Kohti taivaita

Suomesta ovat toistaiseksi puuttuneet kunnolliset tornitalot, pilvenpiirtäjistä puhumattakaan. Vasta nyt pääkaupunkiseudulla on alettu herätä maailmalla kovassa huudossa olevaan korkeiden talojen rakentamiseen. On olemassa suuri määrä perusteluita, miksi tämä on sekä taloudellisesti, ekologisesti että kulttuurisesti järkevää.

Jokin aika sitten, tai tarkalleen sanottuna 11.9.2001 terrori-iskujen jälkeen, todettiin ympäri maailman korkeiden maamerkkien ajan olevan ohi niiden sisältäessä huomattavia turvallisuus- ym. riskejä. Muutamaa vuotta myöhemmin olemme kuitenkin voineet huomata pilvenpiirtäjärakentamisen lisääntyneen räjähdysmäisesti ympäri maailman. Osaltaan tämä on toki johtunut myös maan hinnan nopeasta noususta sekä monien maiden halusta esitellä teknistä ja taloudellista osaamistaan myös laajojen rakennusprojektien avulla. Suurin rakenteilla oleva pilvenpiirtäjä, Burj Dubai, valmistuu muutaman vuoden kuluttua Dubaihin Arabiemiraatteihin. Rakennuksesta tulee kaikkiaan 705 metrin korkuinen ja siinä on 160 kerrosta. Tämä vastaa neljää Näsinneulaa. Tuhoutuneiden WTC-tornien tilalle rakennettava uusi rakennus siirtänee aikoinaan tämänkin ennätyksen historiaan.

Suomessa kilometriä ei ole tarpeen tavoitella, ja muutamia ulkomaisia visioita tarkastellessa on todella vaikea välttyä stalinistiselta vaikutelmalta. Lisääntyvää tornitalorakentamista voidaan kuitenkin monesta syystä suosia erityisesti Helsingissä. Ensinnäkin rakentamisen tehokkuus ja taloudellisuus. Erityisesti Keski-Pasila on esimerkki alueesta, jonka rakentaminen matalasti ei ole juuri millään tavalla järkevää. Hyvien joukkoliikenneyhteyksien varrelle, lähelle keskustaa, jossa monet haluavat asua, on syytä rakentaa tehokkaasti. Maan hinta on kohonnut Helsingissäkin korkealle, korkeilla rakennuksilla voidaan hakea myös parempaa kannattavuutta.

Maamerkin tapaisilla rakennuksilla kyetään luomaan alueelle ja kaupungille identiteettiä ja imagoa. Suomi on täynnä matalia betonilähiöitä, jotka eivät eroa toisistaan millään tavalla ja kuva niistä on ottamispaikastaan riippumatta kuva Lahdesta sateessa. Ihmisille on myös kaavoituksen avulla luotava paikkoja, joihin he voivat identifioitua ja jotka ovat jollain tavalla persoonallisia. Näillä torjutaan juurettomuutta. Tornitalot ovat yksi esimerkki tälläisesta persoonallisesta rakentamisesta. Mm. Ruotsin Turning Torso on alun kritiikin jälkeen muodostunut kasvavan ja kehittyvän Öresundin talousalueen nousun symboliksi ja jota arkkitehtuurin ystävät ympäri maailman tulevat ihastelemaan.

Korkeaa rakentamista ovat usein olleet vastustamassa erityisesti ympäristön puolestapuhujina esiintyvät poliittiset voimat. Tätä on hyvin vaikea ymmärtää. Jos rakennetaan korkeammin ja tiiviisti, säästyy maapinta-alaa, puhumattakaan siitä, että tällaisiin kohteisiin on järkevää ja edullista keskittää myös julkiset ja kaupalliset palvelut sekä rakentaa toimivat ja kannattavat joukkoliikenneyhteydet. Energiaa säästyy, pakokaasut vähenevät eikä puita tarvitse kaataa vastaavaa määrää kuin laajoille alueille levittyvien omakotitalomattojen alta.

Joka paikkaan tornit eivät luonnollisesti sovi eikä niitä ole tarpeen pystytellä joka kylään. Suomalaisen kaupunkisuunnittelun suuri kummallisuus onkin kauan ollut se, että maan ainoasta kaupungista on kaikin voimin pyritty rakentamaan maalaiskylää, kun maalaiskylistä on puolestaan pyritty tekemään kaupunkeja lentokenttämäisine pääkatuineen ja elementtikerrostaloineen. Tuloksena on ollut hirvittävää jälkeä, kun tilannetta vertaa vaikkapa keskieurooppalaisiin kirkonkyliin. Toisin sanoen tornit pysyköön yksittäisinä maamerkkeinä tai sitten omina alueinaan. Tärkeää on kuitenkin myös niitä rakennettaessa muistaa omistusmuotojen kirjavuuden ja sosiaalisen sekoittumisen tavoitteet.