Samaa sukua - samaa maata

Pääministeri Vanhasen ilmoitus siirtymisestä sivuun Keskustan puheenjohtajan paikalta ei lopulta yllättänyt liiaksi, suurimmaksi yllätykseksi nousi lähinnä tekosyyn heikkous. Kuten useat pääkirjoituksetkin arvioivat, jalkaleikkauksesta toipuminen on esiin nostettuna syynä melko erikoinen mieheltä joka vielä jokin aika sitten ilmoitti jatkavansa pääministerinä aina vuoteen 2015 asti.

Toistuvien vaalitappioiden, muistinmenetysten ja muiden skandaalien rasittaman Vanhasen poliittinen pääoma on syöty jo pitkän aikaa sitten eikä sinällään hyvistä linjapuheenvuoroista ollut sitä kasvattamaan. Pietarsaaren puoluevaltuustossa pidettyä puhetta kehuttiin ja se oli luontevaa jatkoa aiemmin esitellyille linjauksille, mutta uskottavuutta puheenvuoroille toisi se, että Vanhasen itsensä johtama hallitus toteuttaisi niitä.

Vaikkei välittäisikään tämän päivän sanojen ja tekojen ristiriidasta, putoaa Vanhasen puheilta pohja viimeistään kun hän samaan aikaan liputtaa vähintään puoliavoimesti porvariyhteistyön jatkamisen puolesta. 90-luvun eurooppalaisesta sosialidemokratiasta plagioitu "kolmas tie" vaikuttaakin näin olevan vain vaalivalmisteluihin liittyvä temppu jolla SDP pyritään syrjäyttämään talouspoliittisesta keskustelusta. Näillä eväillä ja kuluneella naamalla Keskusta tuskin kuitenkaan pärjäisi. Hallituspuolueen, erityisesti pääministeripuolueen on vaikea esiintyä opposition edustajana.

Keskustan perintöprinsessa on jo vuosia ollut ympäristöministeri Paula Lehtomäki. Lehtomäki on ilmoittanut tulevissa vaaleissa siirtyvänsä ehdokkaaksi Uudellemaalle. Kansanedustajapaikka on toki varma, mutta saattaa olla että äänivyöry jää haaveeksi. Ympäristöarvojen merkitys korostuu Uudenmaan kaltaisessa vaalipiirissä jossa väestö on nuorehkoa ja koulutettua. Lehtomäkeä on jo pitkään arvosteltu voimakkaasti heikkoudesta ympäristökysymyksissä. Tämän päivän Helsingin Sanomien haastattelussa hän asettaa jälleen ympäristön sekä työn ja toimeentulon toisiaan vastaan. Tämän ajattelutavan soisi jo olevan historiaa.

Ympäristöasiat eivät ole Keskustan leipälaji eivätkä puolueen liepeillä pyörivien rahoittajatahojen mielenkiinnon kohteena. Siksipä nousevan keskustajohtajan huomasivat jo hyvissä ajoin myös vaalirahoittajat. Joukossa on mm. veroparatiisiyhteyksistään tunnettu Helsingin Mekaanikontalo. Lehtomäki oli niiden poliitikkojen joukossa jotka kielsivät tienneensä aiheesta mitään. Pikapuoliin hän kuitenkin joutui ilmoittamaan peräti 40 000 euron tuet. Summa on suurimpia pimitettyjä rahasummia -ja sen on vastaanottanut henkilö joka on ollut itse laatimassa vaalirahoituslakia.

On kovin valitettavaa, että monessa suhteessa Keskustan tulevaisuuden toivo muistuttaa erehdyttävästi edeltäjiään. Kaksi edellistä keskustajohtajaa ovat sotkeutuneet epätotuuksiinsa ja menettäneet nauttimansa luottamuksen -toinen eduskunnassa, toinen nyt julkisen mielipiteen paineessa. Lehtomäestä, jos valituksi tulee, uhkaa tulla uusi lenkki samaan ketjuun.

Vielä eläkepäätöksestä

Uutispäivä Demarin viimeisin pääkirjoitus kannattaa lukea huolella. Eläkekysymyksessä on kyse paljon muustakin kuin työurien pidentämisestä. Paitsi työeläkevaroista, kyse on myös valtapolitiikasta ja yhteiskunnallisesta suunnasta. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli, sen rakennus, vakaus ja kehittäminen on nojannut merkittävästi palkansaajajärjestöjen osallisuuteen ja merkitykseen. 

Eläkekiista on erittäin merkittävä paitsi sisällöllisesti, myös periaatteellisesti. Vanhanen pyrkii suoralla konfrontaatiolla, kriisiä savusuojanaan käyttäen murtamaan ammattijärjestöjen yhteiskunnallisen vallan. Mikäli tavoitteena on valtatasapainon muutos elinkeinoelämää suosivammaksi ja pohjoismaisen mallin rapautus konservatiivisemman mallin hyväksi, on ay-liike raivattava sivuun. Thatcher onnistui tässä aikoinaan Britanniassa, samaa yritetään porvarien toimesta Ruotsissa ja nyt Vanhasen toimesta myös Suomessa.

Mielenkiintoista syntyneessä kiistassa on se, mitä Kokoomus tekee. Kokoomus on perinteisesti ollut myös työeläkepuolue ja sillä on erittäin vahva asema erityisesti akavalaisessa ay-kentässä. Eläkeiän pidentäminen ja ammattiliittojen sysääminen sivuun yhteiskunnallisesta päätöksenteosta ei miellytä aktiivisia toimihenkilöitäkään. Katainen on ajankohtaisessa keskustelussa sitoutunut vahvasti Vanhasen linjaan, mutta voisi kuvitella taustalla olevan muunkinlaista ajattelua. 

Suunnanmuutos olisi todella tarpeen. Eläkepäätös on sisällöllisesti typerä ja sääliksi käyvät ne muutamat nuorehkot ihmiset jotka puolueidensa sätkynukkeina toistelevat opeteltua mantraa siitä miten nyt valitaan pienin kolmesta pahasta ja miten tällä pelastetaan nuoren sukupolven eläkkeet. Älyllistä rehellisyyttä voisi odottaa, mutta ehkä se on turhaa. Joskus kuitenkin kannattaisi luovuttaa faktojen edessä (nimimerkillä kokemusta on). Käytännössä kaikki TEL-asiantuntijat ovat tyrmänneet noston tehokkaana keinona vaikuttaa niihin ongelmiin joita päätöksellä kerrotaan ratkaistavan. Todistusaineistoa tämän väitteen tueksi kannattaa etsiä vaikkapa täältä, täältä tai täältä. 

Kuten todettua, ongelma on työssä jaksaminen ja työelämän laatu joka näkyy alhaisessa eläkkeellejäämisiässä, ei lakisääteinen eläkeikä. Kaikki, niin ammattijärjestöt kuin oppositiopuolueetkin haluavat, että ihmiset pysyisivät töissä pidempään. Eläkeikä voisi olla ongelma, jos Suomessa eläkkeelle karkaisivat terveet 63-vuotiaat. Mutta kun näin ei ole. Keskimääräinen eläkeikä on hieman alle 60. 

Joustavaksi laadittu eläkkeellesiirtymisjärjestelmä antaa ihmisten itse miettiä jaksamistaan ja terveyttään. Ei liene mitään syytä estää ihmisiä jatkamasta työuraansa jos he itse siihen ovat valmiita ja töitä riittää. Siksi jatkaa saa 68-vuotiaaksi, ehkä jossain vaiheessa kauemminkin, miksei. Mutta tässä voisi olla järkevää luottaa ihmisten omaan haluun ja valintaan, ei mekaaniseen pakkoon. Ja jo inhimillisyyden nimissä voisi katsoa, että sivistysvaltiossa haluttaisiin jättää ikääntyville työntekijöille myös terveitä eläkevuosia vaikkapa lastenlasten hoitoon ja muuhun elämään. 

Sukupolvikysymys on myös keskeinen. Nimimerkki "Vihainen VTM" tiivistää hyvin SDP:n pelastaelakkeesi.fi -sivustolla: "Ikääntymisen kustannukset ovat jo nyt valtavat, eläkevelka (työikäisten ja eläkeläisten maksamattomat eläkkeet suhteutettuna odotettavissa oleviin elinvuosiin) on jo nyt satojen miljardien suuruinen. Sinänsä kaunista, että hallitus päättää laskea tätä velkaa, mutta on kamalaa, että tämä velka maksatetaan epätasaisesti eri ikäluokkien kesken. Hyvinvointivaltio on jo nyt epätasa-arvoinen erikokoisten ikäluokkien suhteen, esitetty uudistus vain jyrkentää tätä eroa. Eläkeiän nosto voitaisiin myös korvata korottamalla veroja, jolloin korotus kohdennettaisiin kaikkiin muihin paitsi suuriin ikäluokkiin. Pidettäisiinkö tätä mahdollisena?" Edellä mainittua voi täydentää niillä asiantuntijanäkemyksillä, joiden mukaan päätös aiheuttaa valtaisan paon eläkkeelle, siis täysin päinvastaisen reaktion mihin sillä pyritään.

Mikäli Vanhanen saa pitää päänsä, kansantaloudelle aiheutuu vahinkoa, nuoremmat ikäluokat joutuvat maksumiehiksi, terveitä eläkevuosia jää erityisesti raskaita töitä tekeville entistä vähemmän ja kansalaisten vapautta valita kavennetaan merkittävästi ilman että sillä vaikuttaisi olevan mitään merkitystä itse ongelman ratkaisemisen kannalta. Samalla romukoppaan lentää pohjoismainen sopimisen malli, jonka yhteiskunnallisia saavutuksia ihaillaan laajalti Euroopassa ja jonka pohjalle monet maat nyt virittävät yhteiskuntapolitiikkaansa. Vihreitä nämä kysymykset eivät yksittäisiä valonpilkahduksia lukuunottamatta näytä juurikaan kiinnostavan (vihreiden sivuilta ei löydy aiheesta mitään!), joten toivo on Kokoomuksessa. Olisiko mahdollista, että Kokoomus vetäisi Vanhaselta tukensa? On olemassa aikoja jolloin uppoavaa laivaa ei enää kannata yrittää tilkitä.

Visiot vertailussa

Helsingin Sanomat julkaisi kolmena peräkkäisenä päivänä kolmen suurimman puolueen puheenjohtajien näkemyksiä tulevaisuudesta ja Suomesta vuonna 2019. Mielenkiintoinen sarja paljasti muutamia aitoja aatteellisia eroja puoluejohtajien välillä.

Sarjan aloitti Matti Vanhasen visio, jossa hän pyrkii jatkamaan "kolmannen tien" termin lanseerausta Keskustan nimiin. Kolmantena tienä esiteltiin aikoinaan ruotsalaista kansankotiajattelua joka toimi markkinatalousmallin ja neuvostokommunismin välimaastossa, sittemmin selkeämmin omana terminään third way tuli erityisen tunnetuksi USA:n demokraattien ja Ison-Britannian työväenpuolueen linjana Tony Blairin kaudella. Joka tapauksessa kyse on keskustavasemmistolaisesta termistä.

Vanhasen ajattelussa palvelut järjestetään osin yhteiskunnan toimesta, osin yksityisellä rahoituksella ja perheiden toimesta. Hyväntekeväisyys tehdään mallissa verovapaaksi, ajatus joka saattaa kuulostaa mukavalta, mutta saattaa johtaa epätoivottuihin tuloksiin niin palvelujärjestelmän ennustettavuuden kuin kohdentumisenkin suhteen. Hyvä kysymys kuuluu myös millaisia julkiset palvelut ovat tilanteessa jossa ne muodostuvat residuaalipalveluiksi niille jotka eivät muuta saa. Vanhanen puhuu myös peräti "kolmoiskuntalaisuudesta", hyvä kysymys kuitenkin kuuluu miten tällaisessa mallissa toimii rahoituksen avoimuus tai kuntademokratia?

Toisena sarjassa esiintyy Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen, joka todennäköisesti johtaa poliittisten vedonlyöjien pääministeripörssiä. Myös Katainen viljelee kolmannen tien käsitteitä puhuen valtiosta mahdollistajana. Enabling state -käsitettä käytti aikaisemmassa tuotannossaan mm. third wayn arkkitehteihin kuuluva Anthony Giddens. Sittemmin Giddens kuitenkin muutti ajatteluaan ja painotti enemmän valtion takaavaa roolia katsoen ettei pelkkä mahdollisuuksien tarjoaminen takaa tasa-arvoa. Tältä pohjalta hahmoteltu uusi ensuring state -käsite lähestyi hänen uudemmassa tuotannossaan pohjoismaisen sosialidemokratian tavoitteenasettelua.

Kataisen ajattelussa julkisella vallalla tulisi olla vähemmän vastuuta kansalaisten hyvinvoinnin takaamisesta kuin mitä nykyisen Suomen mallissa voisi katsoa olevan. Kataisen mukaan "valtio ei voi vastata kaikesta". Ei varmasti voikaan, mutta kun fakta on se, että monilla keskeisillä mittareilla mitattuna Suomi ei edes nykyisellään ole erityisen laajan julkisen vastuun maa, kysymys kuuluu kuinka anglosaksiseksi Katainen haluaa Suomen menevän. Kokoomusjohtajan näkemyksissä korostuu yksilön oma vastuu. Hyvinvointimenojen kasvun perusteella vastuuta yksityistetään perheille ja yksilölle itselleen. Mitä sitten tapahtuu niille joilla näitä yksityisiä verkkoja ei ole, jää kysymysmerkiksi. Tähän kansalaisjärjestöissä jo ehdittiinkin kiinnittää kriittistä huomiota.

Valtion tai muiden julkisten organisaatioiden roolin korostamista markkinatalouden toiminnassa Katainen ei myöskään vaikuta näkevän perusteltuna, tyrmäyksen saavat sekä aktiivisempi omistajapolitiikka että Tobinin vero. Kaiken kaikkiaan Kataisen linjaus on puhdasoppisen oikeistolainen ja muistuttaa merkittävästi Henna Virkkusen taannoista ajattelua, jossa yhteisiä varoja ei haluta liiemmälti yhteisiin tarpeisiin tai uudelleenjakoon käyttää.

Verrattuna oikeiston keulahahmoihin viimeisenä esitelty SDP:n Jutta Urpilaisen visio on huomattavasti laajempi, joskin ehkä juuri siksi konkretia jää vähemmälle. Urpilaisen ajattelu perustuu muutoksille poliittisessa ajattelussa ja yhteiskuntapolitiikassa jossa perustavanlaatuisiksi käsitteiksi nousevat luottamus sekä ekososiaalinen rakennemuutos erityisesti taloudessa. Demokratiaa vahvistetaan erityisesti ylikansallisella tasolla poliittisemman Euroopan komission myötä, kehittämällä työnjakoa eri elimien ja kansallisvaltioiden välillä sekä luomalla hyvinvointivaltiollisia rakenteita globaalille tasolle. Globaalitason sääntelyn painottamisessa Vanhanen ja Urpilainen löytävät toisensa, tosin mahdollisesti eri syistä.

Vahvan valtion painottaminen poikkeaa molemmista porvarijohtajista. SDP:n johtamassa Suomessa nähtäisiin suunnanmuutos kohti demokraattisten organisaatioiden vahvistamista. Tätä Urpilainen painottaa myös kritisoimalla edellisiä sosialidemokraattisia johtajia liiallisesta markkinaehtoisuudesta. Kun julkisia investointeja tehdään, nousee Urpilaisen ajattelussa esiin ennen muuta ihmisiin investoiminen jota hän kuvaa ihmisten työllistymisen helpottamisen kautta. Tässä yhteydessä hänen ajattelunsa muistuttaa enemmän kokoomuslaisia näkemyksiä, Vanhasen visiossa kun korostuivat enemmän tekniset mahdollisuudet kuten laajakaistat maaseudulle.

Yhteistä kaikille puheenjohtajille on ympäristökysymysten vahva nousu politiikan keskiöön. Merkittävimmät erot koskevat sitä mikä taho lopulta on vastuussa tasa-arvon toteutumisesta. Rintamalinjat ovat monella tapaa kovin tuttuja. Oikeisto vaatii kehitystä kohti pienempää ja vastuusta vetäytyvää valtiota toivoen naapuriavun pitävän yhteiskuntarauhasta huolen, vasemmisto taas korostaa yhteiskunnan merkitystä vapauden tosiasiallisena takaajana. Kysymys äänestyspäätöstä vuoden 2011 vaaleissa tehtäessä siis kuuluukin, luotatko tulevaisuuden tasa-arvon luomisessa joulupukkiin vai vaaditko konkreettisempia lupauksia?


PS. Lukemisen arvoista tänään:

• Saija Jokelan näkemyksiä yliopistojen autonomiasta ja yliopistolaista


• Pilvi Torstin ajatuksia eurooppalaisuudesta

Kannatusarvioita

Viimeisimmät YLEn uutisten julkaisemat gallupit puolueiden kannatuksesta jatkavat pääpiirteissään samaa suuntaa kuin mihin kunnallisvaalit jäivät. Kokoomus jyrää suosionsa huipulla, kun taas keskeisimmät kilpakumppanit SDP ja Keskusta tarpovat matalamman kannatuksen suossa. Muutokset ovat melkoisia, kun vertaa tilannetta parin vuoden takaiseen. Joka toki osaltaan lohduttaa siinä, että kaksi vuotta on pitkä aika ja suunta voi olla myös toinen.

Kuten kuntavaaleissa, myös nyt sosialidemokraattien pudotusta pehmentää Keskustan jääminen alle. Ongelmia se ei silti poista. Mielenkiintoista kuitenkin on, että sama ilmiö koski aiemmin Keskustaa, jonka peräkkäiset vaalitappiot jäivät sosialidemokraattien mittavampien romahdusten varjoon. Kuntavaaleista lähtien tämä asetelma on kääntynyt päälaelleen. Ilmiö näkyy myös pääministeriveikkauksessa. Punamullan paluuta ennustaa harva, mutta pieni enemmistö niistä jotka ennustavat, uskovat pääministerin nimen olevan tässä hallituksessa Jutta Urpilainen.

Pääministeri Vanhaselle mittaukset eivät siis kerro hyvää. Pääministerin viime päivien näkyvät ulostulot onkin hyvä lukea myös tätä taustaa vasten. Viimeisimmässä blogikirjoituksessaan Vanhanen jatkaa nykymuotoisen kapitalismin kritisointia eurooppalaisen korkean tason seminaarin innoittamana. Linjaukset ovat toki tervetulleita, mutta ovatko ne uskottavia? Viime eduskuntavaalien alla SDP koki tuntuvasti sen, miten hyvät ja usein peräänkuulutetutkin tavoitteet eivät kanavoidu kannatukseksi, jos ihmiset eivät luota niiden vilpittömyyteen. "Miksette ole aiemmin tehneet, kun olette vallassa olleet?" Hyvä kysymys Vanhasen osalta kuuluukin, onko hän muutoksessaan luotettava?

Jos Keskustan alamäki olikin päivän ykkösuutinen, niin kakkosuutiseksi nousee perussuomalaisten jatkuva nousu. Vasemmistoliiton putoaminen pikavauhtia nelospuolueesta kuudenneksi lienee veljille vasemmalla katkera pilleri nieltäväksi. Suomessa on ehdottomasti olemassa markkinarako perussuomalaisten kaltaiselle puolueelle ja kuten aiemminkin todettua, muutoksen jäädessä pysyväksi ilmiö vaikuttaa suomalaisen politiikan valtasuhteisiin merkittävästi. Perussuomalaisten hajanaisuus puheenjohtajansa taustalla todennäköisesti kuitenkin vähentää ilmiön todellista poliittista merkitystä erityisesti paikallistasolla. Mikäli perussuomalaiset joskus vedettäisiin valtiollista vastuuta kantamaan, voi liikkeen kannatus sulaa kuten edeltäjänsäkin. Onko tähän edes halua, on hyvä kysymys. Soini saattaa kuitenkin omalta osaltaan olla merkittävä tekijä pääministeriä vaihdettaessa.

On oletettavaa, että jatkuvasti kiihtyvä lomautus- ja irtisanomissuma tulee näkymään eri puolueiden kannatuksessa seuraavia eduskuntavaaleja lähestyttäessä. Eilen yt-neuvottelutiedon sai päivän aikana 10 000 suomalaista. Sosialidemokraattien analyysi talouden tilasta ja taantuman vakavuudesta on jopa värittymättömien silmälasien takaa ollut hallitusta edellä, jonka valtionvarainministeri, ensin haukuttuaan "miljardihuutokaupan", joutunee toteuttamaan lähes opposition vaatimusten tasoiset panostukset elvytykseen. Nähtäväksi jää, miten tämä reaalimaailman onnistuminen kanavoituu -vai kanavoituuko- pääoppositiopuolueen kannatukseksi keskipitkällä aikavälillä, ja toki vastaavasti näkyykö tilanteen alkuperäinen aliarviointi ja jatkuva perässäjuoksu Kokoomuksen kannatuksessa. Voisi kuvitella, ettei mustaa voi ikuisesti valkoiseksi selittää.

Lepsämän Keynes

Matti Vanhanen yllätti tänään esittämällä pitemmän ajan valtiovetoista investointiohjelmaa. Monet puheen painotuksista mitä tulee kolmanteen tiehen sosialismin ja markkinaliberalismin välissä tai valtion vahvaan asemaan taloudessa oli lainattu suoraan sosialidemokraattien työkalupakista. Puheenvuoro oli monessa suhteessa mielenkiintoinen ja ansaitsee pienimuotoista analyysia.

Vanhasen linjauksessa on muutamia huomionarvoisia seikkoja. Ensinnäkin ideologinen käännös. Työreformin kirjoittajana ja oikeistolaisena liberaalikeskustalaisena tunnettu Vanhanen on alkanut viime viikkoina puhua keynesiläisin nuotein vahvan valtion ja julkisten interventioiden puolesta. Vanhasen puheesta kannattaa poimia erityisesti ajatus mahdollisesta kokonaisveroasteen nostosta nousukaudella esitettyjen investointien rahoittamiseksi.

Miksi Vanhanen puhuu nyt näin, vastoin aikaisempia ajatuksiaan? Vaihtoehtoja on kolme. Vanhanen saattaa pyrkiä kauas tulevaisuuteen suuntaavalla puheenvuorollaan siirtämään huomion muualle nykyisen kriisin hoidosta. Kuntatalous kurjistuu useiden arvioiden mukaan erittäin nopeasti ja hallitus haaskaa väheneviä varojaan mm. työllisyyden kannalta älyttömään ruuan alv:n alennukseen. Elvytyspanostuksia on arvosteltu useaan otteeseen täysin riittämättömiksi, viimeksi tänään tutkimuslaitokset lyövät pää- ja valtionvarainministerin arvostelemassa "miljardihuutokaupassa" oppositiopuolueet laudalta.

Toinen vaihtoehto on Vanhasen halu kohottaa vaalialamäen jatkuessa omaa ja puolueensa profiilia. Menestyksekäs hallituskumppani on kerännyt laajalti pisteet ja Keskustan kenttäväki protestoi. Selkeä irtiotto, keskustalaisten perinteiden mukaisesti, alunperin yhdessä sovituista pelisäännöistä tuo näkyviin uudenlaisen, päättäväisen ja johtavan pääministerin. Tai ainakin tätä toivotaan.

Kolmas, ja sosialidemokraattisesta näkökulmasta toivottavin vaihtoehto olisi aito ajattelun muutos. Joidenkin arvioiden mukaan myös tästä voisi olla kyse. Yhteiskuntapolitiikan suunnan kannalta tällainen käännös pysyväksi jäädessään jättäisi Kokoomuksen melkoisen yksin vastustamaan suunnanmuutosta kohti selkeästi vahvempaa julkisen sektorin otetta taloudesta.

Juuri tähän liittyykin toinen merkittävä huomio Vanhasen linjauksesta. Hallituskumppaneiden välillä alkaa raja aueta railona. Kataisen elvytys on keskittynyt pääasiassa veronkevennysten kautta tapahtuvaan ostovoiman kasvattamiseen, eikä hän ole myöskään sulkenut pois menoleikkauksia. Ero linjauksissa on selvä. Julkisten investointien merkittävästä lisäämisestä ei Kokoomuksessa ole innostuttu, eikä Keskustan ministerien vaatimuksista ole pidetty.

Kolmas huomio koskee ajatuksia siitä, mihin tämän uuden investointiohjelman varoja käytettäisiin? Tässä kohdassa Vanhasen periaatetasolla tervetulleeseen avaukseen voi esittää varaumia. Vaikka rakentamisinvestointeja luonnollisesti tarvitaan, voisi niiden ohella investointi nimenomaan ihmisiin olla kannattavinta politiikkaa ja parasta rahankäyttöä. Uutta raha-automaattia vaikkapa erinäisiin silta- tai tiehankkeisiin alueille, joilta väestö vähenee nopeaa vauhtia, tuskin tarvitaan. Ohjelman varat tulisivat kasvun kannalta paremmin hyödynnetyiksi taajaan asutuilla alueilla. Tämä on myös ekologisempi vaihtoehto.

Summa summarum, Vanhasen puheenvuoro on huomattavan merkittävä. Puheenjohtajansa suulla Keskusta ottaa selkeän irtioton hallituskumppaneistaan. Pessimisti voi nähdä avauksessa joko populismia, paniikkia laskevista kannatuslukemista tai vanhaa kunnon kepulaista aluepolitiikkaa nyt vain muodikkaaseen kapitalismin arvosteluun verhottuna. Optimisti taas saattaisi nähdä aidon mahdollisuuden keskustavasemmistolaiseen konsensukseen tulevaisuuden talouspolitiikan suunnasta. Aika näyttää kummasta on kyse.

Ohjelmallinen oikeisto?

Pääministeri Vanhanen ilmoitti jo kauan sitten pyrkivänsä jäämään pois Keskustan puheenjohtajan paikalta vuonna 2015. Tämä tapahtuisi hänen maailmassaan ilmeisesti kolmannen pääministerikauden jälkeen. Koska nykyinen hallitusyhteistyö on ainakin julkisuuteen tulleiden näkemysten mukaan hahmotettavissa mieluisammaksi kuin edellinen, voisi kuvitella, että Vanhasella olisi halua jatkaa oikeistokoalition kärkimiehenä myös seuraavien vaalien jälkeen.

Neljä vuotta kuluu nopeasti ja sen aikana kykenee usein lähinnä aloittamaan erilaisia sinällään merkittäviä hankkeita. Tämän hallituksen aikana on haudattu tulopoliittiset kokonaisratkaisut, joka sinällään toki oli työnantajaleirin päätös mutta josta hallitus varmasti oli hyvissä ajoin tietoinen, aloitettu SATA-komitean työ sekä tehty linjauksia kuntatalouden suhteen pitkälle tulevaisuuteen peruspalveluohjelman muodossa. Mitään erityisen dramaattista tupoa lukuunottamatta ei ole toistaiseksi tapahtunut, mutta merkittäviä siemeniä on kylvetty nimenomaan näihin kokonaisuuksiin.

Kuten Ruotsissa, myös Suomessa oikeisto nousi valtaan lupaamalla periaatteessa kaiken mitä demaritkin, paitsi että tehdä asiat "uudella tavalla". Olla itse asiassa parempia sosialidemokraatteja kuin itse demarit ovatkaan. Kehittää suuren enemmistön kannatusta edelleen nauttivaa hyvinvointiyhteiskuntaa "kannustavaan" ja "valinnanvapautta tukevaan" suuntaan. Mikäs siinä, tuskinpa näitä tavoitteita vastustaa kukaan. Mutta on arvioitava, millaiseen suuntaan todellisessa maailmassa aloitetut reformit mahdollisesti vievät.

SATA-komitean työ on varmasti tärkeä ja tarpeellinen. Mutta mikäli reunaehdoiksi asetetaan perusturvan parantaminen ilman lisärahaa, voidaan lopulta varoja hakea vain leikkaamalla ansioturvaa. Tähän suuntaan on linjannut mm. työttömyysturvan osalta ministeri Hyssälä. Ansioturvan ollessa keskeisin korkeaa ammatillista järjestäytymisastetta ylläpitävä tekijä voi tavoite olla kylmän valtapoliittinen - heikentää työntekijäjärjestöjä. Ansioturvan heikentäminen osuu korostuneesti demarien ja kokoomuksen kannattajiin, mutta joista jälkimmäiset harvoin kuvittelevat moisia etuja milloinkaan tarvitsevansa. Siksi he tuskin lähtevät barrikadeille.

Ammattijärjestöjen yhteiskunnallista roolia saattaa heikentää myös tupo-järjestelmän romutus, jota porvaripuolueet eivät ole jääneet liiemmälti suremaan. Liittokierrokset tuonevat järjestelmään epävakautta, kalliita kierroksia ja yleistä turbulenssia, mutta kokonaisuutena saattavat divida et impera -hengessä korostaa yksituumaisemman työnantajaleirin vaikutusvaltaa. Ainakin kansallisen politiikan tekemisen mahdollisuus heikkenee ja eräs keskeinen talouspolitiikkaan vaikuttamisen väline heitettiin ikkunasta ulos. Toki liittotaso sisältää myös mahdollisuuksia, mutta se vaatisi sitoutumista toisen osapuolen kunnioittamiseen. Paperin työsulusta lähtien tämä piirre on suomalaisista työnantajajärjestöistä kaikonnut.

Kuntarahoituspuolella valtion absoluuttinen kunnille tarjoama rahamäärä kyllä lisääntyy, mutta ensi vuodesta lähtien sen %-osuus menoista alkaa pudota. Ergo: kunnat jäävät entistä enemmän oman onnensa nojaan ikääntyvän väestön palvelutason ylläpitämisessä. Tämä siis tilanteessa, jossa valtio on selkeästi ylijäämäinen. Mikä tässä taustalla? Optimisti näkisi kepin tuottavuuden parantamiseen ja kuntaliitoksiin. Pessimisti, joka tässä tapauksessa uskoisi politiikan olevan arvolähtöistä, näkisi tarkoituksellisen halun työntää julkisen sektorin palveluita residuaalipalveluiksi.

Valtionvarainministeri Katainen vastusti päivähoitomaksujen poistoa katsomalla, että keskiryhmien tulee maksaa omista palveluistaan. Jos luottamus kunnallisiin palveluihin horjuu tulevaisuudessa entisestään, on aivan selvää, että maksukykyiset keskiryhmät alkavat entistä enemmän myös muun kuin terveydenhuollon osalta valita itsensä ja perheensä pois yhteisistä palvelujärjestelmistä, pohjoismaisen mallin ytimestä, ja kysellä perustellusti sen perään miksi he maksavat veroja kun eivät kuitenkaan niistä hyödy. Suunta siis vaikuttaisi selvältä, kutistetaan julkista sektoria kohti viime vuosisadan alun köyhäinhoitovaltiota ja varakkaammat hankkivat omat palvelunsa kilpailullisilta markkinoilta ja yksityisiltä tuottajilta. Tätähän valtio voi sitten tukea veroeduin jne.

Kataisen julkituomassa verolinjassa joka korostaa pääomatuloista ja ansiotuloista maksettavien verojen epäsuhtaa voisi olla häivähdys sinipunaa. Riippuu lopullisesta tavoitteesta. Onko tavoitteena yksittäinen progressiivinen vero vaiko tasavero? Nyt tehty veroratkaisu, "tasaiset" veronkevennykset kaikille palkansaajille ei välttämättä ole järkevin mahdollinen ottaen huomioon suhdannetilanteen. Jos taantuma tulee, niin ei silloin veroja koroteta. Vaihtoehdoksi jäävät velanotto tai karsiminen. Karsimisvaihtoehto korostaisi edellämainittua luottamusongelmaa, velkaelvytys taas tuskin tämän hallituksen politiikkavaihtoehtoihin kuuluu jo ideologisista syistä. Veronalennusvaran olisikin voinut kohdentaa paremmin, tai sitten säästää siihen ajankohtaan, jossa talous aidosti sakkaa.

Kaiken kaikkiaan aloitetut kehityskulut voisivat osua hyvin keskeisesti pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin peruspilareihin. Muutos suuntautuisi selkeästi kohti anglosaksista mallia, joka ei ole tunnettu sosiaalisista saavutuksistaan, vaan jossa luokkayhteiskunta elää ja hengittää vielä 2000-luvullakin. Onko taustalla tällaista selkeää ohjelmaa vai onko kyse vain sattumista, erillisistä reformeista ilman kokoavaa ajatusta vai onko murhe kokonaan turha?

Jos kyseessä on mietitty ohjelma, niin siitä ei puhuta. Demokratian nimissä pitäisi, vaikka luonnollisesti tämä vaarantaisi sen toteutuksen. Sinällään tämä mahdollinen ohjelmallisuus olisi kunnioitettavaa kuten kaikki laaja-alaiset visiot. Jos tällainen kokonaisuus toteutuu, sen mahdollistavat poliittiset enemmistöt säilyvät ja koko kattaus perustellaan hyvinvointivaltion säilyttämisellä niin vuonna 2015 Vanhasen 12-vuotiskauden päättäjäisissä voidaan todeta vanhaan neuvostotyyliin: "Leikkaus onnistui hyvin, joskin potilas kuoli."

Hajakeskittäjä hakoteillä

Pääministeri Vanhanen esitteli viikonvaihteen Hesarissa näkemyksiään pääkaupunkiseudun kehittämisestä. Vanhanen jatkoi "hajakeskityksen" nimellä kulkevan mallinsa markkinointia. Tässä suunnittelussa raideliikennettä ei juurikaan lisättäisi ja ihmiset keskittyisivät pienempiin kyliin. Liikenne hoidettaisiin puhtaammilla polttoaineilla kulkevilla busseilla ja yksityisautoilla.

Ensin kehut. On hyvä, että pääministerillä on ajatus ja näkemys yhdyskuntarakenteen kehittämisestä. Suomessa yhdyskuntarakenteen merkitys päästöjen vähentämistavoitteissa on hyvin merkittävä. Ongelma syntyy kuitenkin siitä, että Vanhasen ehdotus toteutuessaan todennäköisesti toimisi erityisesti ympäristötavoitteita vastaan.

Merkittävin ongelma Vanhasen utopiassa on liikenne. Ajatus siitä, että pienissä paikallisyhteisöissä käytäisiin lähellä töissä on varmasti jonkun mielestä mukava, mutta kaukana todellisuudesta. Varsinkin perheessä, jossa on kaksi ansaitsijaa, molempien työpaikat tuskin löytyisivät pikkukylästä -ja tällöin alkaa liikennöinti suuriin keskuksiin joihin työpaikat tuntuvat syystä tai toisesta keskittyvän myös etätyön mahdollistavana aikana. Toki visioon voi liittyä ajatus siitä, että töissä käy vain toinen toisen keskittyessä kotona tapahtuvaan hoivaan. Ottaen huomioon visionäärin puoluekannan tämä ei välttämättä ole sattumaa.

On vaikea ymmärtää Vanhasen vihamielisyyttä raideliikennettä kohtaan. Raideliikenne lienee kuitenkin lähes millä tahansa mittarilla ympäristöystävällisempää kuin bussiliikenne. Kerrostaloasuminen, jonka ei tarvitse tarkoittaa betonimuuria mallia Merihaka, on energiatehokkuudeltaan ylivoimaista omakotiasumiseen verrattuna. Myös tehokkaasti radanvarteen rakennetut pienkerrostaloalueet voivat olla viihtyisiä ja vihreitä.

Kaupunkiseutujen asuntojen kohoavat hinnat kertovat siitä, missä kauppa kävisi. Tilanne, jossa kehyskuntiin muuttaminen muuttuu enemmän tai vähemmän pakolliseksi, on kestämätön. Vanhasen malliin saatetaankin joutua ei tavoitteellisesti vaan väkisin, muiden vaihtoehtojen de facto puuttuessa. Toimia tarvitaan, mutta täsmälleen päinvastaiseen suuntaan kuin mihin pääministeri esittää.

Pääministeri metsässä

Mukavana kesäpäivänä ei varmaankaan saisi saivarrella vakavista. Tottakai huomio pitäisi, pääministerin viestintätiimin strategian mukaisesti, kiinnittää uuteen tyylikkääseen edustusrouvaan ja "ihanaan" kesäkihlojen mahdollisuuteen. Mutta mutta. Matti Vanhasen typerien mielipiteiden sarjatuli tämän päivän Turun Sanomien haastattelussa ansaitsee muutamia kommentteja.

Haastattelu on kokonaisuudessaan suorastaan ällistyttävä. Voiko Suomen pääministeri olla aidosti niin pihalla kuin mitä jutun perusteella voisi kuvitella? Tulilinjalla on luonnollisesti oppositio ehdotuksineen. Vanhanen vastustaa päivähoitomaksujen poistoa. Hänen mukaansa on mahdotonta ajatella, että terveydenhuolto olisi maksullista tilanteessa, jossa päivähoito ei enää olisi. Hämärän peittoon kuitenkin jää, miksi peruskoulu sitten on maksutonta? Vai vastustaako Vanhanen tätä kautta maksutonta peruskoulutusta? Toimittaja jättää tämän jatkokysymyksen armollisesti tekemättä.

Sosialidemokraatteja syytetään julkisen talouden vaarantamisesta. Samaan aikaan kuitenkin Vanhanen vaatii sovitut kevennykset ylittäviä veronalennuksia -ja pitää, hallitusohjelman mukaisesti, kiinni ruuan alv-tason alentamisesta vaikkei sillä ole minkäänlaisia työllisyysvaikutuksia. Kun hän samassa haastattelussa kertoo, ettei ruuan hintaankaan voida kotimaisilla toimilla vaikuttaa, on kysyttävä, miksi valtio siinä tapauksessa haluaa heittää valtaisan määrän verotuloja ikkunasta pihalle? Niitä samoja tuloja, joiden riittävyydestä hän on huolissaan palveluiden kohdalla.

Kun Vanhasenkin mallin veroalella ilmeisesti ainakin pyritään helpottamaan palkansaajien tilannetta, niin on kysyttävä miksi hänen tapansa olisi demarien tapaa parempi tapa lisätä kansalaisten käytettävissä olevia varoja? Koska osin on kyse samasta asiasta, käteen jäävien varojen lisäämisestä. Tähän voimme pyrkiä joko lisäämällä palkasta käteen jäävää osuutta verojen jälkeen yleisillä veronalennuksilla (ja periä ne sitten pois korotettuina asiakasmaksuina palveluita käyttäviltä), tai sitten tekemällä maltillisempia veronkevennyksiä, mutta vähentämällä ihmisten arkielämässään kohtaamia menoja.

Asiakasmaksujen alennukset tulisi nähdä selkeänä vaihtoehtona laajoille tulonveronkevennyksille. Ne jättävät aivan samalla tavalla kuin veroale ihmisille enemmän rahaa käytettäväksi kulutukseen, investointeihin tai säästämiseen. Erona on ainoastaan se, että ne kohdentuvat tarkemmin heille, joiden menot ovat elämäntilanteesta johtuen suuria, ja että ne tulevat julkiselle taloudelle edullisemmaksi. Aivan samalla tavalla kuin tulonveronkevennysten vaikutukset voidaan kompensoida kunnille valtion varoista, niin voidaan tehdä asiakasmaksujen alennusten korvaamisen suhteen.

Lapsiperheiden on syytä kuunnella tarkasti kesän puheenvuoroja. SDP on uuden puheenjohtajansa johdolla esittänyt selkeää kohdennettua tulonsiirtoa työssäkäyville, tai työhön pyrkiville lasten vanhemmille. Porvaripuolueet vastustavat. Päivähoitomaksuissa on kyse myös kannustimista. Kannattaa tutustua mm. tähän valtionvarainministeriön viime vuonna julkaisemaan materiaaliin, jossa korostetaan nimenomaan päivähoitomaksujen merkitystä kannustinloukkujen aiheuttajina. Olisi muistettava, että investoinnit julkisiin palveluihin voivat myös vähentää menoja jossain toisaalla.

Vanhasen aivopimennys ei ikävä kyllä jää asiakasmaksuihin. Inflaatio-ongelmasta pääministeri pesee kätensä. Syyt ovat hänen mukaansa "ulkoisia". Osin näin varmasti onkin, mutta samalla hän unohtaa pari päivää sitten näyttävästi uutisoidun Tilastokeskuksen analyysin aiheesta. Tutkimusten mukaan jopa 60% inflaation kiihtymistä aiheuttaneista tekijöistä on kotimaista perua.

Palkkapolitiikkaankin otetaan vaisusti kantaa. Mutta mutta. Oikeistohallitus on ollut innolla arvostelemassa ay-liikettä eikä juuri hetkauttanut korvaansa työnantajien ilmoitukselle tupoista luopumisesta. Tupon myötä on heitetty yksi keskeinen inflaation, ja yleisen talouspolitiikan tehokkaan tekemisen väline, ikkunasta ulos. Jos tätä takaisin halutaan, voisi olla syytä ilmaista poliittista tahtoa hieman vahvemmin kuin pyytää työmarkkinajohtajat kanssaan Kesärantaan raparperimehulle.

Kaiken kaikkiaan ei vahvasti mene. Yksi haastattelu on pieni asia, mutta Vanhasen saavutuksia ja näkemyksiä pitemmältikin seuratessa alkaa miettiä, että on aidosti pelottavaa, miten heikoilla eväillä Suomessa voi päästä pääministeriksi asti vain olemalla Keskustan jäsen. En osaa kuvitella mitään muuta puoluetta, jossa Vanhasen kaltainen mitättömyys voisi päästä rivikansanedustajuutta pitemmälle. Seuraavat eduskuntavaalit eivät tule sekuntiakaan liian aikaisin, vaihtoa kaivataan.

Sen lauluja laulat kenen leipää syöt

Vaalirahoitus puhuttaa ja aiheesta. Vaalien alla keskusteluun vedetään kerta toisensa jälkeen vasemmistopuolueet sekä ay-liike. Media ja oikeistopoliitikot pitävät työmarkkinajärjestöjen mukanaoloa vaalikampanjoissa, oli se sitten organisatorista tai taloudellista, demokratiaa rapauttavana ja haitallisena toimintana. Viime vaalien alla moisesta kampanjoinnista mallia näytti mm. Turun Sanomat.

Pääministeri Vanhasen syyt kannattaa IdeaParkin rakentamista Vihtiin ja vastustaa Jan Vapaavuoren järkeviä näkemyksiä selvisivät tänään. Samalla ne herättävät jälleen uuden kysymyksen rahoituksen suhteen. Miksi vaalien alla ei puhuttu laisinkaan siitä, mitä yksityisten varakkaiden henkilöiden antama merkittävä vaalituki oikeistopuolueiden ehdokkaille merkitsee? Kokoomuksen ja Keskustan ehdokkaiden mainokset täyttävät päivästä toiseen päälehtien kannet, vaikka suurten puolueiden viralliset mainosbudjetit ovat suurin piirtein yhteneväiset. Mistä erotus tulee?

Kun Vanhanen väittää olevansa tietämätön siitä, mistä tai keneltä hänen vaalirahoituksensa tulee, hän valehtelee. Tämän voin itse ehdolla olleena varmasti todeta. Hänen asemassaan oleva henkilö ei varmasti jättäisi taustoja arvailujen varaan ja vain ottaisi vastaan ruskeita kirjekuoria. Hän myös hyvin tietää, että Sukarin ja kumppaneiden kaltaiset kummisedät odottavat vastapalveluksia eivätkä rahoita ketään hyvää hyvyyttään. Nyt Vanhanen tekee työtä käskettyä. Eikä ole yksin. Tämä on suomalaista korruptiota, jolle jatkuvasti paisuvat vaalibudjetit sekä kaiken markkinoistaminen antavat erinomaisen kasvualustan.

Mutta ehkä Kallista ja Vanhasesta seuraa jotain hyvää. Ehkä yritysten ja varakkaiden yksityisten antama vaalituki nousee keskusteluun. Sinälläänhän voidaan olla myös sitä mieltä, ettei niissä ole mitään pahaa, kunhan kytkyt tulevat kaikelle kansalle selväksi hyvissä ajoin ennen vaaleja ja ihmiset voivat arvioida näiden suhteiden merkitystä. Ehkä media kiinnostuu niistä ilmiöistä, jotka luovat otolliset olosuhteet korruption hiipimiselle suomalaiseen yhteiskuntaan. Ehkä puoluetuen merkitys demokratian ja jonkinasteisen riippumattomuuden takaajana ymmärretään. Ja ehkä kansalaiset tajuavat, että mikäli omat asiat eivät kerran neljässä vuodessa kiinnosta sen vertaa, että vaivautuisi ajattelemaan edes hetken ja kömpimään uurnille ilman ilotulituksia, valtaisia tuotettuja tv-mainoskampanjoita ja temppurataa omalla takapihalla, joudutaan tilanteeseen jossa meillä istuu pääministerinä pikkuhiluilla ostettu sätkynukke.

EDIT: Taloussanomien poiminta aiheesta, myös täällä ja täällä.

Sosiaalinen porvarihallitus?

Keskustan kone on keksinyt pääministeri Vanhasen suuhun uuden sloganin. Nyt puhutaan porvarihallituksen sosiaalisuudesta, jonka väitetään olevan punamultaa suurempaa. Pontimena on vielä täysin alkutekijöissään oleva sosiaaliturvauudistus, jonka katsotaan tuottavan sosiaalisesti oikeudenmukaista politiikkaa.

Politiikkaa vähänkään seuraavat ymmärtävät kyseessä olevan tempun, jolla pyritään ärsyttämään oppositiota ja leimaamaan budjetin arvostelu epäoikeudenmukaiseksi. Mutta mitä jos Vanhanen onkin aivan tosissaan? Jo viime hallituksen aikana monet pitivät häntä piinkovana porvarina, joka aikoinaan ajoi läpi Keskustan tuolloin upottanutta työreformiohjelmaa. Yhteistyö sosialidemokraattien kanssa oli valtapoliittinen pakko, jossa Vanhasen oli käytännön syistä vastahankaisesti toimittava. Moni heikkoja vahingoittava ehdotus jäi realisoitumatta, tämä varmasti kiukutti. Mutta nyt ovat nuo pidäkkeet sivussa.

Kuten keskusteltua, oikeudenmukaisuuden voi käsittää monella tapaa. Vanhasen oikeudenmukaisuuskäsitykseen köyhien perheiden lasten ajo ulos päivähoidosta, tuloeroja kasvattavat veroratkaisut, luokkakokojen rehottaminen suurina lupauksista huolimatta, lapsilisien reaaliarvon lasku ym. näyttää kuuluvan. Kaikki tämä voi aidosti olla hänen mielestään oikeudenmukaista ja oikein. Ilmeisesti epätasa-arvo on hänelle sitä oikeampaa tasa-arvoa.

En tiedä teistä, mutta minä ainakin toivon, että kyseessä ovat vain ne spin doctorit.

Teflon-Tony Made in Finland

Vaalitaistelu on loppusuoralla ja Keskusta on gallupien mukaan vahvoilla myös seuraavan hallituksen pääministeripuolueeksi. Yksi syy tähän on varmastikin puheenjohtaja Matti Vanhasen laaja kansansuosio ja pääseminen vaalien kiistakysymyksistä kuin koira veräjästä. Kun SDP:n puheenjohtaja on tappiolla imagokamppailussa ja Kokoomuksen johtajan henkilöllisyydestä ei ole tietoa, ei Vanhasen tarvitse juuri sanoa tai tehdä mitään pitääkseen asemansa suosikkina.

Vanhasen mitäänsanomattomuus voineekin toimia Keskustan eduksi, sillä mitäköhän tapahtuisi, jos media kiinnostuisikin Vanhasen morsianten hameenhelmojen ja perunareseptien sijasta asioista ja harjoittaisi pienimuotoista tutkivaa journalismia Keskustan tavoitteiden osalta. Otetaan tarkasteluun pari kappaletta Keskustan keskeisiä tavoitteita, joita Vanhasen johdolla ollaan viemässä läpi, ruuan alv ja risusavotat.

Ruuan alv:n alennus maksaa arviolta 450 miljoonaa euroa. Suuri osa tästä rahasta valuisi todennäköisesti katteisiin eikä milloinkaan saavuttaisi hintoja. Se olisi siis suoraa elinkeinotukea. Ruuan alv:n alennus koskee kaikkia, toisin sanoen veronkevennyksen saisivat myös ne, jotka eivät kärsi ruuan hinnan korkeudesta. Eikö tuonkokoinen summa olisi tehokkaampaa kohdentaa tarvitseville, esimerkiksi vähimmäisetuuksien parantamisen muodossa? Ruuan alv:n alentamisella ei myöskään olisi kovinkaan merkittäviä työllisyysvaikutuksia. Raha olisi siis mitä suurimmissa määrin hukkaan heitettyä tai vähintäänkin huonosti ja epätarkasti käytettyä.

Toinen Vanhasen suulla esitetty idea, Helsingin lämmittäminen puilla, kuulostaa hienolta. Bioenergiaahan rakastavat nykyään kaikki. Mutta mitä tämä tarkoittaisi taas käytännössä? Mikäli homma hoidettaisiin hakkeella, tarvittava hakemäärä (20% Helsingin energian tuotannosta) vastaisi 34 000 täysperävaunurekkaa vuodessa, 9 rekkaa tunnissa. Kaikki hake 250km säteellä Helsingistä tulisi ohjata tähän tarkoitukseen (eli se siitä lähellä tapahtuvasta tuotannosta). Liikenne hoidettaisiin kumipyörin, täysin kestämättömin päästöin, koska raidetta ei ole olemassa. Ja kuka tästä kaikesta hyötyisi? Kaupunkilainen tai elinkeinoelämä? Ei, sillä energian hinta nousisi. Ympäristö? Ei, koska menetelmä synnyttää uusia päästöjä? Metsänomistaja? Aivan oikein. Ja mitäköhän ja kenenköhän puoluetta Vanhanen edustikaan?

Mutta miksi ei näistä puhuta? Koska tarkoitus pyhittää keinot. Ympäristöväki on lukkiutunut sokeaan bioenergiauskoon näkemättä aiheen monimuotoisuutta, elinkeinoelämä puolestaan toivoo porvarihallitusta, jonka johdossa voi olla vain Vanhanen. Siksi teollisuus jättää kaikenlaiset kepulaiset älyttömyydet omaan arvoonsa. Jokin aika sitten sinipunahallitus oli elinkeinoelämän mielestä tavoiteltavin hallituspohjavaihtoehto, mutta tilanne SDP:n ja Kokoomuksen välillä on, molemmista johtuneista syistä, johtanut tilanteeseen, jossa tuo vaihtoehto on varsin epärealistinen. Sääli, sillä nyt Keskusta pääsee pyörittämään peliä, eikä tuossa pelissä ole ainakaan kaupungeissa asuvia voittajia.

Keskusta ristiaallokossa

Presidentinvaalien jälkeen Keskustassa on herännyt vilkasta keskustelua niin puheenjohtaja, pääministeri Matti Vanhasen kyvystä johtaa puoluetta kuin koko liikkeen tulevaisuuden suunnasta ylipäätään. Monet näkyvät keskustalaiset poliitikot ovat kyseenalaistaneet kolmet vaalit hävinneen Vanhasen kyvyn viedä Keskusta menestykseen tulevissa eduskuntavaaleissa. Samaan aikaan pinnan alla käydään aktiivista keskustelua koko Keskustan politiikan tulevaisuuden suunnasta. Toisaalla ovat modernista kaupunkilaispuolueesta haaveilevat liberaalit citykepulaiset, toisaalla taas Keskustan perinteistä kannattajakuntaa ja profiilia nimenomaan maaseudun puolueena painottavat konservatiivisemmat ja kristillisestä ajattelusta kumpuavat voimat.

Tilanne on Keskustan kannalta vaikea. Perinteinen kannattajakunta vähenee niin elinkeinorakenteen muutoksen kuin muuttoliikkeen vuoksi. Tästä huolimatta tämän joukon poliittinen merkitys on heidän aktiivisuutensa ja vahvan puolueuskollisuutensa vuoksi huomattava myös jatkossa. Tästä saatiin kouriintuntuva muistutus viime vaaleissa. Maaseudun äänestäjät ratkaisivat presidentinvaalit Keskustan kannalta. Perinteisiltä seuduilta ei kertynyt ääniä siten, miten oli odotettu. Osaltaan syy oli varmasti Tarja Halosen merkittävässä kannatuksessa myös maaseudun asukkaiden keskuudessa, mutta mielenkiintoista oli nähdä nimenomaan perussuomalaisten Timo Soinin kannatuksen kasvu perinteisillä kepualueilla. Syynä oli Soinin näkyvä EU-vastaisuus.

EU nähdään monin paikoin maaseudulla kaiken pahan alkuna ja juurena. Suuri syy tähän on poliitikkojen taipumus ulkoistaa vastuu ikävistä asioista Brysselille. "Emmehän me muuten, mutta kun EU käskee..." Tällä tavalla saadaan kätevästi pestyä omat ja puolueen kädet vaikeina hetkinä. Ratkaisu on kuitenkin väliaikainen. Salonkikelpoisena pääministeripuolueena Keskustan on entistä vaikeampi esiintyä talonpoikien kansallismielisenä puolustusvoimana, varsinkin, kun maataloudessa tehdään EU-tasolla samaan aikaan välttämättömiä uudistuksia. Kannatus laskee maaseudun väen turhautuessa omaan puolueeseensa. Samaan suuntaan toimii keskustan liberaalisiiven näkyvä rooli mm. suurpedoista ja seksuaalivähemmistöistä käydyssä keskustelussa. Konservatiivista maaseudun väkeä nämä eivät miellytä.

Keskustan tilannetta ei helpota myöskään se, että eduskuntavaalien alla Suomi toimii EU-puheenjohtajamaana. On väistämätöntä, että Suomi tulee kaudellaan joutumaan tilanteisiin, jossa joustamista ja puheenjohtajamaan esimerkkiä tarvitaan neuvotteluissa etenemiseksi. Moni näistä uudistuksista ei tule miellyttämään Keskustan perinteistä kannattajajoukkoa. Pj-kauden päättymisestä eduskuntavaaleihin on kolme kuukautta, joka on lyhyt aika uskottavaan nahanluontiin. Keskustan eduskuntavaaliehdokkaat maakunnissa tulevat varmasti löytämään edestään kysymyksen: "Miten Keskusta on pitänyt suomalaisen maatalouden ja maaseudun puolta EU:ssa?"

Mikäli perussuomalaisten ehdokasasettelu onnistuu maakunnissa, tulevat he muodostamaan merkittävän uhan Keskustalle tulevissa eduskuntavaaleissa. Turhautuminen ja EU-vastaisuus voi löytää heissä ikävän purkautumiskanavan. Sanomattakin on selvää, että vastuuttoman populistipuolueen äänestäminen protestiksi on hyödytöntä, mutta SMP-ilmiön syntyminen ei ole järkevyydestä kiinni. Toivoa sopii, että näin ei kävisi. Onnea ja voimia sopii toivoa myös Keskustan arvoliberaaleille, jotka kyntävät kyistä peltoa pyrkiessään kääntämään tätä vanhanaikaisen moralismin ja konservatismin lippulaivaa kohti nykymaailmaa. Näiden kahden toiveen yhtäaikainen toteutuminen voi kuitenkin osoittautua vaikeaksi.