Liettuan tie on meidän tiemme?

Valtionvarainministeri Katainen ilmoitti eilen Kokoomuksen puoluehallituksen yhteydessä budjettileikkauksiin valmistautumisesta. Tämä saattoi tulla yllätyksenä useammalle ministerillekin, viime aikoina useat Keskustan ministerit, mm. Vanhanen ja Hyssälä ovat pyhästi vannoneet ettei hallitus suunnittele leikkaavansa. Tätä mieltä oli vielä vajaa vuosi sitten myös Katainen itse, mutta nyt mielipide näyttää muuttuneen.

Mielenkiintoisempaa kuin itse leikkauslinja oli kuitenkin Kataisen käyttämä malliesimerkki onnistuneesta politiikasta. Hän nosti Suomelle malliksi Viron ja Liettuan, joissa on hänen mukaansa tehty rohkeaa politiikkaa veronkiristysten ja menoleikkausten osalta. Näillä toimenpiteillä on kyseisten maiden talous Kataisen mukaan "pantu kuntoon".

Kun katsotaan mitä esimerkiksi nostetussa Liettuassa on tapahtunut, piirtyy melko erikoinen kuva Kataisen tavoittelemasta reformipolitiikasta. Liettuan, kuten muidenkin Baltian maiden, nopea nousu perustui pitkälti finanssimarkkinoihin ja omaisuusarvojen nousuun. Asuntokuplan olemassaolo oli kauan hyvin ilmeinen. Kun nyt, kiitos mm. USA:n ja Euroopan maiden julkisvetoisen elvytyspolitiikan, sijoitusten arvo on alkanut ainakin väliaikaisesti jälleen nousta, paranevat myös luvut nopeammin kuin muualla. Mitään reaalitaloudellista pohjaa tällaisella nousulla ei kuitenkaan ole.

Liettuan talous on ollut kuluneen vuoden vapaassa pudotuksessa. BKT on pudonnut vuonna 2009 EU:n nopeinta vauhtia, toisella kvartaalilla pudotus vuodentakaiseen lukemaan oli Liettuan tilastokeskuksen mukaan 19,5, tällä kvartaalilla 14,3%. Tätä supistumisen vähenemää kuvataan nyt Liettuan oikeistolaisen pääministerin suulla "nousuna". Samaan aikaan työttömyys, joka jossain vaiheessa oli painunut alle viiteen prosenttiin, on noussut 13,9%:iin. Työttömyys ei ole osoittanut mitään vähenemisen merkkejä, ei vaikka maan väestöstä edelleen n. 10% on siirtynyt ulkomaille, pääosin Isoon-Britanniaan ja Irlantiin.

Katainen kehui erityisesti Liettuan veropolitiikkaa. Mutta mitä maassa on sitten tapahtunut? Liettuassa on käytössä tasavero. Tätä veroa on jatkuvasti pudotettu. Vero, johon kuuluvat myös sosiaaliturvamaksut, oli vuonna 2008 24%. Nyt veroprosentti on 21, josta 15% on veroa ja 6% sotu-maksuja. Tuloveroja on siis laskettu, kuten myös yritysten verotusta. Veropolitiikassa on kuitenkin tehty myös korotuksia. Nämä korotukset on tehty arvonlisäveroon. Alv-tasoa on nostettu 21%:iin ja samalla entiset vähennykset mm. lääkkeiden osalta on poistettu. Huomionarvoista kuitenkin on, että verouudistusten lopputuloksena verotus on muuttunut selkeästi regressiivisempään suuntaan, toisin sanoen rikkaiden verotus suhteessa köyhempiin on keventynyt.

Säästöohjelmien osalta Liettua on lähtenyt palkka-alen tielle. Julkisen sektorin palkkoja on leikattu yksipuolisella ilmoituksella. Opettajat menettivät viisi prosenttia palkastaan, muilta virkamiehiltä on leikattu jopa enemmän. Samalla julkinen sektori on turvautunut merkittäviin irtisanomisiin ja kunta-alalla palkkoja on jätetty maksamatta. Vuoden 2010 budjettiesitys sisältää myös ehdotuksen mm. äitiyspäivärahojen ja eläkkeiden leikkauksesta. Kuten voidaan nähdä, myös nämä toimenpiteet koskevat ennen muuta vähempiosaisia. Samaten kotimaista kysyntää leikkaavat toimet ovat, kuten tilastoista voidaan todeta, myrkkyä työllisyydelle. Tuloeroja ne tosin ovat kasvattaneet.

Mikäli elvytysexit todella toteutettaisiin laajemminkin liettualaisessa muodossa, voidaan aidosti kysyä mitä nyt orastavasta, mahdollisesti edelleen lupaukseksi jäävästä taloudellisesta toipumisesta jäisi jäljelle? Tuskin mitään. Samaten leikkausten kohteet on valittu tavalla joka ei suoranaisesti kuulosta "vastakkainasettelun" lopettamiselta tai "välittämiseltä". Pikemminkin kyseessä on kriisin myötä tapahtuva uudelleenjako.

Eriytyvät peruskoulut ja eriarvoisuus

Peruskoulu on viime vuosina kuulunut ihailluimpiin menestystarinoihimme. Aina ei ole kuitenkaan ollut näin. Kautta historiansa peruskoulu on saanut vastata kritiikkiin, joka liittyy erityisesti oletettuun "tasapäistämiseen". Vasta OECD:n Pisa-arvioinnit, jotka nostivat suomalaisen peruskoulun maailman ehdottomaan eliittiin, katkaisivat, ainakin väliaikaisesti, siivet ideologiselta arvostelulta.

Suomalainen peruskoulu toimii monessa suhteessa hyvin, mutta kohtaa samalla uusia haasteita. Uhat nousevat yhteiskunnan yleisestä eriarvoistumiskehityksestä. Koulujen kannalta erityinen uhka on alueellinen eriarvoistuminen sekä periytyvä sosiaalinen syrjäytyminen. Hyvinvointivaltion rakennuskauden ilmiö, alueellisten erojen väheneminen, pysähtyi lamaan, jonka jälkeen erot ovat lisääntyneet nopeasti. Tämä näkyy koulujen oppimistuloksissa.

Epätasa-arvoinen kehitys on nähtävissä erityisesti suurissa kaupungeissa. Tutkimus on osoittanut selkeitä yhteyksiä peruskoulujen oppimistulosten ja kaupungin aluerakenteen välillä. Heikkoja tuloksia saavutettiin alueilla, joita luonnehti työttömyys, korkea sosiaalisen asuntotuotannon määrä, aikuisväestön matala koulutustaso sekä korkea maahanmuuttajien osuus. Vähentynyt sosiaalisen sekoittamisen politiikka ja epätasainen sosioekonominen kehitys ovat kärjistäneet nopeasti kaupunkien sisäisiä alueellisia eroja.

Taantuvilla alueilla ja niillä sijaitsevilla kouluilla on uhka vajota monista eurooppalaisista metropoleista tuttuun alaspäin vievään kehään, joissa alue alkaa slummiutua varakkaampien etsiytyessä muualle. Kantaväestön poismuutto vaikeuttaa myös alueelle jäävien tai ajautuvien maahanmuuttajien integroitumista. Pois muuttaminen tai syntyneiden koulutusmarkkinoiden hyödyntäminen on vaihtoehto vain paremmin toimeentuleville perheille.

Pisa-tulokset osoittavat, että valikoituminen hyödyttää valikoiduiksi tulevia vähemmän kuin mitä se vahingoittaa valikoitumatta jääviä, aiheuttaa koulujen eriytyminen näin paitsi kokonaisyhteiskunnallista haittaa, myös selkeitä ongelmia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja koulutuksellisen tasa-arvon näkökulmasta. Erityisen valitettavaa epätasa-arvoistuminen on, kun sen uhreiksi jäävät lapset.

Paitsi koulutuksellista eriarvoistumista ja epätasaisempia lähtökohtia elämään, alueellinen eriytyminen ja eriarvoistuminen uhkaavat koko hyvinvointivaltion legitimiteettiä ja kansalaisten keskinäistä solidaarisuutta. Vaikka yhteiskunta samaan aikaan moninaistuu erityisesti etnisesti sekä identiteettien osalta, eri sosioekonomisista ryhmistä tulevat nuoret kohtaavat toisiaan arkipäivässä entistä harvemmin. Tämä vähentää vertaisuuden kokemuksia ja keskinäistä ymmärtämystä.

Kehityssuunta on käännettävissä, mutta se vaatii tasa-arvopoliittista käännettä koko suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa. Kaavoitus, jossa kiinnitetään uudelleen huomiota sosiaalisen sekoittamisen tavoitteeseen, koulupiirijakojen tarkastelu siten, että oppilaat edustaisivat mahdollisimman laajaa sosioekonomista kirjoa sekä monien hyviä käytäntöjä luoneiden hankkeiden vakinaistaminen osaksi koulujen jokapäiväistä toimintaa olisivat hyvä alku.

Kolumni julkaistu sd. viikkolehdissä 6.11.2009

Mahdollisuuksien sosiaalipolitiikkaan

Eläkekiistan ja Sata-komitean jälkeen on sosiaalipoliittinen keskustelu hiljentynyt. Vaalien alla sosiaalipolitiikka kuitenkin puhuttaa. Keskusta nostanee esiin konservatiivisia perhearvoja, Kokoomus suosii yksityisiä, vihreät perustuloa. Entä SDP?

Sosialidemokraattien kannalta kysymys sosiaalipolitiikan suunnasta on tärkeä. Sosiaalipolitiikalla tavoitellaan ihmisarvoista elämää kaikille kansalaisille, työllisyyden ylläpitoa sekä ennen kaikkea tasa-arvoisia mahdollisuuksia. Mahdollisuuksien käsite yhdessä luottamuksen kanssa tuleekin ottaa agendamme kärkeen.

Sosiaalipolitiikkaan vaikuttavia tekijöitä ovat mm. globalisaatio, erojen lisääntyminen sekä palvelujärjestelmän eriytyminen. Ikääntyminen luo reunaehdon vaikka tulevat ikäihmiset ovat monessa suhteessa terveempiä ja toimintakykyisempiä kuin aiemmat polvet. Lisäksi on huomioitava ihmisten individualistisempi elämänkatsomus.

Sosiaalisen eheyden väheneminen vaikeuttaa kaikkia koskevien ratkaisujen läpivientiä. Erot kasvavat kahteen suuntaan. Tulonjaon yläpäässä irrotaan omaan todellisuuteen eläen pääomatuloilla. Toisessa päässä taas havaitaan periytyvää syrjäytyneisyyttä, köyhyyttä ja huonoa terveyttä. Suurelta osin tämä desiili käytännössä unohtuu vaikka puheissa eläisikin.

Väliin jää suuri keskiryhmä. Heistä riippuu hyvinvointivaltion kannatus, legitimiteetti ja olemassaolo. Tämä on riippuvaista luottamuksesta jota julkisten järjestelmien heikentyminen rapauttaa. Kysytään mistä me maksamme ja miksi. Tämä lisää kannatusta yksityisille ratkaisuille ja veronkevennyksille -miksi maksaa jostain, jonka päälle joutuu kuitenkin järjestämään lisäturvan? Kun nimenomaan palvelut luovat merkittävissä määrin mahdollisuuksia ja elämän eväitä kaikille, on tasa-arvon kannalta ongelmallista mikäli ne jakaantuvat "a- ja b-luokan kansalaisten" palveluihin. Terveydenhuollossa näin on jo käynyt. Silloin palvelut alkavat tuottaa ja uusintaa eriarvoisuutta sen poistamisen sijasta.

Emme voi pakottaa ihmisiä pysymään yhteisissä rakenteissa, vaihtoehtoja pitää olla. Mutta kenenkään ei tule joutua turvautumaan yksityiseen siksi, ettei luota julkisiin palveluihin. Ihmisten on voitava kokea, että yhteinen turva on laadukasta ja saatavilla. Laaturemontista ei selvitä ilman taloudellisia panostuksia. Korkea menotaso ei toki ole mittari, vaan vaikuttavuus, mutta myös lisäresurssointiin tulee olla mahdollisuus.

Myös käsiteremontti on tarpeen. Jotta työssäkäyvän enemmistön kannatusta järjestelmälle voidaan parantaa, tulee puhua myös myönteisistä elämänmuutoksista. Solidaarisuus heikompia kohtaan on keskeistä, mutta sen lisäksi sosiaalipolitiikalla tulee luoda myönteisten siirtymien mahdollisuuksia. Tasa-arvoisesti kaikille näitä voidaan taata yhteisessä järjestelmässä. Kun samoja palveluita käyttävät kaikki, säilyy kiinnostus laadun takaamiseen. Suhteessa eniten hyötyvät heikoimmat.

Kun sosiaalipolitiikka kehystetään yhteiseksi asiaksi, joka takaa mahdollisuuksia jokaiselle, on sillä mahdollista puhutella myös vapauksistaan tietoisia ja kiinnostuneita kansalaisia. Sosiaalipolitiikan tarkoitukseksi nousee tuolloin ennen muuta vapauden lisääminen.

Kolumni julkaistu sd-viikkolehdissä 9.10.2009

Eihän puhuta epäkohdista

Suomessa toimii valitettavan harvoja tutkimuslaitoksia, joiden tutkimustulokset nousisivat jatkuvasti julkisuuteen saaden aikaan yhteiskunnallista keskustelua aidosti tärkeistä aiheista. Yksi selkeä poikkeus säännöstä on kuitenkin ollut olemassa ja se oli Sosiaali- ja terveysalan tutkimuskeskus STAKES. Ilman STAKESin panosta erityisesti köyhyyteen ja eriarvoistumiseen liittyvä keskustelu Suomessa olisi huomattavasti vähäisempää ja tieteellisesti hatarammalla pohjalla.

Ei ole ollut salaisuus, ettei STAKESin aktiivinen yhteiskunnallinen rooli ole miellyttänyt kaikkia. Vaalituloksen jälkeen liikkui huhuja STAKESin joutumisesta tulilinjalle ja hallituksen vaihtuminen alkoikin näkyä. Vuoden 2009 alusta Kansanterveyslaitos ja STAKES yhdistettiin ja muodostettiin uusi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL. Tämä tarkoitti terveystieteellisen tutkimuksen merkittävää vahvistumista laitoksen profiilissa. Uusi johtaja, Pekka Puska tuli Kansanterveyslaitoksesta ja korvasi eläkkeelle jääneen Vappu Taipaleen. Puska on keskustalainen, Taipale sosialidemokraatti.

Profiilinmuutosta entistä vähemmän sosiaalisia rakenteita tarkastelevaksi laitokseksi seurasi syyskuussa ilmoitus yt-neuvotteluista. THL:n henkilöstövähennystavoite on ilmoituksen mukaan 95 henkilötyövuotta. Tämä siitä huolimatta, että vain vuosi sitten STM:n kertoessa laitosten yhdistämisestä luvattiin ettei ketään irtisanota. Lupaukset joutuvatkin nyt varsin erikoiseen valoon.

Miksi henkilöstövähennyksiin joudutaan? Yksi syy on taloudellinen. THL:n rahoitusta on leikattu, koska varoja joudutaan siirtämään entiselle Lääkelaitokselle, nyk. FIMEAlle, jonka alueellistaminen Kuopioon täytti kaikki traagisen farssin ainekset. Lääkelaitoksen nykyinen kiinteistö on vuokralla vuoteen 2019 asti. 37 työntekijää on irtisanoutunut. Oikeuskansleri antoi ministeri Hyssälälle (kesk) aiheesta moitteet. Kysymys kuuluu, missä määrin tämä on vastuullista valtion varojen käyttöä, henkilöstöpolitiikasta puhumattakaan?

Kun katsoo mitä hyvin toimineille tutkimuslaitoksille on tämän hallituksen aikana tapahtunut, voidaan hyvin kysyä oliko tavoitteena sittenkin kiusallisia tutkimustuloksia tuottaneen ja kriittisiä kysymyksiä esittäneen STAKESin alasajo? Alle vuoden kuluttua fuusiosta laitos on rahoitusvaikeuksissa, sen tutkimustoiminta on häiriintynyt ja maksullinen toiminta vähentynyt. Eräs hiljaisten äänestä huolta kantanut instituutio alkaa vaieta itse.

Vaalirahoitus ja puoluetuki

Vaali- ja puoluerahoituskeskustelussa avautui uusi keskustelunaihe kun SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen ehdotti vaalituen kieltämistä paitsi järjestöiltä ja yrityksiltä, myös yksityishenkilöiltä. Myös yksityishenkilöiden tukeen voi liittyä ongelma rahoitusmahdollisuuksien epätasaisuudesta varakkaiden ja köyhien välillä sekä mahdollinen riippuvuusongelma joka voi koskea myös yksityislahjoituksia. Parhaimmillaan yksityislahjoitukset ovat hieno tapa tukea omalta osaltaan demokratian toimintaa, pahimmillaan ne ovat samanlaisia Merisalo-lahjoituksia kuin nyt erilaisten yhdistysten kautta kierrätetyt varat. Jonkinlaiset katot olisivat vähintään toivottavia.

Kysymys ehdokasrahoituksesta on vaalien kannalta keskeisempi, mutta miettiä voidaan myös puoluetuen uudistamista. Malli, jossa puolueiden rahoitus tulisi lähinnä puoluetuesta ja jäsenmaksuista kohtaa vastustusta lähinnä siksi, että sen katsottaisiin suosivan jo olemassa olevia poliittisia ryhmiä ja estävän uusien tulijoiden nousun. Huoli on sinällään nykytilanteeseen nähden hieman näennäinen sillä uudet tulijat eivät nauti merkittävästä yksityisestä tai puoluetuesta nykyäänkään. Pointti "kentälle pääsystä" ja sen vaikeudesta on silti oleellinen.

Pienten puolueiden ja demokratian kannalta keskeisten uusien pelaajien elämän helpottamiseksi puoluetukea voitaisiin kehittää. Puoluerekisteriin merkitty puolue voisi saada omaan toimintaansa tietynlaisen perustuen riippumatta siitä onko kyseinen puolue eduskunnassa vaiko ei. Tämän vastineeksi tarvittavien kannattajakorttien määrää voitaisiin ehkä nostaa jotta nähtäisiin kyseisen liikkeen vastaavan niin suurta sosiaalista tilausta että sen julkinen tukeminen olisi perusteltua. Varsinainen puoluetuki voisi määräytyä edelleen kansanedustajamäärän mukaan, mutta esimerkiksi siten, että ensimmäisestä kansanedustajasta saatu tuki olisi suurempi kuin toisesta ja niin edelleen. Tämä tasoittaisi taloudellisia eroja.

Parannusta voidaan hakea myös vähentämällä kustannuksia. Monissa eurooppalaisissa maissa puolueet saavat vaalien alla käyttöönsä maksutonta tv-aikaa esitelläkseen tavoitteitaan. Tässä yhteydessä puolueita voitaisiin kohdella tasa-arvoisesti, yhtä paljon kaikille. Sama voisi koskea julkisten, maksuttomien mainospaikkojen määrää, joita voisi lisätä. Tällainen toiminta ei maksaisi kenellekään juuri mitään, ei myöskään veronmaksajille, mutta se mahdollistaisi paremman tiedonvälityksen, sanoman näkyvyyden myös vähävaraisille tai pienille yhteiskunnallisille liikkeille sekä vähentäisi rahoituksen hankinnan tarvetta ylipäätään.

Loogista olisi, mikäli vaali- ja puoluerahoituksen suitsimista täydennettäisiin vaalijärjestelmäuudistuksella listavaalin suuntaan. Listavaaliin perustuva järjestelmä, jossa on mahdollista äänestää myös henkilöä ja nostaa häntä listan sisällä on käytössä esimerkiksi Ruotsissa. Tällöin ehdokasrahoituksen tarve käytännössä lakkaisi, mahdollisuudet korruptioon yksittäisten ehdokkaiden ja edustajien kohdalla pienenisivät huomattavasti ja politiikan puitteissa keskusteltaisiin ennen muuta asioista, ei henkilöistä.

Loppukesän lukemisia

Vanhempainvapaan lomassa on jäänyt aikaa jonkin verran myös lukemiselle. Eräs vaikuttavimpia romaaneja vähään aikaan on Tahar Ben Jellounin Lähtö, joka kertoo marokkolaisen nuoren miehen ja hänen perheensä tarinan. Joka vuosi satoja, ellei tuhansia laittomia siirtolaisia katoaa Välimereen heidän pyrkiessään Eldoradoksi uskomaansa Eurooppaan jonka valot näkyvät omalta rannikolta.

Romaani kertoo Tangerin katujen elämän toivottomuudesta, työttömyydestä ja turhuudesta. Tämä saa kunnianhimoisen nuoren miehen, Azelin, pyrkimään keinoja kaihtamatta Espanjaan. Lähdöstä ja Espanjasta haaveilevat myös hänen siskonsa Kenza, jonka sulhanen hukkui mereen ja nuori tyttö katkaraputehtaassa, josta kertova osuus on kirjan koskettavimpia. Azel ja Kenza pääsevät Espanjaan, mutta unelmat eivät kuitenkaan toteudu. Eurooppa ei ole paratiisi ja erityisesti Azelille täynnä nöyryytystä, ulkopuolelle ajautumista ja lopulta kuolemaa. Henkilöiden kohtaloiden kautta avautuu näköala moniin keskeisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin ihmissalakuljetuksesta ja ihmisarvon vähäisyydestä aina islamismin kannatuksen kasvuun.

Booker-palkinnon vuonna 2008 voittanut Aravind Adigan White Tiger (joka julkaistaan lähiaikoina myös suomeksi) kuvaa slummeista rikkauksiin nousseen miehen, intialaisen liikemiehen Balram Halwain tarinan kirjeiden muodossa. Kirjeet on osoitettu Kiinan pääministerille, joka saapuu valtiovierailulle Intian it-pääkaupunkiin Bangaloreen.

Kirjan alkuosa on satiiria parhaimmillaan ja kuvaa Intian köyhien traagista elämää "Pimeydessä" hauskoin ja rikkain kielikuvin. Kirjan edetessä hauskuus muuttuu kuitenkin karummaksi kuvaukseksi siitä miten köyhyys ja jatkuvat nöyryytykset muuttavat köyhiä ihmisiä häikäilemättömiksi roistoiksi, Halwain muiden mukana. He eivät niinkään kaipaa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta yleensä, vaan etuoikeutettua asemaa myös itselleen. Kun menestystä lopulta tulee, nähdään yhteiskunnan köyhien ongelma nähdäänkin köyhissä ihmisissä itsessään, "häkkiin suljetuissa kanoissa".

Erinomaiset naurut tragikoomisessa paketissa tarjoaa myös John O'Farrellin teos intohimoisen Labour-puolueen kannattajan elämästä poliittisena aktivistina Thatchetin Britanniassa. Things can only get better - eighteen miserable years in the life of a Labour supporter -teos on eräänlainen dokumenttiromaani nuoresta miehestä joka havaitsi Britannian Labour-puolueen olevan henkisen kotinsa juuri silloin kuin puolue ajautui oppositioon 18 vuodeksi vuosina 1979-1997.

O'Farrell kuvaa ratkiriemukkaasti Labour-puolueen ja laajemman englantilaisen vasemmiston haasteita jotka eivät välttämättä erityisen paljon poikkea tämän päivän suomalaisen vasemmiston haasteista. Jännite arvopuolueen ja työväenpuolueen välillä on arkipäivää rakennustyömaalla jossa ihaillut aidot työväenluokan edustajat ihailevat ja kannattavat avoimesti konservatiivien Thatcheria. "I was the one with the posh voice pathetically arguing liberal social policies while all the working-class people were arguing for the abolition of trade unions and unemployment benefit.... It was the strength which appealed to the builders I worked with. They didn't say they voted Conservative, they said they voted for Maggie."

Oman ideologisen kasvutarinan ja puolueen toistuvien, äärimmäisen hauskalla tavalla kuvattujen epäonnistumisten joukossa O'Farrell kuvaa myös englantilaista yhteiskuntaa ja sen luokkaeroja jotka ovat sosioekonomisisten erojen lisäksi yhtä lailla ja korostuneemminkin kulttuurisia. Kirjan parhaimmistoon kuuluvat myös ajoittain tekstissä kulkevat pohdinnat siitä miksi O'Farrellista tuli Labour-puolueen kannattaja, sosialidemokraatti, ja mikä on modernin sosialidemokraattisen liikkeen tehtävä. Kirja päättyy Labourin valtaisaan vaalivoittoon 1997, jolloin pääministeriksi nousi Tony Blair.

Vasemmiston nykytilasta Euroopassa kirjoittaa filosofisempaan sävyyn myös ranskalainen filosofi ja sikäläisen vasemmiston intellektuaalinen tähti Bernard-Henri Levy, joka ehti muutama kuukausi sitten todeta Ranskan sosialistisen puolueen olevan nykymuodossaan "kuollut". Levy kritisoi teoksessaan Left in dark times - a stand against the new barbarism vasemmistoa liberalismin ja Israelin liiallisesta arvostelusta sekä liiallisesta ymmärtäväisyydestä islamismin "vihreää fasismia" kohtaan.

Levyn teos on selkeästi kirjoitettu kommentiksi ranskalaiseen keskusteluun, sen verran vahvasti hän linkittää vasemmiston ongelmat nimenomaan sellaisen vasemmiston symboliikkaan ja puhetapoihin jollaista esimerkiksi Suomessa ei ole vuosiin ollut enää olemassa. Hänen mukaansa vanhat neljä "refleksiä" tulisi elvyttää, nämä ovat antisemitismin hylkääminen, antitotalitarianismi vuoden 1968 hengessä, antifasismi sekä antikolonialismi. Samalla on hylättävä ajatus jonkinlaisesta "lopullisesta päämäärästä" ja vallankumouksen toivottavuudesta -teologisen politiikan aika on ohi.

Levyn mukaan ideologisen uudistumisen keskeisin sisältö on vapauden ja tasa-arvon yhdistämisessä. Samalla vasemmiston on Euroopassa selkeästi sitouduttava sekularistisen yhteiskunnan periaatteisiin. Tässä yhteydessä Levy keskustelee mielenkiintoisesti suvaitsevaisuuden käsitteestä ja vaatii, uskonnollisen tasa-arvon nimissä, kaikkien uskontojen pitämistä selkeästi erossa valtiollisesta päätöksenteosta. Ihmisoikeuksia ei voida loukata minkään uskonnon nimissä.

Pitkästä aikaa parhaimpiin ja ennen kaikkea selkeimpiin ajankohtaisiin taloutta ja talouspolitiikkaa käsitteleviin teoksiin kuuluu puolestaan Clintonin hallituksen työministeri Robert Reichin teos Supercapitalism - The Battle For Democracy in the Age of Big Business. Reichin keskeinen väite on, että kapitalismi on muuttunut demokraattisesta kapitalismista nk. superkapitalismiksi ja vaikka tämä on tarkoittanut monessa suhteessa taloudellisia voittoja ja valinnanvapauden lisääntymistä niin kuluttajien kuin investoijien näkökulmasta, se on samalla tarkoittanut demokratian merkittävää kaventumista. Yksittäiset ihmiset voittavat kuluttajina, mutta häviävät kansalaisina, ja samalla valta siirtyy demokraattisilta elimiltä yksittäisille pääoman omistajille.

Superkapitalismiin siirtyminen on Reichin mukaan osin poliittisten päätösten tulosta, mutta hänen mukaansa muutos alkoi jo selkeästi ennen Reaganin-Thatcherin aikaa jota usein pidetään uusliberalismin voittokulun alkuna. Demokraattisen kapitalismin "kulta-ajasta", jota luonnehtivat kasvun valtiovetoisuus, neuvottelu ja sopiminen, vakaus, tuottojen jako ja suurtuotannon edut siirryttiin erityisesti teknologian kehittyessä ja deregulaation edetessä jo 70-luvulle tultaessa kohti superkapitalismia. Superkapitalismin ajan yritystoiminnalle ominaista ovat kiristynyt kilpailu, matalammat hinnat ja koon merkityksen väheneminen markkinoillepääsyssä.

Mielenkiintoinen on Reichin huomio siitä, ettei suuri yrityskoko enää tarkoita kuluttajahinnan asettumista korkealle vaan kiristysruuvia nimenomaan suhteessa omiin alihankkijoihin. Superkapitalismia pitää vauhdissa kuluttaja, joka lyhyellä tähtäimellä hyötyy halvemmista hinnoista -ja investoija jolle oleellista on vain yrityksen tuotto. Samalla yleisempää etua tavoittelevat kollektiiviset toimijat kuten ammattiyhdistysliike jäävät hankalaan tilanteeseen -niiden omat jäsenet toimivat kuluttajaroolissaan usein vastoin ay-liikkeen tavoitteita.

Edelliseen liittyen Reich tekee kirjassa erinomaisen analyysin yritysten yhteiskuntavastuusta jota hän pitää merkittävissä määrin tyhjänä puheena. Yritykset eivät toimi sosiaalisesti vastuullisella tavalla, se ei ole niiden tehtävä eikä niiltä tule sitä edellyttää. Yhteiskuntavastuun vaatiminen on poliitikkojen harjoittamaa vastuun pakoilua. Politiikan tehtävänä on määrittää säännöt joiden puitteissa yritykset toimivat.

Oleellista on myös havaita, ettei superkapitalismissa ole kysymys "oikeasta" tai "väärästä". Eri rooleissaan ihmiset sekä hyötyvät että kokevat haittaa kapitalismin muutoksesta -ja joka omalta osaltaan vaikeuttaa muutosta jonka monet kuitenkin kokevat tarpeelliseksi. Osasyy on myös se, että markkinoiden kyky vastata yksilöllisiin tarpeisiin on erittäin hyvä, mutta ne instituutiot, jotka ovat perinteisesti kanavoineet ihmisten näkökulmia kansalaisina ovat heikentyneet. Superkapitalismi on myös työntynyt politiikkaan puolue- ja vaalirahoituksen muodossa. Tämä vaikuttaa korostuneesti politiikan asialistaan jossa päähuomion saavat lähinnä yritysten keskinäisiin kiistoihin liittyvät kysymykset -eivät niinkään kansalaisten murheiden aiheet.

Kirjan päätösluvussa Reich vaatii ennen muuta demokratian vahvistamista. Keskeinen kysymys on ymmärtää etteivät yritykset ole ihmisiä vaan juridisia olentoja. Yritysten inhimillistäminen politiikassa ja julkisessa keskustelussa on merkittävä ongelma, jonka vuoksi politiikassa aletaan puhua "yritysten oikeuksista". Yrityksille ei kuulu muita vastuita kuin lain noudattaminen, eikä niille myöskään kuulu erityisiä oikeuksia. Osana yhteiskunnallista uudistusohjelmaa valtion roolia taloudessa tulee vahvistaa, perustutkimukseen panostaa ja ennen muuta investoida ihmisiin. Demokratian tehtävä on saavuttaa niitä asioita yhteiskuntana joita emme voi saavuttaa yksilöinä markkinoilla. Siksi demokratiaa on suojeltava ja vahvistettava.

Vielä veroista

Verokeskusteluun saatiin jälleen hyviä sytykkeitä kun VM:n Hetemäen työryhmän odotettu välitarkastelu julkaistiin. Esityksessä oli hyviä linjauksia. Progression periaate halutaan säilyttää ja veropohjan tilkitsemiseksi ehdotetaan tarkasteltavaksi usein parempiosaisten helpommin hyödynnettävissä olevia verovähennyksiä jotka tekevät verosuunnittelusta mahdollista ja turhaan monimutkaistavat järjestelmää. Perushuomiot nimenomaan työn köyhyyttä vähentävästä vaikutuksesta ovat nekin oikeita. Köyhyyttä ei torjuta vain tulonsiirroin.

Kuumaksi perunaksi nousi asuntolainojen korkojen verovähennysoikeus, joka oli listassa tarkasteltavien asioiden mukana. Valmista esitystä aiheesta ei ollut - eikä tuskin seuraavan päivän keskustelujen perusteella ole tulossakaan. Poliitikot laidasta laitaan ilmoittivat vastustavansa vähennyksen poistoa ja uutisissa näytettiin "kansalaista" edustavaa kolmikerroksisen talon rakentajaa joka purki pahaa mieltään aiheesta ja kertoi olevansa todella suurissa vaikeuksissa mikäli vähennys poistettaisiin. Varmasti.

Verovähennysoikeus on kieltämättä yksilönäkökulmasta mukava olla olemassa ja takuulla tarpeenkin monille. Myös allekirjoittanut nauttii siitä. Asuntolainojen verovähennysoikeuden olemassaololle ei kuitenkaan ole oikein löydettävissä oikeudenmukaisuuteen liittyviä perusteita. Kyseessä on tuki omistusasujille, jotka keskimäärin ovat paremmin toimeentulevia kuin vuokralla-asujat, jotka puolestaan eivät saa vastaavia vähennyksiä omiin asumismenoihinsa.

Vähennys tukee myös pankkeja koska se auttaa ihmisiä ottamaan suurempia lainoja, ja samalla ajaa osaltaan asuntojen hintoja ylöspäin. Hetemäen kalvojen mukaan vähennyksen merkitys valtion taloudelle on 490 miljoonaa euroa vuodessa. Se on kaksi kertaa enemmän kuin arvioitu päivähoitomaksujen poisto. Samaan aikaan lehdistä luetaan vanhustenhoidon tilasta resurssipulassa, ryhmäkokojen kasvusta kouluissa ynnä muusta.

Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen kirjoitti Helsingin Sanomissa muutama päivä sitten siitä, miten ihmiset mielipidetiedusteluissa kertovat valmiutensa maksaa veroja luodakseen yhteiskuntaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Äänestyskopissa tai muussa omassa toiminnassa nämä arvot eivät sitten kuitenkaan näy. Verokeskustelu osoitti sen, että poliitikot ovat tästä niin vakuuttuneita ettei kukaan edes yritä järkiperusteilla.

Välttävä kuusi miinus

Tulevan vuoden budjetti jää mieleen kolmesta asiasta. Ensinnäkin käsittämättömästä alv-väännöstä, jonka lopputuloksena valtion kassaan syntyy keskelle nousevaa työttömyyttä ketään työllistämätön satojen miljoonien kokoinen lovi ja joka katetaan veronkorotuksilla jotka pahimmillaan heikentävät työllisyyttä entisestään. Toiseksi työttömyyden räjähdysmäisestä kasvusta jonka syyt tottakai ovat merkittävissä määrin Suomen ulkopuolisia mutta jolle ei liikoja aiota tehdä. Viimeisenä nousevat esiin kehitysyhteistyömäärärahat, joiden osalta järjestöt syyttävät hallitusta enemmän tai vähemmän suoraan valehtelusta.

Ruoan hinta on viime aikoina noussut Suomessa huomattavasti verrokkimaita nopeammin. Tätä voidaan selittää tulevan alv-alennuksen etukäteisellä siirtymisellä kauppojen katteisiin. Alv-ale on jo maksettu. Keskusta perustelee pakkomiellettään köyhyyden vähentämisellä, mutta alv-alesta nauttivat kaikki, myös he, jotka eivät vähävaraisuudesta kärsi. Samalla, mitä kalliimpia elintarvikkeita ostat, sitä suuremman verohelpotuksen saat. Jos Keskusta olisi aidosti huolissaan vähävaraisista eikä kauppiaiden taseista olisivat nyt hiekkaan valuvat 500 miljoonaa lievittäneet köyhyyttä paljon alv-alea tehokkaammin köyhimmille suoraan suunnattuina.

Välillisten verojen yleistä korottamista ymmärretään laajalti niissä piireissä joissa toivotaan kulutuksen kireämpää verotusta ympäristön säästämiseksi. Suhdanteet huomioon ottaen ajankohta ei välttämättä kuitenkaan ole paras mahdollinen tämäntapaiseen korotukseen. Aiheesta kirjoitettiin työllisyysnäkökulmasta hiljattain mielenkiintoisesti mm.Talouselämässä. Samalla on huomioitava, että alv-korotus on muodoltaan regressiivinen, eli kohdistuu korostuneesti pienempituloisiin. Kun samalla omaisuuksien tai pääomatulojen verotus ei kiristy, ollaan Suomessa jälleen monta askelta lähempänä de facto tasaveroa, linja joka toistuu budjetista toiseen.

Taannoin valtionvarainministeri Katainen kehui budjettiensa elvyttävyyttä ja tyrmäsi opposition vaatimukset populistisiksi. Useat ekonomistit arvostelevat elvytyspolitiikkaa nyttemmin kuitenkin liian vaatimattomaksi ja liian nopeasti lopetetuksi. Aktia-pankin Timo Tyrväinen toteaa YLEn haastattelussa seuraavaa: "Valitettavasti hallituksen suurin virhe tapahtui jo liki vuosi sitten. Elvytykseen lähdettiin liian hitaasti ja liian pienin panoksin." Kuulostaa kovasti samalta kuin opposition esittämä kritiikki viime vuonna. Jossain vaiheessahan laman ei pitänyt koskea Suomea lainkaan, myöskään tämä näkemys ei juuri tukea reaalimaailmasta saa. Kaiken huipuksi Suomi ei velkaannu lisätäkseen jo nousuun lähteneen Saksan tapaan investointeja vaan laskeakseen veroja. Tämäntapaisen elvytyksen teho on huonommaksi havaittu.

Esityksessä on toki hyviäkin elementtejä. Kiinteistöveron ylärajan nosto on tervetullut. Samaten pienenä detaljina etsivän nuorisotyön varojen nosto, joskin moni muistaa Kokoomuksen leimanneen vaaleissa koko aktiivisen työvoimapolitiikan "temppuiluksi". Viisastua kuitenkin aina saa. Myös perusvähennyksen nosto on hyvä asia. Kokonaisuutena työllisyydestä ja epätasa-arvosta huolestuneet jäivät jälleen pettyneiden joukkoon.

Vaalirahaencore

Vaalirahakeskustelu on jatkunut kesän jälkeen ja saanut uutta vauhtia puoluerahoituksesta. Kaikki merkittävät puolueet ovat avanneet rahoitustaan ja keskustelu on siirtynyt lähinnä pohdintaan siitä kuka ja mikä puoluetoimintaa saa rahoittaa ja millä perusteella.

Vasemmiston osalta merkittävä tukija on ammattiyhdistysliike. Tässä ei liene mitään uutta tai yllättävää. Eräät kommentaattorit ovat olleet sitä mieltä, etteivät liitot saisi ohjata taloudellista tukeaan korostuneesti vasemmistopuolueille koska jäsenistö kannattaa myös muita puolueita. Tämä on useimpien vaalien kohdalla varmasti totta.

Liitoissa järjestetään kuitenkin myös omia vaaleja, joissa valitaan liiton johdosta vastaavat henkilöt. Otetaan esimerkiksi Metalli, jonka viime vaaleissa vuonna 2008 sosialidemokraatit saivat yli 60% kannatuksen. Myös Keskusta osallistui vaaleihin omalla listallaan, saaden 0,7% kannatuksen. Äänestysprosentti oli 48,9, eli selkeästi parempi kuin vaikkapa eurovaaleissa. Kysymys kuuluukin, kannattavatko he, jotka vaativat jäsendemokratian ohittamista tällaisissa kysymyksissä, myös vaikkapa eduskuntavaalien korvaamista mielipidekyselyillä?

Kuten todettua, verovähennysoikeus jäsenmaksujen suhteen koskee vastaavalla tavalla työnantajajärjestöjä joilta tukea valuu suurissa määrin oikeistopuolueille. Mitä taas tulee yritysrahoitukseen, niin jotkut ovat kyselleet mitä eroa on vaikkapa Sammon tuessa verrattuna Tradeka-yhtymään? Tradeka-yhtymä on luonteeltaan osuuskunta, jossa siinäkin on vaalit. Joissa vaaleissa sosialidemokraatit saivat viimeksi 55,9% kannatuksen. Sammossa valtiolla on tuntuva omistus ja valtion omistamme me kaikki joiden puoluesympatiat tai niiden puute on mitattu valtiollisissa vaaleissa. Ja kyllä niissä taidettiin äänestää muitakin kuin Kokoomusta.

Puolueiden rahoittajien laatu kertoo myös siitä millaiset organisaatiot ja ihmiset, ihmisistähän organisaatiot koostuvat, keitäkin tukevat. Ammattijärjestöt, joihin kuuluu työikäisten suomalaisten enemmistö ja jotka lienevät työelämäkysymysten parhaita asiantuntijoita, ovat tukeneet korostuneesti sosialidemokraatteja. Yksittäiset varakkaat henkilöt sekä työnantajaleiri puolestaan ylikorostuneesti oikeistoa. Kaikki nämä tahot ovat varmasti tukeneet liikkeitä, joiden katsovat ajavan parhaiten itselleen tärkeitä kysymyksiä.

Kysymys rahoituksen moraalisuudesta koskee myös sitä miksi tukea annetaan. On huomattavan eri asia mikäli tuella ostetaan poliittisia toimijoita ottamaan perusarvojensa vastaisia kantoja kuin että halutaan tukea sellaisten kantojen voitolle pääsemistä jotka ovat jo olemassa. Toimittajat tekevät virheen mikäli he kuvittelevat puolueiden tai poliitikkojen olevan mieltä x vain siksi, että heitä on rahoitettu joltain taholta. He saattaisivat olla mieltä x aivan siitä riippumatta saavatko he rahoitusta vastaavalla tavalla ajattelevilta vai ei. Esimerkkinä SDP ajoi työntekijöiden oikeuksien parantamista jo silloin kuin nykymuotoisen ay-liikkeen syntymiseen oli vielä vuosikymmeniä.

Puoluerahoituksen alla kulkee kuitenkin vaalitulosten kannalta huomattavasti merkittävämpi kysymys ja se on kysymys ehdokasrahoituksesta. Samaan aikaan kun puoluerahoitus on ollut otsikoissa, ovat myös europarlamenttiin valitut ja varalle jääneet julkaisseet kampanjoidensa hintoja. Erot eri ehdokkaiden välillä ovat valtavia. Keskustan ja Kokoomuksen ehdokkaille yli 100 000 euron kampanjat ovat olleet arkipäivää. Kaikille ketkä seuraavat vaaliaikojen lehti-ilmoittelua tämä on ilmiselvää, kannet hohtavat sinisenä. Eduskuntavaaleissa läpimenneiden osalta luvut antavat suuntaa, ilmoitusten perusteella keskimääräinen kokoomuslainen käytti 49 000 euroa, keskustalainen 48 000, sosialidemokraatti 31 000.

Hyvä kysymys kuuluu, voiko rahoituksellista epätasa-arvoisuutta ja kilpavarustelua lopultakaan tehokkaasti hillitä ilman muutoksia vaalijärjestelmään? Olisiko sittenkin aika keskustella lähes kaikissa länsieurooppalaisissa valtioissa käytössä olevasta listavaalista? Tämä käytännössä lopettaisi ehdokasrahoituksen tarpeen -ja sitä kautta söisi tehokkaasti mahdollisen korruption eväät.

Punaviherpohdiskelua

Kansanedustaja, entinen valtionvarain- ja opetusministeri Antti Kalliomäki teki jokin aika sitten Kalevassa ja nyt uudelleen Uutispäivä Demarissa mielenkiintoisen avauksen liittyen tulevien eduskuntavaalien jälkeiseen tilanteeseen. Hänen mukaansa SDP:n tulisi tehdä selkeä linjaus hyvissä ajoin ennen vaaleja ettei tulevaan hallitukseen mennä sen paremmin Keskustan kuin Kokoomuksenkaan kanssa. Linjaus olisi toteutuessaan suuri muutos Suomessa vallinneeseen kulttuuriin kahden kaupasta ja kolmannen korvapuustista.

Kalliomäen ajattelussa heijastuu hänen käsityksensä poliittisen asetelman muutoksesta. Kalliomäki johti SDP:n vaalianalyysityöryhmää pieleen menneiden eduskuntavaalien jälkeen. Ryhmässä puhuttiin paljon aitojen poliittisten vaihtoehtojen puutteesta sekä demarien vaikeuksista erottua porvaripuolueista. Tästä raosta ponnistavat mm. perussuomalaiset. Kalliomäen mukaan molemmat suuret oikeistopuolueet ovat sanoutuneet irti niistä perusperiaatteista joita sosialidemokraatit ovat pitäneet tärkeänä, mm. sopimusyhteiskunnasta. Yhteistyö kävi niin kauan kuin näistä periaatteista päästiin yksimielisyyteen. Kalliomäen mukaan näin ei enää ole.

Politiikka on blokkiutumassa useassa maassa, lähimpänä Ruotsissa, jossa tulevissa parlamenttivaaleissa toisistaan mittaa ottavat punavihreä oppositio sekä vallassa oleva porvariallianssi. Sama tilanne, mutta toisin päin on olemassa myös Norjassa jossa sosialidemokraatit hallitsevat vasemmiston ja sikäläisen Keskustan tuella. Blokkipolitiikasta on kyse myös selkeän kaksipuoluejärjestelmän maissa kuten Espanjassa ja ainakin toistaiseksi kahden pääpuolueen Isossa-Britanniassa.

Selkeissä koalitioissa on avoimuutta lisäävä vaikutus. Nykyisessä tilanteessa Suomessa ei milloinkaan voida olla varmoja millaista politiikkaa vaalien jälkeen noudatetaan koska ainoa todella merkityksellinen ohjelma, hallitusohjelma, luodaan vasta vaalien jälkeen. Kukaan ei Suomessa pääse äänestämään hallitusohjelman puolesta. Päinvastoin, sisällölliset vaalit käydään usein varsin yksilölähtöisten ehdokkaiden tavoitteilla sekä puolueiden vaaliohjelmilla joista mikään ei tule sellaisenaan lopulta voimaan. Toisin on mm. edellä mainituissa pohjoismaissa, joissa kansalaiset pääsevät vaikuttamaan myös vaalien jälkeen toteutettavaan politiikkaan hallitusohjelman muodossa. Punavihreän allianssin vaaliohjelma on valmis hallitusohjelma.

Ongelmiakin toki on. Blokit ovat pahimmillaan urauttavia. Puolueet voivat muuttua, kuten ovat muuttuneetkin jolloin blokit eivät välttämättä vastaa todellisuutta entiseen tapaan. Samaten puolueiden linjaukset saattavat olla yhteneväiset monissa asioissa mutta erota merkittävästi joissain merkittävissä kysymyksissä. Norjassa sosialidemokraatit ovat EU-myönteisiä kuten myös oikeiston Kokoomusta vastaava Höyre, mutta puolueet eivät mahdu samaan hallitukseen. Siksi Norjan EU-jäsenyyshakemusta lienee turha odottaa demarien hallituskumppanien ollessa selkeän EU-vastaisia. Lisäksi voidaan kysyä olisiko jatkuva sotatila, jollaista selkeiden blokkien järjestelmässä politiikka usein on, paras mahdollinen tila sellaiselle puolueelle joka selkeästi asettaa tavoitteekseen sopimisen ja konsensuksen?

Onnistuisiko blokkiuttaminen Suomessa, ja kannattaisiko se? SDP:lle kyseisenkaltainen selkeä linjaus merkitsisi parhaimmillaan merkittävää profiilinkorotusta sekä hallitusvaltaan tottuneen puolueen lopullista henkistä vapautumista taktisista pohdinnoista politiikan visiointiin. Pahimmillaan se taas voisi tarkoittaa puolueen ajautumista pitkäaikaiseen paitsioon ja sitä kautta yhteiskunnalliseen marginaaliin, mahdollisuus jonka Kalliomäki myös toteaa. Sosialidemokratian keskeisten tavoitteiden merkittävä toteutuminen Suomessa on kuitenkin perinteisesti liittynyt ennen muuta yhteistyökykyyn, Britanniassa Labour vietti oppositiossa kaikkiaan 18 vuotta vuosina 1979-1997 ennenkuin nousi valtaan.

Lopulta merkityksellisintä on politiikan sisältö. Punavihreän blokin mahdollisuus liittyy selkeästi nykyistä tasa-arvohakuisemman politiikan toteuttamiseen. Tällaiselle löytyy vankka kannatus merkittävässä osassa suomalaisia. Tarja Halosen kaksi kertaa tapahtunut valinta oikeistolaista ehdokasta vastaan osoittaa Suomessa olevan keskustavasemmistolaisen enemmistön mikäli valinnan merkitys kyetään osoittamaan. On vaikea nähdä miten tämä tapahtuisi muutoin kuin selkeillä vaihtoehdoilla. Kalliomäen vaatiman ilmoituksen toteuttaminen asettaisi SDP:n selkeästi tämän muutosvaatimuksen kärkeen.

Kalliomäki ei mainitse avauksessaan odottaako hän sitoutumista porvaripuolueiden vastaiseen rintamaan myös muilta puolueilta. Edellä mainitun demokraattisen ulottuvuuden toteutumisen kannalta tämä olisi kuitenkin keskeistä. On valitettavan vaikea nähdä esimerkiksi liberaalien vihreiden sitoutuvan vasemmiston projektiin -ellei sitten blokkiutumisen paine pakottaisi valitsemaan puolia. Sama kysymys liittyy perussuomalaisiin. Hyväksyttäisiinkö PS hallituskumppaniksi? Vai söisikö selkeä vaihtoehto perussuomalaisten eväät ja työntäisi puolueen takaisin marginaaliin? Joka tapauksessa ilman uskottavaa ja laajaa koalitiota saattaisi toivottu johtajuus ja voittajan vankkurit-ilmiö jäädä vaaleissa syntymättä.

Keskustelua Kalliomäen avauksesta mm.

• Kalevan pääkirjoitus
• Setä Arkadia

Nainen saa lapsen!

Eurovaalien suurelle yleisölle tuntematon yllätyskomeetta, vahvojen kummisetien ja -tätien parlamenttiin auttama Keskustan Riikka Manner kertoi pari päivää sitten raskaudestaan ja kautensa alkuun sijoittuvasta äitiyslomasta. Tämä on aiheuttanut onnittelujen lisäksi kritiikkiä ja kysymyksiä siitä miksei ehdokas kertonut raskaudestaan kampanjansa aikana. Mannerin kohtaama ilmiö ei ole uusi, ja viimeaikaista mielipideilmaston kehittymistä seuratessa ei valitettavasti ilmeisesti edes poistumassa.

Manner toimi vaaleissa kuten lähes kuka tahansa nuori nainen joutuu edelleen toimimaan pyrkiessään johonkin tehtävään raskaana ollessaan. Mikäli asia on mahdollista salata, se salataan. Helsingin Sanomien haastattelussa Manner ihmettelee miksi raskaudesta olisi pitänyt kertoa. Hän kuitenkin takuuvarmasti tietää syyn kertomattomuuteen varsin hyvin. Hän olisi tuskin tullut valituksi mikäli asia olisi ollut tiedossa. Tätä voi joku halutessaan pitää äänestäjien huijaamisena, mutta paljon enemmän kyseinen asia kertoo edelleen yleisestä konservatiivisesta perhekäsityksestä sekä naisten ja miesten epäsuhtaisesta kohtelusta.

Poliittisessa toiminnassa nuoret naiset joilla on lapsia, kohtaavat kysymyksen siitä miten he aikovat yhdistää perheen ja vaativan luottamustoimen. Tähän törmäsivät varmasti niin Pilvi Torsti, Johanna Sumuvuori, Petra Paasilinna kuin monet muut. Kuinka moni kysyi samaa asiaa eurovaalien yhteydessä vaikkapa Ukko Metsolalta, jolla on kaksi pientä poikaa, tai Alexander Stubbilta jonka poika oli kaksikuukautinen hänen aloittaessaan europarlamentaarikkona -ja siis syntyi keskelle kampanjaruuhkaa? Tai kuten Tapio Laakso osuvasti kysyy, milloin syysvauvan perheeseensä saava valtionvarainministeri Katainen ilmoittaa erostaan. Tämän päivän Helsingin Sanomien mielipideosastolla juristi ja äiti Riikka Uusitalo vaatii Mannerilta juuri tätä.

Myös poliitikoilla on oikeus yksityiselämään ja vapaiden pitoon -aivan kuten muillakin ihmisillä. Samaten Mannerin tapauksessa lapsella on myös paikalla oleva isä, jota ei kuitenkaan jostain syystä näytetä pitävän kykenevänä hoitamaan parin yhteistä lasta vaimon mitä ilmeisimmin keskittyessä vapaidensa jälkeen parlamenttityöhön. Miksei?

Muuttuuko mikään?

Kun finanssikriisi puhkesi, todettiin monissa suunnissa kapitalismin nykyisessä muodossaan olevan tiensä päässä, sääntelemättömien markkinoiden ajan ohi sekä ennen muuta todellisuudesta irtautuneen bisneseliitin ylettömien etujen historiaa. Muun muassa Britanniassa usea pankki kaatui joko kokonaisuudessaan tai osin valtion syliin. Kansallistamisia oli määrä seurata tiukka kontrolli ja rahoitusmarkkinoiden aito uudistaminen. Tai niin ainakin oli puhetta.

Mutta muuttuiko mikään, tai muuttuuko, ainakaan tarpeeksi? Bonuskulttuuri voidaan ottaa esimerkiksi. Vaikka bonusten osuus katastrofin kokonaisuudessa ei olekaan mitenkään erityisen suuri, on kyse sinällään tärkeästä ohjausmekanismista. Sitä tehdään mitä mitataan. Mikäli tavoitteena, toisin sanoen bonusten määrittäjänä, on tiettyyn hetkeen sidottu merkittävä kurssinousu, määrää tämä kaikkea muuta toimintaa, pitkäjännitteisyyden kustannuksella, riskejä kaihtamatta.

Bonusten maksamisessa ei sinällään ole mitään vikaa. Hyvin tehdystä työstä tulee voi ja tulee palkita, eivätkä ihmiset nykyisellään ole sen ahneempia kuin ennenkään. Kuten Robert Reich kirjassaan Supercapitalism toteaa, bonuskulttuurissa ja uusien rahoitustuotteiden kehittelyssä kyse oli ennen muuta mahdollisuuksien avautumisesta ja niiden hyödyntämisestä. Sinällään toki voisi toivoa että työt tehtäisiin hyvin joka tapauksessa (usein erittäin hyvää) palkkaakin vastaan kuten tavallisilta työntekijöiltä odotetaan, tai sitten bonusten tulisi koskea koko henkilökuntaa.

Brittiläinen esimerkki muutoksen mahdollisuudesta on varoittava. Liberaalidemokraattinen parlamentin jäsen Vince Cable kuvaa laajassa artikkelissaan New Statesmanissa brittiläisten pankkien ja niiden johdon jatkavan toimintaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Veronmaksajien rahoilla pelastetut pankit maksavat kyseisiä varoja ulos valtaisina bonuksina, siitä huolimatta että kriisi saattaa edelleen pahentua. Tämä johtuu ennen muuta maan poliittisen johdon epäonnistumisesta kulttuurin muuttamisessa. Koska pankit ovat käytännössä valtion omistuksessa, kyse on ennen muuta poliittisen tahdon puutteesta. Ei siis siitä etteikö voitaisi tehdä, vaan siitä ettei haluta. Varsinkin kun jopa USA:ssa bonuksiin puututtiin niiden pankkien kohdalla jotka valtio pelasti.

Pankkien ja yhteiskunnan kohdalla on tapahtumassa vanha, ennen pankkeja koskenut viisaus jonka mukaan mikäli sinulla on velkaa pankillesi tuhat euroa eikä sinulla ole rahaa, sinulla on ongelma. Jos taas olet velkaa pankillesi tuhat miljoonaa euroa eikä sinulla ole rahaa, pankillasi on ongelma. Pankit ovat kasvaneet erittäin voimakkaiksi, ja kykenevät jopa tällaisessa tilanteessa sanelemaan ehtoja hallitusten toiminnalle -there is no alternative -puhe toimii edelleen.

Cable ehdottaa artikkelissaan useita toimia tilanteen parantamiseksi. Liian suuret pankit, jotka ovat hänen sanojensa mukaan "too big to fail" tulisi joko ottaa aidosti selvään valtion hallintaan, tai sitten pilkkoa riskien vähentämiseksi. Toinen mahdollisuus olisi valtion takuiden ulottaminen vain talletustoimintaan, investointipankkien ollessa täysin kilpailullisia. Miksi veronmaksajien tulisi toimia takaajina usein varsin spekulatiivisissa, ja kuten kriisi on osoittanut, todellisuutta vastaamattomissa sijoituksissa joiden riskit ovat valtaisat?

Kaikkia ehdotuksia alleviivaa keskeinen periaate: mikäli pankit haluavat tukea veronmaksajien rahoista, niiden on suostuttava veronmaksajien edustajien vaatimuksiin. Ja on myös odotettava että veronmaksajien edustajat muistavat keitä edustavat. Tilanne, jossa voitot ovat aina yksityisiä ja tappiot yhteisiä tulee vain ja ainoastaan lisäämään riskinottoa ja spekulaatiota. Tilaisuus toimia olisi nyt, mutta muuttuuko mikään aidosti?

Hieman aihetta sivuten viime syksyltä: Olli Koski ja omia ajatuksia.

Kesäkirjoja

Kesä mahdollistaa jälleen lukuharrastuksen, ja monia hyviä niteitä on tarttunut haaviin. Pyhän Venäjän palveluksessa on Vladimir Sorokinin huikea dystopia 2020-luvun Venäjästä. Tulevaisuuden Venäjä on äärikansallismielisen ideologian ja propagandan kyllästämä, ulkomaailmasta eristäytynyt, naapureitaan energiansaannin katkaisemisella uhkaileva johtajavaltainen yhteiskunta.

Tsaaria palvelevat erikoisjoukot, opritšnikat, joita myös Iivana Julmalla oli käytettävissään. Romaani kuvaa opritšnikka Komjagan päivää jonka aikana rangaistaan armotta valtion vihollisia, syöstään suosiosta pudonneita kuolemaan ja päivä päätetään veljeskunnan yhteisiin orgioihin. Pyhän Venäjän palveluksessa tarjoaa valtaisan määrän viitteitä paitsi Venäjän historiaan ja kirjallisuuteen, myös päivänpolitiikkaan. Ei siis liene sattumaa, että Sorokin kuuluu Putin-nuorten vainoamiin kirjailijoihin.

SDP:n entisen puheenjohtajan ja pääministeri Paavo Lipposen teos Järki voittaa käsittelee laajalti suomalaista identiteettiä sekä lähihistoriaa. Lisäksi hän käsittelee laajalti sivistyksen käsitettä, sen sisältöä sekä pohtii sivistyneen ihmisen määritelmää. Lipponen korostaa sosialidemokraattien ja erityisesti Väinö Tannerin merkitystä suomalaisen demokratian ja itsenäisyyden turvaamisessa.

Kun teos julkaistiin, huomio kiinnittyi lähinnä Lipposen julkaisemaan intellektuellilistaan sekä kirjalliseen hyökkäyksiin Erkki Tuomiojaa ja Heikki Patomäkeä vastaan. Kyseisen, varsin lyhyen osion olemassaololle on, ottaen huomioon kirjan yleisen teeman, kieltämättä vaikea löytää erityisiä perusteita. Sen sijaan kyseiseen kirjan osaan sisältyvä pohdinta diktaattoreita tai epädemokraattisia menetelmiä kannattaneista intellektuelleista olisi elitismiin ja aatteelliseen fundamentalismiin taipuville lukemisen arvoista materiaalia.

Poliittista luettavaa tarjoaa myös Arja Alhon tuore pamfletti Kovan tuulen varoitus. Alho kertoo 120-sivuisessa kompaktissa tekstissään omia näkemyksiään vasemmiston alamäen syistä sekä Lipposen hallitusten päätöksenteosta. Alho kuvaa eduskuntaryhmän sekä keskeisten ministerienkin syrjäytymistä päätöksenteosta ja keskustelusta sekä vallan keskittymistä selkeän poliittisen linjan omaavalle valtionvarainministeriön virkamiehistölle. Lisäksi hän kuvaa poliittisia pettymyksiä liittyen erityisesti vähempiosaisten aseman parantamiseen. Alhon mukaan SDP:n vaalitappion takana oli uskottavuuden menetys sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon takaajana.

Pamfletin tulevaisuusorientoitunutta antia on pätevä hegemonia-analyysi sekä avaukset endogeenisen kasvun teorian laajamittaisemman soveltamisen suuntaan. Alho seurailee Tuomiojan linjauksia liittyen poliittisen onnistumisen mittaamiseen, hänen mukaansa sosialidemokraattien tulisi arvioida menestystään poliittisessa työssä hallitusaikanaan sen perusteella miten heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tilanne ja suhteellinen asema yhteiskunnassa kehittyy. Samalla hän asettuu kannattamaan merkittävää suoran demokratian lisäämistä niin yhteiskunnassa yleensä kuin puolueissakin.

Politiikan kielen ja käsitteiden kannalta keskeinen teos on amerikkalaisen kognitiotieteen professori George Lakoffin teos Whose Freedom? The Battle over America's most important idea. Lakoff kiinnittää huomiota vapauden käsitteeseen sekä kamppailua sen sisällöstä. Vapaus on keskeinen arvo amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa sen määritellessä hyvin vahvasti amerikkalaista kansallista identiteettiä.

Lakoffin mukaan Yhdysvaltojen oikeisto on pitkään tietoisesti ja ohjelmallisesti pyrkinyt täyttämään vapauden käsitettä omalla sisällöllään ja osin onnistunut syrjäyttämään progressiivisen käsityksen vapaudesta. Lakoff käy perusteellisesti läpi vapauden käsitteen yhteistä sisältöä sekä kiistanalaisia tulkintoja. Hänen mukaansa erilaisia vapauskäsityksiä voidaan valaista perhemetaforan kautta (jota tukee amerikkalainen käsitys kansakunnasta perheenä), jossa vasemmistolainen, tai amerikkalaisessa kielenkäytössä progressiivinen käsitys vertautuu empatiaa korostavaan hoivaavaan perhemalliin konservatiivisen oikeiston vapauden vertautuessa vahvan isän malliin jossa keskeistä on selkeät moraalisäännöt sekä auktoriteetti. Kirja sisältää perusteellisen kuvauksen eri tavoista ymmärtää vapaus sekä käsittää riskien aiheutuminen ja olemassaolo.

Kirja päättyy Lakoffin omiin näkemyksiin siitä miten edistyksellinen liike voi jälleen pyrkiä jälleen ottamaan haltuunsa vapauden käsitteen sekä käymään kamppailua sen sisällöstä. Hänen mukaansa omia poliittisia tavoitteita on arvioitava nimenomaan ihmisten vapauden ja autonomian lisäämisen näkökulmasta. Every issue is a freedom issue. Tämä ei voi onnistua, elleivät perustavanlaatuiset kehykset ja ideologiset linjat ole paikallaan. Mainostoimistoilla ei voi onnistua ellei periaatetyötä ole tehty. Lakoff myös puolustaa tietynlaista populismia sellaisessa muodossa jonka avulla pyritään luomaan tunneyhteyttä ihmisiin. Pelkkä rationaalinen argumentointi ei auta. Traagisinta mitä hänen mukaansa voisi tapahtua olisi radikaalien tavoitteiden hylkääminen. Suurin osa ihmisistä saattaa kannattaa edistyksellisiä arvoja joissain kysymyksissä -ja puolestaan konservatiivisia joissain muissa. Silloin keskeistä on kyetä politisoimaan asetelma oikeiden asioiden ympärille -omista arvoista luopumatta.

Karumpaa luettavaa tarjoaa puolestaan italialaisen tutkija-toimittaja-kirjailija Roberto Savianon Italiassa bestselleriksi noussut Gomorra, joka kuvaa dokumenttiromaanin omaisesti Napolin alueen mafian toimintaa. Saviano käy piinallisen yksityiskohtaisesti läpi mafian soluttautumista kaikkeen taloudelliseen ja poliittiseen toimintaan, väkivallan ja toivottomuuden kehien syntymistä sekä yksittäisten ihmisten toivottomilta tuntuvien vastarintayritysten päättymistä usein joko kuolemaan tai unohdukseen.

Etelä-Italian lohduton köyhyys sekä siirtolaisten virta mahdollistaa toivottomien nuorten värväämisen camorran riveihin "sotilaiksi". Nämä lapsisotilaat saavat mafian kautta taskurahaa ja arvonantoa. Kun muodollinen yhteiskunta ei samaan aikaan kykene tarjoamaan heille juuri mitään, riittää mafian riveihin tulijoita -siitä huolimatta että varsinaiset hyödyt kerääntyvät harvoille ja valituille. Rikosbisnes on aidosti globaalia ulottuen Kiinasta Albanian kautta Latinalaiseen Amerikkaan. Kouriintuntuvimpia esimerkkejä ovat kertomukset valtaisasta jätebisneksestä jonka puitteissa vaarallisia jätteitä käytetään mm. lannoitteina, rakennusmateriaalien joukossa tai sitten vain hylätään luontoon.

Arhinmäen aika

Vasemmistoliiton eurovaalikatastrofi nopeutti jo tiedossa ollutta muutosta puoluejohdossa. Martti Korhonen luopui ja pitkäaikainen perintöprinssi Paavo Arhinmäki valittiin Vasemmistoliiton uudeksi puheenjohtajaksi. Yllättävää valinnassa oli oikeastaan vain vastaehdokas Merja Kyllösen saama varsin suuri äänimäärä, siitä huolimatta että hänen aikomuksistaan edes asettua ehdolle puoluejohtoon ei ollut vielä hetki sitten mitään käsitystä.

Vasemmistoliitto on kauan nojannut vaalikannatuksessaan erittäin ikääntyneeseen perusäänestäjäkuntaansa. Nuorempiakin äänestäjiä ja kannattajia on olemassa, mutta aktiivi-ikäisiä vasemmistoliittolaisia todella vähän. Arhinmäen haastetta lisää se, että hänen valintansa, vaikkakin oli kauan tiedossa, on ehkä muita johtajavaihdoksia enemmän selkeä katkos menneeseen. Sukupolvien kuilu graffiteista, maahanmuuttajamyönteisyydestä, kansalaistottelemattomuudesta ja henkilökohtaisen poliittisuudesta perinteisiin duunaritaustaisiin entisiin SKDL-aktiiveihin on melkoinen ja sen silloittaminen valtava työ joka ei ole toistaiseksi ottanut onnistuakseen. Ja kun tämä tulisi samalla yhdistää niiden nuorten, erityisesti miesten, tavoittamiseen jotka nyt valitsevat kannattaa perussuomalaisia tai sitten olla täysin välinpitämättömiä koko politiikkaa kohtaan, riittää tehtävää.

Voiko Arhinmäki onnistua? Linjapuhe ei tarjonnut mitään uutta. Vaatimus ansioturvan sisältävästä perustulosta on sekin keksitty aikoja sitten. Ay-kumppanuus olisi varmasti toivottavaa, joskin Metallin vasemmistoliittolaiset tekivät juuri erään suurimmista karhunpalveluksista ay-liikkeen vaikutusvallalle Suomessa pitkään aikaan kaatamalla jäsenäänestystuloksen vastaisesti TEAM-hankkeen. Näkemys siitä, että Vasemmistoliitosta muodostuisi se vahva ay-liikkeen tavoitteita tukeva poliittinen voima voi toki olla tavoite, mutta kuulostaa varsin epärealistiselta. Puheen perusteella Arhinmäki ei näytä laskevan SDP:tä ay-liikettä ymmärtäväksi vasemmistopuolueeksi. Tämä taas jatkaa jo vuosia epäonnistunutta linjaa käydä kampanjaa erityisesti demareita vastaan.

Mutta mahdollisuuksiakin on. Hieman vasemmistopopulistisille "äijille" vaikuttaa taas olevan tietynlaista poliittista kysyntää. Samalla Arhinmäki tarjoaa erään harvinaisen samaistumiskohteen, politiikassa jo menestyneen, katu-uskottavan nuorehkon vasemmistolaisen miehen. Samalla hän saattaa kelvata myös erityisesti vihreisiin valuneille, varsin radikaaleille nuorehkoille ihmisille kaupungeissa. Vihreät ovat toistaiseksi onnistuneet säilyttämään kannattajiensa joukossa kasvonsa siitä huolimatta että heidän vahtivuorollaan on mm. säädetty Lex Nokia tai että heidän työministerikaudellaan nuorisotyöttömyys räjähti käsiin. Hyvä imago auttaa pitkälle. Arhinmäen Vasemmistoliitto, mikäli onnistuu myös uusimaan muita kasvojaan, saattaa kuitenkin miellyttää jossain vaiheessa radikaalimpia nykymenoon tympiintyviä. Tätä tukee hänen luonteva ja aito yhteytensä ei-perinteisempiin kansalaisjärjestöihin.

Arhinmäen kompastuskiveksi saattaa koitua puolueen perinteisempi siipi, joka tosin hupenee, mutta joka edelleen muodostaa eduskuntaryhmän ehdottoman enemmistön. Esimakua mahdollisesta ongelmasta saatiin viime vuoden lopulla. Kysymys kuuluu, ovatko nämä kaksi linjaa yhdistettävissä? Mahdotonta sen ei pitäisi olla. Martti Korhonen yritti ja epäonnistui. Yrittääkö Arhinmäki, vai ottaako hän riskin lähtemällä tavoittelemaan nimenomaan uusia kannattajia luottaen siihen että perinteiset äänestäjät pysyvät mukana? Mitään merkittävää menetettäväähän hänellä tai hänen puolueellaan ei toisaalta enää ole.

Valintoja on joka tapauksessa tehtävä. Arhinmäki katsoi itse Vasemmistoliiton pyrkivän hankkivan kannattajia joka suunnasta. Äänet toki kelpaavat tulevat ne mistä hyvänsä, mutta jonkinlaisen selkeän suunnan löytäminen -tai mielellään jo valmiiksi ajateltuna esiin nostaminen- nopeasti valinnan jälkeen olisi erittäin tarpeen. Mikäli merkittäviä uudistuksia halutaan tehdä -ovat ne sitten millaisia tahansa, poliittisia tai järjestöllisiä- ne on järkevää tehdä nopeasti valinnan tapahduttua. Ellei tätä kyetä tekemään, voi suuri lupaus paremmasta tulevaisuudesta raueta pian eikä nuori puoluejohtaja saa nopeasti kasvavassa paineessa montaa mahdollisuutta.