Kiinasta

Burman tapahtumien yhteydessä on puhuttu paljon länsimaiden voimattomuudesta puuttua sikäläisen sotilasjuntan tekemisiin. Apua on toivottu ennen kaikkea Kiinalta, joka on kuulunut diktatuurin harvoihin ystäviin. Kiinalla on intressejä Burman alueella, liittyen raaka-aineista aina sotilaalliseen läsnäoloon Intian valtamerellä. Kiina tekee ulkopoliittisena voimana tuloaan myös muissa osissa maailmaa, erityisesti Afrikassa.

Euroopassa on julkisuuden puitteissa jäänyt verrattain vähälle huomiolle Kiinan nopeasti aktivoitunut diplomatia. Kalevi Sorsa -säätiön perjantaisessa Kiina-seminaarissa puhuneen tutkija Jussi Raumolinin mukaan Kiina lainoittaa monia afrikkalaisia valtioita erittäin suurilla summilla samalla kun se on pyrkinyt läheisempään yhteyteen mm. Intian kanssa. Näissä kahdessa valtiossa asuu yhteensä lähes 40% kaikista maailman ihmisistä ja niiden molempien taloudet kasvavat nopeasti. Motivaationa on paitsi johtajuus kyseisten maiden joukossa kansainvälisessä politiikassa, myös erityisesti Kiinan talouskasvunsa jatkamiseen tarvitsemien resurssien turvaaminen.

Kiinan oma ihmisoikeustilanne ei ole edelleenkään häävi. Mielenosoitusten hajoittaminen, kuolemantuomiot, työntekijöiden vapaan järjestäytymisen puute, sensuuri tai ihmisten häädöt rakennusprojektien tieltä ovat edelleen surullista arkipäivää monille kiinalaisille. Todellista monipuoluedemokratiaa ei sitäkään ole näköpiirissä. Toisaalta Kiinaa on vaikea arvioida ja arvottaa reilusti länsimaisesta, historiallisesti erittäin nuoresta ja vauraasta yhteiskunnasta käsin.

Kiinaa tarkastellessa, ja sen kehitystä arvioidessa, tulisi aina ottaa huomioon historia. Kiinalainen yhteiskunta ja kulttuuri ovat tuhansia vuosia vanhoja. Viimeisestä 2000 vuodesta tunnettua historiaa Kiina on ollut taloudellisesti ja kulttuurisesti ylivoimainen poislukien viimeiset parisataa vuotta. Tästä syystä sen nopea nousu maailmanpoliittiseen ja taloudelliseen keskiöön on oikeastaan vain paluuta normaaliin päiväjärjestykseen.

Länsimaista demokratiaa Kiinassa tuskin tullaan milloinkaan näkemään. Mielenkiintoista on sen sijaan Kiinan kommunistisen puolueen sisäinen kehitys. Kommunistinen se on enää nimensä puolesta, "Kiina-puolue" olisikin osuvampi nimitys. Kiinalaisen yhteiskunnan keskustason vallan demokratisoituminen voisikin alkaa puolueesta itsestään. Tällä hetkellä puolueen sisäiset keskustelut ovat erittäin suljettuja ja niistä on vaikea saada tietoa.

KKP:n sisällä tiedetään vaikuttavan usean eri linjan, jotka ovat keskenään hyvin erimielisiä. Sisäisten fraktioiden voimasuhteista ei ole tietoa. On kuultu puheenvuoroja, joissa on viitattu mm. reformismin ja "demokraattisen sosialismin" olevan se tie, joka voisi olla Kiinan tulevaisuuden ohjenuora. Toisaalta kyseinen näkemys on myös tuomittu laajalti. Joka tapauksessa puolueen johtoa kiinnostaa sosialidemokraattinen malli.

Nykyinen julkilausuttu linja, harmoninen yhteiskunta ei päällisin puolin erityisen paljon eroa tämänkaltaisista näkemyksistä, tosin arkipäivän kiinalainen todellisuus tuloerojen räjähdysmäisen kasvun ja ympäristöongelmien keskellä saattaa olla harmoniasta kaukana. Tosin todettakoon, että samaan aikaan kun meillä kauhistellaan Kiinassa kasvavia eroja, on tunnustettava maassa tapahtuneen myös maailmanhistoriassa ennennäkemätön köyhyydestä nouseminen, ainakin, jos tarkastellaan niiden ihmisten lukumäärää, jotka ovat päässeet pois absoluuttisesta köyhyydestä.

Millainen sitten voisi olla tuleva Kiina? Tanskan sosialidemokraattien entinen puheenjohtaja Mogens Lykketoft on esittänyt mielenkiintoisen ajatuksen, jonka mukaan vuoden 2050 Kiina muistuttaisi nykyistä Singaporea. Vauras ja organisoitunut valtio, jota kuitenkin leimaa kova kuri ja yhden puolueen valta. Kiinalainen liittovaltio, joka koostuisi vahvan autonomian alueista, olisi kaunis ajatus vähemmistökansallisuuksien kuten uiguurien ja tiibetiläisten kannalta, mutta vaikuttaa valitettavan utopistiselta.

Joissain länsimaisissa yhteyksissä väistämättömänä pidetty Kiinan demokratisoituminen keskiluokan kasvun myötä ei välttämättä toteudu. Keskiluokalla on kuitenkin tärkeä asema. Mikäli sen odotukset vaurastumisesta ja turvallisuudesta eivät toteudu, seuraa vallankumous. Niin kauan kuin hallitseva puolue kykenee tarjoamaan jatkuvasti paranevan elintason, ei demokratian perään kysellä liiaksi.