Isännän ääni

Timo Soini vastasi lauantain uutisesta eurovaalien suhteen. "Suoraselkäinen kansanmies" käänsi takkinsa toisen kerran päättäen lähteä ehdokkaaksi ja tällä kertaa ottaa myös paikan vastaan. Toki vain palatakseen hieman yli vuoden kuluttua takaisin eduskuntaan. 

Soini perusteli ehdokkuuttaan totutulla uholla ja rehvakkuudella, mutta todellinen syy taisi olla pelko. Perussuomalaiset ovat olleet yhden miehen puolue, jossa Soini on käytellyt ehdottoman isännän ääntä ja kyseessä vaikuttaa olevan selkeä linjanveto ja viesti sen suhteen että näin on jatkossakin. Ilmiö, jonka seuraus eilinen esitys on alkoi syntyä hieman ennen viime eduskuntavaaleja, jolloin verkossa jo muutamia vuosia aktiivisina toimineet ja hyvin verkostoituneet monikulttuurikriitikot löysivät puolueen. 

Suomalainen avoimen kansallismielinen ja erityisesti islam-kriittinen liike on kärsinyt pitkään johtajaongelmasta sekä uskottavan kanavan puitteesta. Kukaan ei ota vakavasti Olavi Mäenpäätä tai Väinö Kuismaa, molemmat antoivat koko ajattelusta ja samalla ihmisistä suorastaan säälittävän kuvan. Vasta Jussi Halla-ahon esiinnousu Scripta-bloginsa myötä antoi liikkeelle henkisen johtajan jota ei suoraan naurettaisi ulos keskusteluista. Ymmärrys Halla-ahon merkityksestä mobilisoi hänen ympärilleen suomalaisessa politiikassa harvinaisen henkilökultin joka oli aktiivisten verkkokeskustelijoiden nähtävissä jo paljon ennen kuin Helsingin Sanomat hänestä uutisoi. 

Useat yritykset perustaa kansallismielinen ja maahanmuuttovastainen puolue ovat jääneet Suomessa lähinnä edellä mainituista syistä yrityksiksi. Perussuomalaiset sen sijaan tarjosivat toimivan, jo puoluekarttaan tukevasti asettuneen liikkeen jonka puitteissa oli myös ymmärtämystä maahanmuuttovastaisille teemoille. Alkuun Soini ja Halla-ahon vanavedessä mukaan tulleet hyötyivät toisistaan merkittävästi. Soini nosti sisällöllisesti tyhjillä mutta retorisesti nerokkailla puheillaan ja kirjoituksillaan puolueen yleistä profiilia samalla kun nouseva ja kärjistyvä monikulttuurikriittisyys kanavoitui nimenomaan perussuomalaisiin. Yhden miehen puolueessa kahden kärjen nousu on kuitenkin vaikea paikka, ja jossain vaiheessa linjavalinta on tehtävä.

Perussuomalaisten kahdesta siivestä on kirjoiteltu aiemminkin. Yllättävää oli kuitenkin ehkä vain kaiken nopeus. Oli selvää, että selkeästi erilaisella agendalla ja erilaisilla kärjillä varustettujen ryhmien mittelö puolueen suunnasta tulisi jossain vaiheessa esiin. Se, että näin kävi jo eurovaalien alla, oli yllätys. Soinin ratkaisu kertoo kahdesta asiasta. Siitä, että hän haluaa katkaista Halla-ahon ja hänen kannattajiensa mahdollisuudet nousta merkittäväksi linjaavaksi voimaksi puolueen sisällä heti alkuunsa, ja että kyseessä oli jo nyt niin merkittävä painostusvoima, että hänen piti sitoa kyseiseen ratkaisuun oma painoarvonsa ja panoksensa.

Seuraavat siirrot ovat mielenkiintoisia. Mitä tapahtuu maahanmuuttokriittiselle äänelle? Lupaava alku perussuomalaisten piirissä sai selkeän kolhun. Onko tarvetta järjestäytyä uudelleen, oman johtajan alle? Toinen kysymys on kestääkö Soinin julkisuuskuva? Jo eilisessä tiedotustilaisuudessa nähtiin parhaasta terästään jäävä puoluejohtaja. Kun muut keräävät varmuutta ja selkeyttävät linjaansa, menettääkö Soini sitä? Tempoilu, poukkoilu ja opportunismi eivät jää näkymättä ikuisesti vaikka ne kuinka verhoaisi EU-vastaiseen uhoon. 

Kannatusarvioita

Viimeisimmät YLEn uutisten julkaisemat gallupit puolueiden kannatuksesta jatkavat pääpiirteissään samaa suuntaa kuin mihin kunnallisvaalit jäivät. Kokoomus jyrää suosionsa huipulla, kun taas keskeisimmät kilpakumppanit SDP ja Keskusta tarpovat matalamman kannatuksen suossa. Muutokset ovat melkoisia, kun vertaa tilannetta parin vuoden takaiseen. Joka toki osaltaan lohduttaa siinä, että kaksi vuotta on pitkä aika ja suunta voi olla myös toinen.

Kuten kuntavaaleissa, myös nyt sosialidemokraattien pudotusta pehmentää Keskustan jääminen alle. Ongelmia se ei silti poista. Mielenkiintoista kuitenkin on, että sama ilmiö koski aiemmin Keskustaa, jonka peräkkäiset vaalitappiot jäivät sosialidemokraattien mittavampien romahdusten varjoon. Kuntavaaleista lähtien tämä asetelma on kääntynyt päälaelleen. Ilmiö näkyy myös pääministeriveikkauksessa. Punamullan paluuta ennustaa harva, mutta pieni enemmistö niistä jotka ennustavat, uskovat pääministerin nimen olevan tässä hallituksessa Jutta Urpilainen.

Pääministeri Vanhaselle mittaukset eivät siis kerro hyvää. Pääministerin viime päivien näkyvät ulostulot onkin hyvä lukea myös tätä taustaa vasten. Viimeisimmässä blogikirjoituksessaan Vanhanen jatkaa nykymuotoisen kapitalismin kritisointia eurooppalaisen korkean tason seminaarin innoittamana. Linjaukset ovat toki tervetulleita, mutta ovatko ne uskottavia? Viime eduskuntavaalien alla SDP koki tuntuvasti sen, miten hyvät ja usein peräänkuulutetutkin tavoitteet eivät kanavoidu kannatukseksi, jos ihmiset eivät luota niiden vilpittömyyteen. "Miksette ole aiemmin tehneet, kun olette vallassa olleet?" Hyvä kysymys Vanhasen osalta kuuluukin, onko hän muutoksessaan luotettava?

Jos Keskustan alamäki olikin päivän ykkösuutinen, niin kakkosuutiseksi nousee perussuomalaisten jatkuva nousu. Vasemmistoliiton putoaminen pikavauhtia nelospuolueesta kuudenneksi lienee veljille vasemmalla katkera pilleri nieltäväksi. Suomessa on ehdottomasti olemassa markkinarako perussuomalaisten kaltaiselle puolueelle ja kuten aiemminkin todettua, muutoksen jäädessä pysyväksi ilmiö vaikuttaa suomalaisen politiikan valtasuhteisiin merkittävästi. Perussuomalaisten hajanaisuus puheenjohtajansa taustalla todennäköisesti kuitenkin vähentää ilmiön todellista poliittista merkitystä erityisesti paikallistasolla. Mikäli perussuomalaiset joskus vedettäisiin valtiollista vastuuta kantamaan, voi liikkeen kannatus sulaa kuten edeltäjänsäkin. Onko tähän edes halua, on hyvä kysymys. Soini saattaa kuitenkin omalta osaltaan olla merkittävä tekijä pääministeriä vaihdettaessa.

On oletettavaa, että jatkuvasti kiihtyvä lomautus- ja irtisanomissuma tulee näkymään eri puolueiden kannatuksessa seuraavia eduskuntavaaleja lähestyttäessä. Eilen yt-neuvottelutiedon sai päivän aikana 10 000 suomalaista. Sosialidemokraattien analyysi talouden tilasta ja taantuman vakavuudesta on jopa värittymättömien silmälasien takaa ollut hallitusta edellä, jonka valtionvarainministeri, ensin haukuttuaan "miljardihuutokaupan", joutunee toteuttamaan lähes opposition vaatimusten tasoiset panostukset elvytykseen. Nähtäväksi jää, miten tämä reaalimaailman onnistuminen kanavoituu -vai kanavoituuko- pääoppositiopuolueen kannatukseksi keskipitkällä aikavälillä, ja toki vastaavasti näkyykö tilanteen alkuperäinen aliarviointi ja jatkuva perässäjuoksu Kokoomuksen kannatuksessa. Voisi kuvitella, ettei mustaa voi ikuisesti valkoiseksi selittää.

Vaalianalyysia viikonvaihteeksi

HS:n tänään julkaiseman gallupin mukaan suuret puolueet etenevät tasavahvoina kohti kuntavaaleja. Se, miten lopulta vaaleissa käy, ratkeaa ennen muuta ehdokasasettelussa. Myöskin valtuustopaikkojen ja äänimäärien epäsuhta vaikeuttaa keskustelua siitä, kuka lopulta kunnallisvaaleissa voittajaksi selviytyy. Äänissä viime vaaleissa suurin oli SDP, mutta Keskustalla oli valtuutettuja lähes tuplaten demareihin verrattuna. Keskusta on omalla tuhatluvullaan valtuustopaikoissa tänäkin vuonna, vaikka vaalitappio äänimäärissä häämöttääkin.

Puolueiden suuruusjärjestyksen kannalta merkittävintä on Perussuomalaisten kannatuksen nousu, joka syö kaupungeissa ennen muuta sosialidemokraattien ja maaseudulla Keskustan kannatusta. Kuten aiemmin analysoitua, tarkoittaa Soini-ilmiön mahdollinen pysyvyys hyvin todennäköisesti Kokoomuksen pysyvää suurimman puolueen asemaa sekä demareille ja Keskustalle jatkuvaa kahden rintaman sotaa .

SDP:n kannatuksen laahaamisesta on puhuttu paljon, mutta gallupeja katsellessa suunta, mihin vakiintuneet äänestäjät siirtyvät, on selvä. Uusien äänestäjien houkuttelu vaikuttaa kyllä pikku hiljaa tuottavan tulosta, muttei näy kannatuskäyrissä, jos toisessa laidassa käy kato. Taloon onkin vaikea rakentaa uusia siipiä mikäli sokkeli murenee. Muualle tähyilevien joukossa on korostuneesti duunarimiehiä ja eläkkeensaajia, jotka ovat kokeneet jääneensä syrjään demarien hallituskauden aikana ja joita oppositiopolitiikka ei ole toistaiseksi onnistunut vakuuttamaan tai edes tavoittamaan. Ja kun unelmointi kohtaa "suoran puheen", joksi monimutkaisten asioiden populistista yksinkertaistamista nykyään turhan usein kutsutaan, saattaa edellinen jäädä kakkoseksi. SDP tarvitseekin luottamuksen ansaitakseen korostuneesti konkretiaa ja tekoja.

Kunnallisvaalien suhteen SDP:llä ei pienemmissä kaupungeissa ole Perussuomalaisten kanssa hätää. Tästä pitää ehdokasasettelu tehokkaasti huolen -mikäli demarit sen kykenevät asiallisesti hoitamaan. Sen sijaan suuremmissa kaupungeissa voi siirtymiäkin tapahtua, ellei SDP kykene vakuuttamaan ja aktivoimaan peruskannattajiaan. Suurten kaupunkien siirtymätkään eivät juuri valtuustopaikkoihin vaikuta, mutta ne näkyvät yleisissä ääniosuuksissa. Ja niillähän vaalien jälkeen mediassa politiikkaa tehdään, mitataan onnistujia ja epäonnistujia -ja kasataan tulisia hiiliä niiden päälle, jotka ovat kipparoineet karille karahtaneita laivoja.

Totuus on, ettei SDP, tai mikään muukaan suurempi puolue kansallisena liikkeenä kykene sen paremmin voittamaan kuin häviämäänkään kunnallisvaaleja. Puolueet kykenevät luomaan tiettyjä, hyvin yleisellä tasolla liikkuvia poliittisia suuntaviivoja, sekä käymään yleistä huomio- ja imagokampanjaa, jolla voidaan luoda yleistä positiivista suhtautumista listan ehdokkaita kohtaan. Linjakas ja tukeva oppositiopolitiikka valtakunnanpolitiikassa tukee kuntavaalityötä, ei tee sitä. Poliittiset ratkaisut tehdään paikallisesti, ja paikallisesti myös äänestetään paikallisia ehdokkaita. Mikäli ehdokkaita ei ole, tai aktiivinen vaalityö ja paikallinen teemoittelu jää tekemättä, turpiin tulee vaikka kampanjaa vetäisi Karl Rove. Sama pätee toisinkin päin.

Soini tietää mahdollisuutensa ja vetää yhden miehen voimille varmasti käyvää kampanjakiertuetta ehdokkaiden saamiseksi ympäri maata. Muuten galluptulokset jäävät realisoitumatta. Perussuomalaisten puheenjohtajan viimeaikaiset, hyvin julkisuutta saaneet ulostulot ovat olleet asiallisia ja kohderyhmille sopivia, lähiöiden perusparannuksista veronkevennysten kokoluokan arvosteluun. Sosialidemokraattien tulee vastata Perussuomalaisten puheenjohtajan haasteeseen tukevilla ja monipuolisilla ehdokaslistoilla sekä rakenteellisilla teemoilla liittyen työllisyyteen, asuntopolitiikkaan sekä palveluiden laatuun ja vaikuttavuuteen. Mikäli luottamus vaaleissa saadaan, pitää myös olla poliittista tahtoa viedä näitä vaatimuksia läpi -muuten kenttä on jälleen auki leuan louskuttajille.

Muutamissa kaupungeissa Perussuomalaiset tulevat todennäköisesti nousemaan valtuustoon useamman henkilön voimin vaikka vaalikamppailussa tapahtuisi mitä tahansa. Yksi tällainen paikkakunta on Tampere, jossa listaa vetää pormestariehdokkaana kansanedustaja Pertti Veltto Virtanen. Tämä asettaa myös mielenkiintoisen kysymyksen siitä miten populistipuolueeseen ja sen edustajiin tulevissa valtuustoissa suhtaudutaan ja kenen kanssa heitä kiinnostaa leikkiä -vaiko kenenkään? Mielenkiintoista on myös nähdä, ovatko nousevat tähdet vanhan kansan vennamolaisia vaiko uuden polven maahanmuuttokriitikoita -ja mitä merkitystä tällä näille asetelmille on.

Kuvassa Norjan perussuomalaisten, Fremskrittspartietin, logo.

Perussuomalaiset

Suomen puoluekentässä on tällä hetkellä kaksi mielenkiintoista puoluetta. Toinen on johtajansa uudistanut SDP, joka pyrkii eduskuntavaalien täystyrmäyksen jäljiltä uuteen alkuun. Toinen puolestaan on viime aikoina kannatustaan nopeasti nostanut perussuomalaiset, joka näyttää vakiinnuttavan kannatuksensa 5%:n yläpuolelle ja on YLEn mittausten mukaan Suomen kuudenneksi suurin puolue, kristillisten ja hallituspuolue RKP:n yläpuolella.

Mitä perussuomalaisten nousu tarkoittaa ja miten se vaikuttaa suomalaiseen poliittiseen todellisuuteen? Lähin vastine kyseiselle puolueelle löytyy Norjasta, jossa Fremskrittspartiet on sosialidemokraattien jälkeen parlamentin toiseksi suurin puolue. Puolueen linja perustuu ennen muuta maahanmuuttajakriittisyydelle ja julkisten menojen lisäämisvaatimuksille aidon populistiseen tyyliin. Kuten Suomen-vastineensa, myös FrP on karismaattisen vetäjän luomus. Carl I. Hagen toimi puheenjohtajana vuosina 1978-2006, jolloin puolue vaihtoi puheenjohtajansa. Kaikki odottivat kannatuksen romahtamista. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut. Hallitusvastuussa puolue ei ole ollut.

Norjassa Fremskrittspartiet söi oikeiston kannatusta, erityisesti sikäläistä kokoomusta Höyrea, ja vasemmistopuolueet keskustalla vahvistettuna kykenivät viime vaaleissa saavuttamaan enemmistön ja muodostamaan punavihreän hallituksen. Mutta käykö näin Suomessa? Tuskin. Perussuomalaisten suurin kannatuspotentiaali löytyy politiikkaan pettyneistä sekä niistä ihmisistä, jotka kokevat jäävänsä jalkoihin etenevän globalisaation ja kansainvälistymisen myötä. Nämä ihmiset, jos yleensä äänestävät, äänestävät useimmiten vasemmistopuolueita. Maaseudun kapinalliset taas eivät ole kokoomuslaisia hekään, vaan keskustalaisia.

Kunnallisvaaleissa perussuomalaisten kannatus on ollut heikkoa, koska organisaatio on ollut ja on edelleen heikko. Timo Soinia voi äänestää vain Espoossa, muualla maassa listat ovat joko olleet tyhjiä tai sitten niiltä on löytynyt henkilöitä, jotka eivät ole lähipiirissään juuri luottamusta herättäneet. Tämä tilanne saattaa kuitenkin olla pikku hiljaa muuttumassa. Vaikka listat ovatkin koostumukseltaan vieläkin varsin erikoisten tyyppien yhdistelmiä, niitä kuitenkin on ja niille alkaa löytyä paneelikeskustelukelpoisia vetureita myös puheenjohtajan paikkakunnan ulkopuolelta.

Tony Halmeen pudottua eduskunnasta monelta jäi huomaamatta se, etteivät perussuomalaiset olleet kaukana paikasta Helsingissä nytkään. Mutta toisin kuin 2003, vuonna 2007 ei äänestetty henkilö Halmetta, vaan ennen muuta puoluetta. Listan kärjessä, tosin valitsematta jääneenä, oli Helsingin yliopistolla tutkijana työskentelevä tohtori, aggressiivisena islam- ja maahanmuuttokriitikkona tietyissä piireissä tunnettu Jussi Halla-aho, joka sai yli 2000 ääntä. Huomionarvoista on se, ettei Halla-aho ole ainakaan vielä yleisesti tunnettu henkilö eikä perussuomalaisen populistin arkkityyppi. Silti hänen äänisaaliinsa oli huomattava ja lista miltei kantoi hänet eduskuntaan.

Perussuomalaisten tulevaisuuden kehitys on erityisen mielenkiintoinen. Timo Soini on nyt puolueen kiistaton yksinvaltias, mutta taustalla tapahtuu. Ovatko perintöprinssit, naisiahan puolueessa ei ole, maaseudun vennamolaisen perinteen jatkajia, jotka elävät ennen muuta köyhän asian ajamisesta, vai ottaako puolueen aikanaan haltuunsa vielä pieni, mutta aktiivinen kansallismielisten joukko, jolta on toistaiseksi puuttunut uskottava poliittinen kanava ja jotka nyt alkavat löytää perussuomalaiset sen osoittautuessa potentiaaliseksi väyläksi. Ja mitä tuolloin tapahtuu, niin puolueen politiikalle, toimintatavoille kuin kannatuksellekin?

Perusanalyysi onkin se, että mikäli SDP ei onnistu löytämään hieman hakusessa olevaa otettaan rakennemuutoksen kynsissä painiviin duunareihin sekä politiikkaan pettyneisiin kansalaisiin, eikä onnistu käsittelemään onnistuneesti koko ajan tärkeämmäksi nousevaa kysymystä maahanmuuttajien integroitumisesta on olemassa riski, että perussuomalaiset nousevat aidosti merkittäväksi poliittiseksi voimaksi. Mikäli samaan aikaan Kokoomuksen vetovoima ei oleellisesti pienene, tullaan tilanteeseen, jossa perussuomalaisten kannatuksen kasvu betonoi ruiskukkapuolueen pysyvästi Suomen suurimmaksi puolueeksi. Soini ja hänen porukkansa onkin otettava vakavasti.

Suunsoittaja Suuri

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on älykäs mies. Niin poliittisesti kuin muutenkin, onpa esitetty arvioita, että toisenlaisella puoluevalinnalla mies olisi patsastellut pitkään ministerinä. Hän on kuitenkin valinnut suunsoittajalauman vetämisen todellisen vaikuttamisen sijaan, tosin tälle valinnalle on olemassa monia perusteita.

Loka Laitinen luonnehti aikanaan Perussuomalaisia "politiikan kuumemittariksi". Perussuomalaisten puoluetta tuskin olisi olemassa, tai se ei ainakaan olisi eduskuntapuolueiden joukossa ilman Soinia. Kuten Perussuomalaisten edeltäjäpuolueet, nykyinenkin puolue on yhden miehen show. Tästä se myös elää, kuten Soinikin todennäköisesti hyvin tietää. Eduskuntaryhmän kasvu kolmesta edustajasta viiteen voisi olla Soinille ja sitä kautta koko puolueelle jopa uhka, ellei porukka koostuisi niin värittömistä ja mitäänsanomattomista edustajista mitä se nyt tekee. Tuolla kokoonpanolla puheenjohtaja tulee edelleen olemaan ainoa kasvo ulospäin ja ainoa mielipiteen muodostaja.

Kun Soini laukoo yksinkertaistuksiaan, pidetään tätä "suorana puheena". Minusta Soinin aika ajoin aidosti hauskat lausahdukset ovat kuitenkin erittäin tarkkaan laskelmoituja. Soini tietää, ettei mikään vakavasti otettavista puolueista esitä vaikkapa EUsta eroamista, kuten ei suurin osa kansastakaan. EUsta ei pidetä, mutta sen merkitys ymmärretään, näin uskon Soinin itsensäkin ajattelevan shownsa takana. Hän ei kuitenkaan tavoittelekaan enemmistöä, vaan suurehkoa vähemmistöä. Tällä hän maksimoi oman näkyvyytensä ilman, että vastuunkantoa ja omaan huutoon vastaamista tarvitsee pelätä.

Soini on harvinaisuus myös siinä mielessä, että hän on yksi vähälukuisista poliitikoista, jotka ovat onnistuneet säilyttämään monien kansalaisten silmissä ryvettymättömyytensä ja luomaan itsestään kuvaa "kansan asioiden ajajana", eräänlaisena politiikan Robin Hoodina. Suomessa tämä rooli on yleensä varattu muille kuin politiikan aktiivitoimijoille. Soinia pidetään sankarina, joka paljastaa poliitikkojen ja virkamiesten likaiset juonet ja puuhat. Se, ettei hänellä ole tarjota mitään konkreettista tilalle, jää verbaali-ilotulituksen alle.

Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä todennäköisemmältä minusta vaikuttaa se, että eräänä taustavaikuttimena Paavo Väyrysen ministerivalinnan taustalla oli Timo Soinin pelko. Perussuomalaiset etenivät vaaleissa erityisesti SDPn mutta myös Keskustan kustannuksella. Väyrysen valinnalla Keskusta saattaa pyrkiä miellyttämään konservatiivisia, EU-vastaisia ja kansainvälistymistä vastustavia maaseudun peruskannattajiaan, joihin Soini vetoaa. Tämä saattaa myös ennakoida Väyrysen roolia tulevassa hallituksessa. Mitä tästä seuraa, on kysymysmerkki. Jyrki Kataisen mitään tarkoittamattomalle "uudistuslinjalle" se ei kuitenkaan tiedä mitään hyvää.

Soini antaa ajattelemisen aihetta myös sosialidemokraateille. Taantuvien teollisuuspaikkakuntien irtisanomisiin tympääntyneet duunarimiehet vaihtoivat näissä vaaleissa joukolla perussuomalaisiin. Tässäkin näkyy demarien kenttäorganisaation ikääntyminen ja harveneminen, työpaikoilla ei enää politiikkaa puhuta, tai puhutaan, muttei tulonjakoon liittyen, joka on alettu mieltää politiikan ulkopuoliseksi asiaksi. Etääntyminen ihmisten arjesta, joka on ollut ammattimaistuneen demariorganisaation ongelma jo jonkin aikaa, realisoitui nyt karusti. Soinista ei ole voikkaalaisten auttajaksi tai tukijaksi, kuten ei hänenkin puolueensa äänillä valtaan autetuista porvareistakaan, mutta hedelmätön protestivaihde voi jäädä makaamaan päälle, ellei SDP kykene ryhdistäytymään myös tällä puolella.

ps. Päivän Lehtola on todella mainio.