tiistaina, elokuuta 04, 2009

Punaviherpohdiskelua

Kansanedustaja, entinen valtionvarain- ja opetusministeri Antti Kalliomäki teki jokin aika sitten Kalevassa ja nyt uudelleen Uutispäivä Demarissa mielenkiintoisen avauksen liittyen tulevien eduskuntavaalien jälkeiseen tilanteeseen. Hänen mukaansa SDP:n tulisi tehdä selkeä linjaus hyvissä ajoin ennen vaaleja ettei tulevaan hallitukseen mennä sen paremmin Keskustan kuin Kokoomuksenkaan kanssa. Linjaus olisi toteutuessaan suuri muutos Suomessa vallinneeseen kulttuuriin kahden kaupasta ja kolmannen korvapuustista.

Kalliomäen ajattelussa heijastuu hänen käsityksensä poliittisen asetelman muutoksesta. Kalliomäki johti SDP:n vaalianalyysityöryhmää pieleen menneiden eduskuntavaalien jälkeen. Ryhmässä puhuttiin paljon aitojen poliittisten vaihtoehtojen puutteesta sekä demarien vaikeuksista erottua porvaripuolueista. Tästä raosta ponnistavat mm. perussuomalaiset. Kalliomäen mukaan molemmat suuret oikeistopuolueet ovat sanoutuneet irti niistä perusperiaatteista joita sosialidemokraatit ovat pitäneet tärkeänä, mm. sopimusyhteiskunnasta. Yhteistyö kävi niin kauan kuin näistä periaatteista päästiin yksimielisyyteen. Kalliomäen mukaan näin ei enää ole.

Politiikka on blokkiutumassa useassa maassa, lähimpänä Ruotsissa, jossa tulevissa parlamenttivaaleissa toisistaan mittaa ottavat punavihreä oppositio sekä vallassa oleva porvariallianssi. Sama tilanne, mutta toisin päin on olemassa myös Norjassa jossa sosialidemokraatit hallitsevat vasemmiston ja sikäläisen Keskustan tuella. Blokkipolitiikasta on kyse myös selkeän kaksipuoluejärjestelmän maissa kuten Espanjassa ja ainakin toistaiseksi kahden pääpuolueen Isossa-Britanniassa.

Selkeissä koalitioissa on avoimuutta lisäävä vaikutus. Nykyisessä tilanteessa Suomessa ei milloinkaan voida olla varmoja millaista politiikkaa vaalien jälkeen noudatetaan koska ainoa todella merkityksellinen ohjelma, hallitusohjelma, luodaan vasta vaalien jälkeen. Kukaan ei Suomessa pääse äänestämään hallitusohjelman puolesta. Päinvastoin, sisällölliset vaalit käydään usein varsin yksilölähtöisten ehdokkaiden tavoitteilla sekä puolueiden vaaliohjelmilla joista mikään ei tule sellaisenaan lopulta voimaan. Toisin on mm. edellä mainituissa pohjoismaissa, joissa kansalaiset pääsevät vaikuttamaan myös vaalien jälkeen toteutettavaan politiikkaan hallitusohjelman muodossa. Punavihreän allianssin vaaliohjelma on valmis hallitusohjelma.

Ongelmiakin toki on. Blokit ovat pahimmillaan urauttavia. Puolueet voivat muuttua, kuten ovat muuttuneetkin jolloin blokit eivät välttämättä vastaa todellisuutta entiseen tapaan. Samaten puolueiden linjaukset saattavat olla yhteneväiset monissa asioissa mutta erota merkittävästi joissain merkittävissä kysymyksissä. Norjassa sosialidemokraatit ovat EU-myönteisiä kuten myös oikeiston Kokoomusta vastaava Höyre, mutta puolueet eivät mahdu samaan hallitukseen. Siksi Norjan EU-jäsenyyshakemusta lienee turha odottaa demarien hallituskumppanien ollessa selkeän EU-vastaisia. Lisäksi voidaan kysyä olisiko jatkuva sotatila, jollaista selkeiden blokkien järjestelmässä politiikka usein on, paras mahdollinen tila sellaiselle puolueelle joka selkeästi asettaa tavoitteekseen sopimisen ja konsensuksen?

Onnistuisiko blokkiuttaminen Suomessa, ja kannattaisiko se? SDP:lle kyseisenkaltainen selkeä linjaus merkitsisi parhaimmillaan merkittävää profiilinkorotusta sekä hallitusvaltaan tottuneen puolueen lopullista henkistä vapautumista taktisista pohdinnoista politiikan visiointiin. Pahimmillaan se taas voisi tarkoittaa puolueen ajautumista pitkäaikaiseen paitsioon ja sitä kautta yhteiskunnalliseen marginaaliin, mahdollisuus jonka Kalliomäki myös toteaa. Sosialidemokratian keskeisten tavoitteiden merkittävä toteutuminen Suomessa on kuitenkin perinteisesti liittynyt ennen muuta yhteistyökykyyn, Britanniassa Labour vietti oppositiossa kaikkiaan 18 vuotta vuosina 1979-1997 ennenkuin nousi valtaan.

Lopulta merkityksellisintä on politiikan sisältö. Punavihreän blokin mahdollisuus liittyy selkeästi nykyistä tasa-arvohakuisemman politiikan toteuttamiseen. Tällaiselle löytyy vankka kannatus merkittävässä osassa suomalaisia. Tarja Halosen kaksi kertaa tapahtunut valinta oikeistolaista ehdokasta vastaan osoittaa Suomessa olevan keskustavasemmistolaisen enemmistön mikäli valinnan merkitys kyetään osoittamaan. On vaikea nähdä miten tämä tapahtuisi muutoin kuin selkeillä vaihtoehdoilla. Kalliomäen vaatiman ilmoituksen toteuttaminen asettaisi SDP:n selkeästi tämän muutosvaatimuksen kärkeen.

Kalliomäki ei mainitse avauksessaan odottaako hän sitoutumista porvaripuolueiden vastaiseen rintamaan myös muilta puolueilta. Edellä mainitun demokraattisen ulottuvuuden toteutumisen kannalta tämä olisi kuitenkin keskeistä. On valitettavan vaikea nähdä esimerkiksi liberaalien vihreiden sitoutuvan vasemmiston projektiin -ellei sitten blokkiutumisen paine pakottaisi valitsemaan puolia. Sama kysymys liittyy perussuomalaisiin. Hyväksyttäisiinkö PS hallituskumppaniksi? Vai söisikö selkeä vaihtoehto perussuomalaisten eväät ja työntäisi puolueen takaisin marginaaliin? Joka tapauksessa ilman uskottavaa ja laajaa koalitiota saattaisi toivottu johtajuus ja voittajan vankkurit-ilmiö jäädä vaaleissa syntymättä.

Keskustelua Kalliomäen avauksesta mm.

1 kommentti:

Mikael Isoaho kirjoitti...

Kalliomäen ehdotus on nykytilanteessa "lievä poliittinen itsemurhayritys" jo yksistään siitä syystä, että kansa _ei pidä_ kyseisestä "kenen kanssa leikitään, kenen ei" -kiukuttelusta. Ja syystäkin. Olisi eri asia, jos oppositiosta tällaista esittelisi selkeästi maan suosituin puolue, mutta nyt punavihreän blokin ongelma olisi se, ettei mitään todellista vaihtoehtoa ole - ainakaan sellaista jonka suunnannäyttäjänä olisi SDP. Vasemmalle kallistuvista puolueista ainoa edistyskelpoinen tuntuu tällä hetkellä olevan Vihreät, SDP:n ollessa hämmennyksissä ja saattaen Kalliomäen lausuntojen kaltaisella spekuloinnilla itseään yhä avuttomampaan tilaan.

Edustaja Kalliomäki onneksi itsekin myöntää, että hintana vastaavasta asenteesta saattaa olla hyvin pitkä oppositiotaival.
Jossakin määrin SDP:lle näyttävät olevan koittamassa samankaltaiset ajat kuin Labourille tuolloin vuosina 1979-97: yksi sanoo "tänne", toinen: "tuonne" ja kolmas: "mä en kuuntele teitä kumpaakaan." Asiaa ei paljon lohduta se, että Labourilla itselläänkin homma menee jälleen rypemiseksi pohjamudissa.

Hallitusspekulaatiot eivät tätä miestä suuresti huvita, mutta tämän verran sanottakoon: näkisin SDP:lle kaksi realistista paikkaa ensi vaalien jälkeen. Se voi pysyä oppositiopuolueena ja todennäköisesti nykyistä hieman pienempänä sellaisena, tai se voi suostua kokoomuksen hallituskumppaniksi paria ministerisalkkua sinistä puoluetta köyhempänä. Mitä jälkimmäiseen tuleen, sini-puna-vihreässä hallituskoalitiossa voisi olla puolensa mikäli yritetään estää hyvinvointivaltion rippeiden romuttaminen alijäämäistä budjettia paikkaillessa (joskin on kyseenalaista, onnistuisiko kepu tässä yhtään huonommin kuin SDP: se kun katseli 90-luvun laman jälkeen oppositiosta demareiden oikeistolaista politiikkaa). SDP:n kannatus tosin saattaisi laskea kyseisessä hallituksessa - mikä tuskin juuri yllättäisi, sitähän se tekee oppositiossakin.

Ainoat hyvät puolet koko punaviherpohdinnassa ovat joutuminen sen pohdinnan eteen, mitä yhteistä SDP:llä on PS:n ja KD:n kanssa (ja sitä yhteistä säveltä pitäisi kyllä löytyä, etenkin sosiaalipolitiikan suunnasta), sekä tuo juuri mainitsemasi hallitusohjelma-dilemma. Politiikka on kansakunnan palvelemista, ja siinä mielessä koko "ketä jätettäisiin ulos"-pohdinta on sairasta touhua: kuin läimittäisiin toisten puolueiden äänestäjiä mädällä turskalla naamalle jo kauan ennen vaaleja. Kääntöpuolena on kuitenkin juuri tuo mainitsemasi hallitusohjelma - sen oikean muodonhan kuuluisi kertoa "mitä hyvää me aiomme tehdä kansan parhaaksi" - ja tämä itsessään ei käy ilmi mikäli vaihtoehdot eivät ole selvillä ennen kuin vaalit on käyty.