Pallollinen iloa

Irakin joukkue voitti eilen päättyneen jalkapallon Aasian cupin. Loppuottelussa kaatui ennakkosuosikki Saudi-Arabia. Silloin tällöin urheilusta tulee hyvä mieli. Eilen oli sellainen hetki. Sodan ja terrorin repimä maa sai hetken tuntea voiton juhlaa ja ylpeyttä saavutuksistaan.

Keskeisintä, ja hienointa, on se, että erityisen yhtenäisenä pelannut joukkue koostuu useista kansanryhmistä, niin shiioista kuin sunneistakin. Mukana on myös kurditaustaisia pelaajia. Kenties jalkapallo kykeneekin omalta osaltaan siihen, mihin poliitikot eivät ole kyenneet, yhdistämään Irakin kansanryhmiä ja lähentämään niitä toisiinsa.

Franklin Foerin oivallinen kirja, Jalkapallon maailmanselitys, kannattaa lukea. Se valottaa hauskasti ja mielenkiintoisesti globalisaatiokehitystä ja monenlaista historiaa jalkapallon näkökulmasta. Futis selittää Foerin mukaan niin gangsterien paratiisin Serbiassa kuin uskonnollisten yhteisöjen syntyä ja identiteetin rakennusta Skotlannissa. Ehkä se näinä päivinä tuo rauhan lähemmäksi Bagdadissa.

Kuvia juhlista mm. täällä.

Futishuumaa

Silloin tällöin lähiössä kävely voi yllättää positiivisesti. Eilen kävi näin. Kävelin kauniin illan viettona hieman pitempää kautta kotiin ja törmäsin nappulaliigan futismatsiin kämppäni läheisellä kentällä. Arviolta 8-9 -vuotiaat punaiset ja keltaiset iskivät yhteen nuoruuden innolla. Mitä joukkueita värit edustivat, minulla ei ollut käsitystä. Koska mitään kiirettä mihinkään ei ollut, päätin kuitenkin jäädä hetkeksi katselemaan.

Omat nappulajalkapallomuistoni eivät ole niitä parhaimpia. 80-luvun lopun juniorivalmennus nautti vielä "management by perkele" -opeista. Omalla kohdallani vaikutti siltä, että liian moni valmentaja kosti oman urheilu-uransa kesken jäämistä vaahtosammuttimien kokoisille nassikoille, joita valmennettiin kuin Spetsnaz-joukkoja. Jako uuhiin ja lampaisiin oli myös osa arkipäivää. Ne, joilla pallo pysyi jotenkuten hallussa, virittivät harjoituspelin, reppanat kiersivät toisella puolella kenttää juosten ympyrää "hankkien peruskuntoa". Sanomattakin lienee selvää, ketkä sitten odotetun matsin koittaessa imeskelivät heiniä kentän laidalla ja jotka tuupittiin kauemmaksi urheilujuomapullosta.

Eilisen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että noista Euroopan Japanin ajoista on tultu harppauksin eteenpäin. Vaihtoja tehtiin siten, että kaikki pääsivät pelaamaan. Nuoruudestani tuttuja ärräpäitä ei kuulunut. Peli aaltoili puolelta toiselle. Tietoisesta kuvion luomisesta juuri ollut tietoa, pallon perään kirmasivat kaikki, mutta juoksua ja hauskaa näytti riittävän. Kaikille hyville suorituksille taputettiin, joukkueesta riippumatta.

Kun varpusparven lentoa muistuttanut peli päättyi 0-0, kerättiin molemmat kasaan. Punaisten joukkueen maahanmuuttajataustainen kapteeni johdatti joukkueensa huutoon ennen kättelyä. "Hävittiin tai voitettiin, reilu peli pelattiin". Lähdin kentän laidalta kotiin päin hyvin mielin, kuten varmasti moni vanhempi ja lapsi. Ennen ei todellakaan kaikki ollut paremmin.

Francis paina!

Tänään oli harvinainen vapaapäivä, joka kului siivoten ja siitä laiskistuneena yleisurheilun MM-kisoja televisiosta katsellen. Iltapäivällä juostiin miesten maraton, joka ei mitalimielessä ollut suomalaisittain menestys, mutta jonka yhteydessä televisiossa nähtiin mieltä lämmittävässä haastattelussa ainoa maaliin asti juossut suomalaisurheilija, alun perin Keniasta kotoisin oleva Francis Kirwa. Kirwa oli saanut Suomen kansalaisuuden kesäkuun lopulla, joka mahdollisti hänen osallistumisensa MM-maratonille Suomen edustajana.

Kirwa kertoi ilahtuneensa yleisön kovasta kannustuksesta. Lyhyen haastattelun aikana hän palasi useampaan kertaan siihen, miten hyvältä hänestä tuntuivat kisaa seuranneiden suomalaisten kannatushuudot: "Francis paina! Francis jaksa! Francis taistele!". Iloinen juoksija lähetti terveisiä koko maratonia seuranneelle hienolle porukalle ja valitteli kipeytynyttä jalkaansa. Yleisön tuen innoittamana ja velvoittamana hän kuitenkin juoksi maaliin asti kivuista huolimatta ja sijoittui lopulta 39:ksi.

Vaikka olen usein –ja mielestäni syystä- kritisoinut kilpaurheilua, näytti se maratonin yhteydessä parempia puoliaan. Oli hienoa huomata, että kisayleisö Helsingissä otti vastaan ulkomailta muuttaneen urheilijan omanaan ja kannustavan häntä niin kuin muitakin suomalaisurheilijoita. Juuri tällä tavoin meidän tulisi suhtautua muualta muuttaneisiin myös urheilukenttien ulkopuolella, ottamalla heidät osaksi yhteiskuntaa ja yhteisöä sekä kannustamalla ja tukemalla heitä pyrkimyksissään. Tavoitekin on yhteinen, oma ja yhteinen menestys ja osallisuus.

ps. tulihan se mitalikin sitten. Onnea!

Miksi huippu-urheilua tuetaan?

Helsingin MM-kisat ja suomalaisten urheilijoiden ainakin toistaiseksi kehnohko menestyminen ovat jälleen nostaneet mieleeni kysymyksen huippu-urheilun tukemisesta. Kyse ei ole pikkurahoista, sillä huippu-urheilun suora tuki Suomessa on n. 10miljoonaa euroa vuodessa. Todellinen tuki on luonnollisesti huomattavasti suurempi. Koko liikuntabudjetista huippu-urheilun osuus on n. 10%. Tuki on ollut nousussa viime vuosina. Indeksoidusti tarkasteltuna liikunnan saama rahoitus on kuitenkin vähentynyt. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että liikunnan julkinen tuki suuntautuu yhä enenevästi muutamien huippujen etsintään ja valmentamiseen, käytännössä kuntoliikunnan tukemisen kustannuksella.

Yksi arvokisamitali maksaa veronmaksajille miljoonia euroja. Huippu-urheilu tarjoaa toki elämyksiä siinä, missä kulttuuritoimintakin, usein vielä laajemmille (ja vähemmän ostovoimaisille) ihmisjoukoille, eikä urheilijoiden kovan työn arvoa sovi väheksyä, mutta herää kuitenkin kysymys, tulisivatko valtion rahat paremmin käytetyiksi kansanterveyttä edistävässä liikuntatyössä, koululiikunnan kehittämisessä ja lähiliikuntapaikkojen rakentamisessa? Huippu-urheilua voitaisiin puolestaan rahoittaa sponsorisopimuksin, ovathan olympiakisatkin tänä päivänä kaupallistunutta viihdeteollisuutta, jossa tuloksiin pyritään liian usein epäeettisin ja arveluttavin keinoin.

Mikäli julkisen tuen lopettaminen johtaisi suomalaisen huippu-urheilun kärjen kapenemiseen, en jaksa pitää sitä merkittävänä ongelmana. Kansantalouden ja kansalaisten hyvinvoinnin kannalta olisi olympiamitaleita verrattomasti hyödyllisempää, jos meillä olisi entistäkin suurempi liikkumiseen tottunut ja siitä nauttiva kunnossa oleva kansa. Erityisen tärkeää tämä on nuorten kohdalla, joista moni, itseni mukaanlukien, sai suoraan sanoen luokattoman liikunnanopetuksen ja -ohjauksen vuoksi yläasteella ja lukiossa tarpeekseen liikunnan iloista ja suhtautuu silloisiin lajeihin kuten pesäpalloon ja suunnistukseen avoimen vihamielisesti. Resursseja tämän todellisuuden muuttamiseen tarvitaan heitto- ja pomppumitaleita enemmän.