08/08/08 - muuttuiko maailma?

Georgian kriisin seurauksena suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun "haukat" ovat saaneet lisää vettä myllyynsä. Venäjän roolin ja ulkopolitiikan luonteen on nähty muuttuneen perusteellisesti ja lopullisesti. Tämän merkkinä on puhuttu 080808-maailmaan siirtymisestä. Tätä maailmaa luonnehtii voimapolitiikan ja etupiiriajattelun paluu, jonka nyt nähdään mullistavan turvallisuuspoliittisen ajattelun myös Suomessa. Arviointiin ja mietintään on varmasti tarvetta, mutta näissä puheenvuoroissa arvioinnin lopputulos tuntuu kovin oletetulta - NATOon niin kuin olisi jo.

On aivan totta, että Venäjä käytti kohtuutonta voimaa etelänaapuriaan vastaan. Sinällään on kuitenkin huomattava, että jäätyneen konfliktin sulattamisen ensiaskeleet otti Georgia. Saakasvilin motiiveista aloittaa sotatoimet Etelä-Ossetian separatisteja vastaan voidaan esittää monenlaisia arvailuja. Sisäpoliittinen motiivi ei välttämättä ole huono arvaus. Venäjän nopea vastaus kuitenkin osoitti, että se oli varautunut sodankäyntiin alueella.

Saakasvilin asema on ollut vaikea jo kauan, häntä vastaan järjestettiin laajoja mielenosoituksia vuonna 2007 ja hänen vaalivoittoaan pidettiin kyseenalaisena. Nyt kansalaiset vaikuttavat seisovan yhtenäisenä sotasankaripresidenttinsä takana, vaikkei alkuperäisenä tarkoituksena varmasti ollutkaan täysimittaisen sodan sytyttäminen. Vaikutusvaltaista tukea tulee myös ulkomailta, mm. USA:n republikaanien presidenttiehdokkaalta.

Kun nyt katsotaan Venäjän olevan "nälkäisen suurvallan", joka uhkaa naapureitaan, herää kysymys kuinka paljon erityisesti Suomen osalta keskustelussa näkyy tarkoituksenmukainen liioittelu. Venäjän vahvuuden taustalla on toistaiseksi vain ja ainoastaan raaka-aineiden, erityisesti öljyn, hinnan nopea nousu. Mikään Venäjää sitä Jeltsinin aikana piinanneista rakenteellisemmista ongelmista ei ole poistunut. Väki vähenee, infrastruktuuri on vanhanaikaista, suurimpia kaupunkeja ja öljytuotannon keskuspaikkoja lukuunottamatta köyhyys on laajallelevinnyttä.

Eurooppa on riippuvainen Venäjän energiasta, mutta Venäjä on vähintään yhtä riippuvainen Euroopasta tulevista tuloista -markkinoista. Nyt perinteisemmät uhkakuvat ja etupiiriajattelu ovat hetkeksi palanneet julkiseen keskusteluun ja niitä lietsomalla voidaan edistää omia poliittisia päämääriä, mutta onko muutos todellakin pysyvä? Voinee lyödä melkoisesti vetoa sen puolesta, että ensi vuonna tähän aikaan agendaa hallitsevat jälleen taloudelliset kysymykset. Venäjällä on kerta kaikkiaan liikaa pelissä, jotta sen kannattaisi pyrkiä avoimeen konfliktiin läntisen Euroopan, johon Suomi kiistatta kuuluu, kanssa.

Epävarmuudet liittyvät ennen muuta niihin entisiin neuvostotasavaltoihin, joiden oma valtiollinen identiteetti on edelleen epäselvä. Merkittävin näistä on Ukraina. EU:n olisi kyettävä luomaan yhtenäinen toimintalinja, jossa voitaisiin niin Venäjälle kuin sen naapureille tarjota houkuttelevaa yhteistyöhorisonttia Euroopan suuntaan ja suhteen. Venäjän näkeminen vastustajana ja pyrkimys muurin rakentamiseen ja etupiirien jakamiseen on mennyttä maailmaa, ja vaikka Venäjällä tällaista pyrkimystä olisikin, ei siihen tule alistua.

Gorbatshov puhui aikoinaan "yhteisestä eurooppalaisesta kodista". Sittemmin Venäjä vaikuttaa hylänneen tämän tien, mutta olisiko sille paluuta? Eurooppalainen perspektiivi, positiivinen mahdollisuus, jota mm. Erkki Tuomioja on pitänyt keskeisimpänä Balkanin pikku hiljaa tapahtuvan vakautumisen ajajana, tulisi olla nähtävissä oleva tulevaisuudenkuva myös itäisimmässä Euroopassa ja Kaukasuksella. Avoimuus ja integraatio näkymänä, nationalistisen uhon sijaan voisi luoda toimivia yhteisöjä -ja tehdä sotatoimista kaikissa olosuhteissa kannattamattomia.

Kun pohditaan Suomen asemaa, niin lienee aiheellista pohtia olisiko Venäjällä intressiä uhata Suomea sotilaallisesti? On vaikea keksiä mitään syytä miksi olisi, edes Georgian konfliktin jälkeisessä maailmassa. Omaa turvallisuuspoliittista asemaamme NATO-jäsenyys tuskin erityisesti parantaisi. Eräs motiivi voisi toki olla jäsenyyden hakeminen, koska katsottaisiin tarpeelliseksi näpäyttää Venäjää vaikkapa sen käyttäytymisestä Georgiassa. Tämä peruste ei kuitenkaan olisi erityisen turvallisuuspoliittinen -eikä välttämättä edistäisi Suomen toimimista aktiivisena sillanrakentajana Venäjän itsensä integroimisessa laajempiin rakenteisiin.


p.s.: Kansainväliseen teemaan sopien: Demarinuoret kummastelevat, aiheellisesti, Kokoomuksen kansainvälisiä viiteryhmiä.

Eki vs Ike

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen selitteli Kanerva-kohua omilleen viikonloppuna ja keräili pisteitä kertomalla "kuinka kyrsii". Samalla hän arvioi Kanervan suorituksia suhteessa edeltäjäänsä ulkoministeri Tuomiojaan ja katsoi Kanervan tekevän parhaansa muuttaakseen suuntaa. Arviolle lieneekin tilausta. On todellakin syytä katsoa taaksepäin ja arvioida ulkopoliittisen johdon vaihdon seurauksia.

Ulkoministeri Tuomioja keräsi valtavan kansainvälisen arvostuksen Libanonin kriisin aikana. Tuolloin Suomen ulkoministeri esiintyi maailman mediassa lähes päivittäin. Mediaosumien määrä ei tosin ole porvarihallituksen myötä erityisesti vähentynyt. Sen sijaan teema on vaihtunut, nyt ministerimme tunnetaan vikkelästä tekstiviestisormestaan.

Viime kaudella ulkopoliittinen johto pysyi verrattain selkeästi Merikasarmilla. Tänä vuonna voidaan perustellusti kysyä kuka on asiapuolella hallituksen ykkönen. Vuoden siteeratuin -ja selitellyin- ulkopoliittinen lausuntohan tuli puolustusministeriöstä. Sotaministeri Häkämies veteli Venäjä-lausuntojaan takaisin. Ministerin kunniaksi on sanottava, että sittemmin hän on pysynyt hiljaisempana ulkopoliittisissa kysymyksissä. Odotamme samaa valtionyhtiöiden osalta.

Toki lastentaudeista kärsinyt, mutta silti innovaationa aivan uutta aikaa edustaneesta Helsinki-prosessista ei ole enää kuultu. "Uusi ulkopolitiikka" on tarkoittanut oikeudenmukaisemman globalisaation tavoitteen siirtämistä hyllylle kahdenvälisten USA-suhteiden tieltä, joita hoidetaan ammattitaidolla joka saa virkapuolen edustajat lähes kyynelten partaalle. Asiaa ei laisinkaan auta se, että nykyisen ulkoministerin paras osaaminen löytyy urheilujärjestöistä, eikä vanhoilla hyvillä neuvostokontakteillakaan ole enää vastaavaa arvoa kuin silloin ennen. Englanti sujuu sentään hieman paremmin kuin Vanhasella, joka ei tosin paljoa vaadi. Kun on lusikalla annettu, ei voi ämpärillä ottaa.

Yhdessä asiassa Kanerva ohittaa kyllä edeltäjänsä ja se on palstamillimetrien määrä "kevyemmässä" lehdistössä. Tämä toki lisää lehtien menekkiä ja saa aikaan hauskuutta työpaikoilla, jolla on tunnetusti työhyvinvointia lisäävä vaikutus. Kirjallisessa tuotannossakaan Kanerva ei välttämättä häviä niin paljoa, sillä vaikka Tuomioja julkaisee Tieto-Finlandialla palkittavia teoksia, niitä ilmestyy harvoin. Kanerva tuottaa nopealla tahdilla satoja kertoja 160 merkkiä.

Katainen on oikeassa. Porvariministerit ovat todellakin tehneet parhaansa pyyhkiäkseen Tuomiojan kauden historiaan ja saaneet vuodessa paljon aikaan. Ministereitämme ei enää maailmalla arvosteta, vaan heille nauretaan ja agenda on muuttunut globaalin vaikuttavuuden sekä verkostoinnin etsimisestä kotimaan yleisölle vaikuttavissa kulisseissa poseeraamiseksi. Finis Finlandiae.

Kurdistan

Kurdit ovat usein toistellun näkemyksen mukaan maailman suurin kansakunta ilman omaa valtiota. Turkin, Irakin, Iranin, Armenian ja Syyrian alueille levittäytyneitä kurdeja on arviosta riippuen maailmassa noin 25-40 miljoonaa. Lisäksi erityisesti monissa Euroopan maissa on huomattavia kurdivähemmistöjä.

Kurdit ovat kautta historian kärsineet vainoa ja sortoa kotiseuduillaan. Suomalaisillekin tuttuja ovat Turkin itäosien sitkeä konflikti, sekä kurdien Irakissa kärsimä vaino. Eräs Saddam Husseinin hallinnon suurimmista rikoksista liittyi Halabjan kylään, jossa Irakin armeija taistelukaasuja käyttäen surmasi yli 5000 ihmistä vuonna 1988.

Sodanjälkeisessä Irakissa kurdien asema on nopeasti vahvistunut. Muutoin kaaoksessa olevassa maassa on yksi alue, joka nauttii suhteellisen nopeasta taloudellisesta kasvusta sekä verrattain rauhallisista oloista, ja se on Pohjois-Irakin kurdialue. Alue on edelleen osa Irakia, mutta on monessa suhteessa de facto itsenäinen valtio omine turvallisuusjoukkoineen ja hallintokoneistoineen.

Turkin mahdollinen hyökkäys Irakin puolelle tuleekin ymmärtää ennen kaikkea tätä taustaa vasten. Mikään ei pelota Ankaran hallitusta yhtä paljon kuin käytännössä itsenäisen ja vahvan kurdivaltion syntyminen Irakiin, joka antaisi aivan uutta pontta myös Turkin omien kurdien autonomiavaatimuksille. Sama koskee kansainvälistä huomiota. Voisiko itsenäinen Kurdistan ollakin joskus totta?

Virallinen peruste mahdolliselle operaatiolle on PKK ja sen toiminta Irakin kurdialueelta käsin. Tärkeämpi syy, mikäli Turkin armeija Irakin puolelle tunkeutuu, hyökkäykselle on kuitenkin Irakin kurdivaltion horjuttaminen. Omalta osaltaan kyseinen episodi kertoo siitä, miten pitkä matka Turkilla on EU:n jäseneksi, sekä siitä, miten vaikeaa on estää tuhoisalta näyttävää kehityskulkua kun aloitteentekijänä on Nato-maa ja länsimaiden tärkeä alueellinen liittolainen.

Kiinasta

Burman tapahtumien yhteydessä on puhuttu paljon länsimaiden voimattomuudesta puuttua sikäläisen sotilasjuntan tekemisiin. Apua on toivottu ennen kaikkea Kiinalta, joka on kuulunut diktatuurin harvoihin ystäviin. Kiinalla on intressejä Burman alueella, liittyen raaka-aineista aina sotilaalliseen läsnäoloon Intian valtamerellä. Kiina tekee ulkopoliittisena voimana tuloaan myös muissa osissa maailmaa, erityisesti Afrikassa.

Euroopassa on julkisuuden puitteissa jäänyt verrattain vähälle huomiolle Kiinan nopeasti aktivoitunut diplomatia. Kalevi Sorsa -säätiön perjantaisessa Kiina-seminaarissa puhuneen tutkija Jussi Raumolinin mukaan Kiina lainoittaa monia afrikkalaisia valtioita erittäin suurilla summilla samalla kun se on pyrkinyt läheisempään yhteyteen mm. Intian kanssa. Näissä kahdessa valtiossa asuu yhteensä lähes 40% kaikista maailman ihmisistä ja niiden molempien taloudet kasvavat nopeasti. Motivaationa on paitsi johtajuus kyseisten maiden joukossa kansainvälisessä politiikassa, myös erityisesti Kiinan talouskasvunsa jatkamiseen tarvitsemien resurssien turvaaminen.

Kiinan oma ihmisoikeustilanne ei ole edelleenkään häävi. Mielenosoitusten hajoittaminen, kuolemantuomiot, työntekijöiden vapaan järjestäytymisen puute, sensuuri tai ihmisten häädöt rakennusprojektien tieltä ovat edelleen surullista arkipäivää monille kiinalaisille. Todellista monipuoluedemokratiaa ei sitäkään ole näköpiirissä. Toisaalta Kiinaa on vaikea arvioida ja arvottaa reilusti länsimaisesta, historiallisesti erittäin nuoresta ja vauraasta yhteiskunnasta käsin.

Kiinaa tarkastellessa, ja sen kehitystä arvioidessa, tulisi aina ottaa huomioon historia. Kiinalainen yhteiskunta ja kulttuuri ovat tuhansia vuosia vanhoja. Viimeisestä 2000 vuodesta tunnettua historiaa Kiina on ollut taloudellisesti ja kulttuurisesti ylivoimainen poislukien viimeiset parisataa vuotta. Tästä syystä sen nopea nousu maailmanpoliittiseen ja taloudelliseen keskiöön on oikeastaan vain paluuta normaaliin päiväjärjestykseen.

Länsimaista demokratiaa Kiinassa tuskin tullaan milloinkaan näkemään. Mielenkiintoista on sen sijaan Kiinan kommunistisen puolueen sisäinen kehitys. Kommunistinen se on enää nimensä puolesta, "Kiina-puolue" olisikin osuvampi nimitys. Kiinalaisen yhteiskunnan keskustason vallan demokratisoituminen voisikin alkaa puolueesta itsestään. Tällä hetkellä puolueen sisäiset keskustelut ovat erittäin suljettuja ja niistä on vaikea saada tietoa.

KKP:n sisällä tiedetään vaikuttavan usean eri linjan, jotka ovat keskenään hyvin erimielisiä. Sisäisten fraktioiden voimasuhteista ei ole tietoa. On kuultu puheenvuoroja, joissa on viitattu mm. reformismin ja "demokraattisen sosialismin" olevan se tie, joka voisi olla Kiinan tulevaisuuden ohjenuora. Toisaalta kyseinen näkemys on myös tuomittu laajalti. Joka tapauksessa puolueen johtoa kiinnostaa sosialidemokraattinen malli.

Nykyinen julkilausuttu linja, harmoninen yhteiskunta ei päällisin puolin erityisen paljon eroa tämänkaltaisista näkemyksistä, tosin arkipäivän kiinalainen todellisuus tuloerojen räjähdysmäisen kasvun ja ympäristöongelmien keskellä saattaa olla harmoniasta kaukana. Tosin todettakoon, että samaan aikaan kun meillä kauhistellaan Kiinassa kasvavia eroja, on tunnustettava maassa tapahtuneen myös maailmanhistoriassa ennennäkemätön köyhyydestä nouseminen, ainakin, jos tarkastellaan niiden ihmisten lukumäärää, jotka ovat päässeet pois absoluuttisesta köyhyydestä.

Millainen sitten voisi olla tuleva Kiina? Tanskan sosialidemokraattien entinen puheenjohtaja Mogens Lykketoft on esittänyt mielenkiintoisen ajatuksen, jonka mukaan vuoden 2050 Kiina muistuttaisi nykyistä Singaporea. Vauras ja organisoitunut valtio, jota kuitenkin leimaa kova kuri ja yhden puolueen valta. Kiinalainen liittovaltio, joka koostuisi vahvan autonomian alueista, olisi kaunis ajatus vähemmistökansallisuuksien kuten uiguurien ja tiibetiläisten kannalta, mutta vaikuttaa valitettavan utopistiselta.

Joissain länsimaisissa yhteyksissä väistämättömänä pidetty Kiinan demokratisoituminen keskiluokan kasvun myötä ei välttämättä toteudu. Keskiluokalla on kuitenkin tärkeä asema. Mikäli sen odotukset vaurastumisesta ja turvallisuudesta eivät toteudu, seuraa vallankumous. Niin kauan kuin hallitseva puolue kykenee tarjoamaan jatkuvasti paranevan elintason, ei demokratian perään kysellä liiaksi.

Free Burma

Mielenosoitukset Burmassa ovat laantuneet ainakin toistaiseksi. Epälukuinen määrä ihmisiä on kuollut, mutta vähintään satojen kerrotaan olevan kateissa ja jopa kymmenen tuhannen pidätettynä. Osa heistä on todennäköisesti saanut surmansa armeijan avattua tulen mielenosoittajia vastaan, osa taas kyyditetty kaupungeista vankeuteen. Hallitus hallitsee pelolla, Rangoonin öisen ulkonaliikkumiskiellon aikana ihmisiä viedään kotoaan.

Sotilasdiktatuurin häikäilemätön voimankäyttö hätkähdyttää, samoin kuin maailman voimattomuus. Kansainvälisestä paineesta ja huomattavasta mediahuomiosta huolimatta juntta kykeni murskaamaan mielenosoitukset ja ainakin toistaiseksi katkaisemaan siivet demokratialta. Länsimaiden painostus ei tuota tulosta, Burman naapureita tarvitaan mukaan.

Burma on ollut sotilasdiktatuurin hallitsema maa vuodesta 1962 lähtien. Teoriassa rikas maa on köyhtynyt, korruption ja väkivallan leimaama. Väkivaltaa on käytetty paitsi oppositiota, myös vähemmistökansallisuuksia kohtaan. Demokratialiike murskattiin verisesti vuonna 1988. Vuoden 1990 vaaleissa oppositiojohtaja Aung San Suu Kyin puolue voitti vaalit, mutta juntta ei ollut valmis luopumaan vallasta. Vaalien tulos mitätöitiin ja Nobel-voittajaksi sittemmin noussut Suu Kyi joutui kotiarestiin -joka jatkuu tänä päivänä.

EU:n ja USA:n olisi tehtävä parhaansa saadakseen erityisesti ASEAN-maat ja Kiinan mukaan painostamaan Burman junttaa. Sotilasdiktatuurin harvat ystävät tulevat näistä maista. Maa on rikas raaka-aineista ja kiinalaiset hamuavat sotilastukikohtia maan alueelta. Kuitenkin kasvava epävakaus, huumekauppa -sekä lähestyvät olympialaiset saattaisivat luoda tilanteen, jossa määrätietoinen länsimainen diplomatia saattaisi löytää väyliä vakuuttaa kiinalaiset siitä, että juntan tukemisen aika on ohi.

Allenden murha häivytti nopeasti venäläisten Böömiin tunkeutumisen muiston, Bangladeshin verilöyly painoi alleen Allenden, Siinain erämaasota vaiensi Bangladeshin itkun, Kambodzan verenvuodatus uitti unholaan Siinain, ja niin edespäin, ja niin edespäin, aina kaikkien ja kaiken täydelliseen unohdukseen asti.

Näin ajattelemisen arvoisesti kirjoitti aikoinaan Milan Kundera. Myös Burmaa uhkaa sama kohtalo. Maailman huomio on nyt kaakkois-Aasiassa. Uutisvuon tyrehtyessä maailman tv-kamerat poistuvat kuitenkin nopeasti uuteen sotaan, dokumentoimaan uusia kauheuksia vaikka vanhat jäävät liian usein olemaan. Burmaa ei saa unohtaa.

Burma

Myanmarin, entisen Burman, munkkien aloittamat rauhanomaiset mielenilmaukset ovat päivän uutisoinnin mukaan kääntyneet juuri siihen suuntaan, mihin niiden ei olisi toivonut kääntyvän. Sotilasdiktatuuri turvautuu väkivaltaan aseettomia mielenosoittajia kohtaan. Uutisten mukaan tässä vaiheessa tiedetään ainakin neljän ihmisen saaneen surmansa. Päivä voi tuoda mukanaan vielä paljon lisää huonoja uutisia.

Tapahtumaketju on ollut käynnissä jo päiviä, ja sitä on voinut seurata jopa suomalaismedioiden välityksellä. Aamun HS kirjoitti diplomaattilähteiden kertoneen, että sairaaloita tyhjennetty valmiiksi tulevia haavoittuneita varten, alueita ja temppeleitä on eristetty ja poliisi sekä sotilaat ovat harjoitelleet mielenosoitusten murskaamista. Nyt on käynyt ilmi, että myöskään kohti ampumista ei kaihdeta.

Merkit olivat nähtävissä, mutta kehityskululle ei näemmä voitu mitään. Varoitukset eivät auttaneet, sotilashallintoa kohtaan suunnattu kansainvälinen painostus oli riittämätöntä. Nyt sekä EU että USA ovat uhanneet uusilla sanktioilla. Nähtäväksi jää, mikä on niiden merkitys ja kuka niistä eniten kärsii.

Burmalaisessa yhteiskunnassa munkit ovat aina nauttineet huomattavaa arvostusta. Olisi toivonut, että tämä olisi suojellut demokratiaa ja vuoropuhelua vaatinutta kansalaisliikehdintää väkivallalta, antanut ajattelemisen aihetta myös sotilaille. Hekin ovat ihmisiä. Toisten ihmisten pään sisään ei varsinkaan toiselta puolelta maapalloa voi nähdä, mutta jää pohtimaan millainen on järjestelmä, jossa hallinnon ote on niin vahva, että sen palveluksessa olevat ihmiset avaavat tulen aseettomia ja rauhallisia ihmisiä, oman maan kansalaisia, kohtaan. Pelkäävätkö he, eikö muita vaihtoehtoja osata nähdä, vai asuuko diktatuurin ihailu sotilaissa asti?

Sammakoita

Puolustusministeri Häkämiehen puheenvuoro on herättänyt ansaittua keskustelua. Ellei kyseessä olisi vakava asia, voisi isojen poikien huomiosta villiintyneelle Häkämiehelle naureskella. Nyt ei kuitenkaan naurata.

On syytä kysyä, mihin kyseisellä puheella, pidettynä tuossa paikassa, pyrittiin? Säikyttelemään suomalaisia? Vannomaan uskollisuutta Amerikalle? Valmistella kansaa Natoon liittymiseen? Venäläistä voimapolitiikkaa arvostellaan syystä. Jostain syystä USA:n vastaava ei kuitenkaan kokoomusministereitä huoleta.

Maantieteelle emme voi mitään ja Venäjällä tulee aina olemaan korostunut rooli siinä, miten Suomi omaa turvallisuusympäristöään hahmottaa. Varautuakin pitää. Kuitenkin on ulkopoliittisesta näkökulmasta erikoista, että naapurimaa leimataan kategorisesti suurimmaksi turvallisuusuhaksi, varsinkin kun valmisteltavaa selontekoa laativan työryhmän vetäjä on todennut Venäjän merkityksen pikemminkin vähenevän kuin korostuvan, erityisesti mitä tulee sotilaalliseen uhkaan.

Olisi mielenkiintoista tietää, ketä Häkämies edusti puhetta pitäessään. Suomea? Itseään? Vaiko Kansallista Kokoomusta? Tiesiköhän tasavallan presidentti puheen sisällöstä, tai hallitus? Olen monien kokoomuslaisten kanssa samaa mieltä siitä, että ulkopoliittista keskustelua olisi Suomessa syytä avata ja tuoda mukaan "päivän agendaan" ja arvioinnin kohteeksi. Olisiko siihen kuitenkin joitain muita keinoja kuin ampua seinät reikiä täyteen ja sen jälkeen keskustella vahingoista?

ps. myös pienemmät vihreät sammakot hyppivät. Täti Vihreä ehdotti pari päivää sitten YLEn Pohjois-Karjalan radiossa maastoautotukea. Vihreiden mielestä maaseudun teitä ei kannata korjata, vaan pitää tukea jumalattomasti polttoainetta syöviä ja tiet käyttökelvottomiksi runnovia maastoautoja. Tuki koskisi varmasti ja erityisesti myös hänen omaa maasturiaan. Maastoautotukeen liittyisi toki myös polttoaineverosubventio syrjäseuduille. O tempora o mores.

Takaisin bilateraaliin

Jyrki Katainen piti ulkopoliittisen linjapuheen. YK ja ylikansalliset elimet väistykööt, täältä tulee uusi ja raikas tuulahdus 70-luvulta bilateraalisten suhteiden muodossa. Nykyiseltä ulkoministeriltä tätä olisi vanhojen näyttöjen perusteella voinutkin odottaakin, vasta neljännellä kymmenennellään olevan puoluejohtajan kyseessä ollessa "näkemys" oli surkea rimanalitus. Tiedon puutteen voi antaa anteeksi, se on korjattavissa, sen sijaan näkemyksen puute on vaikeammin autettavissa.

Ennen kumarrettiin itään. Nyt kumarretaan aivan yhtä kritiikittä länteen -ja lasketaan pisteitä "erityissuhteiden" perusteella aivan kuten ennen vanhaan toiseen suuntaan. Mutta: USA:n nykyhallinto vetelee viimeisiään ja sen vuoksi Bush-Rice-pisteiden laskussa ei ole juurikaan mieltä. USA-suhteet ovat luonnollisesti tärkeitä, mutta kritiikittömän Amerikan-ihailun, kuten minkä tahansa kyseenalaistamattoman palvonnan, toivoisi kuuluvan historiaan.

Katainen vaati tavoitteellista, realistista ja aktiivista ulkopolitiikkaa. Hyvä tavoite, haluaisin nähdä sen henkilön, joka on näistä otsikoista eri mieltä. Mutta kuten aina, oleellista eivät ole termit, vaan niille annettu sisältö. Kataiselle ei vaikuta merkitsevän mitään se, että Suomi on pyrkinyt olemaan aktiivinen aivan uudenlaisten yhteistyöelinten luomisessa. Myöskään yhteiselle toiminnalle ei juuri arvoa anneta, ainakaan YK:n puitteissa. Samaan aikaan puhutaan vastuun kantamisesta ja luistellaan ulos sieltä, missä eniten olisi tehtävää -ja voitettavaa. Mieleen tulevat kummisetä Niinistön vastaavankaltainen visiottomuus ja näköalattomuus tilanteessa, jossa hän saarnaa taloudellista maailmansotaa.

Suomen vaikutusvalta yksittäisenä valtiona nojaa tulevaisuudessa ennen muuta siihen, missä määrin kykenemme osoittamaan esimerkillämme johtajuutta. Tähän meillä on erittäin hyvät mahdollisuudet. Suomi kuuluu siihen harvalukuiseen joukkoon maailman maita, joissa taloudellinen menestys ja sosiaalinen eheys on kyetty verrattain hyvin yhdistämään. Samalla meillä on mahdollisuus rakentaa maastamme esikuvaa myös ympäristökysymysten suhteen. Sen sijaan kahdenvälisissä kabinettisuhteissa tulemme varmasti aina kuulumaan kolmosdivariin. Puhumattakaan siitä tosiasiasta, että todelliset vaikuttamisen paikat globaaleihin kysymyksiin jäävät haaveeksi, mikäli monenkeskisen järjestelmän väheksyminen otetaan ohjenuoraksi.

Ehkä Kataisen ajattelun taustalla on sama motiivi kuin niin monella Kokoomusnuoriin liittyvällä reppanalla. On vain siistiä hengata "menestyjien" kanssa sen paremmin mitään ajattelematta tai problematisoimatta, ja olla tajuamatta, että kyseiselle porukalle itse asiassa naureskellaan. Sääliksi käy.

Mitä Niinistö miettii?

Puhemies Niinistö käytti 13.8. mielenkiintoisen puheenvuoron Helsingin Sanomissa. Jo aikaisemmin taloudellista maailmanpaloa saarnannut, ja siitä kritiikkiä saanut, Niinistö konkretisoi ajatuksiaan mm. vaatimalla taloudellisia lisäpanostuksia maataloustukiin sekä kotimaiseen energiantuotantoon erityisesti biopolttoaineiden osalta.

Ajatukset ovat monella tapaa huonoja. Sauli Niinistö on varmasti tietoinen maatalouden suhteettoman kovasta hinnasta suomalaiselle yhteiskunnalle paitsi euroissa, myös ympäristökuormituksessa. Lisäksi omavaraisuudesta on turha puhua maassa, jossa koneet ja lannoitteet sekä uudessakin tilanteessa suuri osa polttoaineista ovat tuontitavaraa ja Harmot viety auran edestä joko makkaroiksi tai pikkutyttöjen leikkikaluiksi. Kuitenkin, mielenkiintoista ei niinkään ole se, mitä sanottiin vaan mihin ajatteluun pohjautuen.

Millaiseen analyysiin maailman tilasta Niinistön uusprotektionistinen näkemys perustuu? Itse keksin vain kaksi mahdollista syytä, joko näkemyksen siitä, että nykyisenkaltainen vapautuvaan kauppaan perustuva maailmantalous tulee tiensä päähän omien sisäisten ongelmiensa vuoksi (jollaista näkemystä paraikainen finanssikriisi luonnollisesti voi tukea), tai sitten talouskasvu katkeaa ensin tarkoituksella aiheutettuun taloudelliseen ja sittemmin "perinteiseen" sotaan, jonka osapuolina ovat nimenomaan valtiot.

Kuvatunkaltainen näkemys globalisaatiosta on hämmästyttävällä tavalla kylmän sodan aikainen. Mahdollisuuksiin ohjata globalisaatiota tai finanssimarkkinoita Sauli Niinistö ei näe, eikä hän näytä uskovan ylikansallisten elinten vaikutusvaltaan tai keskinäisriippuvuuksien kehään. Niinistön maailmassa toimijoita ovat edelleen kansallisvaltiot, ennen kaikkea Kiina, jonka intressit ovat valtapoliittiset ja joka olisi valmis uhraamaan oman vaurastumisensa ja kytkeytymisensä maailmantalouteen USA:n häiritsemiseksi. Ekonomistit eivät tähän kuitenkaan usko.

Saiko nykyinen finanssikriisi Niinistön heittämään tämänkaltaisen ajatuksen? Tuskin, sillä hän on puhunut aiheesta jo aikaisemmin. Käydäänkö "malli Cajanderista" varoittelulla jo seuraavaa presidentinvaalia tai pohjustetaanko sillä Natoon liittymistä (sota tulee ja puolensa on valittava)? "Unilukkarin" rooliinhan pahanilmanlintuna toimiminen sopii kuin nyrkki silmään. Harmi vain, että toteutuessaan nämä visiot pahentaisivat, eivät parantaisi, ongelmia.

Pietari

Viikonloppu vierähti hienossa säässä ja mielenkiintoisessa seurassa Pietarissa. Karnevaaleja viettänyt kaupunki kylpi auringossa ja ihmisiä oli Nevskillä liikkeellä kymmenin tuhansin. Politiikkaa puhuttiin, maisemista ja virvokkeista nautittiin. Käsitellyksi tuli myös "kas näin" -filosofia, "rullauspartioiden" välttely ynnä muu.

Pietari yllättää aina mittasuhteillaan. Vaikka allekirjoittaneelle retki oli jo viides, ei voi välttyä miettimästä miten valtava kaupunki sijaitsee Suomesta vain muutaman tunnin päässä. Sen merkitystä -ja ennen kaikkea mahdollisuuksia- Suomelle ja suomalaisille on vaikea yliarvioida. Konsulaatti kaipaa monestakin syystä vahvistusta. Infrahankkeiden kuten nopeiden rautatie- ja moottoritieyhteyksien luomisen tulee olla hankelistan kärkipäässä.

Taloudellisesta kehityksestään huolimatta Venäjää leimaavat myös monet ongelmat. Vallan keskittyminen ei ole niistä vähäisin. Tavalliset venäläiset näyttävät vähintään mielipidetiedusteluissa kuitenkin antavan hyväksynnän presidentti Putinin linjalle. Lähes 70% kansalaisista antaa presidentille ja Yhtenäinen Venäjä -puolueelle vähintään arvosanan "hyvä", ja mikäli vaalit pidettäisiin nyt, saisi puolue lähes 2/3 parlamenttipaikoista. Huomionarvoista on, että puolue menestyisi myös suurissa kaupungeissa. Presidentinvaaleissa Putinin suosikki tullaan kaiken todennäköisyyden mukaan valitsemaan maan johtoon.

Putinin Venäjä on reagoinut voimakkaasti maan marginaalisen todellisen opposition "haasteeseen". Mielenosoituksia on tukahdutettu väkivalloin, kansalaisjärjestöjen toimintaedellytyksiä kavennettu ja mediaa valvotaan. Venäjän käytös niin Ukrainan presidentinvaalien yhteydessä kuin sittemmin Viron patsaskiistassa on ollut aggressiivista, epäilyksiä ja vastareaktioita herättävää. Syyt ovat epäilemättä sisäpoliittisia, mutta hyvä kysymys kuuluu, miksi? Kannattaako omassa maassaan aidostikin verrattain suositun hallinnon pilata kansainvälistä mainettaan ja loukata kansalaistensa oikeuksia?

Mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen tarjoaa St.Petersburg Timesissa julkaistu Richard Lourien artikkeli, jossa hän katsoo taustalla olevan ennen kaikkea Putinin hallinnon trauman Neuvostoliiton romahtamisesta. "Maailman suurin geopoliittinen katastrofi", kuten Putin on NL:on kaatumista kuvannut, olisi ymmärrettävä psykologisena, ei ainoastaan poliittisena näkemyksenä. Putinin maailmankuvassa myös uusi Venäjä voi romahtaa, ja se on jatkuvasti uhan alla. Tämän vuoksi "heikkouteen" on vastattava vahvasti. Tämä on myös ymmärrettävä Venäjän historian ja kulttuurin valossa. Yksinvaltiuteen perustuneessa suurvallassa valtiollisen demokratian kulttuuri on ohut.

Venäjän nousu liittyy ennen kaikkea luonnonvarojen maailmanmarkkinahintojen nopeaan nousuun ja yhteiskunnan villin kapitalismin vuosia parempaan mahdollisuuteen hyötyä moninkertaistuneista tuloista. NL:on kaatumisen jälkimainingeissa yksittäiset oligarkit, joilla oli usein tausta entisessä regiimissä, ryöväsivät omaisuuden itselleen. Nyt valtiolla olisi halutessaan mahdollisuus pyrkiä myös venäläisten suuren enemmistön elinolosuhteiden parantamiseen. Toivon mukaan se pyrkii tähän, samalla kuin olemaan ennustettava ja vakaa liiketoimintaympäristö rehellisille yrityksille.

Kuvassa Iisakin kirkko, via Wikipedia

Darfur

Darfurissa, Sudanissa on tällä hetkellä menossa tämän hetken suurin humanitäärinen katastrofi, johon alettiin kiinnittää huomiota kovin myöhään. Vuonna 2003 alkaneessa konfliktissa on arvioiden mukaan saanut surmansa yli 200 000 ihmistä. Kodeistaan on paennut lähes 2,5 miljoonaa ihmistä. Heistä valtaosa on maan sisäisiä pakolaisia, mutta myös Sudanin rutiköyhiin naapurimaihin Tsadiin ja Keski-Afrikan tasavaltaan paenneiden määrä lasketaan sadoissa tuhansissa.

Darfurin tilanteen tekee erityisen vaikeaksi sen sekoittuminen lukuisiin muihin alueen konflikteihin sekä -kuten aina- köyhyyteen ja luonnonvarojen epätasaiseen jakautumiseen. Konflikti käynnistyi maakunnan kapinallisten aloitettua aseellisen vastarinnan hallitusta vastaan -syynä alueen köyhät olosuhteet. Se on kuitenkin osa huomattavasti suurempaa kehityskulkua ja pitkää vihanpitoa.

Sudanissa on kauan käyty sisällissotaa pohjoisen arabiväestön ja etelän kristittyjen välillä. Darfurin konflikti on osa tätä kokonaisuutta. Lisäksi konfliktilla on merkitystä muiden alueen maiden sisäpolitiikalle. Tämä on ollut nähtävissä erityisesti Tsadissa, jossa kapinallisjoukot ovat ajoittain kyenneet ottamaan haltuunsa kokonaisia kaupunkeja maan itäosissa. Konflikti vaikuttaakin leviävän alueelliseksi sodaksi, jossa useilla pienemmillä sisäisillä sodilla on keskinäisiä yhteyksiä. Kärsijöinä kaikkialla ovat ennen muuta siviilit.

Sudanin hallitus on toistuvasti kieltäytynyt päästämästä YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman mukaisia kansainvälisiä joukkoja maahan. Maassa toimii tällä hetkellä Afrikan unionin rauhanturvaajia, mutta ne eivät lähinnä resurssipulansa vuoksi ole kyenneet rauhoittamaan tilannetta. Tämän vuoksi operaation siirtämistä YK:n alaisuuteen on pidetty tärkeänä.

EU:n rooli konfliktin ratkaisussa on erittäin keskeinen. Nykyistä rauhanturvaoperaatiota olisi kyettävä vahvistamaan ja painostamaan Sudanin hallitusta hyväksymään YK:n päätöslauselman mukaisten joukkojen pääsy maahan. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää, että myös maan sisällä liian moni hyötyy konfiktin jatkumisesta ja ihmisten hädästä.

Kuvassa Sudanin vaakuna

Lähi-idästä

Nykyistä Lähi-idän konfliktia arvioidessa unohtuu usein alueella vaikuttavien voimien tavaton kirjavuus. Yleinen lännessä tehty virhe on niputtaa alueella toimivat ryhmät saman lipun alle -Israel vastaan muut. Tosiasiassa alueen arabivaltioilla on huomattavia keskinäisiä erimielisyyksiä, eivätkä monet niistä katsoisi lainkaan karsaasti Hizbollahin vastaisia toimenpiteitä. Syy tähän on se, että moni alueen valtio pelkää vastaavanlaisten liikkeiden nousua omissa maissaan sekä Iranin kasvavaa vaikutusvaltaa alueella. Molemmat olisivat nykymuotoisille hallitseville eliiteille epämieluisia vaihtoehtoja. Ensimmäinen saattaa olla merkittävä syy myös siihen, miksi monet alueen valtioista eivät ole erityisen innostuneita kunnollisten demokraattisten järjestelmien vakiinnuttamisesta valtioissaan.

Arabimaiden kansalaisista moni kannattaa ja kunnioittaa Hizbollahia ja vaikka Israelin iskut ovatkin varmasti heikentäneet sitä, ei rekrytointi tule olemaan jatkossa vaikeaa sen paremmin Libanonissa kuin muuallakaan. Mielipidetiedustelujen mukaan peräti 80% libanonilaisista, myös enemmistö Libanonin kristityistä, tuntee sympatiaa Hizbollahia kohtaan. Ääniä sen poliittinen siipi sai viime vaaleissa 15%. Tästä syystä arabimaat, jotka eivät juurikaan Hizbollahia muuten tukisi, joutuvat nyt tiukkaan paikkaan kansalaistensa taholta. Tähän ne pakottaa myös se, etteivät ne usko Israelin kykevät lyömään vastustajaansa, Hizbollah ei ole katoamassa mihinkään.

Hizbollah itsessään pakenee tarkkoja määrittelyitä. Se on paitsi terroristijärjestö, myös poliittinen liike, jolla on edustajia jopa Libanonin hallituksessa. Poliittinen ja sotilaallinen siipi koostuvat eri henkilöistä. Sotilaallisen siiven edustajat ovat muita useammin Libanonin ulkopuolelta tulevia henkilöitä. Samalla Hizbollah on Libanonin johtavia sosiaalipalveluiden tuottajia. Heikon julkisen vallan ja sektorin maassa järjestö on lukuisille jäsenilleen suorastaan elintärkeä. Tämä selittää sen nauttiman suosion ja legitimiteetin kansalaisten keskuudessa.

Nykytilanne on vaarallinen monesta syystä. Jo tähän astisen tapahtumat ovat osoittaneet, ettei Israel kykene kukistamaan Hizbollahia tavoitteidensa mukaisesti. Sotilaallista ratkaisua ei saada aikaan. Konflikti on myös vaarassa eskaloitua edelleen. Sen paremmin Tel Avivissa kuin Damaskoksessakaan ei ole halua Syyrian ja Israelin väliseen voimainkoitteluun. Silti tähän voidaan joutua, eskalaation kierre on jo alkanut.

Aikanaan, ennen täydellistä katastrofia alueellisen suursodan muodossa diplomaattisen painostuksen toivottavasti nopeasti edelleen koventuessa, konflikti Libanonissa saadaan päättymään tulitaukoon ja kansainvälisten joukkojen väliintuloon. Oleellista tuolloin olisi myös Libanonin hallituksen ja armeijan tukeminen, jotta se kykenisi riisumaan alueellaan toimivat taistelijaryhmät, kuten Hizbollahin aseellisen siiven aseista. Tällä hetkellä maan keskusjohto ja oma armeija ovat niin heikkoja etteivät ne tähän kykene, eivätkä Israel tai USA ole olleet halukkaita myöskään Libanonia tässä mielessä vahvistamaan. Tässä asiassa ne toimivat itseään vastaan.

Heikko Libanon ei kykene alueensa valvontaan eikä vaatimaan valtion suvereniteetin kannalta keskeistä väkivaltamonopolia omalla alueellaan. Samalla, varsinkin nyt kun muutaman vuoden taloudellisen kasvun hedelmät on ilmaiskuilla murskattu ja sadat tuhannet ihmiset on ajettu kotoaan, voidaan perustellusti kysyä onko Libanon jälleen matkalla sisäiseen hajaannukseen ja uuteen sisällissotaan? Tämäkin vaihtoehto, niin pelottavalta ja masentavalta kuin se kuulostaakin, on mahdollinen.

Koko kuviossa Libanon on kuitenkin kaikesta huolimatta sivujuonne pitkässä tarinassa, johon ei saada lopullista ratkaisua ennen kuin palestiinalaisten asemaan saadaan kestävä ja inhimillinen ratkaisu. Tällaisena voidaan pitää vain ja ainoastaan itsenäisen ja elinkelpoisen palestiinalaisvaltion luomista. Tämä söisi myös militanttien ääriliikkeiden kannatusta.

Takaisin lahtoruutuun

Lahi-idan jalleen kiristynyt konflikti osoittaa, ettei alueella vuosikymmenia tehdyista virheista naemma opita mitaan. Vakivalta on aina ennenkin synnyttanyt alueella lisaa vakivaltaa ja levottomuutta, on vaikea nahda miten tama kerta muuttaisi asiaintilan toiseksi.

Konfliktin aloittanut israelilaissotilaiden kaappaus oli luonnollisesti tuomittava teko, kuten myos sotilaallisesti vahvistuneen Hizbollahin raketti-iskut. Jonkinasteinen reaktio Israelin puolelta oli odotettu. Voimankayton aste, jossa sadat siviilit ovat saaneet surmansa, tuli kuitenkin yllatyksena eika sita voida pitaa oikeutettuna. On myos vaikea ymmartaa iskujen summittaiselta vaikuttavaa kohdistamista libanonilaisiin siviilikohteisiin ja perusinfrastruktuuriin kuten teihin ja muihin liikennesolmuihin. Selitykseksi on tarjottu, etta talla tavalla kyetaan estamaan siepattujen israelilaissotilaiden kuljettaminen pohjoiseen ja mahdollisesti Syyrian puolelle, mutta tama ei kuulosta erityisen uskottavalta.

Libanonin hallitus ja tavalliset libanonilaiset ovat ahkeroineet useita vuosia rakentaakseen maataan vuonna 1990 paattyneen viisitoistavuotisen sisallissodan jalkeen. Monet allekirjoittaneen ikaiset muistavat Libanonin paakaupungin Beirutin lapsuuden uutisista kappaleiksi pommitettuna aavekaupunkina. Tata ennen, ja jalleen 2000-luvun puolella Beirut oli tunnetumpi Lahi-idan Pariisina, jota luonnehtivat leveat puistokadut seka vilkas seura- ja elinkeinoelama. Vuosien tyon jalkeen turistit ja investoijat olivat viime vuosina jalleen palanneet Beirutiin. Nyt pommitukset tekevat jalleen kaikkea uurastusta tyhjaksi. On syyta kysya, palveleeko tamankaltainen toiminta Israelin pitkan tahtaimen turvallisuutta alueella? Itse en tahan usko.

Kuvassa israelilainen haupitsi, kuvalahde Wikipedia

Valko-Venäjä

Viikonloppu vierähti Liettuan pääkaupungissa Vilnassa, jossa osallistuin alustajan ominaisuudessa valkovenäläisille ammattiyhdistysaktiiveille tarkoitettuun seminaariin. Aiheenani oli Suomen ja Valko-Venäjän väliset suhteet sekä EU-puheenjohtajuuskauden näkymät. Paikalla oli parisenkymmentä henkilöä eri puolilta maata, joukossaan mm. riippumattoman ammattiyhdistysliikkeen toimijoita sekä toimittajia. Seminaarin järjestelyitä tuki Työväen Sivistysliitto.

Valko-Venäjää on kutsuttu Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi eikä suotta. Presidentti Aleksander Lukashenkan hallinnon ihmisoikeushistoria on täynnä väkivaltaa, oppositiohahmojen pahoinpitelyitä ja vangitsemisia sekä vallan keskittämistä presidentin itsensä käsiin vaalivilppiä välttämättä. Maaliskuussa 2006 pidetyt presidentinvaalit, joihin Lukashenka osallistui poikkeuslailla, eivät riippumattomien vaalitarkkailijoiden mukaan olleet rehelliset. Kyseisissä vaaleissa Lukashenka sai 82,6% äänistä. Vaalituloksen väärentämisestä ja todellisen demokratian puutteesta vihastuneiden kansalaisten mielenosoitukset eivät tuottaneet Ukrainan tai Serbian kaltaista tulosta vallanvaihtoineen, vaan maassa on palattu "normaaliin" järjestykseen, kovaan keskusvaltaan sekä järjestöjen ja lehdistön toiminnan tiukkaan valvontaan.

Valko-Venäjän oppositiota vaivaa ahdistelun ja toimintavalmiuksien viemisen lisäksi sisäinen hajanaisuus. Yhtenäistä linjaa ei ole tahtonut löytyä, eikä EU:n ja muiden maiden antamalla tuella ole ollut toivottua vaikutusta. Suomen perusperiaatteet Valko-Venäjän kysymyksessä ovat selkeät. Suomi tukee EU:n ns. kahden raiteen politiikkaa, jossa yhteyksiä maan johtoon rajoitetaan ja jonka vastapainona tukea kanavoidaan kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen ja uusien, ruohonjuuritason kontaktien luomiseen. Valko-Venäjä on EU:n naapuri, eikä Lukashenkan pyrkimyksiä eristää maansa lännestä tule hyväksyä. Tavoitteet ovat hyviä, mutta tulokset toistaiseksi vielä rajallisia.

Mutta miten sitten tukea riippumattoman kansalaisyhteiskunnan toimintaa ja edesauttaa demokratiakehitystä? Tämä ei ole erityisen helppo kysymys. Monet seminaarin osallistujista huomauttivat, ettei EU:n suosima kansalaisjärjestöjen toiminnan tukeminen ole ongelmatonta sekään. Monet riippumattomina toimijoina esiintyvät henkilöt ovat heidän mukaansa tosiasiallisesti Lukashenkan hallinnon tukijoita. Tiedeyhteistyössä saattaa olla mukana yliopistoja, joiden rehtorit ovat olleet vastuussa opiskelijoiden erottamisista vaalien jälkeisten mielenosoitusten aikana jne. Valko-Venäjällä voi usein olla vaikeaa tietää kuka kukakin on.

Toinen syy, mikä vaikeuttaa opposition mahdollisuuksia haastaa vallitseva valta on Lukashenkan hallinnon aito ja laajalle levinnyt kannatus. Erityisesti ikääntyneet ja maalla asuvat kansalaiset kannattavat presidenttiä. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että vahvasti valtiojohtoisessa taloudessa Lukashenka on onnistunut pitämään näkyvän köyhyyden kurissa sekä takaamaan kansalaisille vaatimattoman, mutta vakaan ja hitaasti paranevan elintason. Valko-Venäjän eläkkeet ovat IVY-alueen korkeimpia ja ne maksetaan ajallaan. Tämän lisäksi valtio pitää hintoja alhaalla ja tukee työttömyyttä torjuakseen kannattamattomia yrityksiä. Yhdessä nämä ratkaisut ovat taanneet sellaista sosiaalista turvallisuutta, jota pieneen kulutustasoon ja autoritäärisiin järjestelmiin tottuneet ikäihmiset arvostavat. Laskun maksamisen mahdollistavat edullisen energian takaava suhde Venäjään sekä itänaapurista löytyvät markkinat valkovenäläisille tuotteille. Saavutusten esittelyä sekä poikkeavien näkemysten esittämisen vaikeuttamista helpottaa kontrolloitu lehdistö, radio ja tv. Internetiin valkovenäläisistä pääsee vain harva.

EU:n harkitsemat kauppapakotteet eivät ole täysin vailla ristiriitoja nekään. Kansainvälinen ay-liike on jo vuodesta 2003 alkaen protestoinut Valko-Venäjällä tapahtuvasta jatkuvasta järjestäytymisoikeuden rikkomisesta, jotka saattavat johtaa ns. GSP-etuuksien peruuttamiseen Valko-Venäjän osalta. Toistaiseksi ainoastaan Myanmarilta on peruutettu ko. etuudet. Neuvosto päättää asiasta piakkoin, mutta jo nyt on selvää, että ainakin vientitulojensa vähenemisestä huolestunut Liettua aikoo vastustaa etuuksien poistoa. Etuuksien poisto olisi erittäin vahva poliittinen ele ja saattaisi vaikeuttaa Lukashenkan asemaa. Ongelmana on kuitenkin se, että kontrolloimansa median kautta presidentillä voisi olla mahdollisuus levittää länsimaiden vastaista propagandaa nyt myös konkreettisella esimerkillä varustettuna, puhumattakaan siitä, että etuuksien poisto näkyisi myös tavallisten valkovenäläisten elämässä.

EU-Vilnasta on matkaa Valko-Venäjän rajalle vain muutamia kymmeniä kilometrejä, mutta rajan takana odottaa toinen maailma. Minskistä Helsinkiin on lyhyempi matka kuin Helsingistä Rovaniemelle. Valko-Venäjää ei saa unohtaa. Avain Valko-Venäjän kysymykseen löytynee vain yhteistyössä Venäjän kanssa, joka käyttää huomattavaa valtaa suhteessa naapuriinsa. EU:n on löydettävä keinoja vaikuttaa Venäjän asenteeseen koskien Valko-Venäjän tilannetta ja Lukashenkan hallintoa. G8 on seuraava keskeinen etappi, jossa asiaa on kyettävä nostamaan esille. Järjestelmä, joka riistää nuoriltaan tulevaisuuden horisontin ja valitsee heidän puolestaan sulkeutumisen, sensuurin sekä elämän pelon ilmapiirissä ei voi eikä saa jatkua ikuisesti.

Velat anteeksi

Kehitysmaiden velkaongelma on YK:n vuosituhattavoitteiden tarkasteluvuonna noussut poliittisen keskustelun keskiöön. Vaikka vuosituhattavoitteiden tarkastelu New Yorkissa ei ollutkaan erityisen rohkaisevaa, on velkaongelman helpottamiseksi kyetty käynnistämään myös konkreettisia toimenpiteitä. Näkyvimpänä näistä voidaan pitää G8-maiden kokouksessaan kesäkuussa käynnistämää aloitetta kehitysavun nostamisesta ja 18 köyhimmän maan velkataakan helpottamisesta.

Kehitysmaat maksavat tällä hetkellä n. 8 kertaa enemmän velanhoitokuluja kuin saavat kehitysapua. Käynnissä on massiivinen resurssien ja varojen siirto köyhistä kehitysmaista rikkaisiin teollisuusmaihin. Paitsi että tämä on moraalisesti äärimmäisen arveluttavaa, on se tarkoittanut heikkeneviä elinolosuhteita ja kehitysmaiden poliittista riippuvuutta velkojamaista ja –tahoista. Tämä on sekä kaventanut demokratian toimintamahdollisuuksia, että kyseenalaistanut sen oikeutuksen, inhimillisistä kärsimyksistä puhumattakaan.

Velkakriisi puhkesi 1980-luvun alussa, mutta sen syyt ovat kauempana, aina siirtomaa-ajoissa asti. Vietnamin sota johti dollarin arvon laskuun, joka kansainvälisessä öljykaupassa tarkoitti öljyntuottajamaiden tulojen laskua. Näiden päätös öljyn hinnan nostosta vuonna 1973 johti öljykriisiin. Tuottajamaiden tulojen kasvu johti lisääntyviin talletuksiin, joka taas loi ongelman länsimaisille pankeille. Korkotaso laski lisääntyvien talletusten myötä ja pankit etsivät uusia markkinoita, joille lainanantopainetta voitaisiin purkaa. Tällaiseksi markkinaksi ilmestyivät kehitysmaat. Kaikki olisi voinut sujua hyvin, ellei öljyn hinta olisi jäänyt entistä korkeammalle tasolle ja ellei samaan aikaan kehitysmaiden vientituotteiden arvo olisi alkanut laskea. Kaupallisten korkojen ja dollarin arvon noustessa velkaloukku oli valmis. Kehitysmaat joutuivat lainaamaan entistä enemmän yhä epäedullisemmin ehdoin vain selviytyäkseen korkomenoista.

Velkataakan kasvaessa suhteettomaksi se alkaa haitata taloudellisen kehityksen mahdollisuuksia. Korkomenoihin käytettävät resurssit ovat poissa julkisten palveluiden, infrastruktuurin tai sosiaaliturvan kehittämisestä. Tämä on johtanut laajamittaiseen köyhtymiseen, yhteiskuntien sisäiseen hajoamiseen, HIV/AIDS-epidemian leviämiseen sekä sosiaaliseen turvattomuuteen ja väkivaltaan. Julkiset investoinnit jäävät pienemmiksi kuin on tarpeen. Monet Afrikan valtiot kuten Mosambik ja Sambia, käyttävät velkalyhennyksiinsä ja korkomaksuihin enemmän varoja kuin koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Näiden maiden on erittäin vaikea saada lainarahoitusta perusteltuihinkaan projekteihin niiden riskitason ollessa erittäin korkea. Investointien tarpeessaan ne joutuvatkin houkuttelemaan ulkomaista pääomaa maahan mm. verovapautuksin. Tästä johtuen verotuloja sekä sitä kautta pääoman kasautumista näihin maihin ei synny.

Erityisesti Afrikan valtioita vaivaa siirtomaavallan ajalta peräisin oleva yksipuolinen ja raaka-ainetuotantoon perustuva tuotantorakenne. Tätä velkaongelma on entisestään pahentanut. Veloistaan selviytyäkseen köyhät maat joutuvat keskittymään ulkomaanviennin vahvistamiseen. Tämä heikentää ruokaturvaa (nälänhädästä kärsivät maat ovat samaan aikaan suuria elintarvikkeiden viejiä) ja on johtanut maaomistuksen keskittymiseen. Pääomatilanteen heikkous estää teollisuuden kehittymisen, joka on tarkoittanut kehitysmaiden jäämistä alkutuottajamaiksi. Kasvanut tuotanto ja kehitysmaiden keskinäinen kilpailu painaa vientituotteiden hinnat alas, joka on puolestaan tarkoittanut nopean tuotannon laajentamisen seurauksena yhä suurempaa ympäristökuormitusta.

Kehitysmaiden velka on paitsi taloudellinen, jopa korostuneemmin poliittinen ongelma. Velkajärjestelyjen perusteella kehitysmaat ovat joutuneet hyväksymään kansainvälisten rahoituslaitosten sekä tiettyjen länsimaiden sanelemat yhteiskuntapoliittiset ratkaisut mm. rakennesopeutusohjelmien myötä. Tämä on ollut liian usein paitsi yhteiskunnallisesti tuhoisaa, myös suora loukkaus näiden maiden kansallista itsemääräämisoikeutta vastaan. Velkakriisin poliittisuus näkyy myös siinä, että sotilaallisesti tai taloudellisesti tärkeiden liittolaisten velkoja on mitätöity halukkaammin kuin vähempimerkityksisten maiden. Hyvinä esimerkkeinä tämänkaltaisesta toiminnasta käyvät mm. Egypti ja Irak.

G8-maiden kokouksessaan esittämä aloite on puutteellisuudestaan huolimatta monin tavoin merkittävä askel. Rohkeampia ja pitemmälle meneviä toimia kuitenkin tarvitaan. Velkahelpotukset tai velkojen täydellinen anteeksianto voisivat antaa paitsi elämisen ja kehityksen edellytyksiä köyhille maille ja niiden kansalaisille, myös merkittävän piristysruiskeen maailmantaloudelle. Velkojen anteeksianto tarkoittaisi lisääntyviä investointeja kehitysmaissa, kasvavia markkinoita kansallisen kulutuskysynnän elpyessä sekä pitemmällä aikavälillä osaamispääoman kasvua.

On luonnollisesti utopiaa kuvitella, että yksin velkojen anteeksianto tai kehitysmaiden julistaminen maksukyvyttömiksi yksin ratkaisisi köyhyysongelman. Sillä olisi kuitenkin huomattavaa merkitystä sekä taloudellisessa että poliittisessa mielessä. Poliittista tahtoa vaikuttaisi olevan enemmän kuin pitkään aikaan, tästä viestivät G8:n lisäksi Tony Blairin asettama Afrikka-komissio, Tarja Halosen puheenjohtama ILO:n globalisaation sosiaalista ulottuvuutta käsittelevä maailmankomissio sekä Helsinki-prosessi. Nyt on aika siirtyä konkreettisiin poliittisiin toimenpiteisiin.