lauantaina, toukokuuta 19, 2007

Elämys

Näin eilen erään parhaista elokuvista pitkään aikaan. Saksalainen Das Leben der Anderen - Muiden elämä kertoo tarinan DDR:n viimeisistä vuosista, ajasta, jolloin muurin murtuminen ei ollut vielä näköpiirissä, sisältä mätä järjestelmä vielä muodollisesti voimissaan ja jolloin sitä vastaan nousemisesta rankaistiin. Se kertoo ihmisistä, jotka joko murtuvat tai nousevat vastarintaan, ystävyydestä yllättäviltä tahoilta.

Elokuvan käyköön jokainen aiheesta kiinnostunut itse katsomassa, se on hienoa ja tunteisiin vetoavaa nähtävää vaikuttavasta alusta sykähdyttävään loppuun saakka. Murheellista toisaalta on se, että sillä oli Stasin valvontakoneistoa kuvaavasta uskomattomuudestaan huolimatta kovin vähän tekemistä fiktion kanssa. Vain parikymmentä vuotta sitten koko Itä-Eurooppa, puolet Saksaa, kärsi kommunistisesta diktatuurista, terrorijärjestelmästä, joka valvoi, alisti ja tuhosi säälimättä kansalaisiaan. Minun vaimoni on elänyt Neuvostoliitossa, pakotettu kuulumaan pioneereihin, jotka kasvattivat ihmisiä samaan helvetinkoneeseen joka oli aikanaan heittänyt hänen äitinsä perheineen Siperiaan viideksitoista vuodeksi pois kotoa, ryöstänyt ja tuhonnut heidän kotinsa, vallannut ja alistanut heidän maansa. Ja vielä joku kysyy miksi minä en laula Warsavjankaa.

Poliittisia diktatuureja on edelleen, jopa Euroopassa. Valko-Venäjä sinnittelee historiaa vastaan, Venäjän kehityksestä ei ole varmuutta, muttei hyvältä näytä. Muualla vapautta uhkaa sen kutistuminen markkinavapaudeksi ja rahan vallaksi. Edes demokratia ei ole hallitusmuotona autuaaksi tekevä, mikäli se jää sisältä tyhjäksi, kuolleeksi kirjaimeksi. Ja sitä uhkaavat myös muut tekijät kuin avoimen vallanhaluiset ja totalitaristiset poliittiset liikkeet.

1 kommentti:

Mustakallio Pete kirjoitti...

Näinpä, Esa. Ja minä ihmetten sitä, että tänäkin päivänä moni itseään edistyksellisenä ja jopa suvaitsevaisena demokraattina pitävä nuori kuljeskelee ulkona Che Guevara - tai vasara ja sirppi- paidassa.