Isännän ääni

Timo Soini vastasi lauantain uutisesta eurovaalien suhteen. "Suoraselkäinen kansanmies" käänsi takkinsa toisen kerran päättäen lähteä ehdokkaaksi ja tällä kertaa ottaa myös paikan vastaan. Toki vain palatakseen hieman yli vuoden kuluttua takaisin eduskuntaan. 

Soini perusteli ehdokkuuttaan totutulla uholla ja rehvakkuudella, mutta todellinen syy taisi olla pelko. Perussuomalaiset ovat olleet yhden miehen puolue, jossa Soini on käytellyt ehdottoman isännän ääntä ja kyseessä vaikuttaa olevan selkeä linjanveto ja viesti sen suhteen että näin on jatkossakin. Ilmiö, jonka seuraus eilinen esitys on alkoi syntyä hieman ennen viime eduskuntavaaleja, jolloin verkossa jo muutamia vuosia aktiivisina toimineet ja hyvin verkostoituneet monikulttuurikriitikot löysivät puolueen. 

Suomalainen avoimen kansallismielinen ja erityisesti islam-kriittinen liike on kärsinyt pitkään johtajaongelmasta sekä uskottavan kanavan puitteesta. Kukaan ei ota vakavasti Olavi Mäenpäätä tai Väinö Kuismaa, molemmat antoivat koko ajattelusta ja samalla ihmisistä suorastaan säälittävän kuvan. Vasta Jussi Halla-ahon esiinnousu Scripta-bloginsa myötä antoi liikkeelle henkisen johtajan jota ei suoraan naurettaisi ulos keskusteluista. Ymmärrys Halla-ahon merkityksestä mobilisoi hänen ympärilleen suomalaisessa politiikassa harvinaisen henkilökultin joka oli aktiivisten verkkokeskustelijoiden nähtävissä jo paljon ennen kuin Helsingin Sanomat hänestä uutisoi. 

Useat yritykset perustaa kansallismielinen ja maahanmuuttovastainen puolue ovat jääneet Suomessa lähinnä edellä mainituista syistä yrityksiksi. Perussuomalaiset sen sijaan tarjosivat toimivan, jo puoluekarttaan tukevasti asettuneen liikkeen jonka puitteissa oli myös ymmärtämystä maahanmuuttovastaisille teemoille. Alkuun Soini ja Halla-ahon vanavedessä mukaan tulleet hyötyivät toisistaan merkittävästi. Soini nosti sisällöllisesti tyhjillä mutta retorisesti nerokkailla puheillaan ja kirjoituksillaan puolueen yleistä profiilia samalla kun nouseva ja kärjistyvä monikulttuurikriittisyys kanavoitui nimenomaan perussuomalaisiin. Yhden miehen puolueessa kahden kärjen nousu on kuitenkin vaikea paikka, ja jossain vaiheessa linjavalinta on tehtävä.

Perussuomalaisten kahdesta siivestä on kirjoiteltu aiemminkin. Yllättävää oli kuitenkin ehkä vain kaiken nopeus. Oli selvää, että selkeästi erilaisella agendalla ja erilaisilla kärjillä varustettujen ryhmien mittelö puolueen suunnasta tulisi jossain vaiheessa esiin. Se, että näin kävi jo eurovaalien alla, oli yllätys. Soinin ratkaisu kertoo kahdesta asiasta. Siitä, että hän haluaa katkaista Halla-ahon ja hänen kannattajiensa mahdollisuudet nousta merkittäväksi linjaavaksi voimaksi puolueen sisällä heti alkuunsa, ja että kyseessä oli jo nyt niin merkittävä painostusvoima, että hänen piti sitoa kyseiseen ratkaisuun oma painoarvonsa ja panoksensa.

Seuraavat siirrot ovat mielenkiintoisia. Mitä tapahtuu maahanmuuttokriittiselle äänelle? Lupaava alku perussuomalaisten piirissä sai selkeän kolhun. Onko tarvetta järjestäytyä uudelleen, oman johtajan alle? Toinen kysymys on kestääkö Soinin julkisuuskuva? Jo eilisessä tiedotustilaisuudessa nähtiin parhaasta terästään jäävä puoluejohtaja. Kun muut keräävät varmuutta ja selkeyttävät linjaansa, menettääkö Soini sitä? Tempoilu, poukkoilu ja opportunismi eivät jää näkymättä ikuisesti vaikka ne kuinka verhoaisi EU-vastaiseen uhoon. 

Ruumiinavaus

Tomu on alkanut laskeutua eilisen vaali-illan jäljiltä ja on aika laskea voitot ja tappiot. SDP sai takkiinsa. Kehyskunnissa ja pienillä paikkakunnilla kannatus pysyi samana tai jopa nousi, mutta suurissa kaupungeissa tuli turpiin. Espoon tilanne oli osin odotettu, mutta tappion rajuus erityisesti Helsingissä ja Turussa yllätti. Media keskittyy tänään Keskustan tappioon, mutta tulos antaa ajateltavaa myös demareille.

Miksi näin kävi? Ensinnäkin maahanmuuttopolitiikka nousi ensimmäistä kertaa vaalien katvealueella keskusteluun. Suuret puolueet karttavat aihetta kuin ruttoa, koska katsovat että mikäli keskustelu avattaisiin kunnolla julkisuudessa, ei voittajia olisi. Fakta on kuitenkin se, että erityisesti verkossa aihe on keskusteluttanut jo pitkään ja hartaasti. Kun perussuomalaiset ovat puheenjohtajansa johdolla nyt saaneet uskottavan puolueen leiman, ovat maahanmuuttopolitiikalle kriittiset ehdokkaat löytäneet hyvän väylän tavoitteidensa edistämiseen. Jussi Halla-ahon valinta Helsingin ja Maria Lohelan Turun valtuustoon pitää huolen siitä, että tämä keskustelu tulee nyt politiikan keskiöön. Tämä muutos on pysyvä ja merkitsevä.

Jokin aika sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan suomalaiset nuoret jakaantuvat kolmeen ryhmään. Yhtäällä ovat "menestyjät", joita yhdistää usko omaan pärjäämiseen ja markkinatalouteen sekä kilpailuun. Toisaalla ovat eettiset, maailman tilasta huolestuneet ihmiset, jotka uskovat kuluttajavaikuttamiseen ja ovat erityisen kiinnostuneita ympäristökysymyksistä. Kolmas ryhmä ovat konservatiivisia ja maskuliinisia arvoja kannattavat. Näissä vaaleissa oli kolme kovaa, Kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset.

Menestyvä puolue tarvitsee identiteetin. Sitä SDP ei ole kyennyt viime aikoina itselleen luomaan. Sama vaivaa Keskustaa, ja tämä näkyy molempien vaikeutena houkutella uusia äänestäjiä omaan leiriinsä. Tarvitaan positiivisia symboleja, mitä tarkoittaa olla demari, mitä se kertoo minusta ihmisenä? Puoluevalinta on myös identiteettiteko. Individualistisena aikana tällä on merkitystä. Vaalien voittajapuolueita tarkastellessa nähdään, että niihin liittyy tarina. Vaalien häviäjien tarinat ovat parhaimmillaankin epäselviä.

Kataisen Kokoomus voitti vaalit, mutta huomattavaa on, että edes se ei edennyt sellaisella tavalla kuin olisi voinut kuvitella. Enemmän kuin heidän hyvyydestään kyse oli muiden suurten puolueiden romahtamisesta. Finanssikriisin hiipiessä myös perusniemisten elämään Katainen onnistui esiintymään uskottavimpana talousihmisenä, herättämään luottamusta. Kun ajat kääntyvät vaikeiksi, luotetaan jälleen raikkauden ja tuoreuden sijasta oletettuun asiantuntijuuteen. Jutta Urpilainen ei ehtinyt tätä uskottavuutta riittävästi luomaan hyvästä ja kovasta yrityksestä huolimatta. Tämä ajoi liikkuvat äänestäjät muualle, tai pikemminkin ei onnistunut tuomaan heitä takaisin.

Huomionarvoinen on myös vihreiden erinomainen menestys tärkeillä paikkakunnilla. Tämä tapahtuu täysin puheenjohtajasta riippumatta. Cronberg on ollut tv-tenteissä parhaimmillaan näkymätön, pahimmillaan surkea. Tällä ei kuitenkaan näytä olevan mitään merkitystä vihreiden vaalituloksen kannalta. Kasvava kone tekee vaalista toiseen hyvää ja uskottavaa tulosta. Menestys liittyy hyvään julkisuuskuvaan, mutta ennen muuta jo edellä mainittuun identiteettiin. Vihreitä äänestämällä saat hyvän omantunnon sekä positiivista erottumisarvoa.

Kaiken kaikkiaan Suomen poliittinen kartta koki varsin suuren muutoksen. SDP on trendinomaisessa laskussa ja hankalassa kahden rintaman sodassa. Mitä nyt tarvitaan on rauhallinen ja uusi yhteiskunta-analyysi, periaatteiden tarkastelu uudessa tilanteessa ja toimenpideohjelman rakentaminen tämän mukaan. Tämän prosessin tulisi olla kerrankin riittävän osallistava, jotta veneen soutaminen samaan suuntaan onnistuisi. Vaalitäkyillä ja eklektisillä lupauksilla voidaan pelastaa paikka sieltä ja paikka tuolta eri vaaleissa, mutta mikäli halutaan "astua johtoon", on huolellisemman työn paikka.

Perussuomalaiset

Suomen puoluekentässä on tällä hetkellä kaksi mielenkiintoista puoluetta. Toinen on johtajansa uudistanut SDP, joka pyrkii eduskuntavaalien täystyrmäyksen jäljiltä uuteen alkuun. Toinen puolestaan on viime aikoina kannatustaan nopeasti nostanut perussuomalaiset, joka näyttää vakiinnuttavan kannatuksensa 5%:n yläpuolelle ja on YLEn mittausten mukaan Suomen kuudenneksi suurin puolue, kristillisten ja hallituspuolue RKP:n yläpuolella.

Mitä perussuomalaisten nousu tarkoittaa ja miten se vaikuttaa suomalaiseen poliittiseen todellisuuteen? Lähin vastine kyseiselle puolueelle löytyy Norjasta, jossa Fremskrittspartiet on sosialidemokraattien jälkeen parlamentin toiseksi suurin puolue. Puolueen linja perustuu ennen muuta maahanmuuttajakriittisyydelle ja julkisten menojen lisäämisvaatimuksille aidon populistiseen tyyliin. Kuten Suomen-vastineensa, myös FrP on karismaattisen vetäjän luomus. Carl I. Hagen toimi puheenjohtajana vuosina 1978-2006, jolloin puolue vaihtoi puheenjohtajansa. Kaikki odottivat kannatuksen romahtamista. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut. Hallitusvastuussa puolue ei ole ollut.

Norjassa Fremskrittspartiet söi oikeiston kannatusta, erityisesti sikäläistä kokoomusta Höyrea, ja vasemmistopuolueet keskustalla vahvistettuna kykenivät viime vaaleissa saavuttamaan enemmistön ja muodostamaan punavihreän hallituksen. Mutta käykö näin Suomessa? Tuskin. Perussuomalaisten suurin kannatuspotentiaali löytyy politiikkaan pettyneistä sekä niistä ihmisistä, jotka kokevat jäävänsä jalkoihin etenevän globalisaation ja kansainvälistymisen myötä. Nämä ihmiset, jos yleensä äänestävät, äänestävät useimmiten vasemmistopuolueita. Maaseudun kapinalliset taas eivät ole kokoomuslaisia hekään, vaan keskustalaisia.

Kunnallisvaaleissa perussuomalaisten kannatus on ollut heikkoa, koska organisaatio on ollut ja on edelleen heikko. Timo Soinia voi äänestää vain Espoossa, muualla maassa listat ovat joko olleet tyhjiä tai sitten niiltä on löytynyt henkilöitä, jotka eivät ole lähipiirissään juuri luottamusta herättäneet. Tämä tilanne saattaa kuitenkin olla pikku hiljaa muuttumassa. Vaikka listat ovatkin koostumukseltaan vieläkin varsin erikoisten tyyppien yhdistelmiä, niitä kuitenkin on ja niille alkaa löytyä paneelikeskustelukelpoisia vetureita myös puheenjohtajan paikkakunnan ulkopuolelta.

Tony Halmeen pudottua eduskunnasta monelta jäi huomaamatta se, etteivät perussuomalaiset olleet kaukana paikasta Helsingissä nytkään. Mutta toisin kuin 2003, vuonna 2007 ei äänestetty henkilö Halmetta, vaan ennen muuta puoluetta. Listan kärjessä, tosin valitsematta jääneenä, oli Helsingin yliopistolla tutkijana työskentelevä tohtori, aggressiivisena islam- ja maahanmuuttokriitikkona tietyissä piireissä tunnettu Jussi Halla-aho, joka sai yli 2000 ääntä. Huomionarvoista on se, ettei Halla-aho ole ainakaan vielä yleisesti tunnettu henkilö eikä perussuomalaisen populistin arkkityyppi. Silti hänen äänisaaliinsa oli huomattava ja lista miltei kantoi hänet eduskuntaan.

Perussuomalaisten tulevaisuuden kehitys on erityisen mielenkiintoinen. Timo Soini on nyt puolueen kiistaton yksinvaltias, mutta taustalla tapahtuu. Ovatko perintöprinssit, naisiahan puolueessa ei ole, maaseudun vennamolaisen perinteen jatkajia, jotka elävät ennen muuta köyhän asian ajamisesta, vai ottaako puolueen aikanaan haltuunsa vielä pieni, mutta aktiivinen kansallismielisten joukko, jolta on toistaiseksi puuttunut uskottava poliittinen kanava ja jotka nyt alkavat löytää perussuomalaiset sen osoittautuessa potentiaaliseksi väyläksi. Ja mitä tuolloin tapahtuu, niin puolueen politiikalle, toimintatavoille kuin kannatuksellekin?

Perusanalyysi onkin se, että mikäli SDP ei onnistu löytämään hieman hakusessa olevaa otettaan rakennemuutoksen kynsissä painiviin duunareihin sekä politiikkaan pettyneisiin kansalaisiin, eikä onnistu käsittelemään onnistuneesti koko ajan tärkeämmäksi nousevaa kysymystä maahanmuuttajien integroitumisesta on olemassa riski, että perussuomalaiset nousevat aidosti merkittäväksi poliittiseksi voimaksi. Mikäli samaan aikaan Kokoomuksen vetovoima ei oleellisesti pienene, tullaan tilanteeseen, jossa perussuomalaisten kannatuksen kasvu betonoi ruiskukkapuolueen pysyvästi Suomen suurimmaksi puolueeksi. Soini ja hänen porukkansa onkin otettava vakavasti.