva kaupunginosa. Kaikki tämä kuulostaa varsin järkeenkäyvältä. Toivoa sopii, että alueella noudatetaan energiatehokkaita rakennusratkaisuja, sekä muistetaan sosiaalisen sekoittumisen toivottavuus. Samoille alueille on kaavoitettava niin omistus- kuin vuokra-asumistakin.

Länsimetropäätöstä saatiin odotella vuosikymmeniä ennen kuin se vihdoin saatiin aikaan. Itään päin laajeneminen näyttää käyvän helpommin. Hintalappu on kuitenkin kysymysmerkki, vaikka toki huomattavasti Espoon suuntaa halvemmaksi tuleekin. Metron laajentuminen mahdollisimman nopeasti itä-länsi-suunnassa, sekä uuden pohjois-etelä-linjauksen toteutuminen ovat keskeisiä pk-seudun kehittämishankkeita. Olisi aika makeata jonain päivänä vaihtaa Kampissa ja ajaa lentokentälle tai Santahaminan uudelle asuin/virkistysalueelle oranssissa kyydissä.

Hoitajapalkoista

Sinilevähallitus on ollut vallassa puoli vuotta ja ensimmäinen välikysymys tekee tuloaan. Hoitajapalkka-asia on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Tehy mainostaa tänään näkyvästi lehdissä. Hesarin koko sivun ilmoitus kysyy hyvän kysymyksen, kolmekymmentä euroa -tämäkö on paljon uhottu "historiallinen kädenojennus" hoitajille?

Kataista ei käy kateeksi. Kokoomuksessa oli varmasti tiedossa, ettei tupoa tule, niin pian vaalien jälkeen työnantajat kyseisen seikan ilmoittivat. Minkäänlaista yritystä tupon aikaansaamiseen ei sitäkään nähty. Keskitetty ratkaisu olisi tehnyt erityisesti suhteellisen aseman parantamiseen liittyvän tavoitteen saavuttamisesta taloudellisesti kestävällä tavalla jonkin verran realistisemman. Jos ja kun Katainen tilanteen tiesi, jää kaksi vaihtoehtoa. Joko hän antoi vaaleissa lupauksia joiden lunastamisen hän tiesi jo alunperinkin tuskin onnistuvan, tai sitten hän ei ymmärtänyt mitä on tekemässä. Oli sitten kyseessä kumpi vaihtoehto tahansa, ei hyvää kerro, että näillä eväillä istutaan Suomen valtionvarainministerinä.

Sinällään kautta linjan korkeampi palkankorotuslinja on monessa suhteessa perusteltu. Palkkojen osuus Suomen kansantulosta on laskenut jo pitkään ja suuri osa korotuksista valuu julkisen sektorin laariin verotulojen muodossa, loppukin jää hyödyttämään pääasiassa kotimaista kulutusta -työllistäen tätä kautta ihmisiä. Palkkatasa-arvon edistäminen jää kuitenkin puolitiehen. Luvattu tasa-arvoerä tarkoittaa n. 0,8 % korotusta kuntien palkkoihin. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että edellisen tupo-ratkaisun yhteydessä kuntien työntekijät saivat 3,9 %:n ylimääräisen korotuksen tupossa sovitun lisäksi. Siis paljon uhoa - vähän katetta puheille.

Toisen kysymyksen tuo kuntatalous. On olemassa kuntia, jotka kestävät kyllä jo tulevat korotukset ja jotka ovat jo nyt maksaneet ylimääräistä saadakseen hoitajatyövoimaa. Ja sitten on niitä, jotka eivät kestä. Valtio pettää kunnat, mikäli korotuksien kattamiseen ei löydy riittävästi rahaa. Vastuu kuuluu vaalilupausten seurauksena luonnollisesti hallitukselle. Seurauksena virkojen täyttämättä jättämisiä, lomautuksia, investointien lykkäämistä... Sinällään tämä voi olla tehokas keino kannustaa kuntaliitoksiin, joskin varsin julma sellainen.

Kaikki tietävät, ettei tavoitteen saavuttaminen ole helppoa ja yritys sinällään on kunnioitettavaa. Puheet ovat kuitenkin tekoihin nähden olleet komeita. Murheellisinta kuitenkin kaikista on Kokoomuksen ja Kataisen kiertely. "Ei ole luvattu"on Katainen todennut useaan kertaan. Iltalehden 500 euron kampanja on mikä on, mutta Katainen on ottanut aiheeseen itsekin kantaa niiltä osin, mikä koskee yleisen linjan ylimenevää osaa. 150 miljoonaa vuodessa, 600 miljoonaa vaalikaudessa on tästä alle puolet. Tämän lupauksen hän on kiistänyt mm. kuntamarkkinoiden paneelissa. Se kuitenkin löytyy Kokoomuksen nettisivuilta Kataisen omista kirjoituksista. Keskusta ja vihreät eivät nekään anna hallituskumppanilleen taustatukea, tosin erityisesti vihreiltä vaikuttaa puuttuvan kapasiteetti käsitellä tämänkaltaisia kysymyksiä.

Mikä auttaisi? Helppoa vastausta ei ole oppositiollakaan ja on selvää, että aikaa kuluu. On helppo vaatia vain lisää rahaa, joskin sitäkin tarvitaan. Demarivetoinen hallitus olisi todennäköisesti ponnistellut huomattavasti kovemmin kuin porvarihallitus saadakseen aikaan keskitetyn ratkaisun. Tämän puitteissa tasa-arvoistavien ratkaisujen aikaansaaminen, jotka demaritkin lupasivat, olisi ollut nykyistä viidakkoa helpompaa. Joka tapauksessa hoitoala on korotuksensa ansainnut ja hallituksen on luomassaan tilanteessa tultava esitettyä enemmän vastaan.

Kaikki samassa veneessä -muttei airoissa

Vanha neuvostovitsi kertoi venäläisen eläinjalostuksen riemuvoitosta, kirahvin ja lehmän risteytyksestä, joka söi naapurin laitumelta, mutta lypsi omalla puolella aitaa. Turun seudulla tämä huumori on viety käytäntöön asti.

Varsinais-Suomi on hitaan alun jälkeen lähtenyt reippaasti liikkelle kuntauudistuksessa. Turkua uhkaa kuitenkin, vastoin tarkoitusta, yksin jääminen. Perusteeksi annetaan usein kaupungin heikko taloustilanne, joka toki on todellisuutta. Syinä on kuitenkin muutakin kuin Turussa tehdyt paikallispoliittiset ratkaisut. Joku voisi puhua vapaamatkustelusta.

Otetaan konkreettinen esimerkki. Turku saa opetus- ja kulttuuritoimialalle huomattavia valtionosuuksia, kaupungin verkkosivujen mukaan kaikkiaan 89 miljoonaa euroa vuodelle 2007. Tämä ei kuitenkaan kata kaikkia kustannuksia, vaan kaupunki panostaa ko. palveluihin myös omaa rahaa. Kun otetaan huomioon, että raha on poissa jostain muualta ja huomattava osa oppilaitosten opiskelijoista tulee Turun ulkopuolelta, muuttuu tilanne mielenkiintoiseksi.

Lukiokoulutukseen kuluu valtionosuuden ylitse hieman yli 800 000 euroa vuodessa. Opiskelijoista Turun ulkopuolelta tulee miltei kolmannes (27%). Heistä aiheutuu arviolta neljännesmiljoonan kulut -turkulaisille veronmaksajille. Lähistöllä on kuntia, kuten Piikkiö, joissa omaa lukiokoulutusta ei edes tarjota.

Kustannuksiltaan merkittävämpää on ammatillinen koulutus. Tähän palaa vuosittain valtionosuuksien päälle yli viisi miljoonaa euroa. Myös täällä lähikuntien osuus opiskelijoista on kolmanneksen luokkaa. Toisin sanoen turkulaiset rahoittavat ympäryskuntalaisten palveluita kyseisellä toimialalla miljoonan yli kipuavalla summalla joka vuosi.

On selvää, ettei tulontasaus ole ainoa eikä edes välttämättä merkittävin syy ajaa liitoksia keskuskaupunkiin, vaan muitakin perusteita, käytännössä hyötyjä, liittymiselle tulee löytyä. Kuitenkaan kyseistä keskustelua ei voida jättää käymättä. Mikäli vastuun tasa-arvoisempi jako ei toteudu liitoksin, olisi alettava keskustella niiden tasaamisesta muilla tavoin.

Kirjoitus julkaistu Turun sosialidemokraattien verkkokolumnina ja mielipidekirjoituksena Turun Sanomissa 13.10.2007.

Vaakunoista palveluihin

Vuosi 2006 oli kuntakentällä suurten mullistusten vuosi. Etenevä kunta- ja palvelurakenneuudistus sai puitelain muodon ja vuodenvaihde näkee peräti viisitoista kuntaliitosta ympäri Suomea.

Kuntalehti 20/2006 kertoo kuntien tilinpäätöstiedoista vuodelta 2005. Se näyttää kuntareformin tarpeen. Taloudellisesti terveellä pohjalla toimivia kuntia on vain muutamia, massiivisiin ongelmiin ajautuneita sen sijaan lukuisia. Eriytymiskehitys on ollut nopeaa, eikä suomalainen yhteiskunta enää nykyiselläänkään kykene tarjoamaan tasa-arvoisia palveluita kaikille maassa asuville. Tehostamista ja uusia ratkaisuja siis tarvitaan.

Erityispainopisteenä on terveydenhuolto, jonka menot tulevat väistämättä kasvamaan väestön ikääntymisen ja vaatimustason nousun myötä. Samalla erityisesti muuttotappioalueet kärsivät verotulojen vähentymisestä ja rekrytointiongelmista. Ratkaistavana on ongelmallinen yhtälö, joka todennäköisesti vaatii sekä väestöpohjan kasvattamista, tehottomien organisaatiorakenteiden karsimista vertaisoppimisen kautta, kuntien ja valtion välisen terveydenhuollon tehtävänjaon tarkistamista sekä kampanjointia julkisen sektorin työnantajaimagon parantamiseksi.

Mm. VATT:n Juha Aaltosen havaintojen mukaan väestöpohjalla on yhteys terveyskeskusten menoihin. Väestöpohjan laajentamisella on kustannuksia alentava vaikutus aina 25 000 asukkaaseen asti. On luonnollisesti kuitenkin selvää, ettei kustannussäästöjä saada aikaan ainoastaan kuntien yhdistämisellä. Samalla on kehitettävä toimintaorganisaatioita. Benchmarking-järjestelyitä on tehostettava, sillä erot samankaltaisten kuntien välillä kustannustehokkuudessa ovat ilmeisiä.

Turun seutu on laahannut perässä kuntakeskustelussa. Suomen pirstaloituneimman kuntakartan omaavalla alueella ainoastaan Mynämäki ja Mietoinen ovat kyenneet siirtymään sanoista tekoihin, muualla keskustelukaan ei ole kunnolla alkanut. Vaikkei suuri kuntakoko suoraan tarkoitakaan taloudellista toimintaa, mahdollistaa se uudella tavalla seudullisen palvelusuunnittelun, paremmasta infrastruktuuri- ja kaavoitussuunnittelusta puhumattakaan. Tosiasia on myös se, että alueellisen veturin hyytyminen ongelmien kasaantumiseen ja vastuuttomaan kilpailuun parhaista veronmaksajista ei palvele pitkällä aikavälillä kenenkään etua.

Kolumni julkaistu Turun sosialidemokraattisen kunnallisjärjestön verkkosivuilla, kuvassa uuden Mynämäen vaakuna.

Tampereen teatteri

Tampereen pormestarivaaliteatterin viimeinen näytös näytellään tänään kun valtuusto valitsee itselleen uuden puheenjohtajan. Kirjoitin jo aiemmin sosialidemokraattien kannalta ikävän lopun saaneesta näytelmästä. Tänä iltana, esiripun laskeutuessa vihreät ja oikeistoryhmät ovat äänestäneet valtuuston puheenjohtajaksi Tampereen sitoutumattomien edustajan Pekka Paavolan, jonka värikkääseen henkilöhistoriaan liittyy mm. lahjuskytköksiä, rikosepäilyjä ja eroamisia luottamuspaikoilta.

Koko vihreä liike kasvoi aikanaan vaihtoehdoksi ns. perinteiselle politiikalle, johon heidän näkemyksensä mukaan liitettiin sovitut valinnat ja yleisten arvolähtökohtien uhraaminen yksittäisten ihmisten subjektiivisten etujen eteen. Tampereen vaali osoittaa, että vihreistä on tässä lajissa kasvanut primus inter pares, paras vertaistensa joukossa. Jos Tampereen esimerkki jotain opettaa, tulisi sen opettaa se, että viattomuuden aika on todellakin ohi mitä vihreisiin tulee.

Antton Rönnholmin blogissa käydään mielenkiintoista keskustelua vihreiden asemasta poliittisella kentällä. Totuus on se, että viime aikoina Kokoomus on marssinut kaikkien merkittävien kaupunkien johtoon vain ja ainoastaan siksi, että vihreät ovat säännönmukaisesti tukeneet porvariehdokasta. Näin on käynyt Tampereen lisäksi Oulussa, Helsingissä ja Jyväskylässä. Kaikissa näissä kyse ei ole ollut vain siitä, etteivät demarit olisi olleet valmiita keskusteluun.

Monet nuoremmat äänestäjät mieltävät vihreät vasemmistohenkiseksi liikkeeksi. Julkisuudessa he tätä monissa viesteissään ovatkin. Totuus "kentällä", siellä, minne kamerat eivät yllä, on kuitenkin valitettavan usein toinen. Yksityistämiset, ulkoistamiset, liikelaitostamiset ja -mikä oli todistettava- , kovalle oikeistolle kallistuvat henkilövalinnat saavat vihreiltä innokasta tukea. Muutamaa paikkaa vastaan. Missä paljon puhuttu korkea moraali ja "uudenlainen politiikka" nyt on?

Varsinais-Suomi ja kuntakeskustelu

Turun Sanomissa julkaistiin muutama päivä sitten merkittävä puheenvuoro Turun seudun kuntien yhteenliittymisen puolesta. Merkittävän siitä tekee paitsi se, että kyseessä olevan kirjoituksen takaa löytyvät kolmen eri puolueen edustajat, myös se, että se on yksi näkyvimmistä avauksista suur-Turun puolesta, joka tulee kehyskunnan päättäjiltä.

Turku on Varsinais-Suomen ehdoton keskus. Yhtä selvää kuin tämä on se, että kaupungilla on edessään valtaisia haasteita. Ikääntyvä väestö, hyvätuloisten veronmaksajien valuminen ympäryskuntiin ja kasaantuvat ongelmat luovat aikapommin, joka uhkaa sysätä Turun ja sitä kautta pienellä viiveellä koko Turun seudun lopullisesti sivuraiteelle. Tämän vuoksi kaarinalaispäättäjien näkemyksiin on helppo yhtyä.

On toki luonnollista, että kuntaliitoksista tulisi olla hyötyä myös liittyville ympäryskunnille. On ymmärrettävää, että erinomaisten tunnuslukujen Raisio suhtautuu epäillen tilanteeseen, jossa sen hyvä työ palkitaan liitoksella ongelmissa painivaan keskuskaupunkiin. On kuitenkin niin, että väite siitä, että suotuisa kehitys olisi tapahtunut tyhjiössä, ei pidä paikkaansa. Mikäli Turun vetovoima hyytyy, kärsii siitä koko seutu- ja maakunta. Ongelmien keskittyminen Turkuun muiden kuoriessa kermat päältä uhkaa pitemmällä aikavälillä myös nykyisiä voittajia. Siksi uusia ratkaisuja tarvitaan. Lyhyellä tähtäimellä on jokaisen luovuttava jostain, jotta saamme pitkällä aikavälillä yhdessä enemmän.

Tulevaisuuden Varsinais-Suomi voisi koostua viidestä suurkunnasta. Alueella on neljä luonnollista keskusta; Turku, Salo, Loimaa ja Uusikaupunki, joiden ympärille voidaan tulevat kunnat koota. Tämän lisäksi Turunmaan saaristo muodostaa yhden omaleimaisen kokonaisuuden. Tällaiseen tilanteeseen on toki paljon matkaa, eikä siihen varmasti kertaheitolla päästä tai ole järkevää pyrkiäkään. Sitä voidaan kuitenkin pitää eräänlaisena päämääränä, jota kohti edetään pienin askelin.

Vaakunoiden katoamisen tienvarsista ei tarvitse tarkoittaa paikallisidentiteetin hapertumista. Aikoinaan meitä peloteltiin kansallisen identiteetin katoamisella, mikäli markasta luovutaan. Nyt meillä on euro ja kuinka moni on sen vuoksi vähemmän suomalainen? Suurissa kaupungeissa on kaupunginosaidentiteettejä, eikä vaikkapa mynämäkeläisyyden tai noustelaisuuden tarvitse suur-Turussa kadota. Rakenteisiin ei tule liiaksi rakastua, työnsä tehtyään ja kehityksen jarruksi muodostuttuaan on niiden aika kadota uusien ja parempien tieltä.

Kuntauudistus

Synnytys oli pitkä ja vaikea, mutta tulokas tervetullut. Jo enemmän tai vähemmän mahdottomaan solmuun ajautuneelta vaikuttanut kunta- ja palvelurakenneuudistus sai tänään iltapäivällä alustavan muotonsa puitelaissa. Vaikkei esitys täydellinen olekaan, voidaan sen katsoa pääpiirteiltään vastaavan tarkoitustaan. Oleellisimpia ovat työssäkäyntialueeseen perustuvan peruskuntamallin muodostuminen lähtökohdaksi sekä palveluiden tuottaminen lähtökohtaisesti nykyistä laajemmalla väestöpohjalla ilman pakkoyksityistämisiä tai henkilöstön aseman heikennyksiä.

On enemmän kuin toivottavaa, että tänään saavutettu ratkaisu sysää nopeaan liikkeeseen ympäri maata tällä hetkellä jäissä olleet liitosselvitykset. Taloudellisten kannustimien on syytä olla huomattavat tämän tukemiseksi. Valtiollisen ohjausvallan lisäämistä olisi ollut miellyttävä nähdä enemmänkin, tällaisenaan uudistus antaa lähinnä linjauksia ja tavoitteita toimeenpanovastuun säilyessä edelleen kunnilla. Vaikka kaupunkikeskusten asema uudistuksessa vahvistuukin, olisi erityisesti pk-seudun osalta ollut mukava nähdä vieläkin vahvempia ratkaisuja.

Kuntakentän ongelmana on ja uudistuksen myötäkin edelleen jonkin verran pysyy hallinnollinen epäselvyys. Vaikka väliportaan hallintomalleja ei uudistus mukanaan tuonutkaan, yhteistoiminta-alueita syntyy ja erikoissairaanhoitopiirit pysyvät. Kansalaisen on edelleen vaikea tietää mitä missäkin päätetään ja kuka mistäkin on milloinkin vastuussa.

Politiikka on kompromissien taitoa, näin tälläkin kerralla. Molemmat päähallituspuolueet saivat puitelaissa jotain, mitä kutsua omaksi voitokseen. On myös havaittava, että työ on vasta alussa, ruohonjuuritasolla voi edessä olla monia yllätyksiä, mikäli jo nyt huokaistaan helpotuksesta. Poliittisesti mielenkiintoista on, että puitelain valmistuminen, mikäli pakettia ei jostain syystä lähdetä repimään vaaleissa auki, poisti suurimman yksittäisen esteen ja hankauksen punamullan jatkon tieltä. On kiinnostavaa nähdä, miten tämä vaikuttaa tulevan vuoden vaaliasetelmiin.

Euroopan ja suur-Turun kevät

Kevät on jo pitkällä ja eduskunnassa auringon lisäksi mielialoja lämmittävät ja osin jopa kuumentavat kuntarakenne sekä EU:n perustuslaillinen sopimus. Puheenjohtajuuskausi tuo huomattavaa painetta sopimuksen ratifiointiin ja kunta- ja palvelurakenneuudistuksen puolella kyseessä on hallituksen uskottavuus. Pelissä on paljon, eikä pelin politiikalta vältyttäne kummassakaan asiassa, vaikka muuta toivoa sopisi.

Perustuslaillinen sopimus, kaikessa epätäydellisyydessään on selkeä edistysaskel niin demokratian kuin avoimuudenkin tiellä. EU tarvitsee selkeyttävää sääntöuudistusta. Suomen liittyminen niiden maiden joukkoon, jotka kannattavat paitsi syvempää, myös parempaa integraatiota, on tärkeä viesti siitä huolimatta, ettei sopimus sellaisenaan koskaan tulekaan voimaan. Sisällöstä on todettava, että vanhan sananlaskun mukaan "paras on hyvän pahin vihollinen". Tämä pitää paikkansa myös tässä tapauksessa.

Sopimuksen lopullinen kohtalo on vielä auki, sillä näkemyksiä kohta 27 maan unionissa on useita. Suomen kaudella on syytä saada aikaan jonkinlaisia johtopäätöksiä asiasta. Haastetta riittää. Kansainvälisessä viitekehyksessä onkin mielenkiintoista huomata, että oikeiston hallitsemassa Ranskassa luonnosta kritisoitiin markkinaliberalistiseksi, kun taas demarivetoisessa Britanniassa sitä pidettiin monin paikoin aivan liian sosialistisena. Eräänä vaihtoehtona keskusteluissa tulee varmasti elämään eräänlainen karsittu versio sopimuksesta, jota ei enää kutsuttaisi perustuslaiksi.

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen osalta eletään ratkaisevia aikoja. Haasteissa olevan uudistuksen osalta eduskunnassa on kuultu huomattava määrä viisastelua sen kuuluisan takin teosta, josta ei "saatu tuluskukkaroakaan". Tämä kritiikki on kuitenkin osin aiheetonta, maassa on menossa lukuisia yhdistymis- ja yhteistyöselvityksiä, joita ei varmasti olisi saatu aikaan ilman selkeää poliittista viestiä. Kunnanäidit ja –isät ovat nyt liikkeellä ja innostuneita. Heitä voisi olla vaikea saada uudelleen mukaan, mikäli nyt ei saada selkeää tulosta aikaan.

Turun seutu kärsii heikosta väestönkehityksestä, eikä talouden tunnusluvuissakaan ole hurraamista. Muutoksia ja kehittämistä siis tarvitaan, muuten eivät palvelut pelaa eikä työpaikkoja synny. Kuntauudistuksen yhteydessä olisi erinomaisen tärkeää kyetä luopumaan nyt yksilöinä jostain saadaksemme pitemmällä aikavälillä kaikki yhdessä enemmän. Siinä mielessä tilanne muistuttaa EU:iin liittymistä, vain mittakaava on erilainen. Kaarinan kohdalla tämä voi tarkoittaa vain yhtä asiaa, hyvin suunniteltuun tahtiin toteutettua kuntaliitosta Turun suuntaan. Tarvitaan johtajuutta. Kuka käynnistäisi "Suur-Turun kevään"?

Kolumni julkaistu Kaarina-lehdessä 7.6. 2006

Valtion haltuun

Kello käy eikä Hakulista näy. Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen kannalta ensiarvoisen tärkeä puitelakiesitys ei ole vielä edistynyt sellaiseen kuntoon, että siitä olisi saatavilla lopullista versiota. Erimielisyydet koskevat sekä tulevien kuntien kokoa, verotusta että palvelutuotantoa. Keskusta vastustaa vähimmäiskokojen määrittelyä, perusteenaan se, ettei 20-30 000 asukkaan kunta kykene vastaamaan kaikkiin palvelutarpeisiinsa. Ihmeen vähälle keskustelulle, ja mitä ilmeisimmin syrjään on jäänyt valtion ja kuntien välisen työnjaon tarkistaminen, joka voisi toimia omalta osaltaan ratkaisuna tähän ongelmaan.

Suomalaisen hyvinvointipalvelujärjestelmän ongelma on liika paikallinen vastuu. Kunnat hoitavat sellaisiakin tehtäviä, jotka ovat niille yksinkertaisesti liian suuria ja vaativia. Tämä on johtanut alueelliseen eriarvoistumiskehitykseen, läpinäkyvyyden ja demokratian heikkenemiseen sekä kansalaisten yhdenvertaisuuden ja oikeusturvan vaarantumiseen. Hyviä esimerkkejä tällaisesta eriarvoisuudesta löytyy vaikkapa vammaisten palveluista tai omaishoidon tuesta, jossa hyvää tarkoittava lakiesitys tarkoitti liian usein leikkauksia pienituloisten avustuksiin.

Jotta rahan siirtely taskusta toiseen vähentyisi, olisi uudistuksen yhteydessä ollut syytä pohtia esimerkiksi raskaan erikoissairaanhoidon siirtämistä pois kunnilta ja kuntayhtymiltä. Tätä kautta voitaisiin lähestyä kahden tason hallintoa; entistä vahvemmat työssäkäyntialueeseen pohjautuvat peruskunnat, jotka rahoitetaan nykyistä selkeämmin kunnasta kannettavilla veroilla sekä niiden tehtävien valtiollistaminen, joihin ei suurkuntienkaan veronkanto yksin riitä. Järjestelmä olisi entistä ymmärrettävämpi ja todennäköisesti myös tasa-arvoisempi.

Valtiollistamispohdinta voisi koskea menokohteiden lisäksi myös tuloja. Yhteisövero on vero, jonka tuotolle luonteenomaista on suuri kausittainen vaihtelu. Muutama vuosi sitten mm. Espoossa rahaa satoi laariin yli odotusten, paria vuotta myöhemmin taas tuotto oli suorastaan mitätön. Jatkuvuutta ja suunnitelmallisuutta tarvitsevat palvelut tarvitsisivat vakaan rahoituksen ja valtio olisi kokonsa puolesta järkevämpi taho kantamaan huomattavaa suhdanneriskiä. Luonnollisesti kunnille tulisi jättää myös taloudellinen kannuste aktiiviseen elinkeinopolitiikkaan. Onkin mielenkiintoista nähdä, mitä tarkentuva kuntaveromalli tarkoittaa yhteisöverotuottojen kannalta.

Kuntakeskustelusta II

Kirjoittelen taas hieman kuntarakenteesta, aiheen ollessa ajankohtainen ja tärkeä, paitsi ennen kaikkea suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kannalta, myös ajatellen tulevia eduskuntavaaleja ja sen jälkeisiä hallitusneuvotteluita. Hallitus on ladannut hankkeeseen huomattavan kunnianhimoisia odotuksia ja kuten todettua, niihin on osattu alueilla ja kunnissa myös tarttua. Nyt on tärkeää, että poliittisella johtajuudella tämä hetki osataan hyödyntää.

Keskustan valmistautuessa edelleen pinnan alla kytevässä johtajuuskriisissä puoluekokoukseensa ja vaaleihin, vaatii kenttäväki puoluejohdolta näkyvämpää ja vahvempaa omaa politiikkaa. Keskustaväen keskuudessa edelleen monin paikoin epäsuosittu kuntauudistus tarjoaa otollisen kohteen jo siksi, ettei näkyvä EU:n vastustaminen ole lähestyvän puheenjohtajakauden vuoksi päähallituspuolueelle mahdollista. Toivoa sopii, että ministerit Vanhanen ja Manninen kykenevät estämään tällaiset pyrkimykset, mikäli niitä ilmenee. Myös SDP:n ministerien ja eduskuntaryhmän on oltava yksiselitteisiä. Keskustalle on tehtävä selväksi, ettei kuntauudistuksen suhteen kelloa voida kääntää takaisin ja että neuvottelut jatkuvat seuraavan hallituksen aikana, ellei tulosta nyt saada aikaan.

SDP:n ohella Kokoomus on ilahduttavasti ollut tukemassa peruskuntamallia. Porvaripuoli sai presidentinvaaleista uutta tuulta yhteistyöhönsä, mutta nyt kuntauudistus, varsinkin, mikäli punamulta joutuu kohtaamaan loppusuoravaikeuksia, saattaisi toimia eräänlaisena sillanrakentajayhteistyönä mahdolliselle sinipunahallitukselle. Mikäli tällainen yhteinen sävel löytyy, toisi se vaaliasetelmaan jälleen uuden mielenkiintoisen vaihtoehdon, jolla on olemassa vahvaa tukea molemmissa puolueissa. On toki olemassa myös riski, että porvaripuoli löytää yhteiset lähtökohdat myös tässä kysymyksessä. Kysehän on, vaikka se usein tuppaa unohtumaan, kunta- ja PALVELUrakenneuudistuksesta.

Eräs uhkakuva onkin oikeistopuolueiden kädenlyönti, jossa Keskusta saa pitää nykyisen kuntakartan ja tämän kaupan yhteydessä Kokoomus saa läpi oman aatteellisen tavoitteensa kunnallisten palveluiden mahdollisimman laajassa mittakaavassa tapahtuvasta ulkoistamisesta ja yksityistämisestä usein omien kannattajiensa ja aktiiviensa pyörittämille yrityksille. Tällainen vaihtokauppa voisi entisestään vahvistaa porvarihallitushakuisuutta seuraavien vaalien jälkeen – vaalituloksesta riippumatta. Keskustallekaan, varsinkaan ns. citykepulaisille, palveluiden siirtäminen laajassa mittakaavassa yksityisille tuottajille ei välttämättä ole aatteellisesti lainkaan vastenmielistä.

Tämä pelkälle spekulaatiolle rakennettu uhkakuva – pienet peruskunnat ja yksityiset palvelut - on toivon mukaan kaukaa haettu, sillä tulos olisi suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja kansalaisten edun kannalta varmasti huonoin mahdollinen. Pienten kuntien osto-osaaminen ei ole hääviä, joten laajamittaisen ulkoistamiskierteen alkaessa ne joko olisivat yritysten konsulttien ja lakimiesten armoilla, tai vaihtoehtoisesti palveluiden hankkiminen ja kilpailutus hoidettaisiin entistäkin enemmän kansalaisilta piilossa mm. kuntayhtymissä ja muissa läpinäkymättömyysongelmasta kärsivissä yhteistyöelimissä. Valta ja vastuu karkaisivat joka tapauksessa yhä syvemmälle kabinetteihin, joka on paitsi epädemokraattista, myös helpottaa auringonvalolle arkojen vaikuttamismenetelmien käyttöä.

Kuvalähde: Kuntaliitto

Kuntakeskustelusta

Kunta- ja palvelurakenneuudistus on täydessä vauhdissa ja edennyt jossain vaiheessa hankkeen päällä pyörineistä tummista pilvistä huolimatta varsin hyvää vauhtia. Kunnissa hanke on onnistuttu monin paikoin ottamaan vastaan mahdollisuutena eikä uhkana, mitä on pidettävä iloisena yllätyksenä.

Aluekuntamalli, kuten oletettua olikin, on toiminut lähinnä keskustelunherättäjänä. Kunnista on kaikunut selkeä viesti peruskuntamallin puolesta. Tämä on erittäin järkevä linjaus. Yhtään ylimääräistä hallintotasoa ei saa luoda, vaan kuntademokratiaa on sen sijaan vahvistettava. Tämä tapahtuu luontevasti yhdistämällä kuntia siten, että todelliset poliittiset valinnat tulevat niissä mahdollisiksi. Paitsi että huomattava osa nykykunnista on taloudellisesti elinkelvottomia on myös selvää, ettei palveluja ole kyetty nykymallissa organisoimaan järkevästi. Nykyrakenteilla ei myöskään kuntatalouden omarahoitteisuus voi onnistua. Kuntaliitto on linjannut, että elinvoimaisessa peruskunnassa on vähintään 20 000 - 30 000 asukasta.

Demokratian vahvistaminen ja vallan ja vastuun sijaitseminen samassa paikassa läpinäkyvyyden korostamiseksi on keskeinen tavoite. Tässä yhteydessä tarkasteltavaksi tulee myös keskustelua aiheuttanut verotuksen painopisteen siirtäminen kuntatasolle. Oma mielipiteeni on se, ettei tässä tule edetä liian pitkälle. Kunnallinen veromalli ei saa tarkoittaa verokilpailua kuntien välillä. Samalla se saattaa väärin toteutettuna uhata tiettyjen palveluiden tarjoamista ylipäätään. Tavoite lähidemokratian lisäämisestä on hyvä ja oikea, mutta sen yhteydessä voitaisiin tarkastella myös tiettyjen toimintojen, kuten vaikkapa erityissairaanhoidon, siirtämistä valtion vastuulle. Sama koskee myös heilahtelevaa yhteisöveron tuottoa. Valtio on vahvojakin peruskuntia soveliaampi taho kantamaan näihin tuloihin väistämättä liittyvää korkeaa suhdanneriskiä.

Työssäkäyntialueet muodostavat luonnollisen ja dynaamisen pohjan uusille kunnille. Tämä tukisi niin onnistunutta maankäyttöä, elinkeinopolitiikkaa kuin palveluiden tarjoamistakin. Mikään itsestäänselvyys tämä ei kuitenkaan ole. Uhkaavaa kehitystä on havaittavissa mm. Turun seudulla, jossa varakkaat kehyskunnat kääntyvät ns. metsään ja etsivät yhteistyötä ja mahdollisia liitoksia nimenomaan keskenään eivätkä keskuksen kanssa. Tämä vaikeuttaisi maakuntakeskuksen, tässä tapauksessa Turun asemaa entisestään. Tämä vaihtoehto saattaa olla lyhyellä tähtäimellä kehyskuntien kannalta edullinen ratkaisu, mutta työssäkäyntialueen keskuksen vaikeudet alkaisivat hyvin nopeasti heijastua epäedullisuuksina myös ympäristöön. Pahimmillaan tällainen kehitys saattaisi aiheuttaa myös perusteetonta välien heikkenemistä ja uhkailua, jotka eivät ole omiaan lisäämään yhteistyöhalukkuutta seudulla.

Presidentinvaalien lopputulos aikaansaa väistämättä painetta erityisesti Keskustan kentässä monin paikoin epäsuosittuna pidetyn uudistuksen jarruttamiseen. Nyt tarvitaan näkemyksellisyyttä ja vahvaa poliittista johtajuutta, jolle on syytä toivoa menestystä. Uudistuksen epäilijät on kyettävä vakuuttamaan sen välttämättömyydestä. Rakenteisiin ei saa liiaksi rakastua, eikä paikallisidentiteetti ole oman kunnan itsenäisyydestä kiinni. Keskustan osalta kuntauudistusta voidaan verrata vaikkapa keskusteluun Suomen EU-jäsenyydestä.

Kuva: Vahdon kunnan vaakuna

Vaakunoita vai palveluita?

Keskustelu kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta on vauhdissa ja hyvä niin, mutta on alkanut saada sosialidemokraattisesta näkökulmasta myös huolestuttavia piirteitä. Monien eturivin keskustalaisten viimeaikaiset kannanotot ovat antaneet ymmärtää heidän tavoitteenaan ennen kaikkea olevan mahdollisimman monen nykyisen kunnan olemassaolon säilyttäminen sekä julkisen palvelutuotannon laajamittainen korvaaminen yksityisillä palveluilla. Ensimmäisen tavoitteen taustalla ovat ennen kaikkea valtapoliittiset syyt, keskustan voima lepää pienissä maalaiskunnissa, jälkimmäisen taas ideologiset. Ulkoistamistavoitteen osalta oltaisiin valmiita jopa turvautumaan lakiuudistuksiin. Erityisen aktiivinen tässä kysymyksessä on ollut valtiosihteeri Antti Mykkänen. Keskustan linjan voisi tiivistää virkkeeseen: "ei hallinnon keventämiselle, kyllä palveluiden markkinoistamiselle". Ei ihme, että uudistuksesta ennustetaan riitaisaa.

On useita syitä, miksi yleishyödyllisiä palveluita tuotetaan nimenomaan julkisesti. Kaikki talousteorioihin perehtyneet tuntevat esimerkit markkinaepäonnistumisten paikkaamisesta ja positiivisista ulkoisvaikutuksista. Näiden lisäksi voidaan nimetä runsas määrä käytännön esimerkkejä. Kansalaiset tarvitsevat julkisia palveluitaan joka päivä. Yritykset voivat mennä konkurssiin, jolloin palveluiden tuottaminen keskeytyy. Yritysten tavoitteena on kustannusten minimoiminen ja voittojen maksimointi. Nämä arvot johtavat täydellisillä markkinoilla tehokkuuteen ja innovatiivisuuteen, mutta voivat myös pahimmillaan tarkoittaa heikkoa laatua, huonoja työskentelyolosuhteita ja sitä kautta palvelutason huonontumista.

Yleishyödyllisten palveluiden kilpailuttamiseen ja laadun arviointiin eivät päde samat arvot kuin vastaaviin esimerkkeihin hyödykemarkkinoilla tai sellaisissa palveluissa, joita ihmisille tarjotaan ostovoiman, ei tarpeen perusteella. Julkiset palvelut luovat sosiaalista koheesiota olemalla kirjaimellisesti yhteistä omaisuutta. Huoltovarmuusnäkökulmasta on huomioitava julkisen sektorin know-how´n katoaminen, mikäli järjestelmä kutistuu pelkäksi hallinnoinniksi ja valvonnaksi. Poikkeusoloissa vastuu palveluista on joka tapauksessa yhteiskunnan. Julkisella palveluntuottajalla on intressi rajoittaa palveluiden käyttäjien määrää, kun taas yksityinen yritys toivoo luonnollisesti pyrkii voitontavoittelussaan maksimoimaan asiakasmäärän. Kun tämä, yksityiselle sektorille täysin luonnollinen toimintatapa yhdistetään ikääntyvän väestön luomaan hoitotarpeen kasvuun, hirvittää ajatella vaikkapa hoitopommin hintaa. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Suomalaiset julkiset palvelut eivät luonnollisestikaan kykenisi suoriutumaan tehtävistään nykykunnossaan ilman yksityisen sektorin tukea. Siksi yksityisiä palveluita tarvitaan. On kuitenkin niin, että palveluiden laajamittainen ulkoistaminen johtaisi hyvin suurella todennäköisyydellä sekä kustannusten nousuun että palvelujen saannin epätasa-arvoistumiseen. Yksityisen ja kolmannen sektorin rooli on parhaimmillaan tietyissä erikoistuneissa palveluissa sekä tukipalveluissa, positiivisiakin esimerkkejä on helppo löytää. Tämä tie on kuitenkin melko nopeasti loppuun käyty. Tämän vuoksi säästökohteita ja tehostamista tuleekin ennen kaikkea etsiä byrokratian puolelta.

Hyvä hallinto vaatii resurssinsa eikä ilman hyvää hallintoa ole toimivia palveluitakaan, mutta nykyisellä tietotekniikalla sekä tervehdyttävillä organisaatiomuutoksilla voisi kuvitella kyettävän kunnallishallinnon merkittävään keventämiseen. Ikääntyminen ja laaja kunnallisen henkilöstön eläköityminen ja korvaaminen nuoremmilla työntekijöillä luo tähän ainutlaatuisen mahdollisuuden. Luontevaa on aloittaa kuntakoon reippaasta suurentamisesta ja sitä kautta tapahtuvasta paikallishallinnon keskittämisestä uusiin, suurempiin ja vahvempiin kuntiin. Lähtökohtaisesti tulee toki tavoitella kuntien keskinäisestä aloitteellisuudesta lähteviä yhdistymisiä, joita valtio tukee porkkana- ym. rahoin. On kuitenkin oltava keinoja puuttua tilanteeseen, mikäli tuloksia ei synny esimerkiksi keskinäisten riitojen tai paikallisten kaunojen vuoksi.

Kuntauudistuksella tulee nimenomaisesti tavoitella vahvoja kuntia, jotka kykenevät omaehtoiseen palveluntuotantoon sekä toimimaan riittävän vahvoina osapuolina markkinoilla, mikäli päättävät palveluitaan ulkoistaa. Nykyiset pienet maalaiskunnat kärsivät käytännöllisesti katsoen demokratiavajeesta niiden itsehallinnon ollessa kuollut kirjain. Tällaiset kunnat toimivat ainoastaan verotulojen tasauksen ansiosta hoitaen lakisääteisiä tehtäviään ja ainoaksi poliittiseksi valinnaksi, joka ei ole taloudellisten välttämättömyyksien tai lain ennalta määräämä, jää päätös siitä, kummalta puolelta kirkonkylää seuraavaksi lakkautetaan koulu. Väliportaan hallintoa ei tarvita järjestelmää kankeuttamaan ja läpinäkyvyyttä vähentämään, vaan tulee edetä kohti järjestelmää, jossa julkinen sektori koostuu kunnista ja valtiosta.

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen tavoitteena tulee olla tasa-arvoisten ja laadukkaiden palveluiden turvaaminen kaikille kansalaisille. Tämä ei saa kilpistyä valtapoliittisiin intresseihin tai haluun siirtää yhteiskunnan yhteistä pääomaa markkinoille ja yksityiseen omistukseen. Myös pelko paikallisen identiteetin katoamisesta kuntaliitosten myötä on liioiteltu, muistattehan keskustelun markasta ja kansallisesta identiteetistä. Eurossa on eletty nyt jo useita vuosia, eikä ainakaan allekirjoittanut ole havainnut minkäänlaista kansallisen itsetietoisuuden rappiota. Siksi meillä on oltava valmiutta ja rohkeutta nostaa vaakunat tienvarsista takkojen päälle.

Navetantuoksua kuntakentällä

Kunta- ja palvelurakenneuudistus on eräs viime vuosien kunnianhimoisimpia -ja tärkeimpiä, suomalaisen hyvinvointimallin uudistamista koskevia hankkeita. Projektipäällikkö Jukka Peltomäki esitteli radikaalin mallin 20 aluekunnasta, joilla olisi huomattava määrä nykyisten kuntien tehtäviä, niille siirtyisi mm. verotusoikeus. Samaan aikaan nykyiset kunnat säilyisivät eräänlaisina reliikkeinä, joille kuitenkin jätettäisiin joitakin tehtäviä. Tälle on vaikea löytää muita perusteita kuin syrjä-Suomen lukuisten kepulaisten luottamushenkilöiden paikkojen säilyttäminen. Aluekuntamalli haiskahtaa voimakkaasti navetalle.

On selvää, että radikaaleja muutoksia tarvitaan. Suomessa on lukuisia kuntia, jotka elävät käytännöllisesti katsoen vain valtionosuuksista vähälukuisen väestön koostuessa pääosin eläkeläisistä ja työttömistä, joiden vaatimattomat tulot eivät kunnallisverokassaa kartuta. Tämä kaventaa kuntalaisdemokratiaa, kunnat ajautuvat tilanteesta toiseen kykenemättä itse juurikaan vaikuttamaan olosuhteisiinsa. Ne ovat liian heikkoja tuottaakseen palveluita itse, eivätkä ne kykene myöskään toimimaan voimakkaana tilaajana. Kunnallinen itsehallinto surkastuu kuolleeksi kirjaimeksi, puhumattakaan siitä, että ihmiset jäävät vaille tärkeitä palveluitaan.

Aluekuntamallissa on useita heikkouksia. Niistä merkittävimpiä ovat byrokratian lisääntyminen sekä läpinäkymättömyys. Uudistuksen tulisi ennen kaikkea vähentää byrokratiaa, ei kasvattaa sitä. Mikäli peruskunnat, kuten esityksessä esitetään, säilyvät ja aluekunnille siirtyy huomattava osuus todellisesta vallasta, katoaa suora yhteys poliittisen päätöksenteon ja vastuun sekä kunnallisten palvelujen tason välillä. Samalla luodaan uusi, täysin tarpeeton, hallinnon taso valtion ja kuntien väliin. Rahaa kuluu, paperi pyörii, kokouksia pidetään eikä mikään muutu. Tämän on huomannut myös Kuntaliiton toimitusjohtaja.

Keskustankin olisi pikku hiljaa aika tunnustaa, ettei valtion ja kuntien väliin tarvita minkäänlaista väliportaan hallintoa yhteiskunnan rahaa tuhlaamaan, mikäli kunnista kyetään luomaan riittävän vahvoja. Kunta-alueeksi tulisikin määritellä, missä mahdollista, luonnollinen seutukunta/työssäkäyntialue, kuten esim. suur-Helsinki tai suur-Turku. Kuntia tulee rohkeasti yhdistää vahvemmiksi kokonaisuuksiksi. Tällaiset alueet ovat luonnollisesti syntyneitä ja kehittyviä, dynaamisempia kuin keinotekoiset jaottelut. Vahvemmat peruskunnat tekevät väliportaan hallinnon laajentamisen tarpeettomaksi, jopa mahdollistavat sen purun. Tämä on aluekuntamallia organisatorisesti helpompi ja kevyempi sekä poliittisesti läpinäkyvämpi malli. Suomen kunnat tarvitsevat käsiä mm. hoiva- ja opetuspalveluihin, kirjoja kirjastoihin ja tiloja harrastajille. Nämä ovat kepulaisten kokouspalkkioita tärkeämpiä tavoitteita.