maanantaina, syyskuuta 28, 2009

Vaalirahoitus ja puoluetuki

Vaali- ja puoluerahoituskeskustelussa avautui uusi keskustelunaihe kun SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen ehdotti vaalituen kieltämistä paitsi järjestöiltä ja yrityksiltä, myös yksityishenkilöiltä. Myös yksityishenkilöiden tukeen voi liittyä ongelma rahoitusmahdollisuuksien epätasaisuudesta varakkaiden ja köyhien välillä sekä mahdollinen riippuvuusongelma joka voi koskea myös yksityislahjoituksia. Parhaimmillaan yksityislahjoitukset ovat hieno tapa tukea omalta osaltaan demokratian toimintaa, pahimmillaan ne ovat samanlaisia Merisalo-lahjoituksia kuin nyt erilaisten yhdistysten kautta kierrätetyt varat. Jonkinlaiset katot olisivat vähintään toivottavia.

Kysymys ehdokasrahoituksesta on vaalien kannalta keskeisempi, mutta miettiä voidaan myös puoluetuen uudistamista. Malli, jossa puolueiden rahoitus tulisi lähinnä puoluetuesta ja jäsenmaksuista kohtaa vastustusta lähinnä siksi, että sen katsottaisiin suosivan jo olemassa olevia poliittisia ryhmiä ja estävän uusien tulijoiden nousun. Huoli on sinällään nykytilanteeseen nähden hieman näennäinen sillä uudet tulijat eivät nauti merkittävästä yksityisestä tai puoluetuesta nykyäänkään. Pointti "kentälle pääsystä" ja sen vaikeudesta on silti oleellinen.

Pienten puolueiden ja demokratian kannalta keskeisten uusien pelaajien elämän helpottamiseksi puoluetukea voitaisiin kehittää. Puoluerekisteriin merkitty puolue voisi saada omaan toimintaansa tietynlaisen perustuen riippumatta siitä onko kyseinen puolue eduskunnassa vaiko ei. Tämän vastineeksi tarvittavien kannattajakorttien määrää voitaisiin ehkä nostaa jotta nähtäisiin kyseisen liikkeen vastaavan niin suurta sosiaalista tilausta että sen julkinen tukeminen olisi perusteltua. Varsinainen puoluetuki voisi määräytyä edelleen kansanedustajamäärän mukaan, mutta esimerkiksi siten, että ensimmäisestä kansanedustajasta saatu tuki olisi suurempi kuin toisesta ja niin edelleen. Tämä tasoittaisi taloudellisia eroja.

Parannusta voidaan hakea myös vähentämällä kustannuksia. Monissa eurooppalaisissa maissa puolueet saavat vaalien alla käyttöönsä maksutonta tv-aikaa esitelläkseen tavoitteitaan. Tässä yhteydessä puolueita voitaisiin kohdella tasa-arvoisesti, yhtä paljon kaikille. Sama voisi koskea julkisten, maksuttomien mainospaikkojen määrää, joita voisi lisätä. Tällainen toiminta ei maksaisi kenellekään juuri mitään, ei myöskään veronmaksajille, mutta se mahdollistaisi paremman tiedonvälityksen, sanoman näkyvyyden myös vähävaraisille tai pienille yhteiskunnallisille liikkeille sekä vähentäisi rahoituksen hankinnan tarvetta ylipäätään.

Loogista olisi, mikäli vaali- ja puoluerahoituksen suitsimista täydennettäisiin vaalijärjestelmäuudistuksella listavaalin suuntaan. Listavaaliin perustuva järjestelmä, jossa on mahdollista äänestää myös henkilöä ja nostaa häntä listan sisällä on käytössä esimerkiksi Ruotsissa. Tällöin ehdokasrahoituksen tarve käytännössä lakkaisi, mahdollisuudet korruptioon yksittäisten ehdokkaiden ja edustajien kohdalla pienenisivät huomattavasti ja politiikan puitteissa keskusteltaisiin ennen muuta asioista, ei henkilöistä.

lauantaina, syyskuuta 12, 2009

Loppukesän lukemisia

Vanhempainvapaan lomassa on jäänyt aikaa jonkin verran myös lukemiselle. Eräs vaikuttavimpia romaaneja vähään aikaan on Tahar Ben Jellounin Lähtö, joka kertoo marokkolaisen nuoren miehen ja hänen perheensä tarinan. Joka vuosi satoja, ellei tuhansia laittomia siirtolaisia katoaa Välimereen heidän pyrkiessään Eldoradoksi uskomaansa Eurooppaan jonka valot näkyvät omalta rannikolta.

Romaani kertoo Tangerin katujen elämän toivottomuudesta, työttömyydestä ja turhuudesta. Tämä saa kunnianhimoisen nuoren miehen, Azelin, pyrkimään keinoja kaihtamatta Espanjaan. Lähdöstä ja Espanjasta haaveilevat myös hänen siskonsa Kenza, jonka sulhanen hukkui mereen ja nuori tyttö katkaraputehtaassa, josta kertova osuus on kirjan koskettavimpia. Azel ja Kenza pääsevät Espanjaan, mutta unelmat eivät kuitenkaan toteudu. Eurooppa ei ole paratiisi ja erityisesti Azelille täynnä nöyryytystä, ulkopuolelle ajautumista ja lopulta kuolemaa. Henkilöiden kohtaloiden kautta avautuu näköala moniin keskeisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin ihmissalakuljetuksesta ja ihmisarvon vähäisyydestä aina islamismin kannatuksen kasvuun.

Booker-palkinnon vuonna 2008 voittanut Aravind Adigan White Tiger (joka julkaistaan lähiaikoina myös suomeksi) kuvaa slummeista rikkauksiin nousseen miehen, intialaisen liikemiehen Balram Halwain tarinan kirjeiden muodossa. Kirjeet on osoitettu Kiinan pääministerille, joka saapuu valtiovierailulle Intian it-pääkaupunkiin Bangaloreen.

Kirjan alkuosa on satiiria parhaimmillaan ja kuvaa Intian köyhien traagista elämää "Pimeydessä" hauskoin ja rikkain kielikuvin. Kirjan edetessä hauskuus muuttuu kuitenkin karummaksi kuvaukseksi siitä miten köyhyys ja jatkuvat nöyryytykset muuttavat köyhiä ihmisiä häikäilemättömiksi roistoiksi, Halwain muiden mukana. He eivät niinkään kaipaa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta yleensä, vaan etuoikeutettua asemaa myös itselleen. Kun menestystä lopulta tulee, nähdään yhteiskunnan köyhien ongelma nähdäänkin köyhissä ihmisissä itsessään, "häkkiin suljetuissa kanoissa".

Erinomaiset naurut tragikoomisessa paketissa tarjoaa myös John O'Farrellin teos intohimoisen Labour-puolueen kannattajan elämästä poliittisena aktivistina Thatchetin Britanniassa. Things can only get better - eighteen miserable years in the life of a Labour supporter -teos on eräänlainen dokumenttiromaani nuoresta miehestä joka havaitsi Britannian Labour-puolueen olevan henkisen kotinsa juuri silloin kuin puolue ajautui oppositioon 18 vuodeksi vuosina 1979-1997.

O'Farrell kuvaa ratkiriemukkaasti Labour-puolueen ja laajemman englantilaisen vasemmiston haasteita jotka eivät välttämättä erityisen paljon poikkea tämän päivän suomalaisen vasemmiston haasteista. Jännite arvopuolueen ja työväenpuolueen välillä on arkipäivää rakennustyömaalla jossa ihaillut aidot työväenluokan edustajat ihailevat ja kannattavat avoimesti konservatiivien Thatcheria. "I was the one with the posh voice pathetically arguing liberal social policies while all the working-class people were arguing for the abolition of trade unions and unemployment benefit.... It was the strength which appealed to the builders I worked with. They didn't say they voted Conservative, they said they voted for Maggie."

Oman ideologisen kasvutarinan ja puolueen toistuvien, äärimmäisen hauskalla tavalla kuvattujen epäonnistumisten joukossa O'Farrell kuvaa myös englantilaista yhteiskuntaa ja sen luokkaeroja jotka ovat sosioekonomisisten erojen lisäksi yhtä lailla ja korostuneemminkin kulttuurisia. Kirjan parhaimmistoon kuuluvat myös ajoittain tekstissä kulkevat pohdinnat siitä miksi O'Farrellista tuli Labour-puolueen kannattaja, sosialidemokraatti, ja mikä on modernin sosialidemokraattisen liikkeen tehtävä. Kirja päättyy Labourin valtaisaan vaalivoittoon 1997, jolloin pääministeriksi nousi Tony Blair.

Vasemmiston nykytilasta Euroopassa kirjoittaa filosofisempaan sävyyn myös ranskalainen filosofi ja sikäläisen vasemmiston intellektuaalinen tähti Bernard-Henri Levy, joka ehti muutama kuukausi sitten todeta Ranskan sosialistisen puolueen olevan nykymuodossaan "kuollut". Levy kritisoi teoksessaan Left in dark times - a stand against the new barbarism vasemmistoa liberalismin ja Israelin liiallisesta arvostelusta sekä liiallisesta ymmärtäväisyydestä islamismin "vihreää fasismia" kohtaan.

Levyn teos on selkeästi kirjoitettu kommentiksi ranskalaiseen keskusteluun, sen verran vahvasti hän linkittää vasemmiston ongelmat nimenomaan sellaisen vasemmiston symboliikkaan ja puhetapoihin jollaista esimerkiksi Suomessa ei ole vuosiin ollut enää olemassa. Hänen mukaansa vanhat neljä "refleksiä" tulisi elvyttää, nämä ovat antisemitismin hylkääminen, antitotalitarianismi vuoden 1968 hengessä, antifasismi sekä antikolonialismi. Samalla on hylättävä ajatus jonkinlaisesta "lopullisesta päämäärästä" ja vallankumouksen toivottavuudesta -teologisen politiikan aika on ohi.

Levyn mukaan ideologisen uudistumisen keskeisin sisältö on vapauden ja tasa-arvon yhdistämisessä. Samalla vasemmiston on Euroopassa selkeästi sitouduttava sekularistisen yhteiskunnan periaatteisiin. Tässä yhteydessä Levy keskustelee mielenkiintoisesti suvaitsevaisuuden käsitteestä ja vaatii, uskonnollisen tasa-arvon nimissä, kaikkien uskontojen pitämistä selkeästi erossa valtiollisesta päätöksenteosta. Ihmisoikeuksia ei voida loukata minkään uskonnon nimissä.

Pitkästä aikaa parhaimpiin ja ennen kaikkea selkeimpiin ajankohtaisiin taloutta ja talouspolitiikkaa käsitteleviin teoksiin kuuluu puolestaan Clintonin hallituksen työministeri Robert Reichin teos Supercapitalism - The Battle For Democracy in the Age of Big Business. Reichin keskeinen väite on, että kapitalismi on muuttunut demokraattisesta kapitalismista nk. superkapitalismiksi ja vaikka tämä on tarkoittanut monessa suhteessa taloudellisia voittoja ja valinnanvapauden lisääntymistä niin kuluttajien kuin investoijien näkökulmasta, se on samalla tarkoittanut demokratian merkittävää kaventumista. Yksittäiset ihmiset voittavat kuluttajina, mutta häviävät kansalaisina, ja samalla valta siirtyy demokraattisilta elimiltä yksittäisille pääoman omistajille.

Superkapitalismiin siirtyminen on Reichin mukaan osin poliittisten päätösten tulosta, mutta hänen mukaansa muutos alkoi jo selkeästi ennen Reaganin-Thatcherin aikaa jota usein pidetään uusliberalismin voittokulun alkuna. Demokraattisen kapitalismin "kulta-ajasta", jota luonnehtivat kasvun valtiovetoisuus, neuvottelu ja sopiminen, vakaus, tuottojen jako ja suurtuotannon edut siirryttiin erityisesti teknologian kehittyessä ja deregulaation edetessä jo 70-luvulle tultaessa kohti superkapitalismia. Superkapitalismin ajan yritystoiminnalle ominaista ovat kiristynyt kilpailu, matalammat hinnat ja koon merkityksen väheneminen markkinoillepääsyssä.

Mielenkiintoinen on Reichin huomio siitä, ettei suuri yrityskoko enää tarkoita kuluttajahinnan asettumista korkealle vaan kiristysruuvia nimenomaan suhteessa omiin alihankkijoihin. Superkapitalismia pitää vauhdissa kuluttaja, joka lyhyellä tähtäimellä hyötyy halvemmista hinnoista -ja investoija jolle oleellista on vain yrityksen tuotto. Samalla yleisempää etua tavoittelevat kollektiiviset toimijat kuten ammattiyhdistysliike jäävät hankalaan tilanteeseen -niiden omat jäsenet toimivat kuluttajaroolissaan usein vastoin ay-liikkeen tavoitteita.

Edelliseen liittyen Reich tekee kirjassa erinomaisen analyysin yritysten yhteiskuntavastuusta jota hän pitää merkittävissä määrin tyhjänä puheena. Yritykset eivät toimi sosiaalisesti vastuullisella tavalla, se ei ole niiden tehtävä eikä niiltä tule sitä edellyttää. Yhteiskuntavastuun vaatiminen on poliitikkojen harjoittamaa vastuun pakoilua. Politiikan tehtävänä on määrittää säännöt joiden puitteissa yritykset toimivat.

Oleellista on myös havaita, ettei superkapitalismissa ole kysymys "oikeasta" tai "väärästä". Eri rooleissaan ihmiset sekä hyötyvät että kokevat haittaa kapitalismin muutoksesta -ja joka omalta osaltaan vaikeuttaa muutosta jonka monet kuitenkin kokevat tarpeelliseksi. Osasyy on myös se, että markkinoiden kyky vastata yksilöllisiin tarpeisiin on erittäin hyvä, mutta ne instituutiot, jotka ovat perinteisesti kanavoineet ihmisten näkökulmia kansalaisina ovat heikentyneet. Superkapitalismi on myös työntynyt politiikkaan puolue- ja vaalirahoituksen muodossa. Tämä vaikuttaa korostuneesti politiikan asialistaan jossa päähuomion saavat lähinnä yritysten keskinäisiin kiistoihin liittyvät kysymykset -eivät niinkään kansalaisten murheiden aiheet.

Kirjan päätösluvussa Reich vaatii ennen muuta demokratian vahvistamista. Keskeinen kysymys on ymmärtää etteivät yritykset ole ihmisiä vaan juridisia olentoja. Yritysten inhimillistäminen politiikassa ja julkisessa keskustelussa on merkittävä ongelma, jonka vuoksi politiikassa aletaan puhua "yritysten oikeuksista". Yrityksille ei kuulu muita vastuita kuin lain noudattaminen, eikä niille myöskään kuulu erityisiä oikeuksia. Osana yhteiskunnallista uudistusohjelmaa valtion roolia taloudessa tulee vahvistaa, perustutkimukseen panostaa ja ennen muuta investoida ihmisiin. Demokratian tehtävä on saavuttaa niitä asioita yhteiskuntana joita emme voi saavuttaa yksilöinä markkinoilla. Siksi demokratiaa on suojeltava ja vahvistettava.

perjantaina, syyskuuta 11, 2009

Vielä veroista

Verokeskusteluun saatiin jälleen hyviä sytykkeitä kun VM:n Hetemäen työryhmän odotettu välitarkastelu julkaistiin. Esityksessä oli hyviä linjauksia. Progression periaate halutaan säilyttää ja veropohjan tilkitsemiseksi ehdotetaan tarkasteltavaksi usein parempiosaisten helpommin hyödynnettävissä olevia verovähennyksiä jotka tekevät verosuunnittelusta mahdollista ja turhaan monimutkaistavat järjestelmää. Perushuomiot nimenomaan työn köyhyyttä vähentävästä vaikutuksesta ovat nekin oikeita. Köyhyyttä ei torjuta vain tulonsiirroin.

Kuumaksi perunaksi nousi asuntolainojen korkojen verovähennysoikeus, joka oli listassa tarkasteltavien asioiden mukana. Valmista esitystä aiheesta ei ollut - eikä tuskin seuraavan päivän keskustelujen perusteella ole tulossakaan. Poliitikot laidasta laitaan ilmoittivat vastustavansa vähennyksen poistoa ja uutisissa näytettiin "kansalaista" edustavaa kolmikerroksisen talon rakentajaa joka purki pahaa mieltään aiheesta ja kertoi olevansa todella suurissa vaikeuksissa mikäli vähennys poistettaisiin. Varmasti.

Verovähennysoikeus on kieltämättä yksilönäkökulmasta mukava olla olemassa ja takuulla tarpeenkin monille. Myös allekirjoittanut nauttii siitä. Asuntolainojen verovähennysoikeuden olemassaololle ei kuitenkaan ole oikein löydettävissä oikeudenmukaisuuteen liittyviä perusteita. Kyseessä on tuki omistusasujille, jotka keskimäärin ovat paremmin toimeentulevia kuin vuokralla-asujat, jotka puolestaan eivät saa vastaavia vähennyksiä omiin asumismenoihinsa.

Vähennys tukee myös pankkeja koska se auttaa ihmisiä ottamaan suurempia lainoja, ja samalla ajaa osaltaan asuntojen hintoja ylöspäin. Hetemäen kalvojen mukaan vähennyksen merkitys valtion taloudelle on 490 miljoonaa euroa vuodessa. Se on kaksi kertaa enemmän kuin arvioitu päivähoitomaksujen poisto. Samaan aikaan lehdistä luetaan vanhustenhoidon tilasta resurssipulassa, ryhmäkokojen kasvusta kouluissa ynnä muusta.

Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen kirjoitti Helsingin Sanomissa muutama päivä sitten siitä, miten ihmiset mielipidetiedusteluissa kertovat valmiutensa maksaa veroja luodakseen yhteiskuntaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Äänestyskopissa tai muussa omassa toiminnassa nämä arvot eivät sitten kuitenkaan näy. Verokeskustelu osoitti sen, että poliitikot ovat tästä niin vakuuttuneita ettei kukaan edes yritä järkiperusteilla.