Punaviherpohdiskelua

Kansanedustaja, entinen valtionvarain- ja opetusministeri Antti Kalliomäki teki jokin aika sitten Kalevassa ja nyt uudelleen Uutispäivä Demarissa mielenkiintoisen avauksen liittyen tulevien eduskuntavaalien jälkeiseen tilanteeseen. Hänen mukaansa SDP:n tulisi tehdä selkeä linjaus hyvissä ajoin ennen vaaleja ettei tulevaan hallitukseen mennä sen paremmin Keskustan kuin Kokoomuksenkaan kanssa. Linjaus olisi toteutuessaan suuri muutos Suomessa vallinneeseen kulttuuriin kahden kaupasta ja kolmannen korvapuustista.

Kalliomäen ajattelussa heijastuu hänen käsityksensä poliittisen asetelman muutoksesta. Kalliomäki johti SDP:n vaalianalyysityöryhmää pieleen menneiden eduskuntavaalien jälkeen. Ryhmässä puhuttiin paljon aitojen poliittisten vaihtoehtojen puutteesta sekä demarien vaikeuksista erottua porvaripuolueista. Tästä raosta ponnistavat mm. perussuomalaiset. Kalliomäen mukaan molemmat suuret oikeistopuolueet ovat sanoutuneet irti niistä perusperiaatteista joita sosialidemokraatit ovat pitäneet tärkeänä, mm. sopimusyhteiskunnasta. Yhteistyö kävi niin kauan kuin näistä periaatteista päästiin yksimielisyyteen. Kalliomäen mukaan näin ei enää ole.

Politiikka on blokkiutumassa useassa maassa, lähimpänä Ruotsissa, jossa tulevissa parlamenttivaaleissa toisistaan mittaa ottavat punavihreä oppositio sekä vallassa oleva porvariallianssi. Sama tilanne, mutta toisin päin on olemassa myös Norjassa jossa sosialidemokraatit hallitsevat vasemmiston ja sikäläisen Keskustan tuella. Blokkipolitiikasta on kyse myös selkeän kaksipuoluejärjestelmän maissa kuten Espanjassa ja ainakin toistaiseksi kahden pääpuolueen Isossa-Britanniassa.

Selkeissä koalitioissa on avoimuutta lisäävä vaikutus. Nykyisessä tilanteessa Suomessa ei milloinkaan voida olla varmoja millaista politiikkaa vaalien jälkeen noudatetaan koska ainoa todella merkityksellinen ohjelma, hallitusohjelma, luodaan vasta vaalien jälkeen. Kukaan ei Suomessa pääse äänestämään hallitusohjelman puolesta. Päinvastoin, sisällölliset vaalit käydään usein varsin yksilölähtöisten ehdokkaiden tavoitteilla sekä puolueiden vaaliohjelmilla joista mikään ei tule sellaisenaan lopulta voimaan. Toisin on mm. edellä mainituissa pohjoismaissa, joissa kansalaiset pääsevät vaikuttamaan myös vaalien jälkeen toteutettavaan politiikkaan hallitusohjelman muodossa. Punavihreän allianssin vaaliohjelma on valmis hallitusohjelma.

Ongelmiakin toki on. Blokit ovat pahimmillaan urauttavia. Puolueet voivat muuttua, kuten ovat muuttuneetkin jolloin blokit eivät välttämättä vastaa todellisuutta entiseen tapaan. Samaten puolueiden linjaukset saattavat olla yhteneväiset monissa asioissa mutta erota merkittävästi joissain merkittävissä kysymyksissä. Norjassa sosialidemokraatit ovat EU-myönteisiä kuten myös oikeiston Kokoomusta vastaava Höyre, mutta puolueet eivät mahdu samaan hallitukseen. Siksi Norjan EU-jäsenyyshakemusta lienee turha odottaa demarien hallituskumppanien ollessa selkeän EU-vastaisia. Lisäksi voidaan kysyä olisiko jatkuva sotatila, jollaista selkeiden blokkien järjestelmässä politiikka usein on, paras mahdollinen tila sellaiselle puolueelle joka selkeästi asettaa tavoitteekseen sopimisen ja konsensuksen?

Onnistuisiko blokkiuttaminen Suomessa, ja kannattaisiko se? SDP:lle kyseisenkaltainen selkeä linjaus merkitsisi parhaimmillaan merkittävää profiilinkorotusta sekä hallitusvaltaan tottuneen puolueen lopullista henkistä vapautumista taktisista pohdinnoista politiikan visiointiin. Pahimmillaan se taas voisi tarkoittaa puolueen ajautumista pitkäaikaiseen paitsioon ja sitä kautta yhteiskunnalliseen marginaaliin, mahdollisuus jonka Kalliomäki myös toteaa. Sosialidemokratian keskeisten tavoitteiden merkittävä toteutuminen Suomessa on kuitenkin perinteisesti liittynyt ennen muuta yhteistyökykyyn, Britanniassa Labour vietti oppositiossa kaikkiaan 18 vuotta vuosina 1979-1997 ennenkuin nousi valtaan.

Lopulta merkityksellisintä on politiikan sisältö. Punavihreän blokin mahdollisuus liittyy selkeästi nykyistä tasa-arvohakuisemman politiikan toteuttamiseen. Tällaiselle löytyy vankka kannatus merkittävässä osassa suomalaisia. Tarja Halosen kaksi kertaa tapahtunut valinta oikeistolaista ehdokasta vastaan osoittaa Suomessa olevan keskustavasemmistolaisen enemmistön mikäli valinnan merkitys kyetään osoittamaan. On vaikea nähdä miten tämä tapahtuisi muutoin kuin selkeillä vaihtoehdoilla. Kalliomäen vaatiman ilmoituksen toteuttaminen asettaisi SDP:n selkeästi tämän muutosvaatimuksen kärkeen.

Kalliomäki ei mainitse avauksessaan odottaako hän sitoutumista porvaripuolueiden vastaiseen rintamaan myös muilta puolueilta. Edellä mainitun demokraattisen ulottuvuuden toteutumisen kannalta tämä olisi kuitenkin keskeistä. On valitettavan vaikea nähdä esimerkiksi liberaalien vihreiden sitoutuvan vasemmiston projektiin -ellei sitten blokkiutumisen paine pakottaisi valitsemaan puolia. Sama kysymys liittyy perussuomalaisiin. Hyväksyttäisiinkö PS hallituskumppaniksi? Vai söisikö selkeä vaihtoehto perussuomalaisten eväät ja työntäisi puolueen takaisin marginaaliin? Joka tapauksessa ilman uskottavaa ja laajaa koalitiota saattaisi toivottu johtajuus ja voittajan vankkurit-ilmiö jäädä vaaleissa syntymättä.

Keskustelua Kalliomäen avauksesta mm.

• Kalevan pääkirjoitus
• Setä Arkadia

Loppusuora

Aktiivinen ennakkoäänestys on käynnissä, josta on syytä olla iloinen. Saattaa kuitenkin käydä niin, että myös nämä eurovaalit jatkavat trendiä jossa ennakkoäänien osuus kaikista äänistä lisääntyy eikä sinällään positiivisista vilkkausuutisista voi vielä tehdä johtopäätöstä sen suhteen että lopullinen äänestysprosentti paranisi.

Eurovaaleista piti tulla Timo Soinin näytöstä, mutta mitä tapahtuikaan? Soini on edelleen takuuvarma äänikuningas, mutta muutoin mies on miltei kadonnut julkisuudesta. Sen sijaan viime päivinä huomiota ovat keränneet Kokoomuksen ehdokkaat ja Keskustan kampanja. Kai Pöntisen sosiaalipummi-maahanmuuttajamainonta, Ari Vatasen ilmastonmuutoslausunnot sekä Eija-Riitta Korholan käsittämätön asiantuntemattomuus liittyen työaikadirektiiviin levisivät nopeasti verkossa ja uutisissa heti ilmestyttyään.

Onko Pöntinen sattumaa? Kokoomus irtisanoutui näyttävästi rasistisena pitämästään mainonnasta, mutta Pöntisen mielipiteet tiedettiin jo ennalta. Voisiko pikemminkin olla niin, että Kokoomus on tarkoituksella nostanut listalleen henkilön joka pystyy keräämään nopeasti vahvistuneen maahanmuuttokriittisen liikkeen ääniä joita Halla-ahon ehdokkuuden torppaamisen jälkeen on paljon liikkeellä ja jotka eivät hevillä anna Soinille hänen temppuaan anteeksi? En väitä, mutta kysyn. Nyt Kokoomus hakee voittoa molemmissa suunnissa - sillä, että maahanmuuttajavastaiset piirit eivät pidä Kataisen ulostulosta ei ole mitään merkitystä niin kauan kun he haluavat osoittaa tukensa Pöntiselle äänestämällä häntä. Aiheesta kirjoittaa osuvasti myös vihreiden puoluesihteeri.

YLEn viimeisin gallup antaa mielenkiintoisia lukuja. Nousussa ovat Kokoomus ja Keskusta, joista ensimmäisen ehdokkaiden joukossa on Pöntisen kaltainen hahmo, jälkimmäisen kampanjan nojatessa vahvasti kuvitteellisen "Suomen edun" ajamiseen sekä haikailuun menneestä maailmasta. Mitään totuuspohjaa suhteessa Euroopan parlamentin toimivaltaan tai toimintatapohin ei tällaisessa kampanjoinnissa ole, mutta tätä ei pidetä ongelmallisena niin kauan kuin suuri osa äänestäjistä uskoo moisen "kansallisen edun" olevan olemassa. Impivaaralla on tämän gallupin pohjalta vetoa.

Tuleva viikko kuitenkin ratkaisee. Kokoomuksen neljä paikkaa näyttävät ehdokkaiden kompuroinnista huolimatta suhteellisen varmoilta, SDP ja Keskusta kamppailevat kolmesta paikasta, jälkimmäisen yhden paikan menetys on kuitenkin uusilla paremmilla luvuilla lähes varma. Vihreillä on vahvan listansa, jonka keskeinen vahvistaja Tarja Cronberg pääsee katastrofaalisen ministerikautensa synneistä aivan liian helpolla, ansiosta mahdollisuus kahteen paikkaan, kuten myös PS-KD -vaaliliitolla. Vasemmistoliitto on kysymysmerkki. Kun räyhäävät EU-skeptikot mallia Seppänen ovat poissa, riittääkö kannattajia nostamaan vasurit yli 6% rajan jolla paikka varmistuu? Vastaus saattaa olla kielteinen, nyt kun unionia voi vastustaa tykimmin muiden listojen kautta.

Eurooppalaiset vaalit

Suomessa EU-vaalit kehystyvät edelleen liikaa kansallisiksi vaaleiksi. Aidosti kyse on kuitenkin eurooppalaisista vaaleista ja eurooppalaisista linjanvedoista. "Kansallisen edun" kysymyksiä Euroopan parlamentin käsittelemistä kysymyksistä on vain pieni osa ja, toisin kuin monet vähemmän aktiivisesti politiikkaa seuraavat vieläkin kuvittelevat, ratkaisevaa merkitystä on nimenomaan poliittisella ryhmällä ja puolueella, ei kansallisuudella.

Yleiseurooppalaisen poliittisen julkisuuden puutetta pyrkii omalla panoksellaan korvaamaan puolueiden vaali- ja muihin ohjelmiin pohjautuva EU Profiler -vaalikone, jossa vastataan 30 väittämään ja jonka puitteissa voi omia näkemyksiään verrata paitsi omiin kansallisiin puolueisiin myös muihin eurooppalaisiin puolueisiin. Profilerin puitteissa puolueet asemoituvat sosioekonomisella oikeisto-vasemmisto-akselille sekä eurooppalaista yhteistyötä kannattaviin ja vastustaviin puolueisiin.

Suomalainen puoluejako kyseisissä kysymyksissä ohjelmien perusteella osoittaa sosialidemokraattien ja vihreiden olevan varsin lähellä toisiaan, eikä Kokoomuskaan ole kaukana. Ohjelmien perusteella Keskusta sijoittuu Kokoomuksesta oikealle selkeästi sulkeutuneempaa Eurooppaa tavoittelevaksi, leimallisen EU-vastaisemmassa todellisuudessa liikkuvat, kuten odotettua, Vasemmistoliitto ja Perussuomalaiset.

Kun tarkastelua laajennetaan eurooppalaiselle tasolle, ilmiö osin toistuu. Maltillisesti vasemmistolaista yhteiskuntapolitiikkaa ja ylikansallisten rakenteiden vahvistamista ajavat nimenomaan sosialidemokraatit sekä muutamat sosiaaliliberaalit ja vihreät puolueet. Mielenkiintoinen havainto on, että EU Profilerin mukaan suuri osa eurooppalaisista vihreistä puolueista sijoittuu äärivasemmistoon. Tällaisia puolueita ovat mm. saksankielisen Euroopan ja Ranskan vihreät. Täysin vastakkaisesta kulmasta löytyvät oikeistokonservatiiviset ja populistiset puolueet sekä osa Kokoomuksen verrokkiryhmästä.

Ergo: Suomessa äänestettäessä EU:ta ja maltillisia vasemmistolaisia arvoja kannattavien luulisi löytävän puolueensa joko SDP:stä tai vihreistä. Merkittäviä eroja kansallisella tasolla merkittävissä EU-kysymyksissä ei ole. Tässä vaiheessa valintaa rationaalisen äänestäjän luulisi katsovan äänensä vaikutusvaltaa. Euroopan parlamentissa on tällä hetkellä kaksi merkittävää ryhmää, konservatiivien oikeistoryhmä, jolla on 285 parlamentaarikkoa sekä sosialidemokraattinen ryhmä, jolla on 215 parlamentaarikkoa. Vihreitä nyt kautensa päättävässä Euroopan parlamentissa on 42.

Ensimmäiset ennusteet tulevan parlamentin koosta osoittavat kaventuvia eroja sosialidemokraattien ja oikeistokonservatiivien välillä (ks. myös Simon Hixin haastattelu). Vihreille ennustetaan aiempaa heikompaa tulosta, osasyynä talous- ja työllisyyskysymysten painottuminen joiden hoidossa vihreiltä puuttuu uskottavuus, sekä ympäristöteemojen valtavirtaistumisen myös muiden puolueiden agendaksi. Mikäli vihreät putoavat kuudenneksi suurimmaksi ryhmäksi kuten tutkimukset antaisivat ymmärtää, vähenee heidän vaikutusvaltansa entisestään.

Tätä taustaa vasten, mikäli Euroopan parlamentin vaaleissa todella haluaa vaikuttaa Euroopan suuntaan, vaikuttavin valinta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, ympäristön ja ylikansallisen demokratian puolesta löytynee SDP:n listalta. Vaikuttamisestahan näissä vaaleissa on kuitenkin kysymys. Tiivistetymmässä muodossa vaikuttavan valinnan merkityksestä kertoo myös Pilvi Torsti.

Eurovaaliehdokkaita

Eurovaalit näkyvät julkisuudessa toistaiseksi varsin vähän. Keskustelu medioissa on keskittynyt turhan paljon siihen keitä julkisuudesta tuttuja henkilöitä mikäkin puolue listoilleen haalii. Tämä on sääli ja väärin, sillä mikäli keskustelua todella käytäisiin Euroopan tulevaisuudesta ja eri europarlamenttiryhmien tekemisistä, saataisiin puolueiden väliset erot varsin hyvin esiin ja ehkä siinä sivussa vakuutettua jokunen ihminen äänestämisen tärkeydestä.

Ehdokasasettelu alkaa sekin näyttää jo varsin mallikkaalta. Vihreiden ensimmäiset nimet ovat pääkaupunkiseudun näkökulmasta vahvoja, mutta kovia nimiä muualta Suomesta ei vielä mukana ole. Kokoomuksen lista on nimetty puoleen väliin ilman suuria yllätyksiä, perusvahvaa väkeä porukassa jossa aatteellinen katto on ejpenttilämäisen korkealla ja seinät pietikäisen leveällä. Keskustan ja Vasemmistoliiton listat vaikuttavat melko heikoilta, vasurien osalta odotan Jussi Saramon menestyvän hyvin. Eri asia sitten on riittääkö Vasemmistoliiton vaalityö parlamenttipaikkaan, itsestään selvää se ei nykyisessä alavireessä ole. Keskusta joutunee kirimään melkoisesti, sillä Jäätteenmäen jättipotti ei näissä vaaleissa toistu. PS-Kd-vaaliliitto ottanee paikan joka on joltakulta poissa.

Demarien listalle on viime viikkoina noussut uusia ja mielenkiintoisia nimiä. Alle 30-vuotiaita ehdokkaita on kaksi, Jenny Lindborg ja Niko Korte, molemmat jo vaaliveteraaneja ja paikkakuntiensa kaupunginvaltuutettuja. Jenny kuuluu nuorten ja vanhempienkin ehdokkaiden EU-asiantuntijakärkeen vietettyään viime ajat MEP Riitta Myllerin valiokunta-avustajana Brysselissä, Niko puolestaan on ikäänsä nähden erinomaisen valmista ainesta, onnistuen silti säilymään aitona. Viime eurovaaleissa erinomaisesti menestynyt Nesrin Can-Kurtakko on jälleen ehdolla.

Erityisellä mielenkiinnolla kannattaa seurata verrattain tuoreen sosialidemokraattia, reilu kolmikymppistä helsinkiläistä valtiotieteen tohtori Pilvi Torstia. Ällistyttävän moneen paikkaan ehtineellä, erinomaisen lahjakkaalla ja älykkäällä Pilvillä on mahdollisuus olla näiden vaalien ehdoton nimi ja suuri yllättäjä. Mikäli vaalit käydään asiateemoilla ja Pilvi saa ansaitsemansa huomion hyvän kampanjan ansiosta, on kaikki mahdollista.

Vaalipohdiskelua

Vaalijärjestelmä saa aika ajoin ansaittua kritiikkiä. Erisuuruiset vaalipiirit, vaaliliitot, henkilökeskeinen järjestelmä, joka aikaansaa heikkoa sitoutumista lopulta käytännössä kuitenkin merkitseviin puolueen tavoitteisiin, ainoa lopulta todella merkityksellinen dokumentti on hallitusohjelma, jonka puolesta kukaan ei ole missään vaiheessa saanut äänestää jne. Paljon aiheellisia huolenaiheita.

Kun hallinnolta, ja poliittisilta päätöksentekijöiltä kaivataan tänä päivänä ennen muuta avoimuutta, ja pidetään keskeisenä sitä, että he ovat päätöksistään vastuussa, voisi miettiä millainen vaalijärjestelmä voisi nykyistä paremmin tukea näitä tavoitteita. Eräs, ajatusleikkinä, pelkkänä ajatusleikkinä, hauska pohdiskelu voisi liittyä yhden hengen vaalipiireihin.

Yhden hengen vaalipiireihin perustuvassa järjestelmässä esimerkiksi eduskuntavaaleissa maa jaettaisiin 200 väestöpohjaltaan suurin piirtein yhtä suureen vaalipiiriin, jotka 5,3 miljoonan asukkaan maassa olisivat n. 26 500 henkilön kokoisia. Näissä piireissä jokainen vaaliin osallistuva puolue saisi asettaa yhden ehdokkaan. Eniten ääniä kerännyt valittaisiin eduskuntaan. Oma kysymyksensä on se, riittääkö ykköseksi sijoittuminen, vai tulisiko äänestyksessä olla kaksi kierrosta, jotta valittu edustaja saisi annetuista äänistä enemmistön.

Ongelmia on, ja paljon. Teoriassa olisi mahdollisuus tulla valituksi varsin pienellä äänimäärällä, tai että 49,999% annetuista äänistä olisivat de facto merkityksettömiä. Voittaja veisi kaiken. Briteissä liberaalidemokraattien tilanne kertoo järjestelmän ongelmista. Kolmospuolue sai vuoden 2005 vaaleissa 22% äänistä, mutta paikoista vain joka kymmenennen. Toki tämän ei tarvitsisi pitää paikkaansa vastaavissa määrin sellaisissa maissa, joissa poliittisten puolueiden kannatus on vahvan alueellista. Kampanjointi kohdistuisikin vahvasti, USA:n malliin, swing stateihin, tai tässä tapauksessa swing suburbeihin.

Mutta entä mahdollisuudet? Aivan toisella tavalla kuin nykyisin järjestelmä olisi accountable. Mikäli ihmiset eivät olisi omaan edustajaansa tyytyväisiä, tämä olisi äärimmäisen helppoa vaaleissa vaihtaa. Vaalirahoituksen merkitys vaalituloksen ratkaisijana pienenisi dramaattisesti, kun kuvatun kokoisessa vaalipiirissä jopa nollabudjetilla olisi mahdollista käytännöllisesti katsoen tavata kaikki äänioikeutetut. Edustajat olisivat aivan uudella tavalla pakotetut kuuntelemaan kansalaisia ja olemaan heidän keskuudessaan.

Myös alueellinen edustavuus paranisi. Tällä hetkellä niin valtuustoja kuin eduskuntaa kansoittavat parempien alueiden hyvätuloiset. Yhden hengen vaalipiirien järjestelmässä suuri lähiö ympäristöineen saisi aina oman kansanedustajan. Toki järjestelmässä puolueilla varmasti olisi mahdollisuus asettaa ehdolle myös muualla kuin alueella asuva ehdokas, mutta paine "oman alueen" ehdokkaan asettamiseen, ja myös tällaisen ehdokkaan menestymisen mahdollisuudet, olisivat huomattavat.

Toki järjestelmässä olisi tässä yhteydessä myös haittoja. Miksi alueperusteen pitäisi olla vahvin määrittävä tekijä siinä, kuka saa äänestää ketäkin, varsinkin kun vaihtoehtojen määrä yksittäisen äänestäjän kohdalla putoaisi rajusti? Mitä tämä tarkoittaisi tasavahvaa kannatusta suuremmalla alueella nauttivan ehdokkaan kannalta? Johtaisiko tämä paikallispolitiikan liialliseen ylikorostumiseen, tarkoittaisiko tämänkaltainen järjestelmä välttämättä sitä?

Kukaan ei varmasti ole suoraan lähdössä kannattamaan yhden hengen vaalipiirijärjestelmää sen, kuten edellä kuvattua, sisältäessä monia ongelmia erityisesti vähemmistösuojaan liittyen. Tietyt sen piirteet ja ominaisuudet ovat kuitenkin huomioimisen arvoisia.

Työväen presidentti (sd.)

Viikontakaiset presidenttigallupit olivat Kokoomuksen juhlaa. Sauli Niinistö saa suoraan 30% kannatuksen kun ihmisiltä kysytään heidän suosikkiaan seuraavaksi presidentiksi. Tätä pidettiin valtaisana suosiona. Huomiotta kuitenkin jäi mm. se, että Niinistön kannatus on itse asiassa laskenut miltei kymmenellä prosentilla, ja ettei 30%:n kannatus itsessään ole erityisen poikkeuksellista ottaen huomioon sen, että viime presidentinvaaleissa oli siinä ja siinä ettei nykyistä istuvaa presidenttiä valittu suoraan ensimmäisellä kierroksella.

Puoluepoliittisesti Kokoomuksella meni toki hyvin, sillä Alexander Stubb nousi kyselyissä kakkoseksi -ja toki olisi oletettavaa, että näistä äänistä ylivoimainen enemmistö tulisi Niinistölle mikäli hän Kokoomuksen ehdokas olisi. SDP:ltä kyselyyn oli valikoitu Erkki Liikanen ja Paavo Lipponen, joista ainakin jälkimmäinen on käsittääkseni ilmoittanut ettei ole tavoittelemassa kyseistä virkaa. Heidän kannatuksensa jäikin kovin matalaksi. Tätä pidettiin jälleen yhtenä lisämerkkinä siitä, miten sosialidemokraateilla on hankaluuksia.

Gallupit ovat gallupeja, ja voi olla, että SDP:n edustaja olisi voinut saada enemmänkin kannatusta mikäli kyselyyn olisi valittu joku muu. Vuosi sitten kyselyissä mukana ollut, niin ikään presidenttiehdokkuudesta varsin suorasanaisesti aikoinaan kieltäytynyt Erkki Tuomioja keräsi tuolloin 9%:n suoran kannatuksen. Mutta koska sen paremmin Tuomioja kuin Lipponenkaan eivät tule olemaan mukana vaaleissa, on ehdokasta etsittävä muualta.

Nobel-voittaja Martti Ahtisaari tuli aikoinaan sosialidemokraattiseksi presidenttiehdokkaaksi ja myöhemmin presidentiksi ennakointien ja päivänpolitiikan ulkopuolelta. Ehkä seuraava sosialidemokraattinen presidentti voisi hänkin olla jotain muuta kuin pitkäaikainen ministeri tai kansanedustaja? Mikäli tehtävää kehitetään nimenomaan arvojohtajan asemaa korostaen, voisi helposti nähdä tehtävään valittavan pitkän linjan yhteiskunnallisen vaikuttajan, jolla on ollut keskeisiä yhteiskuntapoliittisia tehtäviä ja jonka omassa tarinassa olisi vetovoimaa.

Lauri Ihalainen täyttää nämä mitat. SAK:sta eläkkeelle siirtyvä Ihalainen on kauan ollut suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ja erityisesti työmarkkinapolitiikan lähes nelsonmandelamainen hahmo. Vaikka SAK:ta on julkisuudessa riepoteltu ja syytetty milloin mistäkin, on Ihalainen SAK:n puheenjohtajana ollut tälle arvostelulle lähes ällistyttävän immuuni, pitkälti henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi. Vakavaa ja osaavaa miestä arvostavat kaikki riippumatta siitä millä puolella pöytää istuvat.

Ihalaisen elämäntarinassa kertautuvat monella tavalla sellaiset arvot ja tapahtumat joita moni suomalainen arvostaa. Vaatimattomista oloista, duunariammatista kovalla omalla työllä yhteiskunnan huipulle, hyvinvointivaltion rakennustyöhön keskeiseltä paikalta osallistuminen ja nyttemmin selkeät kannanotot globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta. Ja jos työväen presidentistä vielä tuolloin puhutaan, ei silloin puhuta Niinistöstä, ei vaikka Kokoomus kaataisi viimeisetkin pelimerkkinsä Bob Helsingin kassaan.

Vastaavan profiilin ja kokemuksen ehdokasta on vaikea löytää, puolueesta riippumatta. Nyt voitaisiin koko suomalaisessa politiikassa, kaiken kimmellyksen ja hienojen kampanjaideoiden keskellä, olla aika ainakin osin palata vakavaan, ja miksei hieman arvokkaaseenkin. Ainakin allekirjoittanut äänestäisi rinta rottingilla rakennusmiestä Pihtiputaalta, joka on omalla esimerkillään, hyvin paljon Tarja Halosen tapaan, näyttänyt miten kaikki on mahdollista.

Where have all the young men gone?

Jarkko Tontti provosoi lukemisen arvoisen keskustelun Vihreän Langan blogiosastolla kolumnillaan "Viimeinen vihreä mies sammuttaa valot." Tontti kertoo miksi ei lähtenyt kunnallisvaaliehdokkaaksi. Hänen mukaansa "valkoisena heteromiehenä" on käytännöllisesti katsoen mahdotonta tulla valituksi vihreiden listoilta. Hyvä on myös keskustelussa esiin noussut kysymys naisjärjestön erillisestä puoluetuesta kun kyseessä on puolue jossa naisia on kaikilla tasoilla enemmistö.

Miksi tuppaa olemaan niin, että porvaripuolueita lukuunottamatta nuori mies ei menesty politiikassa? Toki on poikkeuksia kuten Oras Tynkkynen tai Paavo Arhinmäki, muutamista paikallisraketeista puhumattakaan, mutta silmäys valituiksi tulleisiin ja äänimääriin kertovat ettei vihreä tai vasemmistolainen ilosanoma tahdo löytää kohdettaan -varsinkaan nuorten miesten keskuudesta.

Ratkaisua voisi hakea kolmesta suunnasta. Tässä vaiheessa lienee syytä korostaa, että kyseessä ovat yleistykset, moni voi ajatella ja toimia toisin, mutta mielestäni trendiä selittävät seuraavat tekijät. Nuoret naiset ovat koulutetumpia kuin nuoret miehet, seuraavat yhteiskunnallisia asioita enemmän kuin nuoret miehet ja ovat keskimäärin aktiivisempia muutenkin. He ovat myös aktiivisempia äänestäjiä. Nuoret miehet sen sijaan äänestävät laiskasti.

Tämän seikan ei luonnollisesti tarvitsisi automaattisesti tarkoittaa nimenomaan miesten äänten jäämistä vähäisiksi. Mutta toisin kuin ennen vanhaan, nykyisin nuoret naiset äänestävät nimenomaan nuoria naisia. Keskeiseksi tekijäksi äänestysvalintaa tehtäessä nousee usein sukupuoli ja oletettu samankaltainen elämäntilanne. Tasa-arvoteemoilla kampanjoiva mies, mahdollisesta vilpittömyydestään huolimatta, ei keskimäärin nouse todelliseksi vaihtoehdoksi.

Kun nuoret naiset äänestävät naisia ja nuoret miehet yleisesti ottaen vähemmän, kohoaa viimeiseksi merkitykselliseksi muuttujaksi poliittinen suuntautuminen. Nuoret naiset suosivat keskimäärin enemmän vasemmistopuolueita ja vihreitä, miehet taas porvaripuolueita tai protestiehdokkaita. Huolenpito, hoiva ja tasa-arvo yleensä saavuttavat vähemmän kannatusta miehiltä kuin maskuliinisemmiksi mielletyt kilpailun ja kovuuden arvot. Moni sellainen mies, joka taas pitää näitä arvoja tärkeänä valitsee sukupuolista tasa-arvoa korostaakseen ehdokkaakseen naisen. Näin siis keskimäärin, luonnollisesti kyse on myös sisällöistä.

Kun puhutaan, ettei nuoria miehiä puolueissa toimi, kyse on osin näköharhasta. Niin sosialidemokraateissa kuin vihreissäkin toimii lukuisa joukko nuoria miehiä, mutta vaalimenestys on muutamia poikkeuksia lukuunottamatta jäänyt vähäiseksi. Tämän vuoksi heidän näkyvyytensä julkisuudessa on vähäisempää, vaikka vaikutusvaltaa varmasti onkin. On mielenkiintoista katsoa miten tähän tilanteeseen vaikuttaa odotettavissa oleva taantuma, joka todennäköisesti korostaa talouden ja työelämän kysymysten pinnalla oloa. Onko tällä sukupuolivaikutuksia?

Vaalitulos on aina oikea, kävi miten kävi. Ihmiset saavat sitä mitä tilaavat ja tilaamatta jättäneet tyytyvät muiden valitsemaan tavaraan. Jos joitain toivomuksia kuitenkin saisi esittää, niin tavoite voisi olla, että ehdokkaita arvotettaisiin sukupuolineutraalisti sisältöjen ja arvojen pohjalta ja että äänestämiseen suhtauduttaisiin vakavasti, se kun aidosti vaikuttaa ympäröivään todellisuuteen. Sukupuolisen epätasa-arvon kysymyksiäkään tuskin onnistutaan ratkaisemaan yksin naisten voimin, vaan asia pitää saada korkealle myös miesten agendalla. Siksi tasa-arvotietoisen miehen valinta voisi olla tasa-arvoteoista parhain.

Lukemisen arvoista teemaan liittyen:

• PK-sektori: Suomalaisen miehen taakka

Valopilkkuja

Kuntavaalit, kuten todettua, olisivat voineet paremminkin mennä, mutta suurten kaupunkien demariromahduksen taustalla tapahtui myös hyviä asioita. Media on keskittynyt suurkaupunkeihin ja siksi ymmärrettävästi raportoi korostuneesti niistä ja niiden tapahtumista, mutta myös muualla on elämää. Muutama erityisen iloinen nuori yllättäjä nousee esiin siellä täällä.

Nuorten demarimiesten puutetta politiikan eturivistä on puolueessa surtu kauan. Mutta näyttää siltä, ettei tarvitse surra kauaa. Iisakki Kiemunki teki Hämeenlinnassa tuloksen, jollaista on 31-vuotiaalta demarimieheltä harvoin nähty, koko kaupungin ääniharava 1322 äänellä. Iisakki on terävä, konstailematon ja katu-uskottava, lähes pajamäkeläisen lavakarisman omaava kaveri, jolta on lupa odottaa suuria. Hämeessä 19-vuotias demarimies Miikka Lönnqvist teki oman kuntansa Hämeenkosken ennätyksen kaikkien aikojen nuorimpana valtuutettuna. Lahdessa läpi meni peräti kaksi nuorta miestä, Pekka Komu ja Eero Vainio. Kaikista kuullaan vielä.

Helsingissä nuorten läpimenon puutetta surtiin, mutta muutama nuori nainen teki varsin hyvän tuloksen ja jotka olisivat korkeamman yleiskannatuksen oloissa hätyytelleet valtuustoa. Varalle nousivat Mirka Oksa, Heta Välimäki ja Elina Aaltio, viimeksi mainittu nousi täydestä tuntemattomuudesta ensikertalaisena miltei viiteensataan ääneen. Vantaalla kolmenkympin kieppeillä liikkuvia demareita meni läpi useita, kärjessä lähes 1000lla äänellä Antti Lindtman. Tampereella huomionarvoisia tuloksia saavuttivat mm. Joonas Lepistö, joka uusi paikkansa komealla 753 äänen äänimäärällä. Varalle kipusivat nuoret naiset, Annikki Lensu ja Sanna Marin. Akaan kaupungissa kunnan kolmosena valtuustoon kiipesi viime eduskuntavaaleissa yli 1000 ääntä kerännyt 25-vuotias Sari Päivinen.

Varsinais-Suomen vaalipiirissä tulokset olivat Turkua lukuunottamatta varsin mukiinmeneviä. Raisiossa ampaisi valtuustoon komealla 110 äänen potilla Janne Laulumaa -niminen Metallin nuori mies, jolla on hyvät mahdollisuudet ay-komeetaksi myös valtakunnan taivaalle. Varsinais-Suomessa alle kolmekymppisiä demareita putkahteli valtuustoon useissa kunnissa useampia kappaleita. Piirissä on kaksi paikkakuntaa, joiden demariyhdistystä vetää alle 30-vuotias mies, Somero ja Mynämäki. Molemmissa menestyttiin hyvin, ja sekä Mynämäen Juuso Alatalo että Someron Antti Kotti ovat tuoreita valtuutettuja. Somerolla myös eräs tulevaisuuden toivo, Jonna Mäkelä, meni kirkkaasti valtuustoon yli sadalla äänellä. Tarvasjoelta kannattaa mainita kunnan ääniharava, paikallisten yrittäjänaisten puheenjohtaja Nina Suominen.

Satakunnan puolelta huomionarvoinen on Rauma. En hirveästi yllättyisi, jos 743 ääntä saalistanut Kristiina Salonen olisi 2011 jälkeen kansanedustaja. Kankaanpäässä tuli kokonaisuutena takkiin, mutta SDP:n seitsemästä valtuutetusta kuusi on alle 40-vuotiaita. Tulevaisuus siis on nuorissa käsissä. Pohjanmaalla vastaavankaltaiseen suoritukseen kyettiin Uudessakaarlepyyssä, jossa SDP:n viiden hengen ryhmässä vanhin edustaja on 35-vuotias. 252 ääntä pikkukaupungissa on kova suoritus, matkalla kansanedustajaksi FSDn puheenjohtaja Steven Frostdahl, 35.

Jyväskylässä SDP on vaalien jäljiltä suurin puolue. Olen erityisen iloinen Jenny Lindborgin läpimenosta. SDP:n ilmastotyöryhmässäkin vaikuttava Jenny teki hyvän kampanjan jo eduskuntavaaleissa, ja nyt SONKin Jyväskylän osastolla on oma edustajansa myös valtuustossa. Myös Viitasaari on näiden vaalien jälkeen punainen, listan kärjessä SDP:n 32-vuotias Pekka Puustinen, jonka mukana läpi menivät myös 24-vuotiaat JYYn puheenjohtaja Olli-Pekka Koljonen sekä Sonja Kekkonen.

Savoon siirryttäessä Kuopion valtuustoon valittiin eduskuntavaaleissa debytoinut Niko Korte, etelämpänä taas Savonlinnan voitokkaisiin demareihin lukeutuu Demarinuorten varapuheenjohtaja Teemu Hirvonen. Nimi muistiin, kuten myös Mikkelin 31-vuotiaan Satu Taavitsaisen, joka keräsi 469 ääntä, vain hieman edellään kansanedustaja Viitamies. Jos ja toivottavasti kun vain uraansa jatkavat, on helppo nähdä tulevaisuuden savolaisten sosialidemokraattisten kansanedustajien nousevan näistä henkilöistä.

Kauempana pohjoisessa mm. nopeasti kasvavan Haukiputaan uudesta valtuustosta löytyy muuan Henri Kylen. Oulussa tuli turpiin, mutta ei ole vaikea nähdä 1. varavaltuutetuksi jääneen Johannapiritta Huovisen nousevan nopeasti merkittäviin tehtäviin. Kemissä ja Rovaniemellä valittiin myös uusia tulevaisuuden tekijöitä sosialidemokraattisiin ryhmiin.

Lista on kaukana kattavasta ja otan mielelläni täydennyksiä vastaan! Kaiken kaikkiaan tarkempi kierros joka tapauksessa paljastaa, että monessa paikassa uudet kasvot ovat lunastaneet heihin ladattuja odotuksia. Hyvä niin. Tästä on hyvä jatkaa.

Ruumiinavaus

Tomu on alkanut laskeutua eilisen vaali-illan jäljiltä ja on aika laskea voitot ja tappiot. SDP sai takkiinsa. Kehyskunnissa ja pienillä paikkakunnilla kannatus pysyi samana tai jopa nousi, mutta suurissa kaupungeissa tuli turpiin. Espoon tilanne oli osin odotettu, mutta tappion rajuus erityisesti Helsingissä ja Turussa yllätti. Media keskittyy tänään Keskustan tappioon, mutta tulos antaa ajateltavaa myös demareille.

Miksi näin kävi? Ensinnäkin maahanmuuttopolitiikka nousi ensimmäistä kertaa vaalien katvealueella keskusteluun. Suuret puolueet karttavat aihetta kuin ruttoa, koska katsovat että mikäli keskustelu avattaisiin kunnolla julkisuudessa, ei voittajia olisi. Fakta on kuitenkin se, että erityisesti verkossa aihe on keskusteluttanut jo pitkään ja hartaasti. Kun perussuomalaiset ovat puheenjohtajansa johdolla nyt saaneet uskottavan puolueen leiman, ovat maahanmuuttopolitiikalle kriittiset ehdokkaat löytäneet hyvän väylän tavoitteidensa edistämiseen. Jussi Halla-ahon valinta Helsingin ja Maria Lohelan Turun valtuustoon pitää huolen siitä, että tämä keskustelu tulee nyt politiikan keskiöön. Tämä muutos on pysyvä ja merkitsevä.

Jokin aika sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan suomalaiset nuoret jakaantuvat kolmeen ryhmään. Yhtäällä ovat "menestyjät", joita yhdistää usko omaan pärjäämiseen ja markkinatalouteen sekä kilpailuun. Toisaalla ovat eettiset, maailman tilasta huolestuneet ihmiset, jotka uskovat kuluttajavaikuttamiseen ja ovat erityisen kiinnostuneita ympäristökysymyksistä. Kolmas ryhmä ovat konservatiivisia ja maskuliinisia arvoja kannattavat. Näissä vaaleissa oli kolme kovaa, Kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset.

Menestyvä puolue tarvitsee identiteetin. Sitä SDP ei ole kyennyt viime aikoina itselleen luomaan. Sama vaivaa Keskustaa, ja tämä näkyy molempien vaikeutena houkutella uusia äänestäjiä omaan leiriinsä. Tarvitaan positiivisia symboleja, mitä tarkoittaa olla demari, mitä se kertoo minusta ihmisenä? Puoluevalinta on myös identiteettiteko. Individualistisena aikana tällä on merkitystä. Vaalien voittajapuolueita tarkastellessa nähdään, että niihin liittyy tarina. Vaalien häviäjien tarinat ovat parhaimmillaankin epäselviä.

Kataisen Kokoomus voitti vaalit, mutta huomattavaa on, että edes se ei edennyt sellaisella tavalla kuin olisi voinut kuvitella. Enemmän kuin heidän hyvyydestään kyse oli muiden suurten puolueiden romahtamisesta. Finanssikriisin hiipiessä myös perusniemisten elämään Katainen onnistui esiintymään uskottavimpana talousihmisenä, herättämään luottamusta. Kun ajat kääntyvät vaikeiksi, luotetaan jälleen raikkauden ja tuoreuden sijasta oletettuun asiantuntijuuteen. Jutta Urpilainen ei ehtinyt tätä uskottavuutta riittävästi luomaan hyvästä ja kovasta yrityksestä huolimatta. Tämä ajoi liikkuvat äänestäjät muualle, tai pikemminkin ei onnistunut tuomaan heitä takaisin.

Huomionarvoinen on myös vihreiden erinomainen menestys tärkeillä paikkakunnilla. Tämä tapahtuu täysin puheenjohtajasta riippumatta. Cronberg on ollut tv-tenteissä parhaimmillaan näkymätön, pahimmillaan surkea. Tällä ei kuitenkaan näytä olevan mitään merkitystä vihreiden vaalituloksen kannalta. Kasvava kone tekee vaalista toiseen hyvää ja uskottavaa tulosta. Menestys liittyy hyvään julkisuuskuvaan, mutta ennen muuta jo edellä mainittuun identiteettiin. Vihreitä äänestämällä saat hyvän omantunnon sekä positiivista erottumisarvoa.

Kaiken kaikkiaan Suomen poliittinen kartta koki varsin suuren muutoksen. SDP on trendinomaisessa laskussa ja hankalassa kahden rintaman sodassa. Mitä nyt tarvitaan on rauhallinen ja uusi yhteiskunta-analyysi, periaatteiden tarkastelu uudessa tilanteessa ja toimenpideohjelman rakentaminen tämän mukaan. Tämän prosessin tulisi olla kerrankin riittävän osallistava, jotta veneen soutaminen samaan suuntaan onnistuisi. Vaalitäkyillä ja eklektisillä lupauksilla voidaan pelastaa paikka sieltä ja paikka tuolta eri vaaleissa, mutta mikäli halutaan "astua johtoon", on huolellisemman työn paikka.

Raha ratkaisee?

Liisa Jaakonsaari kuvasi Suomen kunnallisvaaleja osuvasti termillä "vapaat muttei reilut". Aikana, jolloin politiikan kiinnostavuus ei ole huipussaan ja jolloin markkinointiin on kiinnitettävä paitsi huomiota, myös panostettava taloudellisesti, saavat jotkut juoksijat alleen piikkarit, toiset lenkkitossut ja loput saavat juosta kumisaappaissa. Tämä tuli jälleen mieleen tällä viikolla.

Viime sunnuntain Turun Sanomien kansi oli paljon kertovaa katsottavaa. Komeissa värimainoksissa komeili seitsemän kokoomuslaista. Ei ketään muita. Mikäli hinnat ovat lähimainkaan kaikille samat, mikä ei välttämättä ole itsestäänselvyys, käytti mm. kansanedustaja Orpo yhteen ilmoitukseensa koko vaalibudjettini verran rahaa. Sanomattakin lienee selvää, ettei mainoksia ole vain yhtä yhtenä päivänä, vaan useita useina, tähän lisätään toki näyttävä kadunvarsimainonta jne.

Lisämuistutusta siitä, että toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset saatiin myös viikonloppuna, kun Kokoomusnuorten toivot huikkailivat kävelykadulta ihmisiä vaalibileisiinsä teemalla: "Tulkaa mukaan, Kokoomus tarjoo ilmaista bissee." Tätä sisällöllistä tempausta oli pohjustettu postin kautta suoramarkkinoinnilla kaikille kaupungin ensi kertaa äänestäville. Lisää vastaavaa saatiin, kun omaan postiluukkuuni, myös Itellan osoittein varustettuna, lehähti sinisen joukkueen kolmekymppisten mainos.

Jakelu kohderyhmittäin maksaa hunajaa, eikä viinakaan ilmaista ole, vaikka toki hintansa väärti. Demariehdokkaat, kuten myös monet muut, kiipeilevät aivan itse pimeissä rappukäytävissä ja kiroilevat summereita. Itella ei hoida jakelua, vaan työ tehdään itse, kustannussyistä. Talkoopuoluelaisina itseään markkinoivat eivät sen sijaan käsiään likaa. Ilmaisen viinan kaataminen nuorten kurkkuun äänten toivossa on varsin kyseenalaista ihan sellaisenaan. Mutta hei, tärkeintähän on hyvä meininki eiks jee!

Rahoituksesta voi myös tehdä politiikkaa. Vihreät julkaisivat eilen vaalirahoituksensa. Varsin tervetullut ele jota toivoisi muidenkin seuraavan, ei siinä mitään. Tosin oleellista varsinaisen puoluerahoituksen lisäksi on, ja näissä vaaleissa korostuneesti, ehdokaskohtainen rahoitus.

Ajankohta kuitenkin hieman mietityttää ja vie hiukan pohjaa avaukselta. Jos haasteeseen aidosti haluttaisiin vastauksia, olisi se tehty jo ajat sitten eikä silloin kun vaaleihin on aikaa vajaa viikko. Rahoituksen julkaisemisella tässä vaiheessa taidetaan siis kuitenkin hakea enemmän positiivista julkisuusarvoa ja suunnata keskustelua siihen miten tehdään sen sijaan mitä tehdään, jos valtaan päästään.

Helmiä sioille

Jos vaalikuume ei olekaan merkittävässä nousussa verrattuna edellisiin vaaleihin, niin Turun kaupungissa vaalimainokset ovat herättäneet tunteita enemmän kuin pitkään aikaan. Epävirallisten tietojen mukaan kyseisiä mainoksia kun on rikottu enemmän kuin miesmuistiin. Pikakierros Aurajoen silloille vahvistaa tiedon. Keskimääräinen vaurio on perhepizzan kokoinen potkulla tehty reikä keskellä mainosta. Osa on silputtu aivan totaalisesti, joitakuita on viskottu jokeen asti. Vandalismi jakaantuu melkoisen tasaisesti, mutta ehkä korostuu vihreiden mainosten kohdalla.

Jo se, että ihmiset suhtautuvat ylenkatseella vaikuttamismahdollisuuksiinsa ja demokraattiseen järjestelmään on surullista. Suomessa taisteltiin oikeus ääneen sata vuotta sitten. Naapurimaissa aikaa ei ole kulunut kahtakymmentäkään vuotta, Minskissä ei vapaita vaaleja ole vieläkään. Moni kärsii ja kuolee, koska haluaisi vaikuttaa äänestämällä eikä tätä virallinen valta salli. Mutta mitä tapahtuu siellä, jossa tämä oikeus on saatu ja sitä voisi käyttää? Ei kiinnosta, ei välitä, ihan sama, samoja paskoja ovat kaikki.

Tämän voi vielä jotenkuten ymmärtää. Vikaa on myös politiikassa, poliitikoissa ja puolueissa, monet ihmiset ovat menettäneet toivonsa politiikan suhteen, eivätkä usko sen mahdollisuuksiin. Sen sijaan avointa vaalien ja demokratian vastaista toimintaa mm. mainosten hajottamisen suhteen on täysin mahdotonta tajuta. Mikä ihme siinä on, että kun yhteisillä kadunvarsimainoksilla halutaan kertoa mahdollisuudestasi vaikuttaa, joku saa siitä sellaisen primitiivireaktion että käy taulun kimppuun täysin raivopäisesti ja menee vaikka puisesta levystä läpi? Eikö edes käy mielessä, että jokainen mainos ja sen korjaaminen myös maksaa, ja mainosta potkiva urpo on itse yksi maksajista?

Äänioikeus on arvokas. Valtaa käytetään aina täydet sata prosenttia, ja on jokaisesta itsestään kiinni vaikuttaako vallan jakoon edes hieman vaiko ei yhtään. Se, että tarkoituksella jää katsomoon statistiksi on tottakai jokaisen oikeus, mutta kysyttävä on miksi joku haluaa vaikeuttaa myös niiden vaikuttamista, jotka saattaisivat olla vaaleista ja vaikuttamismahdollisuudestaan kiinnostuneita?

Ennakkoäänestys alkaa

Tänään alkaa kunnallisvaalien ennakkoäänestys. Virtaa Turun valtuustoon numerolla 479. Tutustu kotisivuihini ja vaaliteemoihini täällä.

Vaaliohjelmia

Tämä päivä on Martti Ahtisaaren, mutta huomiota saavat myös puolueiden vaalimainokset. Kadunvarsimainoksia on jo ehditty haukkua toisiaan muistuttaviksi. Viime vaaleissa tv-mainokset nousivat hyvinkin keskeiseen asemaan. Nyt vastaavaa tuskin tapahtuu. SDP kampanjoi nuoren puoluejohdon voimin, mutta tv-mainonnassa puhutaan kolmesta tavoitteesta vanhusten kasvoin ja äänin. Koska mainoksista ei saada suurta keskustelua aikaan, voisikin toivoa että tällä kertaa voitaisiin keskittyä asioihin. Kansallisilla vaaliohjelmilla ei kunnallisvaaleissa ole yhtä suurta merkitystä kuin eduskuntavaaleissa, mutta jotain niiden pohjalta voidaan hahmotella.

Kokoomuksen vaaliohjelmassa on paljon kiittämisenkin arvoista. Ohjelman erityinen ansio on sen kaavoitukseen liittyvissä linjauksissa. Vaikuttaa siltä, että ainakin ohjelmatasolla golfkenttä- ja omakotitalopuolue on jossain määrin tunnustanut tiiviin rakentamisen hyödyt. Tätä on pidettävä hyvänä edistysaskeleena, joka on aidosti tärkeä koska Kokoomus on lähes kaikkien suurten kaupunkien, ja monen keskeisen kehyskunnan suurin puolue. Hyvää on myös koulutusmäärälinjaus suhteessa lääkäreihin. Kokoomuksessa on usein esiintynyt halua koulutusmäärien leikkaamiseen, kunnallisvaaliohjelma kuitenkin korostaa koulutuksen lisäämistarvetta.

Erikoista on, että asuntopolitiikasta ei kaavoituksen lisäksi ohjelmassa puhuta riviäkään. Vuokra-asuntotuotannosta voisi kuvitella kaupunkipuolueen olevan kiinnostunut - mutta ei ole. Turussa Kokoomus on ollut aktiivisesti tukemassa kaupungin vuokra-asuntojen myyntiä. Myyntiä perustellaan taloudella. Kuinka taloudellista on ajattelu, josta syntyy kertaluonteisia tuloja ja pysyviä menoja mm. kohoavien sosiaalimenojen kautta, onkin sitten toinen kysymys. Vuokra-asuntojen tarjonnan lisääminen olisi järkevää niin sosiaalipoliittisesti, taloudellisesti, elinkeinopolitiikan näkökulmasta kuin nyt jo suhdannepoliittisestikin. Kokoomus ei näin kuitenkaan näytä ajattelevan.

Huomionarvoinen on myös kysymys vanhemmuuden kustannusten jakamisesta. Kokoomus ei vaadi, että työnantajat korvaisivat nämä kustannukset täysimääräisesti, vaan vaativat nimenomaan valtion korvaavan ne. Tavoitteesta, jakamisesta, kaikki ovat varmasti samaa mieltä, mutta keinoissa on eroja. Työssäkäyntiä koskevassa osiossa korostuu vaatimus työmarkkinoiden joustavuudesta. Ongelma vain on, että kovin usein työ joustaa vain yhteen suuntaan. Osa-aikatyö on hyvä silloin, kun se on yksilön valinta, ei silloin kuin se on pakko.

Toimeentulokysymykset saavat huomiota vain vähän. Kuntarakenteeseen tai valtio-kuntasuhteeseen ei myöskään löydy minkäänlaisia linjauksia. Mitä tulee palveluiden järjestämissuhteisiin, koskee ainoa viittaus terveyspalveluita, joiden kohdalla Kokoomus kannattaa kuntayhtymämalleja. Myöskin Miguel Maahanmuuttaja on kadonnut kiinnostavien kysymysten joukosta. Tätä on pidettävä suurena puutteena. Maahanmuuttajien integroitumisen kannalta äärimmäisen keskeiset kielenopetuspalvelut ovat jo olleet tulilinjalla tämän hallituksen aikana.

Kokonaisuutena ohjelma jatkaa verrattain sisällöttömällä linjalla, josta Kokoomuksella toki on hyviä kokemuksia viimeisistä vaaleista. Juuri mitään sellaista ei sanota, josta joku voisi olla eri mieltä, eikä reunaehtoja tarkastella. Kysymys kuuluukin, onko aika muuttunut eduskuntavaaleista, jolloin imago oli sisältöjä tärkeämpi. Ohjelmansa perusteella Kokoomus luottaa siihen ettei ole.

Lapin Kansaa ja vaalimietteitä

Johanna Korhonen antoi kasvot ilmiölle, joka suuremmissa kaupungeissa eläville nuoremman sukupolven suomalaisille vaikuttaa aika ajoin olevan jo historiaa, mutta joka maalaisliitto-Suomessa elää ja hengittää paikka paikoin turhankin hyvin. Seksuaalivähemmistöön ei ole syytä kuulua, mikäli haluat toimia näkyvässä toimessa.

Lienee selvä, että ihmiset ovat erilaisia. Homofoobikoita löytyy Helsingin kantakaupungista ja sateenkaariaktivisteja Lordi-aukiolta. Jotain alueen henkisestä ilmapiiristä kuitenkin kertoo Tuomi-Nikulan onneton lausunto, jonka mukaan Lapin Kansan päätoimittajana on "vaikea toimia" mikäli kuuluu vähemmistöön. Tapaus kertoo karua kieltään siitä, mitä nämä usein kovin ideaaleina yhteisöinä itseään markkinoivat pikkupaikat liian usein ovat. Suurkaupungit vetävät lahjakkaat ja luovat nuoret, eikä ihme.

On toivottavaa, että tapaus Korhonen vaikuttaisi pysyvästi konservatiivisen asenneilmaston muuttumiseen. Käykö näin, jää nähtäväksi. Voisi kuitenkin kuvitella, että julkisen mielipiteen näkyvä asettuminen vastustamaan syrjintää seksuaalisen suuntautumisen perusteella kannustaisi pienten paikkakuntien nuoria ihmisiä olemaan avoimesti oma itsensä.

Toisaalla kuntavaaleihin on aikaa enää parisen viikkoa, ennakkoäänestyksen alkuun vähän runsas viikko. Viimeisin gallup oli, vaikka erot edelleen mahtuvat virhemarginaaleihin, suuntaa-antava ja muistuttaa paljon jokin aika sitten arvailtua. Mikäli gallup toteutuisi sellaisenaan, nousisi Kokoomus eduskuntavaalien jälkilöylyillä suurimmaksi puolueeksi. Häviäjien roolissa ovat gallupin muodossa SDP ja Keskusta, joista jälkimmäisellä vaikuttaa olevan erityisen vaikeaa myös kannattajiensa aktivoinnissa. Väsymys alkaa näkyä.

Demareilla saattaa olla vaikeuksia säilyttää viime vaalien kannatusta, mutta sijoituksen parantaminen suhteessa eduskuntavaaleihin näyttää hyvinkin mahdolliselta. Mikäli loppukiri onnistuu ja äänestysprosentti nousee, mahdollisuudet pärjätä kolmen suuren kisassa ovat varsin hyvät. Perussuomalaisten kannatuksen kohiseva nousu, joka saattaa gallupeissa vielä petraantua hurmoksen myötä, näkyy Keskustan ja SDP:n luvuissa. Fakta kuitenkin on, että vielä monin paikoin lyhyiksi jääneet listat eivät mahdollista galluptuloksen täysimääräistä realisoimista. Vaalivoitto Perussuomalaisille lienee kuitenkin jo varma ja jää nähtäväksi mitä se tarkoittaa eduskuntavaalien kannalta.

Vaikka Matti Vanhanen on hääräillyt pääministerinä jo vuosikausia, on muistettava ettei Keskusta ole voittanut hänen johdollaan ainuitakaan vaaleja. Viime kunnallisvaaleissa tappio. Eduskuntavaaleissa tappio, joskin demareita pienempi. Presidentinvaaleissa tulos suorastaan surkea. Sarja vaikuttaa saavan jälleen jatkoa. Se, johtaako tämä mihinkään Keskustan sisällä, on hyvä kysymys. Jopa haastajista tuntuu olevan veto poissa. Vaalirahaskandaali saattaa painaa Paula Lehtomäkeä vielä pitkään.

esasuominen.fi

Kunnallisvaalit lähestyvät ja allekirjoittanut on ehdokkaana Turun kaupunginvaltuustoon. Vielä teemoiltaan ja sisällöltään keskeneräiset kotisivut on avattu osoitteessa http://www.esasuominen.fi/. Tästä se lähtee!

Kuntavaalit - erä 1

Tekisi mieli blogata tapahtuvasta rahoitusmarkkinoilla leviävästä paniikista ja nykymuotoisen kapitalismin perustavanlaatuisesta kriisistä, mutten oikein pysty henkisesti irrottautumaan työtodellisuudesta. Kunnallisvaalien ehdokaslistat kun sulkeutuivat tänään. Kuten kirjoitettua, on ehdokasasettelulla vaali vaalilta korostuneempi merkitys lopputuloksen kannalta. Tämä koskee niin eduskunta- kuin erityisesti kunnallisvaaleja. Paikallisissa vaaleissa äänestetään paikallisia ehdokkaita, ja puolue kykenee kansallisella toiminnallaan ja yleisellä näkyvyydellään korkeintaan kääntämään ehdokastaan etsivien ihmisten päitä kohti omia julisteitaan.

Perinteiseen tapaan Keskusta asettaa eniten ehdokkaita. Ennakkotietojen mukaan Keskustan ehdokasmäärä kuitenkin putoaa rajusti. Kun vielä viime vaaleissa maalaisliittolaisia keikkui listoilla pitkälti yli 11 000, tavoittelee valtuustopaikkaa nyt arviolta 9800 keskustalaista. Luvussa näkyvät paitsi kuntaliitokset, myös Keskustaan jollain muotoa iskenyt laajempi väsymys. Puolueen puheenjohtaja vierailee aika ajoin julkisuudessa tekemässä itseään naurettavaksi ja muita ei juuri näy. Ei ihme, ettei kone tahdo käynnistyä. Kun vielä huomataan, että vähentynyt keskustalaisjoukko joka tapauksessa keskittyy pieniin kuntiin joissa hyväkään menestys valtuustopaikoissa ei juuri valtakunnallisissa kannatuspalkeissa näy, on vaalien suurin häviäjä helppo ennustaa.

Ehdokasmäärissä alas tulevat myös sosialidemokraatit. Demarien ehdokaslistoilla on hieman vajaa 8000 ihmistä. Varsinais-Suomen piiri, jonka työntekijänä olen toiminut, asettaa yhteensä 794 ehdokasta, eli melko tarkkaan kymmenen prosenttia kokonaismäärästä. Näin on ollut useissa vaaleissa. SDP:n ehdokaslistoja leimaa voimakas muutos. Kuten todennäköisesti myös Keskustalla, demareilla moni pitkään istunut vaikuttaja jättää leikin näissä vaaleissa. Pienempien liitospaikkakuntien napamiehet ja -naiset eivät halua päättää pitkää uraansa valtuutettuna putoamiseen suurkunnan vaaleissa. Sosialidemokraattien mahdollisuuksia menestyä kilvassa suurimman puolueen asemasta erityisesti Keskustan suhteen kuitenkin parantaa ratkaisun siirtyminen suurempiin kaupunkeihin.

Ehdokasasettelun perusteella Kokoomuksella on hyvä mahdollisuus kaapata ykköspuolueen asema. Kun ehdokasmääräerot ovat tasoittuneet ja Kokoomuksen korkea kannatus keskittyy kaupunkeihin, on heillä mahdollisuus hyvään äänipottiin -ja ohitukseen kolmospaikalta kohti kirkkaampia mitaleita. Myöskään kuntaliitokset eivät ole kohdelleet Kokoomuksen listoja yhtä kaltoin kuin kahden muun suuren puolueen. Timo Soini ennusti aikanaan blogissaan "juppikokoomuksen voittavan vielä kunnallisvaalit, mutta sen jälkeen tulee vaikeaa." Näin voi olla, ainakin tämänpäiväisen suorituksen jälkeen siihen on olemassa hyvät mahdollisuudet.

Pienemmistä puolueista mielenkiintoisia ovat vihreät ja perussuomalaiset. Vasemmistoliiton tasainen alamäki tulee ehdokasasettelun perusteella mitä todennäköisimmin saamaan edelleen jatkoa. Vihreät ovat onnistuneet saamaan jalansijaa maakuntakeskuksissa ja kehyskunnissa, joista voi irrota toistaiseksi vähäinen vaikutusvalta, mutta kuitenkin tärkeää yleistä kannatusta. Pk-seudulla he voivat kilpailla ainakin Helsingissä ja Espoossa myös asemista. Perussuomalaiset taas etenivät harppauksella. Se, onnistuiko heidän ehdokasasettelunsa paremmin maalla vai kaupungissa voi ratkaista kolmen suurimman puolueen järjestyksen.

Kaiken kaikkiaan, tulossa mielenkiintoiset vaalit. Jos veikata pitäisi, veikkaisin tasaista kisaa suurimman puolueen asemasta jossa Keskusta tulee lopulta jäämään kolmanneksi, perussuomalaisten läpimurtoa tällä kertaa Halmetta kestävämmillä valtuutetuilla useisiin valtuustoihin sekä vihreiden nousua Vasemmistoliiton ohi neljänneksi suurimmaksi puolueeksi. Se, kertooko tämä tulos kuitenkaan mitään siitä, kuka tosiasiassa kunnissa valtaa käyttää, onkin sitten aivan toinen tarina.

Vaalianalyysia viikonvaihteeksi

HS:n tänään julkaiseman gallupin mukaan suuret puolueet etenevät tasavahvoina kohti kuntavaaleja. Se, miten lopulta vaaleissa käy, ratkeaa ennen muuta ehdokasasettelussa. Myöskin valtuustopaikkojen ja äänimäärien epäsuhta vaikeuttaa keskustelua siitä, kuka lopulta kunnallisvaaleissa voittajaksi selviytyy. Äänissä viime vaaleissa suurin oli SDP, mutta Keskustalla oli valtuutettuja lähes tuplaten demareihin verrattuna. Keskusta on omalla tuhatluvullaan valtuustopaikoissa tänäkin vuonna, vaikka vaalitappio äänimäärissä häämöttääkin.

Puolueiden suuruusjärjestyksen kannalta merkittävintä on Perussuomalaisten kannatuksen nousu, joka syö kaupungeissa ennen muuta sosialidemokraattien ja maaseudulla Keskustan kannatusta. Kuten aiemmin analysoitua, tarkoittaa Soini-ilmiön mahdollinen pysyvyys hyvin todennäköisesti Kokoomuksen pysyvää suurimman puolueen asemaa sekä demareille ja Keskustalle jatkuvaa kahden rintaman sotaa .

SDP:n kannatuksen laahaamisesta on puhuttu paljon, mutta gallupeja katsellessa suunta, mihin vakiintuneet äänestäjät siirtyvät, on selvä. Uusien äänestäjien houkuttelu vaikuttaa kyllä pikku hiljaa tuottavan tulosta, muttei näy kannatuskäyrissä, jos toisessa laidassa käy kato. Taloon onkin vaikea rakentaa uusia siipiä mikäli sokkeli murenee. Muualle tähyilevien joukossa on korostuneesti duunarimiehiä ja eläkkeensaajia, jotka ovat kokeneet jääneensä syrjään demarien hallituskauden aikana ja joita oppositiopolitiikka ei ole toistaiseksi onnistunut vakuuttamaan tai edes tavoittamaan. Ja kun unelmointi kohtaa "suoran puheen", joksi monimutkaisten asioiden populistista yksinkertaistamista nykyään turhan usein kutsutaan, saattaa edellinen jäädä kakkoseksi. SDP tarvitseekin luottamuksen ansaitakseen korostuneesti konkretiaa ja tekoja.

Kunnallisvaalien suhteen SDP:llä ei pienemmissä kaupungeissa ole Perussuomalaisten kanssa hätää. Tästä pitää ehdokasasettelu tehokkaasti huolen -mikäli demarit sen kykenevät asiallisesti hoitamaan. Sen sijaan suuremmissa kaupungeissa voi siirtymiäkin tapahtua, ellei SDP kykene vakuuttamaan ja aktivoimaan peruskannattajiaan. Suurten kaupunkien siirtymätkään eivät juuri valtuustopaikkoihin vaikuta, mutta ne näkyvät yleisissä ääniosuuksissa. Ja niillähän vaalien jälkeen mediassa politiikkaa tehdään, mitataan onnistujia ja epäonnistujia -ja kasataan tulisia hiiliä niiden päälle, jotka ovat kipparoineet karille karahtaneita laivoja.

Totuus on, ettei SDP, tai mikään muukaan suurempi puolue kansallisena liikkeenä kykene sen paremmin voittamaan kuin häviämäänkään kunnallisvaaleja. Puolueet kykenevät luomaan tiettyjä, hyvin yleisellä tasolla liikkuvia poliittisia suuntaviivoja, sekä käymään yleistä huomio- ja imagokampanjaa, jolla voidaan luoda yleistä positiivista suhtautumista listan ehdokkaita kohtaan. Linjakas ja tukeva oppositiopolitiikka valtakunnanpolitiikassa tukee kuntavaalityötä, ei tee sitä. Poliittiset ratkaisut tehdään paikallisesti, ja paikallisesti myös äänestetään paikallisia ehdokkaita. Mikäli ehdokkaita ei ole, tai aktiivinen vaalityö ja paikallinen teemoittelu jää tekemättä, turpiin tulee vaikka kampanjaa vetäisi Karl Rove. Sama pätee toisinkin päin.

Soini tietää mahdollisuutensa ja vetää yhden miehen voimille varmasti käyvää kampanjakiertuetta ehdokkaiden saamiseksi ympäri maata. Muuten galluptulokset jäävät realisoitumatta. Perussuomalaisten puheenjohtajan viimeaikaiset, hyvin julkisuutta saaneet ulostulot ovat olleet asiallisia ja kohderyhmille sopivia, lähiöiden perusparannuksista veronkevennysten kokoluokan arvosteluun. Sosialidemokraattien tulee vastata Perussuomalaisten puheenjohtajan haasteeseen tukevilla ja monipuolisilla ehdokaslistoilla sekä rakenteellisilla teemoilla liittyen työllisyyteen, asuntopolitiikkaan sekä palveluiden laatuun ja vaikuttavuuteen. Mikäli luottamus vaaleissa saadaan, pitää myös olla poliittista tahtoa viedä näitä vaatimuksia läpi -muuten kenttä on jälleen auki leuan louskuttajille.

Muutamissa kaupungeissa Perussuomalaiset tulevat todennäköisesti nousemaan valtuustoon useamman henkilön voimin vaikka vaalikamppailussa tapahtuisi mitä tahansa. Yksi tällainen paikkakunta on Tampere, jossa listaa vetää pormestariehdokkaana kansanedustaja Pertti Veltto Virtanen. Tämä asettaa myös mielenkiintoisen kysymyksen siitä miten populistipuolueeseen ja sen edustajiin tulevissa valtuustoissa suhtaudutaan ja kenen kanssa heitä kiinnostaa leikkiä -vaiko kenenkään? Mielenkiintoista on myös nähdä, ovatko nousevat tähdet vanhan kansan vennamolaisia vaiko uuden polven maahanmuuttokriitikoita -ja mitä merkitystä tällä näille asetelmille on.

Kuvassa Norjan perussuomalaisten, Fremskrittspartietin, logo.

Vuodenvaihde

Vuosi vaihtuu vesisateisessa säässä ja muistuttaa suurimmasta yhteiskunnallisesta haasteesta, ilmastokysymyksestä. Päättyvä vuosi oli monella tapaa hieno ja muistorikas. Ystävien häitä ja muita yhteisiä hauskoja hetkiä, vaimon muutto takaisin Suomeen saman katon alle, valmistuminen, uusi sivutyö Kalevi Sorsa -säätiössä, kaikki nämä ovat olleet muistorikkaita ja hienoja kokemuksia. Paljosta on kiittäminen myös Suomen parasta esimiestä.

Eräs suuri ja mieleenpainuva kokemus olivat myös eduskuntavaalit, joissa olin ehdokkaana keräten vähän vajaat 750 ääntä ensikertalaisena. Paneeleita, kansalaistapaamisia, seminaareja, mutta ennen muuta kaduilla ja toreilla ihmisten jututettavana olemista. Olen edelleen sitä mieltä, että varsinaissuomalainen elämänasenne kiteytyi parhaimmillaan helmikuun lopussa sateessa Kauppatorin kulmalla, jossa väijyin ihmisiä mainoskorttien ja karamellin kera. Ehkä n. 60-vuotias naisihminen torjui esitteen ja makeisen kajauttamalla iloisesti:

"Kiitos poika nyt ei karamellit maistu! Kuolemaan mennään!"

En oikein osannut sanoa tuohon mitään. Seuraavan karkin söin itse.

Edelleen minua ihmetyttää se valtaisa vapaaehtoistyön määrä, jota monet ihmiset erityisesti TOSYn porukassa eteeni tekivät. Myöhemmin olen alkanut ajatella, kiitinkö heitä siitä tarpeeksi? Tietävätkö he varmasti kuinka paljon arvostin sitä, kuinka ihmeissäni ja otettu olin kaikesta siitä valtavasta vaivasta ja ajasta, jota suuri määrä ihmisiä näki ja antoi, täysin pyyteettä ja mitään vastineeksi saamatta? Vain siksi, koska he uskoivat asiaan, ja ehkä ehdokkaaseenkin. Voiko siitä edes tarpeeksi kiittää? Kiitän kuitenkin, edelleen ja tulevaisuudessa.

Kuten todettua, puoluetasolla vuosi ei ollut sosialidemokraateille häävi, ei Suomessa eikä juuri muuallakaan. Toivon mukaan tuleva vuosi, ainakin mm. USA:n presidentinvaalien ja Suomen kunnallisvaalien osalta palauttaa edistyksellisemmän ja tasa-arvoisemman vaihteen politiikkaan. Tiiviin kansainvälistä sosialidemokratiaa käsittelevän paketin, kirjoitettuna ennen Benazir Bhutton traagista kuolemaa, löydät täältä.

Tulevana vuonna kotimaan politiikassa mielenkiinto kohdistuu mm. SDP:n puoluekokoukseen ja kunnallisvaaleihin. Kokouksella on edellytykset olla uuden sosialidemokratian esiinmarssi. Tai sitten se voi päättyä väsähtäneeseen status quohon muutamalla sääntömuutoksella höystettynä. Kaikki on mahdollista. Uusi sukupolvi on ottanut vahvaa roolia puolueen politiikan ja toiminnan uusimisessa. Näkyykö tämä henkilövalinnoissa? Jää nähtäväksi. Kantaa otetaan kaikkiin asioihin ja ihmisiin tässäkin blogissa, kunhan tiedossa on ehdokkaita ja ehdotuksia.

Itselleni olen asettanut muutamia tavoitteita, ennen muuta henkilökohtaisia. Panostusta parisuhteeseen ja ystäviin. Kymmenen kiloa pois vyötäröltä (pakko!). Matka jonnekin, missä en ole ennen ollut, haluaisin käydä ainakin täällä, täällä ja täällä. Menestymistä kunnallisvaaleissa, aion olla ehdolla Turussa. Retkeilyä saaristoon keväällä. Itsensä kehittämistä ja uuden oppimista, ehkä voisin jopa yrittää julkaista jotain materiaalia liittyen tähän paljonpuhuttuun uuteen sosialidemokratiaan. Jos joku suostuisi kustantamaan.

Ammatillisia ja perheellisiä muutoksia? Katsotaan sitten. Ne riippuvat muistakin kuin itsestä.

Iloista, onnellista ja menestyksekästä uutta vuotta kaikille!

ps. myös Ville on lukenut Jarkko Tonttia.

Hyviä ja huonoja uutisia

Vaikka jo edesmenneet sosialidemokraattiset johtajat ovat joskus todenneet, että oppositiossa ollaan "kissanpoikia pesemässä", voi joskus saada jotain aikaankin. Porvarihallitus joutui perääntymään muutamia kuukausia sitten tunteita herättäneessä päivähoitokiistassa.

Kyseinen päätös on erittäin tärkeä pienituloisimpien lapsiperheiden kannalta. Katainen puuhaili vielä jokin aika sitten asian tiimoilta kunniallisten ja kunniattomien köyhien apartheidin parissa. Nyt tätä ylimääräistä kyykyttämistä ja byrokratian kasvattamista ei onneksi tulla näkemään. Linjan muuttaminen on hyvä osoitus aktiivisen vaikuttamisen merkityksestä, ja siitä, että järkiinsä saa tulla.

Hallitus vetäytyy myös toisella rintamalla, nimittäin tekijänoikeuskysymyksissä. Kritiikkiä syystä aiheuttanut aie siirtää kyseiset asiat uuteen elinkeinoministeriöön kaatui. Taiteilijat selättivät oikeistopuolueet ja elinkeinoelämän, kannattanee piirtää risti seinään. Ei aivan jokapäiväistä.

Sen sijaan kaikki muu ei mene putkeen. SONK otti turpiinsa ylioppilaskuntien edustajistovaaleissa suorastaan huolella, ja sosialidemokraattien jo pitkäksi venähtänyt oppositioputki Tanskassa näyttää saavan jatkoa. Pohjoismaat nousivat maailman esimerkkivaltioiksi demarien johdolla, mutta nykyisellään vasemmisto hallitsee vain Norjaa. Pohjolan parlamentit uudelleen valloittava punainen aalto taitaa sittenkin alkaa vasta Ruotsista 2010.

Edustajistovaalit

Ylioppilaskuntien edustajistovaalit ovat jälleen täällä. Ennakkoäänestys käynnistyy mm. omassa ylioppilaskunnassani Tamyssa huomenna. Turussa äänestys on jo täydessä käynnissä. Uutuutena on monissa yo-kunnissa käyttöön otettu sähköinen äänestys ja onkin mielenkiintoista, täyttyvätkö odotukset äänestysaktiivisuuden noususta.

Kaksi vuotta sitten tein vaaleja lähes kellon ympäri Sosialidemokraattisten opiskelijoiden silloisena puheenjohtajana. Tulos oli tuolloin hieno, SONK nousi yli kolmeenkymmeneen paikkaan. Suurin voitto saavutettiin silloin Jyväskylässä, JSDN nousi 7 paikkaan ja edustajiston suurimmaksi ryhmäksi. Tämänvuotisilla listoilla on valtava määrä uusia ihmisiä, joista en ole koskaan kuullutkaan. Kampanja on tänä vuonna parempi kuin koskaan ja äänestäjille pyritään tarjoamaan avoimesti todellista vaihtoehtoa.

SONK julkaisi tänä vuonna yhtenäisellä ilmeellä kautta maan paitsi laajan vaalimanifestin sekä tiivistetyt teesit, myös vaalilehden, jonne allekirjoittaneellakin oli ilo kirjoittaa. Mikään muu ryhmä, poliittinen tai sitoutumaton, ei ole opiskelijapolitiikkaa vastaavassa mittakaavassa pohtinut. He eivät ole tätä joko viitsineet tai osanneet tehdä. Opiskelijapolitiikassa värillä on väliä, äänestä! Äänet lasketaan 7.11.

Opiskelijapolitiikassa värillä on väliä (julkaistu SONKin Visio-vaalilehdessä)

Paikallisella tasolla -värillä on väliä. Ylioppilaskunnat päättävät jäsenmaksusi käytöstä, siitä pakollisesta verosta, jonka ilmoittautumisesi yhteydessä maksat. Kun miettii mitä jäsenmaksulla saa, on hinta usein halpa. Paikkakunnasta riippuen 70-100 euron panoksella vuodessa saa terveydenhuollon, opiskelijaedut ruokailusta matka-alennuksiin sekä usein näkymättömissä olevan edunvalvonta- ja neuvontapalvelut. Näiden taso ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys.

Sosialidemokraattiset opiskelijat ovat vuosien varrella paikallistasolla korostaneet ennen kaikkea hyviä palveluita. Meidän mielestämme jäsenmaksua tulee käyttää järkevästi. Ei niinkään harvoille ja valituille toisten rahoilla järjestettäviin koreisiin vuosijuhliin, vaan kaikille suunnattuihin tapahtumiin, palveluiden parantamiseen ja reilujen työolosuhteiden takaamiseen ylioppilaskunnan työntekijöille. Olemme sitä mieltä, että ylioppilaskuntien tulee tarjota monenlaista tekemistä erilaisille ihmisille, ajattelun, vaikuttamisen, oppimisen ja hauskanpidon tiloja, ei vain kilpailla haalaribileiden määrässä ainejärjestöjen kanssa.

Monet oikeistoryhmät tulevat kertomaan sinulle, miten he vaativat jäsenmaksun laskua. Mieti toisen kerran, kun tämän kuulet. Euron tai kahden vaje/opiskelija/vuosi näkyy nopeasti ylioppilaskunnan palvelutasossa. Muuttoautoa ei järjestykään, tai hätämajoitusta ei ole tarjolla. Samalla he kertovat sinulle, miten terveydenhuollossa käymisestä perittäviä maksuja pitäisi korottaa eikä siirtää jäsenmaksuun. Tämän järkevyyttä kannattaa miettiä, mikäli käytät YTHS:n palveluita. Sairaiden laittaminen entistä kireämpään tilanteeseen ei ole reilua, eikä kukaan tiedä kuka seuraavaksi palvelua käyttää.

Paikallisen tason lisäksi oleellinen on kansallinen taso. Edustajistovaaleissa menestyneet ovat vahvoilla kun määritellään opiskelijoiden näkemyksiä asioihin, joita ratkotaan Opetusministeriössä tai eduskunnassa. Näissä kekkereissä sitoutumattomilla tai ainejärjestötaustaisilla ihmisillä on valitettavan vähän annettavaa ja värillä onkin entistä enemmän väliä. Sosialidemokraattiset opiskelijat ovat kansallisella tasolla ajaneet erityisesti yhteistyötä muiden opiskelijoiden kanssa, jotta tavoitteita saavutettaisiin tehokkaammin, sellaisia opintososiaalisia uudistuksia, jotka koskettavat ennen kaikkea niitä, joiden taloudellinen tilanne on heikoin, sekä sellaista opiskelijapolitiikkaa, joka ottaa huomioon sen, ettemme ole yksin maailmassa.

Demariopiskelijat olivat vahvasti mukana asumislisän nostoon tähdänneessä kampanjassa, jonka seurauksena vuokrakatto nousi 252 euroon. Meidän aloitteestamme ylioppilasliike on nykyisellään keskusteluyhteydessä myös ammattijärjestöihin. Demariopiskelijoiden näkemykset vaikuttivat siihen, että esitys ulkomaisten opiskelijoiden lukukausimaksuista vedettiin viime hallituskaudella pois, joskin nyt vihreiden, kokoomuksen ja keskustan hallitus aikoo tämän uudistuksen toteuttaa. YTHS:n maksujen korotuspaineet on kanavoitu vakuutusmaksuun pitkälti sosialidemokraattien työn vuoksi. Myös muita opiskelijoita on muistettu opintotuen parannuksilla, ammattiin opiskelevat eivät ole ketään muita kiinnostaneet.

Ja mistä kaikki lähtee? Edustajistovaaleista. Paikallisen tason vaaleista, niistä, joista toivon mukaan mahdollisimman moni äänestää. Kaverin äänestämisessä ei ole mitään vikaa. Kunhan katsoo, että kaveri ajattelee niistä tärkeistä, pienistä ja suurista, asioista samansuuntaisesti kuin sinä itse.