Luopumisia

Politiikan eturivistä on viime viikkojen aikana poistunut kaksi naista, työministeri Tarja Cronberg, joka ilmoitti siirtyvänsä syrjään vihreiden puheenjohtajan paikalta, sekä uudempana ja yllättävämpänä opetusministeri Sari Sarkomaa.

Cronberg perusteli ratkaisuaan sukupolvenvaihdoksen tarpeella, joka ottaen huomioon vihreiden ikärakenteen tuntui melko kaukaa haetulta perusteelta. Eikö Cronberg juuri valittu aikoinaan siksi, että hän laajentaisi puolueensa yksipuolista kannattajakuntaa ja onnistuisi puhuttelemaan myös iäkkäämpiä ja maakunnissa asuvia ihmisiä? Tämä projekti vihreiltä on edelleen melkoisen pahasti kesken. Sarkomaa puolestaan perusteli omaa luopumistaan perhesyillä.

Niin herttaisia kuin molempien perustelut olivatkin, saattaa taustalla olla muita syitä. Pahaa pelkään, että sekä Cronbergin että Sarkomaan taustalla todellinen, tai ainakin merkittävästi vaikuttanut luopumisen syy oli poliittisen pääoman loppuminen. Cronberg ei ole nauttinut suosiota vihreässä kentässä enää pitkään aikaan, ja olisi todennäköisesti kohdannut loppunsa seuraavassa puoluekokouksessa joka tapauksessa. Parempi poistua omin jaloin.

Sari Sarkomaan perheperustelu meni mediassa ja julkisessa keskustelussa läpi täydellisesti ja ilman ikäviä lisäkysymyksiä jos nyt ei vaisuksi jäänyttä tasa-arvokeskustelua lasketa. Näin voi toki olla ja perusteluille on takuuvarmasti katetta. Mutta onko kyse aidosti vain tästä ja nukahtiko vallan vahtikoira väärässä paikassa?

Tuoretta opetusministeri Henna Virkkusta on monessa suunnassa veikkailtu Kokoomuksen seuraavaksi puheenjohtajaksi ja Kataisen manttelinperijäksi kunhan aika koittaa. Jotta tällainen projekti voisi onnistua, on sisäänajo aloitettava ajoissa. Ja mikäpä olisi parempi paikka profiloitua kuin opetusministerin paikka Kokoomukselle (tai kelle tahansa) tärkeällä kentällä, jossa on mahdollisuus esiintyä jo sisältöjenkin puolesta tulevaisuuden tekijänä?

Hyvän profiilinnostopaikan omaamisen lisäksi Sarkomaalla oli myös poliittisia vaikeuksia. Aikuiskoulutusuudistus seisoo, koska minkäänlaista poliittista suuntaa ei työllä ole. Perusopetuspuolella Sarkomaa aloitti koko ministeripestinsä hylkäämällä ainoan aidosti luokkakokoihin vaikuttavan tekijän eli kokojen säätelyn lailla. Listaa voisi jatkaa. Mikään näistä ei toistaiseksi olisi varmastikaan ministeriä kaatanut, mutta vaalikauden loppua kohti hankaluudet olisivat kasaantuneet.

Ehkä syyt olivat pelkästään henkilökohtaisia, voivat ollakin. Mutta kysymyksiä voi silti esittää. Jos syyt eivät olleet vain omia ja herttaisia, voivat Kokoomuksen spin doctorit taas ottaa uuden komean sulan hattuunsa - mission accomplished.

Ruumiinavaus

Tomu on alkanut laskeutua eilisen vaali-illan jäljiltä ja on aika laskea voitot ja tappiot. SDP sai takkiinsa. Kehyskunnissa ja pienillä paikkakunnilla kannatus pysyi samana tai jopa nousi, mutta suurissa kaupungeissa tuli turpiin. Espoon tilanne oli osin odotettu, mutta tappion rajuus erityisesti Helsingissä ja Turussa yllätti. Media keskittyy tänään Keskustan tappioon, mutta tulos antaa ajateltavaa myös demareille.

Miksi näin kävi? Ensinnäkin maahanmuuttopolitiikka nousi ensimmäistä kertaa vaalien katvealueella keskusteluun. Suuret puolueet karttavat aihetta kuin ruttoa, koska katsovat että mikäli keskustelu avattaisiin kunnolla julkisuudessa, ei voittajia olisi. Fakta on kuitenkin se, että erityisesti verkossa aihe on keskusteluttanut jo pitkään ja hartaasti. Kun perussuomalaiset ovat puheenjohtajansa johdolla nyt saaneet uskottavan puolueen leiman, ovat maahanmuuttopolitiikalle kriittiset ehdokkaat löytäneet hyvän väylän tavoitteidensa edistämiseen. Jussi Halla-ahon valinta Helsingin ja Maria Lohelan Turun valtuustoon pitää huolen siitä, että tämä keskustelu tulee nyt politiikan keskiöön. Tämä muutos on pysyvä ja merkitsevä.

Jokin aika sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan suomalaiset nuoret jakaantuvat kolmeen ryhmään. Yhtäällä ovat "menestyjät", joita yhdistää usko omaan pärjäämiseen ja markkinatalouteen sekä kilpailuun. Toisaalla ovat eettiset, maailman tilasta huolestuneet ihmiset, jotka uskovat kuluttajavaikuttamiseen ja ovat erityisen kiinnostuneita ympäristökysymyksistä. Kolmas ryhmä ovat konservatiivisia ja maskuliinisia arvoja kannattavat. Näissä vaaleissa oli kolme kovaa, Kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset.

Menestyvä puolue tarvitsee identiteetin. Sitä SDP ei ole kyennyt viime aikoina itselleen luomaan. Sama vaivaa Keskustaa, ja tämä näkyy molempien vaikeutena houkutella uusia äänestäjiä omaan leiriinsä. Tarvitaan positiivisia symboleja, mitä tarkoittaa olla demari, mitä se kertoo minusta ihmisenä? Puoluevalinta on myös identiteettiteko. Individualistisena aikana tällä on merkitystä. Vaalien voittajapuolueita tarkastellessa nähdään, että niihin liittyy tarina. Vaalien häviäjien tarinat ovat parhaimmillaankin epäselviä.

Kataisen Kokoomus voitti vaalit, mutta huomattavaa on, että edes se ei edennyt sellaisella tavalla kuin olisi voinut kuvitella. Enemmän kuin heidän hyvyydestään kyse oli muiden suurten puolueiden romahtamisesta. Finanssikriisin hiipiessä myös perusniemisten elämään Katainen onnistui esiintymään uskottavimpana talousihmisenä, herättämään luottamusta. Kun ajat kääntyvät vaikeiksi, luotetaan jälleen raikkauden ja tuoreuden sijasta oletettuun asiantuntijuuteen. Jutta Urpilainen ei ehtinyt tätä uskottavuutta riittävästi luomaan hyvästä ja kovasta yrityksestä huolimatta. Tämä ajoi liikkuvat äänestäjät muualle, tai pikemminkin ei onnistunut tuomaan heitä takaisin.

Huomionarvoinen on myös vihreiden erinomainen menestys tärkeillä paikkakunnilla. Tämä tapahtuu täysin puheenjohtajasta riippumatta. Cronberg on ollut tv-tenteissä parhaimmillaan näkymätön, pahimmillaan surkea. Tällä ei kuitenkaan näytä olevan mitään merkitystä vihreiden vaalituloksen kannalta. Kasvava kone tekee vaalista toiseen hyvää ja uskottavaa tulosta. Menestys liittyy hyvään julkisuuskuvaan, mutta ennen muuta jo edellä mainittuun identiteettiin. Vihreitä äänestämällä saat hyvän omantunnon sekä positiivista erottumisarvoa.

Kaiken kaikkiaan Suomen poliittinen kartta koki varsin suuren muutoksen. SDP on trendinomaisessa laskussa ja hankalassa kahden rintaman sodassa. Mitä nyt tarvitaan on rauhallinen ja uusi yhteiskunta-analyysi, periaatteiden tarkastelu uudessa tilanteessa ja toimenpideohjelman rakentaminen tämän mukaan. Tämän prosessin tulisi olla kerrankin riittävän osallistava, jotta veneen soutaminen samaan suuntaan onnistuisi. Vaalitäkyillä ja eklektisillä lupauksilla voidaan pelastaa paikka sieltä ja paikka tuolta eri vaaleissa, mutta mikäli halutaan "astua johtoon", on huolellisemman työn paikka.