Elämys

Näin eilen erään parhaista elokuvista pitkään aikaan. Saksalainen Das Leben der Anderen - Muiden elämä kertoo tarinan DDR:n viimeisistä vuosista, ajasta, jolloin muurin murtuminen ei ollut vielä näköpiirissä, sisältä mätä järjestelmä vielä muodollisesti voimissaan ja jolloin sitä vastaan nousemisesta rankaistiin. Se kertoo ihmisistä, jotka joko murtuvat tai nousevat vastarintaan, ystävyydestä yllättäviltä tahoilta.

Elokuvan käyköön jokainen aiheesta kiinnostunut itse katsomassa, se on hienoa ja tunteisiin vetoavaa nähtävää vaikuttavasta alusta sykähdyttävään loppuun saakka. Murheellista toisaalta on se, että sillä oli Stasin valvontakoneistoa kuvaavasta uskomattomuudestaan huolimatta kovin vähän tekemistä fiktion kanssa. Vain parikymmentä vuotta sitten koko Itä-Eurooppa, puolet Saksaa, kärsi kommunistisesta diktatuurista, terrorijärjestelmästä, joka valvoi, alisti ja tuhosi säälimättä kansalaisiaan. Minun vaimoni on elänyt Neuvostoliitossa, pakotettu kuulumaan pioneereihin, jotka kasvattivat ihmisiä samaan helvetinkoneeseen joka oli aikanaan heittänyt hänen äitinsä perheineen Siperiaan viideksitoista vuodeksi pois kotoa, ryöstänyt ja tuhonnut heidän kotinsa, vallannut ja alistanut heidän maansa. Ja vielä joku kysyy miksi minä en laula Warsavjankaa.

Poliittisia diktatuureja on edelleen, jopa Euroopassa. Valko-Venäjä sinnittelee historiaa vastaan, Venäjän kehityksestä ei ole varmuutta, muttei hyvältä näytä. Muualla vapautta uhkaa sen kutistuminen markkinavapaudeksi ja rahan vallaksi. Edes demokratia ei ole hallitusmuotona autuaaksi tekevä, mikäli se jää sisältä tyhjäksi, kuolleeksi kirjaimeksi. Ja sitä uhkaavat myös muut tekijät kuin avoimen vallanhaluiset ja totalitaristiset poliittiset liikkeet.

Sorvin ääreen

Paluu aurinkoisilta rannoilta miinusasteiseen Helsinkiin on tosiasia ja purettavaa sähköpostia kertyy uskomaton määrä tällaisen vajaankin viikon aikana. Edelleen ihmettelen esi-isien pakkomiellettä turkiksiin ja tervaan, sillä ilmastollisesti huomattavasti miellyttävämpiä kohteita löytyy mantereelta.

Frankfurtissa oli täysi kesä, takkia ei tarvittu, kirsikkapuut kukkivat ja törmäsimmepä jopa pääsiäismarssiin rauhan puolesta. Pääpaino Bundeswehrin ulkomaanoperaatioita vastustaneessa ja Iranin vastaisen iskun suunnittelun tuominneessa kulkueessa oli Pace- ja Die Linke-lipuissa, mutta löytyipä joukosta yksi SPDn nuorten lippu. Vihreitä sen sijaan ei näkynyt. Liekö enteellistä Suomeakin ajatellen, varsinkin kun paikallislehti Frankfurter Rundschau julkisti pääsiäisviikonlopun lehdessään mielenkiintoisia galluptuloksia, joiden mukaan saksalaisista 1% oli sitä mieltä, että vihreät hoitavat saksalaisista puolueista parhaiten palkansaajien asioita?

Kotimaassa tuleva hallituskokoonpano näyttää oletetulta. Nyt odotellaan ohjelmaneuvotteluiden tulosta. Ainoa mielenkiintoinen palikka paketissa ovat juuri vihreät. Ydinvoiman lisärakennus ja ulkomaisten opiskelijoiden lukukausimaksut tulevat mm. olemaan kysymyksiä, jotka vihreät nielevät hintana vaikuttamisen paikastaan. Silti heidän kannattaa mielestäni tuo hinta maksaa ollakseen vihdoinkin oikea vastuuta kantava puolue. Toistaiseksi vihreä politiikka on ollut liian usein Jehovan todistajiin verrattavaa puhdasta besserwisserismiä mallia jottei totuus unohtuisi.

Sinänsä sosialidemokraattien tulee nyt antaa porvarihallitukselle reilu mahdollisuus. Minulla on jopa tiettyjä odotuksia sinivihreää koalitiota kohtaan, on myönnettävä, että sosiaaliturvan yksinkertaistaminen lienee helpointa aloittaa porvarihallituksen voimin. Vihreiden mukanaolo tuossa hallituksessa saattaa estää pahimman rappauksen heikoimmissa kantimissa olevien kansalaisten kohdalla. Samaten toivon, että porvarihallitus saisi aikaan parannuksia hoitoalojen suhteelliseen palkkaukseen eikä ryömi työmarkkinajärjestöjen selän taakse. Tosin tämän olisi syytä olla totta myös silloin, mikäli tavoitetta ei saavuteta. Kokoomuksella tulee tuossa tilanteessa olemaan kiire pistää koko katastrofi SAKn teollisuusliittojen syyksi. Todettakoon siis jo valmiiksi se, etteivät teollisuuden työntekijöiden palkankorotukset ole poissa hoitajien palkoista, pikemminkin päinvastoin.

SDPn on nyt ryhdyttävä rakentavaan oppositiopolitiikkaan, kritisoidaan kun kritisoimisen tarvetta on ja esitetään oma, parempi vaihtoehto oman toivon mukaan piakkoin käynnistyvän uuden ohjelmatyön kautta. Tehtävää on paljon. Edellisen postauksen kommenteissa nimimerkki Tuomas Vilhelm käyttää erinomaisen puheenvuoron SDPn kohtaamista haasteista ja ratkaisumalleista, joista ote ohessa.

Kannattaisi opetella ilmaisemaan kansalaisten kannalta ymmärrettävässä muodossa, miksi ylläpitää rakenteita, jotka tarjoavat väylän vapaampaan elämiseen vastapainona hyvin pärjäävän urbaanin oikeiston hehkutukselle yksilön rajattomista mahdollisuuksista ja vapaudesta.

Sen sijaan kannattaisi kertoa, mitä kansalaisella itsellään olisi helpompi tehdä SDP:n ihannemaailmassa kuin vaikkapa Keskustan. Pitäisi pystyä tarjoamaan unelmia ja utopioitakin tämän kaiken turruttavan harmauden, kiireen ja vaihtoehdottomuuden keskellä.

Juuri näin. Hyvin samantapaisia ajatuksia on liikkunut myös allekirjoittaneen päässä. Avainasemassa ovat vapaus ja yksilön autonomia, miten yhteiskunnalliset rakenteet voivat estämisen sijasta tukea näitä tavoitteita. Se, että puolueiden hammasrattaissa pyöriville nämä asiat voivat tuntua (paino sanalla tuntua) selviltä, ei tarkoita sitä, että asia olisi kommunikoitu oikein heille, jotka eivät saa kuukausipalkkaansa politiikasta. Tämä on juuri senkaltaista vieraantumista, josta puolueita aiheestakin syytetään. Palaan aiheeseen lähipäivinä. SDPn kampanjasta, vaaleista sekä positiivisen viestin tarpeesta kirjoittaa hyvin myös Arto.

Ja niin, pakko linkittää suomalaisen nuoren sosialidemokratian parhaan kielenkäyttäjän uusimpaan tekstiin. Antaisin paljon, jos kykenisin vastaavaan kirjoittamisen taitoon. Antton kirjoittaa harvoin, mutta ajattelemisen arvoista asiaa.

Suuren koalition Saksa

Kirjoittelin syyskuussa Saksan vaaleista ja mahdollisista hallitusvaihtoehdoista. Tuona ajankohtana ns. suuri koalitio näytti varsin epätodennäköiseltä vaihtoehdolta. Ennustaminen, erityisesti tulevaisuuden, on kuitenkin vaikeaa ja toisin kävi. Nyt kansleri Merkelin aloitettua kristillisdemokraattien ja sosialidemokraattien muodostaman hallituksen johdossa voitaneen arvioida koalition merkitystä Saksan politiikalle ja sitä kautta Euroopalle.

Merkelin hallituksen ohjelma on yli 200-sivuinen järkäle, jota on kärkeen arvosteltu varovaiseksi ottaen huomioon Saksan talouden ja hyvinvointivaltiojärjestelmän edelleen kipeästi tarvitsemat uudistukset. Schröderin hallitus teki viimeiseksi jääneellä kaudellaan huomattavan määrän vaikeita päätöksiä, jotka olisivat voineet olla huomattavasti helpompia tai ne olisi voitu välttää, mikäli punavihreä hallitus olisi jo ensimmäisellä kaudellaan tarttunut rohkeammin tuolloin vasta edessä olleisiin ongelmiin. On toivottavaa, ettei uusi hallitus sorru vastaavaan.

Saksan Eurooppa-politiikkaa on alkanut leimata kansallisten tavoitteiden korostuminen, joka on voitu nähdä mm. vakaus- ja kasvusopimuksesta keskustellessa. Perinteisestihän Saksa on toiminut korostuneen yhteisömyönteisesti kantaen huomattavan osan EU:n kustannuksista. Muutos on johtunut paitsi liittovaltion kassakriisistä, myös Schröderin kauden myötä valtaan nousseesta sukupolvesta, joka ei ole edeltäjiensä tapaan kasvanut maailmansodan ja holokaustin aiheuttaman kollektiivisen häpeän ja syyllisyyden varjossa. Uudelleen löytynyt kansallistunne sekä oman aseman korostaminen tulee näkymään jatkossa entistä selkeämmin. Piirre oli havaittavissa jo Schröderin kaudella ja tulee mitä todennäköisimmin jatkumaan Merkelin aikana.

Kristillisdemokraatit suhtautuivat vaalien alla epäluuloisesti Turkin EU-jäsenyyteen, muttei ole oletettavaa, että Merkelin hallitus alkaisi vaikeuttaa jäsenyysneuvotteluita. Tämän hallituksen aikana aiheesta ei tarvitse päättää, joten asia tuskin tulee nousemaan merkittäväksi kysymykseksi. Saksan ja Venäjän poikkeuksellisen läheiset suhteet tulevat kanslerivaihdoksen myötä etääntymään Merkelin pyrkiessä vahvistamaan Saksan ja USA:n välejä. Suomen kannalta tällä on huomattavaa merkitystä, onhan Saksa tähän asti kantanut suurta vastuuta EU:n Venäjä-politiikasta. Venäjä-suhteet tulevat olemaan merkittävässä asemassa myös Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella jo pelkästään kumppanuussopimuksen uusimisen myötä.

Mielenkiintoista on myös tarkkailla pienten oppositiopuolueiden kannatuksen ja profiilin kehittymistä. Hallituksesta pudonneet vihreät ovat vaikeuksissa, sillä Joschka Fischerin veroista johtajaa ei ole näkyvissä. Samaan aikaan puolue ei ole enää kyennyt entisellä tavalla houkuttelemaan nuoria äänestäjiä myös muiden otettua ympäristökysymykset asialistalleen. Vihreiden seuraaminen on mielenkiintoista myös suomalaisen politiikan kannalta, Saksan ja Suomen vihreiden ollessa merkittävimmät vihreät puolueet koko maailmassa.

Liikennevalot, Jamaika vai punavihreä jatkokausi?

Saksan vaalit olivat yllätyksiä täynnä. SPD ja liittokansleri Schröder pärjäsivät yli odotusten, kun taas CDU/CSUn menestys ei ollut lainkaan sitä, mitä ennakoitiin. "Hannoverin Macchiavelliksikin" tituleeratun kanslerin uhkapeli onnistui ja äänestäjät antoivat huomattavan vahvan tuen demareille, joiden kannatuksen piti romahtaa joidenkin gallupien mukaan alle 25%:iin. Vaalituloksen yllättävyys oli luettavissa myös Angela Merkelin kasvoilta, jotka olivat monissa valokuvissa rasittuneet, hermostuneet ja pettyneet. Merkel saanee syyttää yllättävästä käänteestä lähinnä porvarien kansalaisten makuun liian rajuja vaatimuksia sekä omaa heikkoa tv-esiintymistään ja vakuuttavuutensa puutetta.

Monet lähteet arvioivat tulevia hallitusneuvotteluita historiallisen vaikeiksi. Vaalien ajan, ja myös niiden jälkeisen ajan kova kielenkäyttö sekä molempien osapuolten osoittama ehdottomuus mm. kanslerikysymyksessä ennakoivat vaikeuksia suuren koalition syntymiselle. Ainoiksi vaihtoehdoiksi tuntuvatkin jäävän vihreiden ja liberaalien sekä toisen suuren puolueen ympärille rakentuvat koalitiot, joita kutsuttaisiin puolueiden tunnusvärien mukaan joko liikennevalokoalitioksi (SPD-liberaalit-vihreät) tai sitten Jamaika-koalitioksi (CDU-liberaalit-vihreät). Kaikki puolueet ovat kieltäytyneet neuvottelemasta lähes 9%:n kannatuksen saavuttaneen vasemmiston kanssa, jonka näkyvimpiin jäseniin kuului entinen SPD-johtaja Oskar LaFontaine. Ymmärrettävyydestään huolimatta tämä saattaa hankaloittaa erityisesti demarien tietä hallitusvaltaan.

Toisaalta on mielenkiintoista pohtia SPD:n ja vihreiden mahdollisuuksia muodostaa Saksaan vähemmistöhallitus esim. vasemmiston tuella. Tämä olisi periaatteessa mahdollista, joskin kovin vaikeaa, eikä poistaisi Saksan liittovaltiojärjestelmän tuomia päätöksentekovaikeuksia. Vasemmistoliiton syntyminen Saksaan oli pitkälti seurausta demarien sisäisestä hajautumisesta aikaisemman punavihreän koalition voimakkaiden reformitoimenpiteiden vuoksi ja on varsin kyseenalaista, että heidän edustajansa suostuisivat antamaan tukensa mitä todennäköisimmin edelleen jatkuville, vaikkakin maltillisemmille, uudistuksille.

Ratkaisijoiksi ja kuninkaantekijöiksi noussevatkin mitä todennäköisimmin liberaalit, mikäli vihreät pysyvät lojaaleina demareille ja punavihreälle koalitiolle. Ensimmäisissä kannanotoissa liberaalien johtohahmoihin kuuluva Wolfgang Gerhardt ehti tuomita liikennevalokoalition toteamalla, "ettei kukaan FDP:ssa halua mennä tällaiseen hallitukseen", mutta toivon mukaan tulevat päivät saavat heidät harkitsemaan näkemystään uudelleen. Liberaaleilla lienee mahdollisuus myös melkoisten verirahojen perintään niin paikkojen kuin ohjelmallisten vaatimusten suhteen, mikäli he Schröderin hallitukseen menisivät. Tämä lienee kaikesta huolimatta kuitenkin parasta, mitä saatavissa on, varsinkin jos uusilta vaaleilta halutaan välttyä ja molemmat kansleriehdokkaat pysyvät asemissaan. Paikalleen pysähtyneestä Saksasta ei hyödy kukaan.