Toive paremmasta

Ihmisten enemmistö matkustaa välikannella
matkustaa kolmannessa luokassa,
jalkaisin kulkee maanteitä ihmisten enemmistö

Ihmisten enemmistö menee töihin kahdeksanvuotiaana
naimisiin kaksikymmenvuotiaana
ja neljäkymmenvuotiaana kuolee ihmisten enemmistö

Lukuun ottamatta ihmisten enemmistöä leipää riittää kaikille
ja riisiä
ja sokeria
ja kangasta
ja voita

Kaikkea tätä riittää kaikille
paitsi ihmisten enemmistölle

Ihmisten enemmistölle ei löydy maailmassa suojaa
ei lyhtyä tielle
ei ruutua ikkunaan
vain toivoa on annettu ihmisten enemmistölle
ilman toivoa se ei voi elää.

Joulunaikaiset, tai ainakin aatonjälkeiset päivät ovat hyvää aikaa pohtimiselle, ajattelemiselle ja lukemiselle, myös oheisen Nazim Hikmetin runon hengessä. Vuosi sitten joulunvieton katkaisivat järkyttävät uutiset Indonesiasta ja Thaimaasta. Tsunami pyyhkäisi kuolemaan satojatuhansia ihmisiä, joukossa myös lukuisia suomalaisia. Uusimpien arvioiden mukaan katastrofissa sai surmansa yli 400 000 ihmistä, tehden siitä erään maailmanhistorian pahimmista luonnononnettomuuksista.

Tsunamikatastrofin yhteydessä tv-ruutumme täytti hetkeksi kolmannen maailman ahdinko, joka myös herätti ihmisten auttamishalun. Mutta olisivatko kameramme olleet paikalla, jos aalto olisi säästänyt länsimaalaisten turistien suosimat hotellit? Olisimmeko avanneet lompakkomme, mikäli emme olisi kuulleet suomalaisia silminnäkijälausuntoja? Pysähdyimmekö hetkeksikään ajattelemaan, että joillekin ihmisille elämä on selviytymistä, lähimmäistensä ja rakkaittensa puolesta pelkäämistä, puutetta, kurjuutta ja nälkää päivästä toiseen, ei vain jättiläisaallon iskiessä?

Emme välttämättä. Olemme kuulleet uutisia myös Pakistanin maanjäristyksestä, Darfurin kriisistä, Tsadin, Nigerin ja muiden maiden nälänhädästä. Ne eivät, tuhoisuudestaan huolimatta, ole saaneet osakseen sellaista kansainvälistä huomiota, riittävästä avusta puhumattakaan kuin Indonesian ja Thaimaan tapaninpäivän katastrofi. Tsunamiturman hirvittävyyden keskeltä olisi voinut versoa jotain hyvääkin; vahvistunut käsitys yhteisestä maailmasta ja siitä valtavasta epätasa-arvosta, joka maailman ihmisten kesken vallitsee. Mikäli näin oli, olisi sen toivonut ilmentävän itseään myös käytännössä. YK:n vuosituhattavoitteita käsitellyt huippukokous päättyi pettymykseen, kotimaassa kuulemme syytöksiä "maailmanparantamisesta" ja "kansallisen edun unohtamisesta globalisaatiohörhöilyn kustannuksella" mm. presidenttikysymyksestä keskustellessa. Ei ole mennyt perille.

Joulun sanoma on, ainakin perinteisesti, ollut toivon sanoma. Kenelle tämä sanoma on kristillinen, kenelle maallinen, sillä ei ole niinkään merkitystä. Minulle se on toivoa siitä, että ehkä tulevana vuonna kaikki on jälleen hieman paremmin, että olen, ja olemme jälleen hieman viisastuneet, kasvaneet muutenkin kuin ympärysmitaltamme ja ehkä herkempiä aistimaan maailmaa ympärillämme. Kuten Hikmet toteaa, ilman toivoa emme voi elää. Ehkä jo seuraavana jouluna olemme, niin kukin itse kuin kaikki yhdessä, askeleen lähempänä reilua ja tasa-arvoista maailmaa. Onnellista joulua!