Miksi päivähoidon pitäisi olla maksutonta

Nina Mikkonen teki taannoisessa ajankohtaisohjelmassa parasta pr:ää päivähoidolle miesmuistiin. Päivähoito onkin, kuten monesti todettua, eräs keskeisimmistä hyvinvointivaltion palveluista sen merkittävien tasa-arvovaikutusten vuoksi. Juuri päivähoito on mahdollistanut naisten laajamittaisen työhön osallistumisen ja siten merkittävästi lisännyt naisten mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen osallisuuteen.

SDP asetti viime kesäkuussa tavoitteekseen maksuttoman päivähoidon. Tätä nykyä tulosidonnaiset päivähoitomaksut nousevat merkittäviksi kulueriksi jo varsin matalatuloisissa perheissä. Maksuttomuus, kuten yhteiskunnallista keskustelua seuranneet hyvin muistavat, törmäsi nopeasti populistiseen vastustukseen. Maksuttomuutta väitettiin milloin lasten sosialisoinniksi, milloin taloudellisesti vastuuttomaksi avaukseksi. Mutta näinkö tosiaan on?

Ensinnäkin päivähoitomaksut ovat merkittävä kannustinloukkujen aiheuttaja. Maksujen poistamisen tyrmänneen Kokoomuksen puheenjohtajan johtama ministeriö nimeää vuodelta 2007 peräisin olevassa muistiossaan tulosidonnaiset maksut merkittäväksi loukkujen aiheuttajaksi. Maksut siis estävät ihmisiä työllistymästä optimaalisella tavalla.

Kovimpaan maksuluokkaan pääsee jo hyvinkin keskimääräisillä tuloilla, eivätkä maksut ole pieniä. Kuten lapsiperheelliset tietävät, vaikka tulot olisivatkin kohtuulliset, nuoren perheen menot ovat valtaisia. Hankintoja on tehtävä, usein muutettava suurempaan asuntoon jne. Maksujen poisto olisikin tuntuva kädenojennus suoraan kohdennettuna lapsiperheille, vielä sellaisille jotka haluavat myös pysyä mukana työelämässä.

Päivähoito myös kannattaa. Unicef painotti omassa raportissaan päivähoidon tasa-arvovaikutuksia lasten välillä. Myös äitien kohdalla tasa-arvokysymys on erityisen tärkeä, tilanne kun edelleen on useimmiten se, että kotiin lasten kanssa jää nimenomaan äiti. Mikäli työelämästä ollaan sivussa vuosikausia, jää työura lyhyeksi ja urakehitys muiden, usein miesten, jalkoihin. Tämä säteilee myös sosiaaliturvan tasoon aina eläkkeelle asti. Ergo: potentiaalista köyhyyttä ja korostunutta taloudellista riippuvaisuutta puolisosta.

Maksuttomuusideaa vastaan hyökättiin myös kustannuksilla. Kuinka perusteltua tämä kritiikki oli? Päivähoitomaksut tuottavat tällä hetkellä yhteiseen kassaan n. 250 miljoonaa euroa. Hallituksen päätös leikata ruuan arvonlisäveroa maksaa kaksi kertaa tämän määrän, 500 miljoonaa. Edellisen voidaan taata menevän voittopuolisesti kulutukseen, jälkimmäisen tehokkuudesta ei ole mitään tietoa. Todennäköisimmin tuo raha on jo katteissa. Maksujen osuus päivähoidon kokonaiskustannusten kattamisesta on sekin vain murto-osa, joten mitään merkittävää periaatteellista siirtymää ei siinäkään tilanteessa tapahtuisi. Lisäksi on muistettava, että perusopetus on jo maksutonta. Miksei siis varhaiskasvatus olisi?

Argumentit lasten "pakottamisesta" päivähoitoon ovat, jos mahdollista, vielä lapsellisempia. Maksuttomuushan ei tarkoita sitä, että lapset haettaisiin väkisin kotiovelta - päivähoidon pakollisuus ja maksuttomuus ovat kaksi aivan eri asiaa. Vanhemmilla säilyy täysi oikeus hoitaa lastaan myös kotona jos niin haluavat. On myös havaittava, että maksuttomuus koskee vain niitä perheitä jotka ovat jo tehneet päätöksen lapsensa laittamisesta hoitoon. He ovat siis jo tehneet valinnan eikä heidän kohdallaan voi puhua ohjaamisesta. Mitä tulee uusiin ihmisiin, niin mikäli oletetaan että päivähoidon kysyntä kasvaa maksuttomuuden myötä, myönnetään myös, että nykyinen tilanne sisältää kannustinloukun ja aikaansaa laskelmointia. Kannattaako laittaa lapsi hoitoon? Tällainen tilanne ei liene tavoiteltava, mikäli halutaan valinnanvapaudesta puhua.

Lopulta kyse on myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideasta, universalismista. Tulosidonnaiset palvelumaksut ovat ongelmallisia, mikäli verotus on progressiivista. Tietyissä hyvinvointipalveluissa on syytä säilyttää jonkinlainen käyttömaksu, koska niitä voidaan liikakäyttää. Hyvä esimerkki tällaisesta palvelusta on esimerkiksi terveydenhuolto. Päivähoidon osalta tällainen tilanne on epätodennäköinen. Ideaalitilanteena tulisi olla malli, jossa maksut ovat kauttaaltaan matalia tai niitä ei ole ja palvelut rahoitetaan veroilla, joiden taso määritetään siten, että yhteiskunnalle määritellyt tehtävät tulevat tehokkaasti ja laadukkaasti hoidetuiksi.

Summa summarum, maksuton päivähoito kohdennettuna tulonsiirtona työssäkäyville lapsiperheille on täysin toteuttamiskelpoinen ajatus, jota vastaan hyökkääminen kustannusten tai perhe-elämän horjuttamisen perusteella on varsin hataralla pohjalla. Se myös nojaa tärkeään periaatteelliseen keskusteluun ja ajatteluun universalistisesta hyvinvointivaltiosta.

Perheverotuksesta

Jo hetkeksi laantuneeseen lapsiperhekeskusteluun saatetaan saada uutta vauhtia verokysymyksistä. Tämänpäiväisen uutisoinnin mukaan lapsiperheet hyötyisivät perheverotuksesta. Kuukaudessa säästö perheelle voisi olla 230-260 euroa kuussa.

Voi kuinka mukavaa. Vai onko sittenkään? No ei ole.

Perheverotukseen siirtymisen kustannukset voisivat olla huomattavat, ensinnäkin tasa-arvomielessä, ja myös taloudellisesti perheille. Ensinnäkin perheverotus kannustaisi vähemmän ansaitsevia, käytännössä edelleen miltei aina naisia, jäämään vuosikausiksi kotiin hoitamaan lapsia. Naisten työllisyys heikentyisi ja tasa-arvon kentällä otettaisiin vuosikymmenten loikka väärään suuntaan, kohti vanhan ajan mieselättäjämallia.

Verotuksella pitää myös kannustaa työhön. Palvelut eivät ole ilmaisia, ja ikärakenteen muutos tulee tarkoittamaan lisääntyvää menopainetta, vaikka tuottavuutta onnistuttaisiinkin parantamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli haluamme ylläpitää hyvinvointiyhteiskunnan palvelurakennetta, työllisyyden tulee pysyä korkealla tasolla. Samalla valtio käyttää huomattavan osan tuloistaan nuortensa, tällä hetkellä erityisesti naisten, kouluttamiseen. Investoinnin tuotto -ja sitä kautta mielekkyys- vähenee mikäli tuota koulutusta ei hyödynnetä työmarkkinoilla.

Vuosikausien poissaolo työmarkkinoilta paitsi heikentäisi naisten urakehitysmahdollisuuksia ja siten pitemmän ajan ansiotasoa, eläkekertymistä puhumattakaan. Olisikin mielenkiintoista nähdä millainen vaikutus näiden seikkojen huomioonottamisella olisi yllä olevaan laskelmaan. Todellinen taloudellinen "voitto" saattaisi pitkällä tähtäimellä jäädä pienemmäksi. Myös esitellyn mallin vaikutus julkiseen talouteen sietäisi varmasti tulla kerratuksi.

Myös summaan kannattaa kiinnittää huomiota. Hieman yli 200 euroa kuussa. Se on itse asiassa saman verran mitä suuri osa perheistä hyötyisi, mikäli siirryttäisiin sosialidemokraattien esittämään maksuttomaan päivähoitoon. Maksuton päivähoito olisi selkeä tulonsiirto nimenomaan työssä käyville lapsiperheille, maksaisi valtiolle huomattavasti vähemmän ja poistaisi merkittävällä tavalla kannustinloukkuja. Puhumattakaan siitä, että tämän tukimuodon sukupuolivaikutukset olisivat huomattavasti perheverotukseen siirtymistä myönteisempiä.

Perusteltua päivähoitoa

Päivähoitokeskustelu on päässyt välissä laantumaan, mutta todennäköisesti vain kerää voimia. Tuoretta aineistoa tuottaa Unicef, joka on tuoreessa tutkimuksessaan vertaillut päivähoitoa ja varhaiskasvatusta kehittyneissä maissa. Hoivan yhteiskunnallistuminen on selkeä kehityssuunta, ja tämä on myös korkealla EU:n tavoitteissa. Raportin mukaan olemassa selkeää näyttöä siitä, että varhaiskasvatukseen osallistuneet lapset menestyvät opinnoissaan paremmin kuin vain kotona hoidetut ikätoverinsa. Vaikutus on erityisen selvä, kun puhutaan heikoimmin menestyvistä sosioekonomisista ryhmistä.

Raportti ei ole mitään päivähoidon ja varhaiskasvatuksen ylistystä. Aikaisesta hoitoon menemisestä voi olla myös haittaa, elleivät laatuseikat ole kunnossa. Hyvin pienten lasten (alle vuoden ikäisten) pitkäaikainen hoito kodin ulkopuolella voi olla haitaksi tunne-elämän kehitykselle ja suositeltua politiikkaa on mahdollistaa ainakin vuoden ikään asti jommankumman tai molempien vanhempien läsnäolo lapsen seurassa. Tämä on ennen muuta perhevapaakysymys.

Päivähoidon ja varhaiskasvatuksen merkitys on lasten osalta ennen muuta tasa-arvossa. Lasten ja nuorten kohtaamat ongelmat ovat usein lähtöisin kotoa. Heikko sosioekonominen asema jättää usein jälkensä myös lapsiin. Näin on jopa fyysisen turvallisuuden kannalta. Päivähoito tarjoaa harrastusmahdollisuuksia, sosiaalisia verkostoja ja turvallisia aikuiskontakteja myös niille lapsille, jotka eivät välttämättä niitä vastaavalla tavalla muutoin saisi. Tällä on valtaisia yhteiskunnallisia vaikutuksia pitkällä aikavälillä. Kyseistä taustaa vasten Suomen hallituksen taannoinen aikomus nollamaksuluokan lakkautuksella siivota mm. työttömien lapset kokopäiväisestä päivähoidosta tuntuu entistäkin iljettävämmältä.

Varhaiselle puuttumiselle lasten ja nuorten ongelmiin on laskettu myös tuotto. Joidenkin arvioiden mukaan yksi investoitu yksikkö saattaa tuottaa yhteiskunnalle jopa kahdeksankertaisen tuoton paitsi parempana menestymisenä tulevaisuudessa, myös kustannusten vähentymisenä muutoin. Raportissa siteerataan James Heckmanin vuodelta 2006 peräisin olevaa, Science-lehdessä ilmestynyttä artikkelia, jonka johtöpäätös on seuraava:

"Investing in disadvantaged young children is a rare public policy initiative that promotes fairness and social justice and at the same time promotes productivity in the economy and in society at large. Early interventions targeted toward disadvantaged children have much higher returns than later interventions such as reduced pupil-teacher ratios, public job training, convict rehabilitation programs, tuition subsidies, or expenditure on police. At current levels of resources, society overinvests in remedial skill investments at later ages and underinvests in the early years."

Orastavaa luokkayhteiskuntaa voidaan tehokkaimmin torjua mahdollisimman alkuvaiheessa. Tämänkaltaiselle projektille voisi olla mahdollista löytää myös poliittista tukea, juuri kukaan ei katso etteivätkö lapset ansaitsisi, taustoistaan riippumatta, hyvää hoivaa ja tukea kasvulleen. Poliittisesti kuumaksi perunaksi nouseekin se, millä tavalla näitä lasten tasa-arvoisia mahdollisuuksia halutaan parhaiten edistää, rahamuotoisten etuuksien parantamisella vaiko päivähoidon ja varhaiskasvatuksen suosimisella? Vapaus valita on toki perheen, mutta mihin yhteiskunnan kannattaisi panostaa? Empiria näyttäisi viittaavan erityisesti ensimmäisen elinvuotensa ohittaneiden lasten kohdalta vahvasti päivähoidon suuntaan nimenomaan universaalina palveluna.

Kotiäiti-Suomi

Stakesin laaja-alainen selvitys toteaa sen, mikä on ollut tiedossa jo aikalaiskeskustelua seuratessa. Käsitys suomalaisesta työssäkäyvästä äidistä ja toimivasta työn ja perhe-elämän sovittamisesta on myytti. Suomessa pienten lasten äitien työllisyysaste laahaa kaukana muiden pohjoismaiden perässä. Ruotsissa 1-2-vuotiaista päivähoidossa on 65% (Tanskassa peräti 78%), Suomessa 36%.

Lasten päivähoitoon laittamista kritisoidaan usein sillä, että "koti on lapsen paras paikka". Jos kerran aina ja kaikkialla on näin, niin miksi sitten suomalaislapset ovat masentuneempia kuin ruotsalaiset lapset? Tai miksi ruotsalainen pitkäaikaistutkimus osoitti, että päiväkodissa olleet lapset menestyivät myöhemmässä elämässään vain kotona hoidettuja lapsia paremmin niin sosiaalisissa suhteissaan kuin taloudellisestikin (ks. mm. HS 16. ja 18.4. 2005)?

Hyvä hoito on hyvää hoitoa, saa sitä sitten kotona, päiväkodissa tai toivottavasti molemmissa. Päivähoitoa kuitenkin vain liian usein demonisoidaan samalla kun asetellaan sankariäidin sädekehää otsalle, ja unohdetaan tasa-arvoulottuvuus. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta ongelmia ko. ilmiön yleistymisestä syntyy myös muualla, erityisesti taloudellisella puolella.

Naisten työuralla etenemisen vaikeutta ja kahdeksaakymmentä senttiä valitellaan. Mutta mikäli naiset itse pyrkivät pikemminkin pitkiksi ajoiksi pois työmarkkinoilta kuin osallistumaan niille, ei voida olettaa, ettei eroa syntyisi. Suomessa tuetaan kansainvälisesti katsottuna poikkeuksellisella tavalla kotiin jäämistä. Tällä on työllisyysvaikutuksia. Erityisen kalliiksi käy, mikäli yhteiskunnan suurella rahalla maksamaa koulutusta ei hyödynnetä työmarkkinoilla. Ansiotuloverokertymän pieneneminen näkyy mm. palveluiden laadussa.

Valinnanvapautta tukevassa yhteiskunnassa tulee vanhemmilla olla vaihtoehtoja sen suhteen miten he haluavat lapsensa hoitaa. Tällä ladulla jatkaminen tulee kuitenkin kalliiksi niin taloudellisesti kuin tasa-arvon etenemisen kannalta. Vapaita tulee jakaa tasaisemmin samalla kun vanhempien työelämään osallistumisen tauot tulisi pitää mahdollisimman lyhyinä ja vähäisinä. On/off- ratkaisuja tulee välttää, suosien vaikkapa lyhennettyä työaikaa, mikäli se katsotaan tarpeelliseksi.

Kotiäiti-ilmiön uudelleensyntyminen on vain osa yhteiskunnassa piilevänä etenevää antimodernistista backlashia. Muitakin esimerkkejä löytyy. Kasvava EU-skeptisyys ja yleinen "vanhojen, yksinkertaisten aikojen" haikailu kasvattaa mm. perussuomalaisten kannatusta. Vaikuttaa siltä, että yhä iloisemmiksi ja kookkaimmiksi kasvavien Pride-marssien takana kasvaa myös toinen ryhmä, jolle nykymaailman muutos ei maistu ja jotka haluaisivat takaisin selkeiden sukupuoliroolien, konservatiivisten arvojen ja kansallisen selviytymistarinan Suomeen.

Selkeät tavoitteet perhepolitiikkaan

Sosialidemokraattien on tulevaisuudessa entistä enemmän profiloiduttava taloudellisten tavoitteiden lisäksi elämänlaatuun liittyvien kysymysten ajajana. Erityisen keskeinen on perheiden oikeus omaan aikaan ja työelämän joustamiseen myös työntekijöiden hyödyksi ja iloksi siten, ettei perhe-elämän yhteensovitus tapahdu heidän oikeuksiaan polkien.

Päivähoitokysymys on keskeinen ja tärkeä. Lasta ei saa rangaista vanhempien työttömyydestä tai muista ongelmista, jonka vuoksi oikeus päivähoitoon tulee olla kaikilla. Päivähoidon käyttöä tulisi pikemminkin taloudellisten mahdollisuuksien mukaan pyrittävä lisäämään. Tällä voidaan tukea molempien vanhempien osallistumista työelämään.

Päivähoitomaksujen alentaminen kautta linjan ja menetettyjen tulojen korvaaminen kunnille valtion varoista voisi olla monella tapaa järkevää politiikkaa. Maksujen nousu tulojen mukaan on tuloloukkujen aiheuttaja ja heikentää työllisyyttä. Maksujen alentaminen olisi myös tarkkaan kohdennettu tulonsiirto lapsiperheille sekä kannustaisi vanhempia työmarkkinoille kenenkään asemaa heikentämättä.

Lapsiperheiden palveluiden lisäksi etuuskysymykset ovat tärkeitä. Vanhemmuuden kustannusten jakaminen on keskeinen osa työelämän tasa-arvoprojektia, mutta yksinään riittämätön. Kustannusten jakaminen ei poista sitä tosiasiaa, että perhevapaat kasaantuvat naisille. Tämä aiheuttaa paitsi isä-lapsi-suhteen jäämistä vähemmälle huomiolle, myös ongelmia naisten työurille verrattuna miehiin.

SDP:n tulisi tässä yhteydessä lähteä ajamaan Islannin mallina tunnettua perhevapaajärjestelyä, jossa vapaa on jaettu kolmeen yhtä suureen osaan. Kolmannes on äidin, kolmannes isän ja kolmanneksen saavat vanhemmat halunsa mukaan jakaa. Mikäli vapaa jätetään käyttämättä, sitä ei toinen vanhempi voi käyttää. Tällaisen mallin käyttöönotto olisi vahva viesti paitsi työmarkkinoille, myös tasa-arvoisen vanhemmuuden puolesta. Tämän tulisi olla osa projektia, jossa SDP:stä tehdään Suomen ykköspuolue toistaiseksi kaikilta vähälle huomiolle jääneiden isyyden kysymysten suhteen.

Mielipidekirjoitus julkaistu Uutispäivä Demarissa 22.8.2007.

Pick on someone your own size!

Päivähoitomaksujen nollaluokan poistamissuunnitelmat aiheuttivat syystä meteliä. Päivähoito-oikeus on lasten oikeus, ja sen poistaminen tai siihen piiriin pääsyn vaikeuttaminen kertoo paljon esittäjiensä arvomaailmasta. Miksi "lyödä lasta", jonka perhetausta ei muutenkaan ole vauraimmasta päästä ja joiden kurittamisella ei merkittäviä säästöjä edes saada aikaan? Myös se, etteivät kaikki hallituspuolueet olleet edes erityisen tietoisia päätöksestä osoittaa, miten vihreät vikisevät vahvempien oikeistopuolueiden viennissä.

Aamun uutisointi tietää kertoa, että Katainen pyörtelee puheitaan, joita hän vielä pari päivää sitten puolusti. Virheistään saa toki oppia, mutta uusi esitys "tietyistä ryhmistä", jotka vapautetaan maksuista, todennäköisesti vain lisää ylimääräistä virkamiestyötä ja sitä kautta siirtää resursseja tekevistä käsistä byrokratiaan. Joillain kriteereillähän "tiettyyn ryhmään" kuuluminen tulee todistaa ja jonkun sitä arvioida entistä enemmän, mikäli tulotaso ei tähän enää riitä. Parasta olisi pyrkiä vetämään koko typerä esitys pois.

Kaiken kaikkiaan päivähoitokeskustelu osoittaa, mistä puusta porukka on veistetty. Ilta-Sanomissa homman tiivistää kauniisti Virpi Selänniemi:

"Tämä on juuri sitä, mitä porvarihallitukselta saattoi odottaakin, Selänniemi hymähti. - Aika kylmältä ajattelulta tuntuu. Haluaisin kovasti tietää, miten opiskelijat voivat opiskella ja työttömät ottaa vastaan työtä, jos heidän pitää olla kotona hoitamassa lapsiaan, hän lisäsi."

Mielenilmaus torstaina 31.5. eduskuntatalolla alkaen klo 16. Hallitusta edustavat vihreät...

Päivähoitomaksut

Eräs hyvinvointivaltion keskeisimpiä palveluita on päivähoito. Juuri tämä kyseinen palvelu on mahdollistanut parhaiten työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen ja luonut huomattavan määrän työpaikkoja, jotka ovat työllistäneet nimenomaan naisia. Toivon mukaan tulevaisuudessa alalle hankkiutuisi myös entistä enemmän miehiä.

Päivähoitojärjestelmän kehittäminen ja subjektiivinen päivähoito-oikeus ovat ennen kaikkea lasten oikeuksia, mutta tasa-arvotekona erityisen merkittäviä. Niiden avulla moni nainen on voinut osallistua työelämään tasa-arvoisemmalta pohjalta, luoden omaa uraa ja asemaa yhteiskunnassa myös työn kautta. Siksi näitä palveluita pitää arvioida myös sukupuolinäkökulmasta. Onkin ollut yllättävää, miten nopeasti tämän päivän keskustelussa on unohtunut se, miten naiset yli puoluerajojen taistelivat päivähoito-oikeuden puolesta. Nyt keskusteluissa on esiintynyt lähinnä kyseisen oikeuden rajoittaminen.

Päivähoitoa rahoitetaan osin päivähoitomaksuilla. Tämänkaltaisessa rahoituksessa on omat ongelmansa. Ensinnäkin julkisen palvelun ajoittain korkeahko käyttömaksu on ongelmallinen. Meillä on jo nyt olemassa progressiivinen verotus, joista palveluita rahoitetaan. Siksi voidaan perustellusti kysyä, miksi palveluista peritään vielä erikseen progressiivista maksua? Syy on luonnollisesti taloudellinen, mutta voidaan käsittää myös eräänlaisena lisäverona. Toinen päivähoitomaksujen ongelma on niiden joissain tapauksissa luoma kannustinloukku. Myös päivähoitomaksun periminen saattaa johtaa tilanteeseen, jossa työstä saatu taloudellinen hyöty kutistuu pieneksi.

Päivähoitomaksujen poistaminen tai merkittävä alentaminen tulisi kalliiksi ja vaatisi valtiolta huomattavia valtionosuuksia vajeen paikkaamiseksi. Tätä ei aivan heti ole näköpiirissä. Silti sitä tulisi mielestäni mahdollisuuksien puitteissa harkita ja edetä kevennysten suuntaan. Tämän voisi nähdä myös vaihtoehtona muille veronkevennyksille. Se olisi suora, taloudellisesti merkittävä kädenojennus lapsiperheille ja kannuste perheen vanhemmille osallistua työelämään.
Sinällään on totta, että euromääräisesti päivähoitomaksujen poistamisesta tai alentamisesta hyötyisivät eniten suurituloiset. Suhteellisesti etu voisi kuitenkin nousta suurimmaksi pienituloisten kohdalla. Tämä myös selkeyttäisi ajatusta julkisesta palvelusta, jotka maksetaan ennen kaikkea veroilla, ei käyttömaksuilla.

Päiväkoti - hyvä koti

Päivähoito jakaa mielipiteitä ja näkemyksiä. Viime aikoina on keskusteluun noussut uusfamilistisia sävyjä sisältäviä aloitteita, joissa ajetaan lastenhoidon tasarahamallia ja uusia versioita konservatiivisten poliittisten voimien kannattamasta äidinpalkasta. Tämä tarkoittaa päivähoidon arvoa vastaavan rahallisen korvauksen maksamista lapsiaan kotona hoitavalle vanhemmalle, käytännössä äidille. Virallisen totuuden mukaan tällä pyritään mahdollistamaan vapaa valinta lasten hoitamisen suhteen, käytännössä ajamaan naisia takaisin koteihin kehtoa keinuttamaan.

Kun päivähoitojärjestelmää luotiin, oli kyse nimenomaisesti naisten oikeudesta ja mahdollisuudesta ansiotyöhön. Tämä tekijä on edelleen erittäin keskeinen. Virginia Woolf vaati naisille omaa huonetta ja omaa rahaa. Tätä taas ei synny, elleivät naiset ole vahvasti osana julkista sfääriä, itsenäisinä toimijoina, taloudellisesti riippumattomina miehistään. Suomalaisen yhteiskunnan kansainvälisessä vertailussa pitkälle edennyt tasa-arvo on nimenomaan mahdollista siksi, että työ ja perhe on ollut mahdollista sovittaa yhteen ja naisten ansiotyöhön osallistumista on haluttu tukea ja kannustaa.

Jos ja kun lapsia syntyy useita, mikä väestöllisesti toivottavaa onkin, voi kotiäitiys venyä useiden vuosien, jopa vuosikymmenen mittaiseksi. Tällaisen katkoksen jälkeen naisen voi olla huomattavan vaikea palata työelämään. Vaikka paluu onnistuisikin, on ansiokehitys jäänyt pahasti jälkeen miespuolisista työtovereista, uralla etenemisestä puhumattakaan. Lisäksi kotiäitimalli ei kansainvälisten esimerkkien valossa tuota korkeaa lapsilukua, usein siitä syystä, että perheiden ansiotaso jää matalaksi ja riskit ovat suuret.

Paitsi tasa-arvosta, kyse on järjestelmämme rahoittamisesta. Palvelut ja tulonsiirrot rahoitetaan pääosin ansiotuloveroilla. Suomalaisen hyvinvointivaltion rahoitus perustuu kahden ansaitsijan malliin. Naiset ovat tätä nykyä usein koulutetumpia ja monella tapaa osaavampia kuin miehet. Suomi tarvitsee koulutetut ja osaavat naisensa työmarkkinoille, olisi kestämätöntä tuhlausta jättää tämä resurssi käyttämättä. Päivähoidon suosiminen on siis paitsi tasa-arvoteko, myös taloudellisesti järkevää.

Kotihoidontuki on kansainvälisesti erittäin harvinainen etuus. Tästä erikoisuudesta saamme myös jatkuvasti kyselyitä mm. OECD:lta. Kun muissa maissa pyritään kannustamaan naisia osallistumaan työmarkkinoille, Suomessa yhteiskunta tukee naisten jäämistä kotiin. Kukaan ei luonnollisesti ole vaatimassa kotihoidontuen kaltaisen sosiaalisen innovaation poistamista, mutta kun hoitomuodoista keskustellaan, on hyvä ymmärtää tuen harvinaislaatuisuus. Kotihoidontuen säätämisessä nähdään Keskustan painoarvo suomalaisessa politiikassa. Konservatiivipuolueelle työn kautta emansipoituva nainen ei ole ollut erityisen tavoittelemisen arvoinen olento.

Päivähoito koskettaa luonnollisesti mitä suurimmassa määrin lapsia. Nykyisin tapaa usein kanssasisariaan syyllistäviä lastaan kotona hoitavia naisia, jotka pitävät suorastaan rikollisena viedä lapsi päiväkotiin ja jatkaa itse ansiotyössä. Lapselle paras kasvuympäristö kun kuuleman mukaan on aina äidin hellä syli. Mutta onko näin? Tutkimuksista näin yksioikoinen tulkinta ei saa tukea.

Suomessakin julkisuutta saanut professori Bengt-Erik Anderssonin johtama ruotsalainen tutkijaryhmä seurasi eri-ikäisenä päiväkodissa tai muussa päivähoidossa aloittaneita lapsia yli 20 vuoden ajan. Tutkimustulokset julkaistiin keväällä 2005. 1970-luvun lopulla alkaneeseen tutkimukseen valittuja lapsia tarkasteltiin aika ajoin aina 25 ikävuoteen saakka. Mielenkiinnon kohteena olivat mm. koulumenestys ja sosiaaliset kyvyt. Tulokset olivat hätkähdyttäviä. Alle yksivuotiaana tarhassa tai päivähoidossa aloittaneista 70% menestyi myöhemmin hyvin tai erittäin hyvin. Kotona koulun alkuun saakka olleiden ikätoverien keskuudessa vastaava luku oli 38%.

Yhteys ei luonnollisesti ole yhtä selvä ja taustalla vaikuttavat monet muutkin tekijät kuin päivähoito. Tosiasia on kuitenkin se, että laadukas päivähoito kasvattaa pärjääviä nuoria ja myöhemmin aikuisia. Sen avulla voidaan tukea perheitä kasvatustyössä, jonka myötä suuremmalla osalla lapsia on mahdollisuudet kasvaa sosiaalisesti ja emotionaalisesti tasapainoisiksi, terveiksi aikuisiksi.

Ei ole huonoa vanhemmuutta viedä lasta hoitoon ja mitoittaa oikein omaa jaksamistaan. Toisaalta päivähoitoon ei tule sysätä liikaa vanhemmuuden vastuita, mutta ennaltaehkäisevä verkosto on oltava neuvolan, sosiaalityön ja lastensuojelun kautta. Laadukas ja turvallinen päivähoitojärjestelmä on suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpiä palvelujärjestelmiä. Yhteiskunnan on käytettävä ohjausvaltaansa päivähoidon tekemiseksi entistä houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi yhä useammalle lapselle ja vanhemmalle.

Artikkeli julkaistu SONK:n jäsenlehti Debatissa 3/2006, kuvalähde Wikipedia