Köyhyydestä

Pohjoismaissa, mutta erityisesti Suomessa tuntuu elävän sitkeä käsitys siitä, ettei meillä oikeastaan ole köyhiä. Europarlamentissa vaikuttava Piia-Noora Kauppi (kok) linjasi muutamia vuosia sitten, ettei köyhälle saa taata oikeutta puhelimeen tai elokuvateatteriin. Köyhyys on oma vika, eikä yhteiskunta voi oikeastaan auttaa muuten kuin takaamalla välittömän selviämisen.

Kauppi oli äärimmäisine mielipiteineen varmasti melko yksin, mutta köyhyyden kiistäminen ja siitä puhumatta jättäminen on koko suomalaisen poliittisen kentän ongelma. Hyvinvointivaltiosta ylpeät demarit ovat karttaneet aihetta. Mehän olemme luoneet järjestelmän, joka poistaa tämänkaltaiset anomaliat. Sitäpaitsi köyhyys ei kiinnosta ketään, ei ainakaan liikkuvia äänestäjiä.

Voi olla, ettei köyhyys kiinnosta muita kuin köyhiä itseään, tosin tämä ajatus ei mielipidetiedusteluista juuri tukea saa. Köyhät itse ovat puolestaan suurelta osin menettäneet toivonsa politiikan suhteen. Voi toki myös olla, että Suomesta on absoluuttinen köyhyys suurin osin poistunut. Mutta: köyhyys käsitettynä osattomuutena, sosiaalisen toimintakyvyn rajoittumisena ja jatkuvana ahtautena on merkittävä osa suomalaista yhteiskuntaa. Köyhien joukko on suuri eikä talouskasvusta huolimatta juurikaan pienene. Ja tämä, jos jokin, uhkaa suomalaista yhteiskuntaa.

Veli-Matti Ritakallion tutkimusten mukaan suomalaista köyhyyttä aiheuttaa ennen muuta vähimmäisturvan jälkeenjääneisyys. Ansiosidonnainen turva oli lama-aikana paras suoja köyhyyttä vastaan ja sitä se on myös tulevaisuudessa. Ansiosidonnaiselta putoaminen sen sijaan aikaansaa nopeasti ongelmia. Työttömyyden mukana seuraa usein sosiaalisia ongelmia, häpeää ja katkeruutta. Ja vaikka työpaikkoja syntyykin, kuka haluaa palkata pitkäaikaistyöttömän? Hänessähän on pakko olla jotain vikaa.

Köyhyys käy myös kalliiksi. Turvatuista työsuhteista ja vakaasta asemasta on helppo huudella tarkan markan politiikan ja vastuullisen käytöksen perään. Auttakaa itse itseänne! Mutta kuinka helppoa tällaista päämäärätietoista elämää on elää tilanteessa, jossa toimeentulotukiasiakkaalla on käytettävissään asumiskulujen jälkeen keskimäärin 11 euroa päivässä? Pitkän linjan suunnittelu on mahdotonta tilanteessa, jossa elämä on jatkuvaa pennin venytystä ja yksittäinen yllättävä kulu esim. kodinkoneremontin tai lääkelaskun muodossa suistaa talouden raiteiltaan.

Kokonaisuutena suomalainen sosiaalivakuutus toimii ja torjuu köyhyyttä tehokkaasti. On kuitenkin kestämätöntä, että eri mittareilla mitattuna edelleen n. 10% suomalaisista elää jonkinasteisessa köyhyydessä. Vaikka tämä on eurooppalaisittain pieni luku, ei suuriin juhliin ole aihetta, sillä laman jälkeen kolmanneksella vähentynyt köyhyys ei ole käytännössä pienentynyt 2000-luvun kuluessa.

Työllistymistä edesauttavat toimenpiteet ovat luonnollisesti tärkeitä, mutta myös vähimmäisetuuksiin olisi saatava korjausta. Tällä sektorilla ei millään lamanjälkeisissä hallituksissa olleilla puolueilla (joita ovat oikeastaan kaikki) ole henkselien paukuttelun aihetta. Sinällään nykyinen hallitus ei pyri veropolitiikallaan edes ennen korkealla agendalla olleisiin työllisyysvaikutuksiin. On vaikea nähdä, miten yritysten perintöveron poistamiset edesauttaisivat minkäänlaista järkevää työllistävää tai vähäosaisia hyödyttävää toimintaa, ainakaan Suomessa.

Peruspalikoita perusturvalle

Vaalikauden kunnianhimoisimpia tehtäviä on perusturvauudistus. Toistaiseksi uudistuksesta on julkisuuteen tullut vain vähän tietoa. Mitään erityisen valmista ei ainakaan vielä ole saatu aikaan, eikä hätiköidä pidäkään. Uudistus on kokonaisuutena sitä kokoa, että mikäli todellista muutosta aiotaan saada aikaan, voidaan sitä helposti verrata kunta- ja palvelurakenneuudistuksen läpivientiin.

Perusturvauudistuksessa on varmasti useanlaista ilmaa. Siitä huolimatta, että hallitus siivosi opposition edustajat keskusteluista, ei yhteisymmärryksen löytäminen välttämättä ole helppoa. Vihreät ajavat uudistuksen yhteydessä perustuloon liittyviä elementtejä, jotka taas eivät ole helpointa mahdollista nieltävää erityisesti Kokoomukselle, jonka riveissä työn ja sosiaaliturvan yhteyttä arvostetaan enemmän.

Myös SDP on luvannut julkaista oman ehdotuksensa perusturvan uudistamiseksi. Tämä on toivottavaa, ja olisi voinut alkaa jo silloin, kun puolue kantoi hallitusvastuuta. Muutamat sinällään tervetulleet pienet avaukset, kuten vaikkapa asumistuen omavastuun poistaminen, saatiin viime kaudella aikaan, samaten kuin kuntien kalleusluokituksen poisto, joka etuuspuolella vaikutti erityisesti kansaneläkkeiden tasoon, olivat melko pieniä korjausliikkeitä.

On selvää, että perusturva on nykyisellään paitsi liian monimutkainen, myös sen tasossa on korjaamisen varaa. Köyhyystutkija Markus Jäntti käytti 6.10. Turun Sanomissa mielenkiintoisen puheenvuoron aiheesta. Ei ole olemassa kiistatonta näyttöä siitä, että sosiaaliturvaan tehtyjen leikkausten tai ehtojen kiristämisen vuoksi olisi saatu työllisyyshyötyä. Työllisyys on kiistatta parantunut, mutta onko syy siinä, että sosiaaliturva on nykyisellään "kannustavampi"? VATT:n vuonna 2002 julkaiseman tutkimuksen mukaan vaikutus on marginaalinen. Se, mikä kuitenkin on varmaa, on se, että sosiaaliturvan varassa eläjien asema on heikentynyt selkeästi.

Olen itsekin kirjoittanut turvan päällekkäisyyden ja hajanaisuuden konkreettisista seurauksista. Kuvaamani seikkailut ovat pientä verrattuna niihin ihmisiin, jotka painivat esimerkiksi kuntoutustukien ja työkyvyttömyyseläkkeiden ja -hylkyjen keskellä. Perusturvan tasoja tai järjestelmän selkeyttämistä ei voidakaan tarkastella erillisinä mm. oikeusturvakysymyksistä. Liian moni uupuu ennen aikojaan valitusjonoihin, tai kärsii epätietoisuudesta. Pitkällä tähtäimellä ihmiset menettävät luottamuksensa koko järjestelmään, epäoikeudenmukaisuuden kokemukset ovat konkreettisia ja todellisia, jäljelle jää vain pettymys, epätoivo ja pahimmillaan viha.

Mistä sitten suuntaviivoja tulevaisuuteen? Vastikkeellisuutta ei ole tulevaisuudessakaan tarkoituksenmukaista purkaa. Vastikkeellisuus tekee järjestelmästä paitsi yleisesti hyväksyttävän, myös kannustaa työmarkkinoille. Yhteiskunnan pitää voida odottaa myös vastavuoroista osallistumista yhteisiin kustannuksiin, kun se kerran tukee ihmisiä silloin, kun he tukea tarvitsevat. Samaten oleellista nimenomaan perusturvalähtökohdasta on avuntarvitsijoiden oikea tunnistaminen sekä heidän ohjaamisensa palveluiden pariin, joilla heitä todellisuudessa autetaan pelkkiä etuuksia paremmin.

Perusturvan vähimmäistasoja pitäisi kyetä yhtenäistämään. Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto STKL on esittänyt kansaneläkkeen ottamista vertailukohdaksi, jonka mukaan eri etuuksia voitaisiin arvottaa. Kyseisen tason nostaminen lähivuosina kohti esim. 600 euroa voisi olla hyvä tavoite. Etuuksien tulisi olla lähtökohtaisesti indeksisidonnaisia. Kytkemättömyys indeksiin on eräs suuri syy toimeentulotukihakemusten määrään. Puolison tulojen ei tulisi vaikuttaa myönnettävään työmarkkinatukeen, nykyisellään menetelmän tiedetään jopa aiheuttaneen avioeroja.

Verotuksella voitaisiin silläkin auttaa asiaa. Sosiaalietuuksien verollisuus puolusti paikkaansa etenkin laman aikana. Elleivät etuudet olisi olleet veronalaisia, olisivat kunnat ajautuneet työttömyyslukuineen koettuakin vielä huomattavasti syvempään kriisiin. Tämänkaltaisina aikoina kunnallisverotuksen perusvähennystä voitaisiin kuitenkin korottaa. On havaittava, että suuri osa näin menetetyistä verotuloista saadaan takaisin joko toimeentulotukimenojen vähenemisenä tai sitten kulutusverotuksen kautta.

Valitusasioiden ratkaisu tarvitsee sekin lisäresurssinsa. Työkyvyttömyyseläkehylyt ovat eräs suurimpia syrjäytymistä aiheuttavia tekijöitä. Osaetuusjärjestelmää ja tukityötä osana laajempia välityömarkkinoita olisi kehitettävä, jotta ihmisten osallistuminen kykyjensä rajoissa työmarkkinoille olisi mahdollista. Nykyisellään työnantajat eivät halua ottaa riskiä ja järjestelmä ei tunnista rajoitteita siten kuin tarkoituksenmukaista olisi. Erityisesti Ruotsista ja Tanskasta voitaisiin ottaa tältä osin mallia. Ajatus sosiaalitakuusta on saatava todelliseksi.

Eriytymisen hinta

Tuloerojen kasvu näkyy myös hyvinvointieroina. On totta, että Suomessa viime vuosina nähty kehitys on hyödyttänyt väestön selkeää enemmistöä. Samalla kuitenkin osa väestöstä on jäänyt suhteellisen pysyvältä vaikuttavalla tavalla kasvun hedelmien jaossa vähemmälle. Heitä ovat ennen muuta syystä tai toisesta pitempiaikaisesti työvoiman ulkopuolelle ajautuneet ihmiset.

Eroja on aina ollut eikä niiden täydellinen hävittäminen olisi mahdollista sen paremmin kuin viisastakaan. Väitän kuitenkin, että yhteiskuntamme tulee kasvavista eroista ennemmin kärsimään kuin hyötymään. Tämä koskee niin taloudellista kehitystä kuin sosiaalista turvallisuutta ja luottamusta, viime kädessä suomalaista elämänmuotoa.

Tuloerojen ohella ovat kasvaneet hyvinvointierot. Nämä ovat suurilta osin, mutteivät kokonaan, palautettavissa tulonjakokysymyksiin. Tulohaitarin alapäässä matalien tulojen lisäksi hyvinvoinnin vähentymistä ja sosiaalisen luottamuksen rapautumista aiheuttavat paitsi monenlaiset sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat, myös koetut epäoikeudenmukaisuudet sosiaaliturvan taholta. Surullisimpia esimerkkejä lienevät selkänsä ruumiillisessa työssä rikkoneet viisikymppiset, joita kukaan ei enää halua kouluttaa uudelleen, mutta jotka ovat ikänsä puolesta liian nuoria työkyvyttömyyseläkkeelle. Tälle tielle on moni uupunut.

Suvi-Anne Siimes totesi aikoinaan, ettei hän niinkään ole kiinnostunut siitä, miten haitarin yläpäässä menee, vaan siitä, miten heikoin pärjää. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Toisaalta voitaneen kysyä, mitä räjähtävät erot tarkoittaisivat silloinkin kuin "rawlsilainen oikeudenmukaisuus" kurjimmankin aseman paranemisesta toteutuisi? ´Kysymykseen vastaamisen kannalta oleellista lienee se, ymmärretäänkö "aseman paraneminen" muunakin kuin tulotasona. Kyse on tulotason lisäksi myös omanarvontunnosta, osallisuudesta ja ennen kaikkea vertaisuudesta. Kokemusta siitä, että jokainen on yhtä arvokas omana itsenään ja tasa-arvoinen yhteisön jäsen.

Rajusti kasvavat erot synnyttävät luokkayhteiskunnan ja rapauttavat vertaisuuden. Niiden kautta syntyy ryhmiä, jotka irtautuvat yhteiskunnasta omiin todellisuuksiinsa eivätkä enää ymmärrä toistensa arkea. Syntyy eriytyviä palveluita ja yhteinen kokemus yhteisestä todellisuudesta katoaa. Tällaisessa yhteiskunnassa on entistä helpompaa leimata heikompiosaisten ongelmat heidän omaksi syykseen. Tapaamiset ja kohtaamiset -ja sitä kautta ymmärtäminen- vähenee. Samalla se ruokkii käsityksiä, joiden mukaan parempi väki tarvitsee -ja ansaitsee- omat paremmat palvelunsa. Lopputuloksena keskinäisen solidaarisuuden rapautuminen ja turvattomampi yhteiskunta niin varakkaille kuin vähäväkisille.

Esittämäni kaltaista ajattelua voisi joku oikeistolaisesti suuntautunut kritisoida sillä perusteella, että on vain hyvä ja köyhienkin etu mikäli yksityiset palvelut valtaavat alaa ja eriytyminen lisääntyy. Julkisia varoja säästyisi palvelujärjestelmän käyttäjien vähentyessä. Ikävä kyllä tästä ei ole juuri esimerkkejä. Eriytyvä palvelurakenne vähentää syystäkin veronmaksumoraalia ja aikaansaa vaatimuksia verojen keventämisestä vastineen vähentyessä. Näyttöä löytyy enemmän sellaisesta kehityksestä, jossa julkiset palvelut ajautuvat syöksykierteeseen.

Mikäli erojen annetaan hillitsemättä kasvaa, maksamme siitä kovan hinnan vertaisryhmäämme katsomatta. Oleellista on havaita, että se, mikä mahdollisesti veroissa säästyy, se maksetaan kärjistyvien ristiriitojen yhteiskunnissa yksityisinä vakuutuksina, turvapalveluina sekä tietynlaisen perusluottamuksen katoamisena. Liialliset erot aiheuttavat paitsi syrjäytymistä ja katkeruutta, myös resurssien vajaakäyttöä sekä sosiaalisen liikkuvuuden vähenemistä. Erityisen epäoikeudenmukaista on se, että entistä useammin "huono kehä" osuu lapsiin.

4+1 viisasta

Jan Vapaavuori yllättää iloisesti. Asuntoministeriltä olikin edellisten näyttöjen perusteella lupa odottaa tehokasta toimintaa ja nyt hän tarttuu tärkeään asiaan, asunnottomuuteen. Vapaavuoren aloitteesta kootaan "neljän viisaan" ryhmä laatimaan esityksiä tilanteen ratkaisemiseksi ja aiheen nostamiseksi poliittiselle agendalle.

Suomessa on ARAn tietojen mukaan kaikkiaan noin 7400 yksinäistä asunnotonta ja noin 300 vailla asuntoa olevaa perhettä. Vaikka asuntoa vailla olevien määrä on vähentynyt, on kehitys viime vuosina hidastunut. Samalla voitaneen todeta, että yksikin asunnoton Suomen kaltaisessa maassa on liikaa. Tämän ryhmän ongelmat olisivat ratkaistavissa. Poliittista tahtoa on kuitenkin puuttunut.

Paitsi, että ryhmän perustaminen itsessään on hieno asia, erityismaininnan ansaitsee kokoonpano, jossa on etsitty asiantuntemusta ja aloitteellisuutta, eikä katsottu jäsenkirjoja. Ex-kansanedustajaa, asunnottomien ja "rantojen miesten" armotonta puolestapuhujaa Ilkka Taipaletta, Paavo Voutilaista, Eero Huovista ja Y-säätiön Hannu Puttosta ei tunneta uskollisuudestaan ja omistautumisestaan kansalliselle kokoomuspuolueelle.

Kaiken kaikkiaan tervetullut operaatio, joka ainakin käynnistyy ennakkoluulottomasti. Toivon mukaan ryhmän työ johtaa myös päätöksiin. Rahasta homma ei ole kiinni.

Kuvassa Ilkka Taipaleen teos "Miessonaatteja sorron yöstä"

Nälkä aina vieraanamme

Viime viikkoina köyhyys on puhuttanut runsaasti. Mm. tutkija Mikko Kauton toimittama julkaisu Suomalaisten hyvinvointi 2006 on todennut suomalaisessa yhteiskunnassa olevan käynnissä selvästi havaittavissa olevan eriytymiskehityksen. Vaikka maassamme keskimääräinen hyvinvointi on kasvanut, voimme havaita huomattavan ihmisjoukon aseman heikentymisen. Osa kansasta, ja huomattavan suuri osa lapsista, uhkaa pudota kelkasta.

Päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä. Suomalaisten hyvinvointi ja palvelut (HYPA)- kyselyn mukaan viime vuosina on edetty hyvään suuntaan. Aineistosta selviää mm. työllisyyden paraneminen, koulutustason kohoaminen sekä yhä useamman suomalaisen entistä parempi terveydentila ja taloudellinen asema. Niiden kotitalouksien määrä, jotka katsovat pakollisten menojen kattamisen olevan "hankalaa" tai "erittäin hankalaa" käytettävissä olevilla tuloilla, on puolittunut muutamassa vuodessa.

Käärme luikerteleekin paratiisiin ennen kaikkea työttömyyden ja periytyvän syrjäytymisen johon usein liittyy koulupudokkuus, kautta. Suomessa on viime vuosina tehty runsaasti sellaisia yhteiskuntapoliittisia ratkaisuja, joilla työn kannustavuutta on lisätty. Tämä on onnistunut erittäin hyvin. Selkeänä johtopäätöksenä on, ettei kannustinloukuista enää tiettyjä yksittäistapauksia lukuunottamatta juurikaan voida puhua. Vähimmäisetuuksien reaaliarvon hidas kehittyminen verrattuna työtuloihin on korostanut eron syntymistä nimenomaan työssä käyvien ja työmarkkinoilta syrjässä olevien välille. Tämä on johtanut myös kasvaneeseen lapsi- ja naisköyhyyteen.

Köyhyyden mittaaminen on monimutkaista. Tulonjakoaineistoihin perustuva tutkimus kertoo köyhyyden voimakkaasta kasvusta, sen sijaan kyselyaineistoihin pohjaava tutkimus kertoo muilla tavoin mitatun köyhyyden vähentyneen. Ensimmäisen mittarin mukaan voisimme katsoa köyhyyden olevan vähäisintä silloin kun kaikilla menee huonosti. Näinhän olikin, mm. laman aikana. Tätä ei voida pitää erityisen tavoiteltavana lähtökohtana keskustellessamme köyhyyden vähentämisestä. Eriarvoistuminen on kuitenkin luonnollisesti mahdollista myös supistuvan köyhyyden oloissa. Siksi nämä kaksi käsitettä tuleekin erottaa toisistaan.

Avainasemassa on työmarkkinoille osallistumisen lisääminen ja peruskoulutuksesta eteenpäin siirtyminen. Tässä on kuitenkin keskeistä havaita ns. rangaistuslinjan, ts. kannusteiden lisäämisen sosiaalietuuksien reaaliarvoa heikentämällä saapuneen tiensä päähän. Tutkimusten valossa voidaan pitää itsestään selvänä, ettei sosiaaliturvan, varsinkaan vähimmäisturvan, varassa eläminen kannata. Siksi näiden etuuksien piirissä olevien ihmisten olon tekeminen entistäkin tukalammaksi on väärin eikä sillä saavuteta haluttuja tuloksia. Työmarkkinoiden piiriin pääsyn helpottamista tuleekin etsiä entistä enemmän pohjoismaisen mallin eli aktiivisten työvoimapoliittisten toimenpiteiden avulla. Tämä puolestaan vaatii julkisia lisäpanostuksia, ei leikkauksia.

Nuorten asema korreloi vanhempien kanssa. Vanhempien tai vanhemman köyhyys, työttömyys tai päihdeongelma altistaa lapset ja nuoret vastaaville ongelmille. Perhetausta vaikuttaa edelleen liiaksi, eikä paljon tällä saralla saavuttanut hyvinvointivaltio ole valmis. Selkeä johtopäätös on, ettei mahdollisuuksien tasa-arvoa voi olla olemassa ilman lähtökohtien tasa-arvoa. Tämä käy hyväksi ajattelulliseksi pohjaksi sosiaali-, työmarkkina-, koulutus- ja talouspolitiikan suuntaviivoja laadittaessa.

Ontuva Eriksson

Valtiosihteeri Raimo Sailas kuvasi Suomea ”ontuvaksi hyvinvointivaltioksi” puhuessaan keskiviikkona SITRAn ja Taloussanomien seminaarissa. Hänen mukaansa maata, jossa 15 prosenttia työvoimasta on vajaakäytössä, ei voida pitää hyvinvointivaltiona. Sailas totesi järjestelmän rakentamisvaiheessa olleen uskomuksena, että kun riskit työttömyyden, työkyvyttömyyden, sairauden ja vanhuuden varalta minimoidaan, niin ihmiset myös omalta osaltaan pyrkivät vastaamaan enemmän itsestään. Nyt on kuitenkin havaittavissa elintapojen kehittymistä väärään suuntaan mm. alkoholinkäytön ja ylipaino-ongelmien suhteen.

En ole saanut käsiini Sailaksen koko puheenvuoroa, mutta näihin pääpointteihin on monin paikoin mahdollista yhtyä. Työttömyys ja vajaatyöllisyys ovat edelleen hyvästä työpaikkakehityksestä huolimatta valtavia ongelmia. Myös se, että järjestelmä onnahtelee eikä kykene vastaamaan kaikkiin tarpeisiin, on totta. Sen sijaan siitä, onko kyse korostuneesti hyvinvointivaltion aiheuttamasta passiivisuudesta, voidaan olla montaa mieltä. Viime vuonna julkaistiin lukuisia tutkimuksia, joiden sanoma oli selvä. Suomalainen hyvinvointivaltio ei ole laisinkaan niin antelias työttömille tai vajaakuntoisille kuin usein on poliittisesti tarkoituksenmukaista väittää. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarjassa viime vuonna ilmestyneen ”Julkinen hyvinvointivastuu sosiaali- ja terveydenhuollossa” -raportin mukaan Suomen sosiaalimenot suhteessa BKT:een ovat alle 15 EU-maan keskiarvon.

Suomen köyhyysasteet ovat olleet viime vuosina kasvussa samalla kun tuloerot ovat kasvaneet erityisesti ylimmän prosentin häikäisevien pääomatulojen vuoksi muutamassa vuodessa 70-luvun alun tasolle. Talous ja yhteiskunta – lehdessä 2/2005 julkaistu artikkeli työtätekevistä köyhistä kertoo köyhien työssäkäyvien kotitalouksien tulojen kasvaneen keskimäärin 3% vuosina 1996-2001 kun kehitys koko työssäkäyvän väestön keskuudessa oli 14%. Mikäli köyhyyttä ei tulonsiirroilla torjuttaisi, olisi se 2,5 kertaa yleisempää kuin nyt. Sosiaalibarometri 2005 taas tietää kertoa, ettei erityisryhmien kuten alkoholistien tilanne ole kohentunut. Sosiaalitoimi kokee heidän auttamisensa vaikeaksi, sillä heidän ongelmiensa ratkaisu vaatisi yksilöllisempää hoito-otetta mihin nykyiset taloudelliset raamit antavat mahdollisuuden. Terveydelliset ongelmat, joista Sailaskin puhuu, kohdistuvat korostuneesti näihin ihmisiin. Voitaisiinko siis näitä ongelmia ja terveydenhuollon kustannuspaineita vähentää panostamalla köyhyyden vastaiseen kamppailuun?

Valtiosihteeri Sailas on aivan oikeassa siinä, ettei hyvinvointivaltio voi taata kenellekään automaattisesti hyvää elämää ja että jokaisella on velvollisuus ottaa itseään niskasta kiinni. Vapaamatkustamista ei voida sallia, ja terveet elämäntavat ovat helpoin tapa niin parantaa yksilön omaa elämänlaatua kuin yhteiskunnallisessa mittakaavassa turvata terveydenhuollon menokehityksen pysyminen hallinnassa. Väylä tähän kehitykseen ei kuitenkaan saa olla rangaistusten ja pelottelun väylä, vaan positiivisten kannusteiden luominen. Järjestelmän ontuminen voitaisiin ehkä saada kuriin muullakin kuin syyttämällä heikompiosaisia heidän omasta saamattomuudestaan. Valitettavasti vain näyttää siltä, että Oiva Paloheimon sanoittama kappale vanhasta juopporatista, ”ontuvasta Erikssonista”, soveltuu kuvaamaan tiettyjen tahojen asenteita niin suomalaista ”ontuvaa hyvinvointivaltiota” kuin suomalaisia köyhiä kohtaan. Laulussahan lauletaan:

”On kuollut ontuva Eriksson, ja moni on hyvillään”

Kuvalähde: Wikipedia

Toive paremmasta

Ihmisten enemmistö matkustaa välikannella
matkustaa kolmannessa luokassa,
jalkaisin kulkee maanteitä ihmisten enemmistö

Ihmisten enemmistö menee töihin kahdeksanvuotiaana
naimisiin kaksikymmenvuotiaana
ja neljäkymmenvuotiaana kuolee ihmisten enemmistö

Lukuun ottamatta ihmisten enemmistöä leipää riittää kaikille
ja riisiä
ja sokeria
ja kangasta
ja voita

Kaikkea tätä riittää kaikille
paitsi ihmisten enemmistölle

Ihmisten enemmistölle ei löydy maailmassa suojaa
ei lyhtyä tielle
ei ruutua ikkunaan
vain toivoa on annettu ihmisten enemmistölle
ilman toivoa se ei voi elää.

Joulunaikaiset, tai ainakin aatonjälkeiset päivät ovat hyvää aikaa pohtimiselle, ajattelemiselle ja lukemiselle, myös oheisen Nazim Hikmetin runon hengessä. Vuosi sitten joulunvieton katkaisivat järkyttävät uutiset Indonesiasta ja Thaimaasta. Tsunami pyyhkäisi kuolemaan satojatuhansia ihmisiä, joukossa myös lukuisia suomalaisia. Uusimpien arvioiden mukaan katastrofissa sai surmansa yli 400 000 ihmistä, tehden siitä erään maailmanhistorian pahimmista luonnononnettomuuksista.

Tsunamikatastrofin yhteydessä tv-ruutumme täytti hetkeksi kolmannen maailman ahdinko, joka myös herätti ihmisten auttamishalun. Mutta olisivatko kameramme olleet paikalla, jos aalto olisi säästänyt länsimaalaisten turistien suosimat hotellit? Olisimmeko avanneet lompakkomme, mikäli emme olisi kuulleet suomalaisia silminnäkijälausuntoja? Pysähdyimmekö hetkeksikään ajattelemaan, että joillekin ihmisille elämä on selviytymistä, lähimmäistensä ja rakkaittensa puolesta pelkäämistä, puutetta, kurjuutta ja nälkää päivästä toiseen, ei vain jättiläisaallon iskiessä?

Emme välttämättä. Olemme kuulleet uutisia myös Pakistanin maanjäristyksestä, Darfurin kriisistä, Tsadin, Nigerin ja muiden maiden nälänhädästä. Ne eivät, tuhoisuudestaan huolimatta, ole saaneet osakseen sellaista kansainvälistä huomiota, riittävästä avusta puhumattakaan kuin Indonesian ja Thaimaan tapaninpäivän katastrofi. Tsunamiturman hirvittävyyden keskeltä olisi voinut versoa jotain hyvääkin; vahvistunut käsitys yhteisestä maailmasta ja siitä valtavasta epätasa-arvosta, joka maailman ihmisten kesken vallitsee. Mikäli näin oli, olisi sen toivonut ilmentävän itseään myös käytännössä. YK:n vuosituhattavoitteita käsitellyt huippukokous päättyi pettymykseen, kotimaassa kuulemme syytöksiä "maailmanparantamisesta" ja "kansallisen edun unohtamisesta globalisaatiohörhöilyn kustannuksella" mm. presidenttikysymyksestä keskustellessa. Ei ole mennyt perille.

Joulun sanoma on, ainakin perinteisesti, ollut toivon sanoma. Kenelle tämä sanoma on kristillinen, kenelle maallinen, sillä ei ole niinkään merkitystä. Minulle se on toivoa siitä, että ehkä tulevana vuonna kaikki on jälleen hieman paremmin, että olen, ja olemme jälleen hieman viisastuneet, kasvaneet muutenkin kuin ympärysmitaltamme ja ehkä herkempiä aistimaan maailmaa ympärillämme. Kuten Hikmet toteaa, ilman toivoa emme voi elää. Ehkä jo seuraavana jouluna olemme, niin kukin itse kuin kaikki yhdessä, askeleen lähempänä reilua ja tasa-arvoista maailmaa. Onnellista joulua!

Velat anteeksi

Kehitysmaiden velkaongelma on YK:n vuosituhattavoitteiden tarkasteluvuonna noussut poliittisen keskustelun keskiöön. Vaikka vuosituhattavoitteiden tarkastelu New Yorkissa ei ollutkaan erityisen rohkaisevaa, on velkaongelman helpottamiseksi kyetty käynnistämään myös konkreettisia toimenpiteitä. Näkyvimpänä näistä voidaan pitää G8-maiden kokouksessaan kesäkuussa käynnistämää aloitetta kehitysavun nostamisesta ja 18 köyhimmän maan velkataakan helpottamisesta.

Kehitysmaat maksavat tällä hetkellä n. 8 kertaa enemmän velanhoitokuluja kuin saavat kehitysapua. Käynnissä on massiivinen resurssien ja varojen siirto köyhistä kehitysmaista rikkaisiin teollisuusmaihin. Paitsi että tämä on moraalisesti äärimmäisen arveluttavaa, on se tarkoittanut heikkeneviä elinolosuhteita ja kehitysmaiden poliittista riippuvuutta velkojamaista ja –tahoista. Tämä on sekä kaventanut demokratian toimintamahdollisuuksia, että kyseenalaistanut sen oikeutuksen, inhimillisistä kärsimyksistä puhumattakaan.

Velkakriisi puhkesi 1980-luvun alussa, mutta sen syyt ovat kauempana, aina siirtomaa-ajoissa asti. Vietnamin sota johti dollarin arvon laskuun, joka kansainvälisessä öljykaupassa tarkoitti öljyntuottajamaiden tulojen laskua. Näiden päätös öljyn hinnan nostosta vuonna 1973 johti öljykriisiin. Tuottajamaiden tulojen kasvu johti lisääntyviin talletuksiin, joka taas loi ongelman länsimaisille pankeille. Korkotaso laski lisääntyvien talletusten myötä ja pankit etsivät uusia markkinoita, joille lainanantopainetta voitaisiin purkaa. Tällaiseksi markkinaksi ilmestyivät kehitysmaat. Kaikki olisi voinut sujua hyvin, ellei öljyn hinta olisi jäänyt entistä korkeammalle tasolle ja ellei samaan aikaan kehitysmaiden vientituotteiden arvo olisi alkanut laskea. Kaupallisten korkojen ja dollarin arvon noustessa velkaloukku oli valmis. Kehitysmaat joutuivat lainaamaan entistä enemmän yhä epäedullisemmin ehdoin vain selviytyäkseen korkomenoista.

Velkataakan kasvaessa suhteettomaksi se alkaa haitata taloudellisen kehityksen mahdollisuuksia. Korkomenoihin käytettävät resurssit ovat poissa julkisten palveluiden, infrastruktuurin tai sosiaaliturvan kehittämisestä. Tämä on johtanut laajamittaiseen köyhtymiseen, yhteiskuntien sisäiseen hajoamiseen, HIV/AIDS-epidemian leviämiseen sekä sosiaaliseen turvattomuuteen ja väkivaltaan. Julkiset investoinnit jäävät pienemmiksi kuin on tarpeen. Monet Afrikan valtiot kuten Mosambik ja Sambia, käyttävät velkalyhennyksiinsä ja korkomaksuihin enemmän varoja kuin koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Näiden maiden on erittäin vaikea saada lainarahoitusta perusteltuihinkaan projekteihin niiden riskitason ollessa erittäin korkea. Investointien tarpeessaan ne joutuvatkin houkuttelemaan ulkomaista pääomaa maahan mm. verovapautuksin. Tästä johtuen verotuloja sekä sitä kautta pääoman kasautumista näihin maihin ei synny.

Erityisesti Afrikan valtioita vaivaa siirtomaavallan ajalta peräisin oleva yksipuolinen ja raaka-ainetuotantoon perustuva tuotantorakenne. Tätä velkaongelma on entisestään pahentanut. Veloistaan selviytyäkseen köyhät maat joutuvat keskittymään ulkomaanviennin vahvistamiseen. Tämä heikentää ruokaturvaa (nälänhädästä kärsivät maat ovat samaan aikaan suuria elintarvikkeiden viejiä) ja on johtanut maaomistuksen keskittymiseen. Pääomatilanteen heikkous estää teollisuuden kehittymisen, joka on tarkoittanut kehitysmaiden jäämistä alkutuottajamaiksi. Kasvanut tuotanto ja kehitysmaiden keskinäinen kilpailu painaa vientituotteiden hinnat alas, joka on puolestaan tarkoittanut nopean tuotannon laajentamisen seurauksena yhä suurempaa ympäristökuormitusta.

Kehitysmaiden velka on paitsi taloudellinen, jopa korostuneemmin poliittinen ongelma. Velkajärjestelyjen perusteella kehitysmaat ovat joutuneet hyväksymään kansainvälisten rahoituslaitosten sekä tiettyjen länsimaiden sanelemat yhteiskuntapoliittiset ratkaisut mm. rakennesopeutusohjelmien myötä. Tämä on ollut liian usein paitsi yhteiskunnallisesti tuhoisaa, myös suora loukkaus näiden maiden kansallista itsemääräämisoikeutta vastaan. Velkakriisin poliittisuus näkyy myös siinä, että sotilaallisesti tai taloudellisesti tärkeiden liittolaisten velkoja on mitätöity halukkaammin kuin vähempimerkityksisten maiden. Hyvinä esimerkkeinä tämänkaltaisesta toiminnasta käyvät mm. Egypti ja Irak.

G8-maiden kokouksessaan esittämä aloite on puutteellisuudestaan huolimatta monin tavoin merkittävä askel. Rohkeampia ja pitemmälle meneviä toimia kuitenkin tarvitaan. Velkahelpotukset tai velkojen täydellinen anteeksianto voisivat antaa paitsi elämisen ja kehityksen edellytyksiä köyhille maille ja niiden kansalaisille, myös merkittävän piristysruiskeen maailmantaloudelle. Velkojen anteeksianto tarkoittaisi lisääntyviä investointeja kehitysmaissa, kasvavia markkinoita kansallisen kulutuskysynnän elpyessä sekä pitemmällä aikavälillä osaamispääoman kasvua.

On luonnollisesti utopiaa kuvitella, että yksin velkojen anteeksianto tai kehitysmaiden julistaminen maksukyvyttömiksi yksin ratkaisisi köyhyysongelman. Sillä olisi kuitenkin huomattavaa merkitystä sekä taloudellisessa että poliittisessa mielessä. Poliittista tahtoa vaikuttaisi olevan enemmän kuin pitkään aikaan, tästä viestivät G8:n lisäksi Tony Blairin asettama Afrikka-komissio, Tarja Halosen puheenjohtama ILO:n globalisaation sosiaalista ulottuvuutta käsittelevä maailmankomissio sekä Helsinki-prosessi. Nyt on aika siirtyä konkreettisiin poliittisiin toimenpiteisiin.