Punaviherpohdiskelua

Kansanedustaja, entinen valtionvarain- ja opetusministeri Antti Kalliomäki teki jokin aika sitten Kalevassa ja nyt uudelleen Uutispäivä Demarissa mielenkiintoisen avauksen liittyen tulevien eduskuntavaalien jälkeiseen tilanteeseen. Hänen mukaansa SDP:n tulisi tehdä selkeä linjaus hyvissä ajoin ennen vaaleja ettei tulevaan hallitukseen mennä sen paremmin Keskustan kuin Kokoomuksenkaan kanssa. Linjaus olisi toteutuessaan suuri muutos Suomessa vallinneeseen kulttuuriin kahden kaupasta ja kolmannen korvapuustista.

Kalliomäen ajattelussa heijastuu hänen käsityksensä poliittisen asetelman muutoksesta. Kalliomäki johti SDP:n vaalianalyysityöryhmää pieleen menneiden eduskuntavaalien jälkeen. Ryhmässä puhuttiin paljon aitojen poliittisten vaihtoehtojen puutteesta sekä demarien vaikeuksista erottua porvaripuolueista. Tästä raosta ponnistavat mm. perussuomalaiset. Kalliomäen mukaan molemmat suuret oikeistopuolueet ovat sanoutuneet irti niistä perusperiaatteista joita sosialidemokraatit ovat pitäneet tärkeänä, mm. sopimusyhteiskunnasta. Yhteistyö kävi niin kauan kuin näistä periaatteista päästiin yksimielisyyteen. Kalliomäen mukaan näin ei enää ole.

Politiikka on blokkiutumassa useassa maassa, lähimpänä Ruotsissa, jossa tulevissa parlamenttivaaleissa toisistaan mittaa ottavat punavihreä oppositio sekä vallassa oleva porvariallianssi. Sama tilanne, mutta toisin päin on olemassa myös Norjassa jossa sosialidemokraatit hallitsevat vasemmiston ja sikäläisen Keskustan tuella. Blokkipolitiikasta on kyse myös selkeän kaksipuoluejärjestelmän maissa kuten Espanjassa ja ainakin toistaiseksi kahden pääpuolueen Isossa-Britanniassa.

Selkeissä koalitioissa on avoimuutta lisäävä vaikutus. Nykyisessä tilanteessa Suomessa ei milloinkaan voida olla varmoja millaista politiikkaa vaalien jälkeen noudatetaan koska ainoa todella merkityksellinen ohjelma, hallitusohjelma, luodaan vasta vaalien jälkeen. Kukaan ei Suomessa pääse äänestämään hallitusohjelman puolesta. Päinvastoin, sisällölliset vaalit käydään usein varsin yksilölähtöisten ehdokkaiden tavoitteilla sekä puolueiden vaaliohjelmilla joista mikään ei tule sellaisenaan lopulta voimaan. Toisin on mm. edellä mainituissa pohjoismaissa, joissa kansalaiset pääsevät vaikuttamaan myös vaalien jälkeen toteutettavaan politiikkaan hallitusohjelman muodossa. Punavihreän allianssin vaaliohjelma on valmis hallitusohjelma.

Ongelmiakin toki on. Blokit ovat pahimmillaan urauttavia. Puolueet voivat muuttua, kuten ovat muuttuneetkin jolloin blokit eivät välttämättä vastaa todellisuutta entiseen tapaan. Samaten puolueiden linjaukset saattavat olla yhteneväiset monissa asioissa mutta erota merkittävästi joissain merkittävissä kysymyksissä. Norjassa sosialidemokraatit ovat EU-myönteisiä kuten myös oikeiston Kokoomusta vastaava Höyre, mutta puolueet eivät mahdu samaan hallitukseen. Siksi Norjan EU-jäsenyyshakemusta lienee turha odottaa demarien hallituskumppanien ollessa selkeän EU-vastaisia. Lisäksi voidaan kysyä olisiko jatkuva sotatila, jollaista selkeiden blokkien järjestelmässä politiikka usein on, paras mahdollinen tila sellaiselle puolueelle joka selkeästi asettaa tavoitteekseen sopimisen ja konsensuksen?

Onnistuisiko blokkiuttaminen Suomessa, ja kannattaisiko se? SDP:lle kyseisenkaltainen selkeä linjaus merkitsisi parhaimmillaan merkittävää profiilinkorotusta sekä hallitusvaltaan tottuneen puolueen lopullista henkistä vapautumista taktisista pohdinnoista politiikan visiointiin. Pahimmillaan se taas voisi tarkoittaa puolueen ajautumista pitkäaikaiseen paitsioon ja sitä kautta yhteiskunnalliseen marginaaliin, mahdollisuus jonka Kalliomäki myös toteaa. Sosialidemokratian keskeisten tavoitteiden merkittävä toteutuminen Suomessa on kuitenkin perinteisesti liittynyt ennen muuta yhteistyökykyyn, Britanniassa Labour vietti oppositiossa kaikkiaan 18 vuotta vuosina 1979-1997 ennenkuin nousi valtaan.

Lopulta merkityksellisintä on politiikan sisältö. Punavihreän blokin mahdollisuus liittyy selkeästi nykyistä tasa-arvohakuisemman politiikan toteuttamiseen. Tällaiselle löytyy vankka kannatus merkittävässä osassa suomalaisia. Tarja Halosen kaksi kertaa tapahtunut valinta oikeistolaista ehdokasta vastaan osoittaa Suomessa olevan keskustavasemmistolaisen enemmistön mikäli valinnan merkitys kyetään osoittamaan. On vaikea nähdä miten tämä tapahtuisi muutoin kuin selkeillä vaihtoehdoilla. Kalliomäen vaatiman ilmoituksen toteuttaminen asettaisi SDP:n selkeästi tämän muutosvaatimuksen kärkeen.

Kalliomäki ei mainitse avauksessaan odottaako hän sitoutumista porvaripuolueiden vastaiseen rintamaan myös muilta puolueilta. Edellä mainitun demokraattisen ulottuvuuden toteutumisen kannalta tämä olisi kuitenkin keskeistä. On valitettavan vaikea nähdä esimerkiksi liberaalien vihreiden sitoutuvan vasemmiston projektiin -ellei sitten blokkiutumisen paine pakottaisi valitsemaan puolia. Sama kysymys liittyy perussuomalaisiin. Hyväksyttäisiinkö PS hallituskumppaniksi? Vai söisikö selkeä vaihtoehto perussuomalaisten eväät ja työntäisi puolueen takaisin marginaaliin? Joka tapauksessa ilman uskottavaa ja laajaa koalitiota saattaisi toivottu johtajuus ja voittajan vankkurit-ilmiö jäädä vaaleissa syntymättä.

Keskustelua Kalliomäen avauksesta mm.

• Kalevan pääkirjoitus
• Setä Arkadia

Puolue 2.0

Seuraaviin eduskuntavaaleihin on aikaa melkein tasan kaksi vuotta. Kun SDP:n oppositiokausi alkoi, oli tarkoituksena uudistaa puoluetta rankalla kädellä. Ensimmäinen puoli vuotta kului komeasti Antti Kalliomäen vaalianalyysiryhmän työssä, seuraavat taas puoluekokousvalmisteluissa. Tuloksena perslihasten kulumista, kuulemisia, iso kasa paperia erinäisten uudistusohjelmien muodossa sekä kokonaisuudessaan uusi puoluejohto joka joutui melko suoriltaan kuntavaalitaistoon. Näiden vaalien tuloksena oli tappio äänimäärissä, mutta toisaalta eduskuntavaaleihin verrattuna nousu kakkospuolueeksi Keskustan ohi. Puoluetoiminnan uudistamisessa ja tulevaisuuden rakentamisessa on kyse kuitenkin paljon enemmästä kuin vaaleista.

Mitä menestyksellinen puolue tarvitsee 2010-luvulla? Moni hakee oppia rapakon takaa Barack Obaman äärimmäisen onnistuneesta kampanjasta. Toki kyse oli poliittisesta tilanteesta. Oikeiston pitkä valtakausi oli tuhonnut USA:n talouden ja ajanut maan vaikeasti voitettavaan ja epämääräiseen sotaan. 85% amerikkalaisista koki mielipidetiedusteluissa maansa olevan matkalla väärään suuntaan ja eräässä seminaarissa johon osallistuin jopa eräs republikaani totesi: "I still don't understand who those people in that 15% were." Avainsanat liittyivät kuitenkin jopa asetelmaa enemmän arvolähtöiseen viestiin, pitkän linjan päämäärätietoiseen strategiaan ja luottamukseen.

Puoluetoiminnan tulevaisuus on ennen muuta avoimuudessa ja vaikutusvallan antamisessa. Harva uusi ihminen tulee enää vain kannattamaan muiden tekemiä päätöksiä. Päätöksentekoon pitää voida ottaa osaa myös puoluekokousten välillä. Tästä syystä erilaiset suorat vaikuttamismahdollisuudet, jotka täydentävät sinällään monessa suhteessa toimivaa edustuksellista järjestelmää ovat tulevaisuutta. Kun ihmisiä pyydetään jäseniksi on pystyttävä vastaamaan kysymykseen mihin minä sitten voin vaikuttaa? Vaikutusvallan jakamisessa on aina vallankäyttäjien kannalta riski. Mutta riski on pieni verrattuna valtaisiin mahdollisuuksiin. Kun koko puoluelaitoksen tehtävä on emansipoida ja valtaistaa ihmisiä, on koko riskikeskustelu varsin erikoinen. Avoimelle puolueelle ei itse asiassa ole vaihtoehtoja, mikäli puolue haluaa jatkaa olemassaoloaan.

Toinen kysymys koskee yhdessäoloa. Ihmiset tulevat vaikuttamaan, mutta mikä saa heidät jäämään? Vaikuttamisen kokemukset, kyllä, mutta myös sosiaalinen yhteisö, hyvä meininki. Paikallistoiminta sopii kunnallispolitiikasta kiinnostuneille, mutta pienillä paikkakunnilla porukka voi jäädä pieneksi, ja isommillakin pienet, toisistaan ja toistensa tekemisistä tietämättömät ryhmät voivat jäädä vaille todellista vaikutusvaltaa tai aidosti vaikuttavia tai eteenpäinvieviä keskusteluita. Tarvitaan siis lisää yhteisiä kokemuksia, verkostoitumista ja asioiden käsittelyä siten, että entistä useampi voisi ottaa niihin osaa. Tulevaisuusfoorumit olivat hyvä alku, jotain vastaavaa temaattisten aiheiden osalta pitäisi järjestää säännöllisemmin.

Puolue, joka lopettaa tai vähentää koulutustoimintaa tekee hitaan itsemurhan. Aikana, jolloin tietoa tulvii joka tuutista ja joka näennäisestä puolueettomuudestaan huolimatta kovin usein heijastaa tiettyjä arvolatauksia tai ennakko-oletuksia (kuten tieto aina), tarvitaan arvolähtöisiä valmiuksia tulkita ja jäsentää todellisuutta. Ihmisille on annettava välineitä toimia politiikassa ja lukea poliittisesti. Tätä kautta myös politiikan -ja sitä kautta maailman- muuttaminen, tai jopa pelastaminen voi tulla mahdolliseksi.

Informaatiotulvassa kriittisen luentakyvyn lisäksi ihmiskontakti on tärkeä. Avoimuus ja aito vaikuttamismahdollisuus antaa syitä liittyä puolueisiin ylipäänsä. Suosittelussa mikään ei voita omaa ystävää. Onkin kysyttävä, kuinka kiinnostavaa lopulta kenenkään mielestä on se mitä puoluetta kannattaa BB-voittaja tai uimahyppääjä? Mielenkiintoisempaa voisi olla miksi oma ystävä on valinnut tietyn puolueen, tai naapuri, tai työtoveri. Puolue, joka onnistuu olemaan jäsentensä ja aktiiviensa kautta läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä, voittaa. Jotta jäsenet voisivat -ja ennen kaikkea haluaisivat- tätä tehdä, on puolueen oltava aidosti avoin, jakaa tietoa jäsenilleen eikä varjella informaatiota kuin pyhäinjäännöstä.

Demarien kohdalla kohtalonkysymys kiteytyy myös identiteettiin. Viime vuoden vappumerkki on SDP:n uusi logo. Kun pikkutakin rinnassa on punainen neliö, mitä arvolatauksia siihen sisältyy? Onko viesti selkeä? Ruiskukat ovat kunnianhimoisia menestyjiä, maapallot eettisiä kuluttajia ja ympäristön tilasta huolestuneita. Mitä punaneliöt ovat? Tasa-arvoon uskovat varmasti. Mutta millaiseen? Hyvinvointivaltiota kannattavat. Mutta millaista, ja mitä se tarkoittaa globalisaation aikana? Vaikka näihin kysymyksiin löytyisikin vastaus, ja vielä hyvä sellainen, puoluekokouksen aloitevastauskirjan sivulta 633, ei siitä ole välttämättä iloa elleivät siitä edes omat ihmiset tiedä.

Yhteenvetona, identiteettinsä kirkastanut SDP, joka syventää politiikkaansa, kertoo siitä toimivalla tavalla niin jäsenilleen kuin kansalaisille, pyytää aktiivisia ihmisiä mukaan tavalla joka osoittaa puolueen haluavan luottaa ihmisiin ja joka ymmärtää olevansa yhtä kuin nämä ihmiset, voi antaa suunnan, menestyä ja voittaa myös vaaleja. Pikavoittoja ei ole vaikka hallitus pukkaisi uunista ulos millaista kuonaa hyvänsä. Homman täytyy toimia aidon oikeasti, eikä se toimi ylhäältä alas. Hyviä ituja on nyt olemassa, ja niillä on mahdollisuus kantaa hedelmää vaaleihin mennessä. Paljon on kuitenkin ihmisistä itsestään kiinni. Kaksi vuotta on vähän, mutta tarpeeksi.

Kannatusarvioita

Viimeisimmät YLEn uutisten julkaisemat gallupit puolueiden kannatuksesta jatkavat pääpiirteissään samaa suuntaa kuin mihin kunnallisvaalit jäivät. Kokoomus jyrää suosionsa huipulla, kun taas keskeisimmät kilpakumppanit SDP ja Keskusta tarpovat matalamman kannatuksen suossa. Muutokset ovat melkoisia, kun vertaa tilannetta parin vuoden takaiseen. Joka toki osaltaan lohduttaa siinä, että kaksi vuotta on pitkä aika ja suunta voi olla myös toinen.

Kuten kuntavaaleissa, myös nyt sosialidemokraattien pudotusta pehmentää Keskustan jääminen alle. Ongelmia se ei silti poista. Mielenkiintoista kuitenkin on, että sama ilmiö koski aiemmin Keskustaa, jonka peräkkäiset vaalitappiot jäivät sosialidemokraattien mittavampien romahdusten varjoon. Kuntavaaleista lähtien tämä asetelma on kääntynyt päälaelleen. Ilmiö näkyy myös pääministeriveikkauksessa. Punamullan paluuta ennustaa harva, mutta pieni enemmistö niistä jotka ennustavat, uskovat pääministerin nimen olevan tässä hallituksessa Jutta Urpilainen.

Pääministeri Vanhaselle mittaukset eivät siis kerro hyvää. Pääministerin viime päivien näkyvät ulostulot onkin hyvä lukea myös tätä taustaa vasten. Viimeisimmässä blogikirjoituksessaan Vanhanen jatkaa nykymuotoisen kapitalismin kritisointia eurooppalaisen korkean tason seminaarin innoittamana. Linjaukset ovat toki tervetulleita, mutta ovatko ne uskottavia? Viime eduskuntavaalien alla SDP koki tuntuvasti sen, miten hyvät ja usein peräänkuulutetutkin tavoitteet eivät kanavoidu kannatukseksi, jos ihmiset eivät luota niiden vilpittömyyteen. "Miksette ole aiemmin tehneet, kun olette vallassa olleet?" Hyvä kysymys Vanhasen osalta kuuluukin, onko hän muutoksessaan luotettava?

Jos Keskustan alamäki olikin päivän ykkösuutinen, niin kakkosuutiseksi nousee perussuomalaisten jatkuva nousu. Vasemmistoliiton putoaminen pikavauhtia nelospuolueesta kuudenneksi lienee veljille vasemmalla katkera pilleri nieltäväksi. Suomessa on ehdottomasti olemassa markkinarako perussuomalaisten kaltaiselle puolueelle ja kuten aiemminkin todettua, muutoksen jäädessä pysyväksi ilmiö vaikuttaa suomalaisen politiikan valtasuhteisiin merkittävästi. Perussuomalaisten hajanaisuus puheenjohtajansa taustalla todennäköisesti kuitenkin vähentää ilmiön todellista poliittista merkitystä erityisesti paikallistasolla. Mikäli perussuomalaiset joskus vedettäisiin valtiollista vastuuta kantamaan, voi liikkeen kannatus sulaa kuten edeltäjänsäkin. Onko tähän edes halua, on hyvä kysymys. Soini saattaa kuitenkin omalta osaltaan olla merkittävä tekijä pääministeriä vaihdettaessa.

On oletettavaa, että jatkuvasti kiihtyvä lomautus- ja irtisanomissuma tulee näkymään eri puolueiden kannatuksessa seuraavia eduskuntavaaleja lähestyttäessä. Eilen yt-neuvottelutiedon sai päivän aikana 10 000 suomalaista. Sosialidemokraattien analyysi talouden tilasta ja taantuman vakavuudesta on jopa värittymättömien silmälasien takaa ollut hallitusta edellä, jonka valtionvarainministeri, ensin haukuttuaan "miljardihuutokaupan", joutunee toteuttamaan lähes opposition vaatimusten tasoiset panostukset elvytykseen. Nähtäväksi jää, miten tämä reaalimaailman onnistuminen kanavoituu -vai kanavoituuko- pääoppositiopuolueen kannatukseksi keskipitkällä aikavälillä, ja toki vastaavasti näkyykö tilanteen alkuperäinen aliarviointi ja jatkuva perässäjuoksu Kokoomuksen kannatuksessa. Voisi kuvitella, ettei mustaa voi ikuisesti valkoiseksi selittää.

Työväen presidentti (sd.)

Viikontakaiset presidenttigallupit olivat Kokoomuksen juhlaa. Sauli Niinistö saa suoraan 30% kannatuksen kun ihmisiltä kysytään heidän suosikkiaan seuraavaksi presidentiksi. Tätä pidettiin valtaisana suosiona. Huomiotta kuitenkin jäi mm. se, että Niinistön kannatus on itse asiassa laskenut miltei kymmenellä prosentilla, ja ettei 30%:n kannatus itsessään ole erityisen poikkeuksellista ottaen huomioon sen, että viime presidentinvaaleissa oli siinä ja siinä ettei nykyistä istuvaa presidenttiä valittu suoraan ensimmäisellä kierroksella.

Puoluepoliittisesti Kokoomuksella meni toki hyvin, sillä Alexander Stubb nousi kyselyissä kakkoseksi -ja toki olisi oletettavaa, että näistä äänistä ylivoimainen enemmistö tulisi Niinistölle mikäli hän Kokoomuksen ehdokas olisi. SDP:ltä kyselyyn oli valikoitu Erkki Liikanen ja Paavo Lipponen, joista ainakin jälkimmäinen on käsittääkseni ilmoittanut ettei ole tavoittelemassa kyseistä virkaa. Heidän kannatuksensa jäikin kovin matalaksi. Tätä pidettiin jälleen yhtenä lisämerkkinä siitä, miten sosialidemokraateilla on hankaluuksia.

Gallupit ovat gallupeja, ja voi olla, että SDP:n edustaja olisi voinut saada enemmänkin kannatusta mikäli kyselyyn olisi valittu joku muu. Vuosi sitten kyselyissä mukana ollut, niin ikään presidenttiehdokkuudesta varsin suorasanaisesti aikoinaan kieltäytynyt Erkki Tuomioja keräsi tuolloin 9%:n suoran kannatuksen. Mutta koska sen paremmin Tuomioja kuin Lipponenkaan eivät tule olemaan mukana vaaleissa, on ehdokasta etsittävä muualta.

Nobel-voittaja Martti Ahtisaari tuli aikoinaan sosialidemokraattiseksi presidenttiehdokkaaksi ja myöhemmin presidentiksi ennakointien ja päivänpolitiikan ulkopuolelta. Ehkä seuraava sosialidemokraattinen presidentti voisi hänkin olla jotain muuta kuin pitkäaikainen ministeri tai kansanedustaja? Mikäli tehtävää kehitetään nimenomaan arvojohtajan asemaa korostaen, voisi helposti nähdä tehtävään valittavan pitkän linjan yhteiskunnallisen vaikuttajan, jolla on ollut keskeisiä yhteiskuntapoliittisia tehtäviä ja jonka omassa tarinassa olisi vetovoimaa.

Lauri Ihalainen täyttää nämä mitat. SAK:sta eläkkeelle siirtyvä Ihalainen on kauan ollut suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ja erityisesti työmarkkinapolitiikan lähes nelsonmandelamainen hahmo. Vaikka SAK:ta on julkisuudessa riepoteltu ja syytetty milloin mistäkin, on Ihalainen SAK:n puheenjohtajana ollut tälle arvostelulle lähes ällistyttävän immuuni, pitkälti henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi. Vakavaa ja osaavaa miestä arvostavat kaikki riippumatta siitä millä puolella pöytää istuvat.

Ihalaisen elämäntarinassa kertautuvat monella tavalla sellaiset arvot ja tapahtumat joita moni suomalainen arvostaa. Vaatimattomista oloista, duunariammatista kovalla omalla työllä yhteiskunnan huipulle, hyvinvointivaltion rakennustyöhön keskeiseltä paikalta osallistuminen ja nyttemmin selkeät kannanotot globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta. Ja jos työväen presidentistä vielä tuolloin puhutaan, ei silloin puhuta Niinistöstä, ei vaikka Kokoomus kaataisi viimeisetkin pelimerkkinsä Bob Helsingin kassaan.

Vastaavan profiilin ja kokemuksen ehdokasta on vaikea löytää, puolueesta riippumatta. Nyt voitaisiin koko suomalaisessa politiikassa, kaiken kimmellyksen ja hienojen kampanjaideoiden keskellä, olla aika ainakin osin palata vakavaan, ja miksei hieman arvokkaaseenkin. Ainakin allekirjoittanut äänestäisi rinta rottingilla rakennusmiestä Pihtiputaalta, joka on omalla esimerkillään, hyvin paljon Tarja Halosen tapaan, näyttänyt miten kaikki on mahdollista.

Oppia oikealta?

Viimeisissä kaksissa vaaleissa kolmesta suuresta on menestynyt ainoastaan Kokoomus. Kunnallisvaaleissa Kokoomus nousi ensi kertaa suurimmaksi puolueeksi. Keskusteluissa tämä laitetaan useimmiten onnistuneen markkinoinnin piikkiin. Tällä on varmasti merkitystä, mutta vasemmiston ei tulisi päästää itseään aivan näin helpolla pohtiessaan syitä siihen miksi Kokoomus menestyy.

Kuten todettua, keskeistä on linjakkuus. Henrik Ruso tiedusteli aikaisemman kirjoitukseni kommenteissa mitä vaadittu linjakkuus sosialidemokraattien kohdalla voisi tarkoittaa? Minusta se tarkoittaa ennen kaikkea selkeästi määriteltyjä perusarvoja. Vain niiden pohjalle voi syntyä konkreettisia poliittisia ulostuloja, jotka rakentavat samaan suuntaan -ja jotka voidaan palauttaa näihin perusarvoihin. Sosialidemokraattinen tasa-arvo tarkoittaa kovin erilaista tasa-arvoa kuin vaikka kokoomuslainen. Tasa-arvon tavoittelu sinänsähän ei kerro politiikasta vielä paljon mitään. Oleellista on se, mitä tasa-arvolla ymmärretään ja millaisilla keinoilla siihen pyritään.

SDP:n ohjelmatyö on määrällisesti Suomen laajinta ja kestää myös laadullisen vertailun. Tästä ei ole epäilystä. Kun verrataan vaikkapa SDP:n ja Kokoomuksen viime kesän puoluekokouksia, oli asiasisältö demarien kokouksessa valovuoden Kokoomusta edellä. Sosialidemokraattien ongelma piileekin ohjelmien jalkautuksessa ja selkeydessä. Laadukaskaan ohjelmatyö ei puhuttele, vain harvoille tuntuu olevan selvää millaiselle yhteiskunta-analyysille ja arvopohjalle nämä ohjelmat rakentuvat? Sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle, varmasti, tasa-arvollekin, kyllä, mutta millaiselle? Viittaukset periaatteisiin puuttuvat usein myös julkisesta keskustelusta.

Kokoomus uudisti oman periaateohjelmansa vuonna 2006. Tällöin puolue määriteltiin "keskustaoikeistolaiseksi kansanpuolueeksi". Tällä määrittelyllä ja sen pohjalta noudatetulla päämäärätietoisella retoriikalla on ollut merkitystä Kokoomuksen viime aikojen menestyksen synnyssä. Jyrki Katainen puhuu usein mieluusti arvoista, ja Kokoomuksen politiikkaa perustellaan julkisuudessa usein arvoilla. Kun tätä saa tehdä omista lähtökohdistaan, on tulos usein vakuuttavampi kuin mitä se olisi jos vakuutetaan vain kyseisen päätöksen järkevyyttä tässä tilanteessa.

Kokoomuksen pyrkimys imagollisesti eroon ahtaasta oikeistolokerosta, johon suhteellisen harva suomalainen itsensä haluaa asettaa, on ollut määrätietoista ja se on myös onnistunut. Avuksi tässä on myös se fakta, ettei Kokoomuksen oikealla puolella ole uskottavia vaihtoehtoja. Myös patamustat porvarit pysyvät veneessä, vaikka purtilon perämies pitäisikin ajoittain hieman epäortodoksisia puheenvuoroja. Tämä hyväksytään myös siksi, että sen nähdään tuottavan tulosta. Parempi hampaat hivenen irvessä sisällä kuin oikeamielisinä ulkona. Lisäksi retoriikan muutoksen ei tarvitse tarkoittaa erityisen suuria muutoksia politiikan konkreettisessa sisällössä.

Kokoomus menestyy, koska se on tietoisesti pyrkinyt laskemaan kynnystä äänestää itseään sekä päivittänyt kertomustaan puhuttelemaan myös uudenlaisia äänestäjiä. Kokoomus ja sen puheenjohtaja puhuu avoimemmin arvoistaan ja vetoaa niihin, myös näitä arvoja avaten, useammin kuin moni muu. On politiikan suunnasta tai arvojen määrittelystä sitten mitä mieltä tahansa, on tätä pidettävä taitavana politiikan tekotapana, jolla on selkeästi kysyntää ja jolla voi menestyä vaaleissa. Jotain opittavaa? On.

Kuvassa Kokoomuksen vaalijuliste 30-luvulta.

Punainen aamunkoitto?

Finanssikriisin kierteessä ovat yhtäkkiä uudelleen tulleet ajankohtaisiksi Keynesin opetukset ja jopa Marxia luetaan enemmän kuin pitkään aikaan. Kansallisvaltioiden ja EU:n julkiset elvytyspanostukset ovat valtaisia sekä parempaa - ja tiukempaa - säätelyä vaaditaan yleisesti. Jonkin sortin sosialismi, vaikkakin sitten kapitalismissa, tekee paluuta.

Pitemmällä tähtäimellä on mielenkiintoista nähdä jääkö yhteiskunnan aktiivisen roolin vaatimus vain kriisistä selviytymisen keinoksi vai onko kyseessä pysyvämpi muutos? Tärkeintä on toki yhteiskuntapolitiikan suunta, mutta kysymys on hyvä myös poliittisten puolueiden ja mahdollisten enemmistöjen kannalta. Oikeistopuolueet pitävät valtaa suuressa osassa läntistä Eurooppaa, ja on todennäköistä että niiden kannatus tulee laskemaan lisääntyvien ongelmien myötä. Poliittinen "keskusta" voi siirtyä vasemmalle. Kanavoituuko tämä kuitenkaan sosialidemokraattien kannatukseen, onkin sitten eri asia.

Euroopassa huomionarvoinen uusi kehityssuunta on ollut laitavasemmistopuolueiden uusi nousu poliittiselle areenalle. Nämä puolueet puhuvat usein selkeästi sosialismista ja sosialistisista arvoista oman poliittisen toimintansa takana. Paras esimerkki löytyy Saksasta, jossa Vasemmisto, Die Linke, on nopeasti nousemassa merkittäväksi poliittiseksi voimaksi, kannatus viime mittauksissa oli 13%. Linken ohjelmasta löytyvät mm. pyrkimys merkittävään rahoitusmarkkinoiden säätelyyn sekä selkeä kansallistamisohjelma mm. sähkön ja kaasun suhteen. Toinen esimerkki menestyvästä uudesta vasemmistovoimasta on Hollannin sosialistinen puolue SP. Nämä puolueet tarjoavat selkeää vaihtoehtoa nykyiselle järjestelmälle -ja kriisin syvetessä niiden viestille löytyy yhä enemmän kaikupohjaa.

Eurooppalaisten sosialidemokraattisten puolueiden kannalta laitavasemmiston nousu tarkoittaa tarvetta selkeyttää linjaa ja nostaa kunnianhimotasoa, tinkimättä kuitenkaan vastuullisuudesta ja uskottavuudesta. Kun vasemmistolaisemmille linjauksille on käytännön politiikassa entistä enemmän kysyntää ja finanssikriisin myötä mahdollisuus uudenlaisen ajattelun läpiviemiseen on avautumassa ennennäkemättömällä tavalla, olisi reformistiselle vasemmistolle valtaisasti pelitilaa. Tämän realisoiminen vaaleissa on kuitenkin mahdotonta, mikäli sosialidemokraatteja ei onnistuta näkemään vaihtoehtona entiselle politiikalle.

Kiistely siitä mennäänkö "vasemmalle" vai "oikealle" on hedelmätöntä ja pysähtyy usein juuri edellä mainittuihin fraaseihin. Tärkeää on sisältö ja viestintä. Yhteiskunnan vahvan ohjausroolin korostaminen, ylikansallisten tilojen ja globalisaation politisoiminen, julkisvetoisen "vihreään kasvuun" nojautuvan teollisuuspolitiikan käynnistäminen jne olisivat hyviä peruslinjoja yhdessä selkeään eriarvoistumisen vähentämiseen tähtäävän politiikan kanssa. Monessa suhteessa ituja onkin olemassa, mutta parhaalla tahdollakaan ainakaan tämänkaltainen linja ei välttämättä kansalaisille hahmotu.

Mitä tulee puolueiden kehitykseen on Suomi monessa suhteessa toistaiseksi poikkeus. Vasemmistoliitto ei juurikaan vaikuta piristyvän ja monet itsensä jollain tavalla sosiaaliseksi ja eettiseksi, jopa kriittiseksi kokeneet liikkuvat äänestäjät ovat usein valinneet puolueekseen vihreät. Vihreät saattaavat oikeistohallituksen apupuolueena kuitenkin olla vaikeuksissa mikäli vasemmistopainotukset saavat politiikassa lisää sijaa. Tämä avaa suuren mahdollisuuden ikkunan selkeän linjakkaalle, kunnianhimoiselle ja uskottavalle sosialidemokraattiselle projektille, jolle ei heti löydy Suomesta kilpailijoita.

Ruumiinavaus

Tomu on alkanut laskeutua eilisen vaali-illan jäljiltä ja on aika laskea voitot ja tappiot. SDP sai takkiinsa. Kehyskunnissa ja pienillä paikkakunnilla kannatus pysyi samana tai jopa nousi, mutta suurissa kaupungeissa tuli turpiin. Espoon tilanne oli osin odotettu, mutta tappion rajuus erityisesti Helsingissä ja Turussa yllätti. Media keskittyy tänään Keskustan tappioon, mutta tulos antaa ajateltavaa myös demareille.

Miksi näin kävi? Ensinnäkin maahanmuuttopolitiikka nousi ensimmäistä kertaa vaalien katvealueella keskusteluun. Suuret puolueet karttavat aihetta kuin ruttoa, koska katsovat että mikäli keskustelu avattaisiin kunnolla julkisuudessa, ei voittajia olisi. Fakta on kuitenkin se, että erityisesti verkossa aihe on keskusteluttanut jo pitkään ja hartaasti. Kun perussuomalaiset ovat puheenjohtajansa johdolla nyt saaneet uskottavan puolueen leiman, ovat maahanmuuttopolitiikalle kriittiset ehdokkaat löytäneet hyvän väylän tavoitteidensa edistämiseen. Jussi Halla-ahon valinta Helsingin ja Maria Lohelan Turun valtuustoon pitää huolen siitä, että tämä keskustelu tulee nyt politiikan keskiöön. Tämä muutos on pysyvä ja merkitsevä.

Jokin aika sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan suomalaiset nuoret jakaantuvat kolmeen ryhmään. Yhtäällä ovat "menestyjät", joita yhdistää usko omaan pärjäämiseen ja markkinatalouteen sekä kilpailuun. Toisaalla ovat eettiset, maailman tilasta huolestuneet ihmiset, jotka uskovat kuluttajavaikuttamiseen ja ovat erityisen kiinnostuneita ympäristökysymyksistä. Kolmas ryhmä ovat konservatiivisia ja maskuliinisia arvoja kannattavat. Näissä vaaleissa oli kolme kovaa, Kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset.

Menestyvä puolue tarvitsee identiteetin. Sitä SDP ei ole kyennyt viime aikoina itselleen luomaan. Sama vaivaa Keskustaa, ja tämä näkyy molempien vaikeutena houkutella uusia äänestäjiä omaan leiriinsä. Tarvitaan positiivisia symboleja, mitä tarkoittaa olla demari, mitä se kertoo minusta ihmisenä? Puoluevalinta on myös identiteettiteko. Individualistisena aikana tällä on merkitystä. Vaalien voittajapuolueita tarkastellessa nähdään, että niihin liittyy tarina. Vaalien häviäjien tarinat ovat parhaimmillaankin epäselviä.

Kataisen Kokoomus voitti vaalit, mutta huomattavaa on, että edes se ei edennyt sellaisella tavalla kuin olisi voinut kuvitella. Enemmän kuin heidän hyvyydestään kyse oli muiden suurten puolueiden romahtamisesta. Finanssikriisin hiipiessä myös perusniemisten elämään Katainen onnistui esiintymään uskottavimpana talousihmisenä, herättämään luottamusta. Kun ajat kääntyvät vaikeiksi, luotetaan jälleen raikkauden ja tuoreuden sijasta oletettuun asiantuntijuuteen. Jutta Urpilainen ei ehtinyt tätä uskottavuutta riittävästi luomaan hyvästä ja kovasta yrityksestä huolimatta. Tämä ajoi liikkuvat äänestäjät muualle, tai pikemminkin ei onnistunut tuomaan heitä takaisin.

Huomionarvoinen on myös vihreiden erinomainen menestys tärkeillä paikkakunnilla. Tämä tapahtuu täysin puheenjohtajasta riippumatta. Cronberg on ollut tv-tenteissä parhaimmillaan näkymätön, pahimmillaan surkea. Tällä ei kuitenkaan näytä olevan mitään merkitystä vihreiden vaalituloksen kannalta. Kasvava kone tekee vaalista toiseen hyvää ja uskottavaa tulosta. Menestys liittyy hyvään julkisuuskuvaan, mutta ennen muuta jo edellä mainittuun identiteettiin. Vihreitä äänestämällä saat hyvän omantunnon sekä positiivista erottumisarvoa.

Kaiken kaikkiaan Suomen poliittinen kartta koki varsin suuren muutoksen. SDP on trendinomaisessa laskussa ja hankalassa kahden rintaman sodassa. Mitä nyt tarvitaan on rauhallinen ja uusi yhteiskunta-analyysi, periaatteiden tarkastelu uudessa tilanteessa ja toimenpideohjelman rakentaminen tämän mukaan. Tämän prosessin tulisi olla kerrankin riittävän osallistava, jotta veneen soutaminen samaan suuntaan onnistuisi. Vaalitäkyillä ja eklektisillä lupauksilla voidaan pelastaa paikka sieltä ja paikka tuolta eri vaaleissa, mutta mikäli halutaan "astua johtoon", on huolellisemman työn paikka.

Punaiset ja vihreät?

Vihreä Lanka uutisoi näyttävästi Helsinki-manifestin allekirjoituksen. Kyseessä on punavihreä aloite, jossa on mukana keskeisistä puolueista SDP:n, vihreiden ja Vasemmistoliiton valtuustoehdokkaita. Tavoitteena on paitsi parantaa kyseisten puolueiden yhteistyösuhteita, myös nostaa yhteiselle agendalle keskeisiä tavoitteita liittyen erityisesti palveluiden tuottamiseen, sosiaalipolitiikkaan sekä ympäristöön.

Suomessa ollaan tilanteessa, jossa Kokoomus hallitsee kaikkia suuria kaupunkeja Vantaata lukuunottamatta. Paitsi suurin valtuustoryhmä, on Kokoomuksella hallussaan kyseisissä kaupungeissa kaupunginjohtajan tai pormestarin toimi. Voidaankin sanoa, että tällä hetkellä huomattavaa osaa suomalaisesta hyvinvointipolitiikasta hoidetaan kokoomuslaisten toimesta ja johdolla.

Erikoiseksi tilanteen tekee se, että oikeistolla on harvoin enemmistöä. Mm. Helsingissä punavihreä valtuustoenemmistö on totta jo nyt. Miksi se ei siis toimi, miksi Kokoomus onnistuu jatkuvasti pyörittämään peliä aivan kuin heillä olisi absoluuttinen valta? Usein sosialidemokraatit ja vihreät ovat aatteellisesti toisiaan huomattavasti lähempänä kuin kumpikaan Kokoomusta. Silti yhteistyö ei ota sujuakseen. Tilanteesta ainoana hyötyvätkin porvarit, joka ajavat oman linjansa läpi kulloinkin paremmin tilanteeseen sopivan kumppanin tuella. Toki tästäkin on olemassa poikkeuksia kuten esim. keskustatunnelilinjaus pääkaupungissa, mutta pääsääntö on edellä kuvatun kaltainen.

Tähän on saatava muutos. Onko tarvetta manifesteille tai yhteistyösopimuksille, siitä on vaikea sanoa mitään varmaa, mutta SDP:n ja keskiryhmien yhteistyö kaupunkipolitiikassa on saatava toimimaan. Jo pelkkä tämänkaltaisen yhteistyön mahdollisuuskin olisi hyvä muutos nykytilanteeseen ja estäisi oikeiston sooloilun. Sosialidemokraateilta tämä vaatii sen tiedostamista, etteivät vihreät ole entinen SKDL ja ettei vihreitä voida kohdella minään hetkellisenä anomaliana. Vihreiltä yhteistyö taas vaatii oman paremmuuden tunteen ja ylenkatseen hetkellistä hylkäämistä ja sen myöntämistä, että jollakulla muullakin voi olla joskus hyviä ideoita.

Osasyy heikkoihin väleihin löytyy henkilökemioista, osa samoilla ääniapajilla kalastelemisesta. Kaikki tämä on hyvin inhimillistä ja ymmärrettävää. Osin kyse on selkeistä poliittisista linjaeroista, samaa mieltä ei kerta kaikkiaan kaikesta olla -mutta aina ei tarvitsekaan olla. Joka tapauksessa nykytilanteessa häviäjä on koko tasa-arvosta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta huolta kantava poliittinen kenttä, myös vihreät, ainakin mitä poliittisiin tavoitteisiin tulee. Lopulta kyse ei olisi välttämättä sen suuremmasta kuin kunnioituksesta, hyvästä tahdosta ja pienestä nöyryydestä puolin ja toisin. Kyllä tätä minusta kannattaisi ainakin kokeilla.

Poliittinen keskusta?

Kun SDP:n puheenjohtaja vaihtui, määritteli Jutta Urpilainen SDP:n "arvopuolueeksi joka on jäänyt yksin poliittiseen keskustaan". Tästä vaikutti syntyvän aidosti mielenkiintoinen keskustelu, joka jäi kuitenkin hieman kesken.

Suomessa termiä poliittinen keskusta on vaikea käyttää, koska se yhdistyy helposti Keskusta -nimeä kantavaan agraaris-konservatiiviseen oikeistopuolueeseen. Eurooppalaisessa poliittisessa kartassa Suomen Keskusta on kummajainen, jolle ei varsinkaan vastaavalla kannatuksella tahdo helpolla löytyä verrokkia. Maalaisliittolaisuus voidaankin suoralta kädeltä hylätä synonyymina poliittisessa keskustassa olemiselle.

Mitä Suomen SDP:n "poliittinen keskustassa olo" sitten voisi tarkoittaa? Se voisi tarkoittaa ajattelua, jossa vasemmisto-oikeisto -jako liittyy nimenomaan luokkakysymyksiin ja joiden nähtäisiin vanhempaa yhteiskuntaa määrittävänä tekijänä lientyneen tai poistuneen. Jos entisenkaltaisia selkeitä yhteiskuntaluokkia ja sitä kautta eturyhmiä ei enää ole, poistuu teollisuusyhteiskuntaan syntyneiltä puolueilta eturyhmäulottuvuus. Silloin keskeiseksi jäävät ennen muuta arvot -tai sitten eturyhmät muodostuvat jollain muulla tavoin kuin työmarkkina-aseman mukaan.

Yllä oleva varmasti sisältää osan totuutta, mutta myös työmarkkina-asemilla ja asemalla tuotannossa ja taloudessa on edelleen merkitystä. Talous on poliittista, myös tilanteessa, jossa se tarkoituksella pyritään depolitisoimaan. Perinteistä politiikkaa kuitenkin murentaa ennen muuta sen jääminen kansalliselle tasolle talouden ylikansallistuessa sekä paikallisella tasolla ihmisten identiteettien moninaistuminen. Verrannollisessa sosioekonomisessa asemassa olevat ihmiset voivat kuulua kulttuurisesti aivan eri ryhmiin. Tämä antaa tilaa ennen muuta Suomen politiikan kaltaiselle vihreälle liikkeelle.

Kun taloudellisilla asemilla ja rakenteilla on edelleen huomattavaa merkitystä, voidaan taloudellisten asemien merkityksettömyys ainakin pääosin unohtaa. "Poliittinen keskusta" voisikin myös tarkoittaa vasemmistolaisten painotusten vähentämistä an sich. Mikäli katsotaan, ettei muuttuneessa yhteiskunnassa esimerkiksi sosioekonomisen tasa-arvon tavoittelulle ei enää ole vastaavaa tarvetta - tai kannatusta- kuin aiemmin, voitaisiin näitä painotuksia politiikan teossa ja linjauksissa vähentää. Se voisi myös tarkoittaa sen näkemyksen perustuslaillistamista, että vahva taloudellinen suorituskyky yksin, ilman yhteiskunnan aktiivista toimintaa, koituu kaikkien hyödyksi.

Tilanteessa, jossa maassa menee keskimäärin taloudellisesti hyvin, mutta erot ja eriarvoisuus ovat kasvussa ja tietty osa yhteiskuntaa erottuu omaan todellisuuteensa niin asteikon ylä- kuin alapäässäkin, ei tälle oletukselle kuitenkaan löydy juuri perusteita. Suomessa aivan liian vähälle julkiselle keskustelulle jäänyt rahoitusmarkkinakriisi viimeistään osoittaa, ettei vapaa markkinatalous kykene takaamaan vakaata ja tehokasta toimintaa -reiluista ja tasa-arvoisista mahdollisuuksista puhumattakaan, vaan vahvoja julkisia instituutioita sekä interventioita tarvitaan. Lisäksi sosialidemokratian koko eettinen oikeutus sekä laaja osa itseymmärryksestä liittyy nimenomaan heikommassa asemassa olevien puolustamiseen. Kyseessä olisi melkoinen periaatteellinen suunnanmuutos, josta puolue tuskin selviäisi.

SDP:n poliittista keskustaa pitää siis etsiä vielä muualta. Se voidaan myös asemoida suhteessa kilpaileviin puolueisiin. Tähän voitaisiin viitata myös kyseiseen keskustaan jäämisellä. Ei siis siirtymisellä sinne. Tämän määrittelyn mukaan SDP on aina sijainnut poliittisessa keskustassa, laitavasemmiston ja äärioikeiston/talousliberaalien välisessä maastossa. Tätä voidaan pitää historiallisena tosiseikkana. Mikäli oikeistolaiset painotukset saavat valtaa kilpailevissa puolueissa ja ne siirtyvät poliittisesti oikealle, ja SDP:n linja on korostuneesti pysyvä, ollaan tilanteessa jossa tällä tavoin määriteltyyn keskustaan jää vain SDP.

Tälläkin näkökulmalla on ongelmansa. Myös SDP on vaihtanut usein linjauksiaan, eikä Urpilaisen kauden SDP ole varmastikaan samanlainen kuin vaikka Lipposen kauden, tai millainen olisi ollut Erkki Tuomiojan vetämä sosialidemokraattinen puolue. Nykyistä tai tulevaa uutta linjaa ei voida määritellä vain suhteessa muihin, vaan se rakennetaan omalta analyysipohjalta omiin periaatteisiin ja ajatuksiin tukeutuen. Sen tarkkaileminen mitä vierellä tapahtuu on vaalitaktiikkaa ja sinällään tärkeää valppaana olemista, muttei käy ohjelmallisen uudistustyön peruslinjaksi.

Poliittinen keskusta voidaan myös määritellä siten, että kyse on ihmisten suuren enemmistön liikkeestä sekä vasemmistolaisella painotuksella yhteiskunnan positiivisesta roolista heidän elämiensä mahdollisuuksien takaajana. Ison-Britannian Labourin sloganeista ehkä tarttuvin koskee vallan, varallisuuden ja mahdollisuuksien jakamista tasaisesti, to put power, wealth and opportunity in the hands of the many, not the few. Luottamusta yhteiskunnan suuren enemmistön, tavallisten työtätekevien, eläkkeelle jo siirtyneiden sekä nuoren sukupolven haluun rakentaa yhteiskuntaa, jossa myös heikommista pidetään huolta. Sosialidemokraattien "poliittinen keskusta" voisikin tarkoittaa nimenomaan tätä. Keskeistä on kuitenkin se, että SDP itse määrittelee mitä tämä puhuttu "keskusta" nimenomaan sisällöllisesti tarkoittaa.

Vaalianalyysia viikonvaihteeksi

HS:n tänään julkaiseman gallupin mukaan suuret puolueet etenevät tasavahvoina kohti kuntavaaleja. Se, miten lopulta vaaleissa käy, ratkeaa ennen muuta ehdokasasettelussa. Myöskin valtuustopaikkojen ja äänimäärien epäsuhta vaikeuttaa keskustelua siitä, kuka lopulta kunnallisvaaleissa voittajaksi selviytyy. Äänissä viime vaaleissa suurin oli SDP, mutta Keskustalla oli valtuutettuja lähes tuplaten demareihin verrattuna. Keskusta on omalla tuhatluvullaan valtuustopaikoissa tänäkin vuonna, vaikka vaalitappio äänimäärissä häämöttääkin.

Puolueiden suuruusjärjestyksen kannalta merkittävintä on Perussuomalaisten kannatuksen nousu, joka syö kaupungeissa ennen muuta sosialidemokraattien ja maaseudulla Keskustan kannatusta. Kuten aiemmin analysoitua, tarkoittaa Soini-ilmiön mahdollinen pysyvyys hyvin todennäköisesti Kokoomuksen pysyvää suurimman puolueen asemaa sekä demareille ja Keskustalle jatkuvaa kahden rintaman sotaa .

SDP:n kannatuksen laahaamisesta on puhuttu paljon, mutta gallupeja katsellessa suunta, mihin vakiintuneet äänestäjät siirtyvät, on selvä. Uusien äänestäjien houkuttelu vaikuttaa kyllä pikku hiljaa tuottavan tulosta, muttei näy kannatuskäyrissä, jos toisessa laidassa käy kato. Taloon onkin vaikea rakentaa uusia siipiä mikäli sokkeli murenee. Muualle tähyilevien joukossa on korostuneesti duunarimiehiä ja eläkkeensaajia, jotka ovat kokeneet jääneensä syrjään demarien hallituskauden aikana ja joita oppositiopolitiikka ei ole toistaiseksi onnistunut vakuuttamaan tai edes tavoittamaan. Ja kun unelmointi kohtaa "suoran puheen", joksi monimutkaisten asioiden populistista yksinkertaistamista nykyään turhan usein kutsutaan, saattaa edellinen jäädä kakkoseksi. SDP tarvitseekin luottamuksen ansaitakseen korostuneesti konkretiaa ja tekoja.

Kunnallisvaalien suhteen SDP:llä ei pienemmissä kaupungeissa ole Perussuomalaisten kanssa hätää. Tästä pitää ehdokasasettelu tehokkaasti huolen -mikäli demarit sen kykenevät asiallisesti hoitamaan. Sen sijaan suuremmissa kaupungeissa voi siirtymiäkin tapahtua, ellei SDP kykene vakuuttamaan ja aktivoimaan peruskannattajiaan. Suurten kaupunkien siirtymätkään eivät juuri valtuustopaikkoihin vaikuta, mutta ne näkyvät yleisissä ääniosuuksissa. Ja niillähän vaalien jälkeen mediassa politiikkaa tehdään, mitataan onnistujia ja epäonnistujia -ja kasataan tulisia hiiliä niiden päälle, jotka ovat kipparoineet karille karahtaneita laivoja.

Totuus on, ettei SDP, tai mikään muukaan suurempi puolue kansallisena liikkeenä kykene sen paremmin voittamaan kuin häviämäänkään kunnallisvaaleja. Puolueet kykenevät luomaan tiettyjä, hyvin yleisellä tasolla liikkuvia poliittisia suuntaviivoja, sekä käymään yleistä huomio- ja imagokampanjaa, jolla voidaan luoda yleistä positiivista suhtautumista listan ehdokkaita kohtaan. Linjakas ja tukeva oppositiopolitiikka valtakunnanpolitiikassa tukee kuntavaalityötä, ei tee sitä. Poliittiset ratkaisut tehdään paikallisesti, ja paikallisesti myös äänestetään paikallisia ehdokkaita. Mikäli ehdokkaita ei ole, tai aktiivinen vaalityö ja paikallinen teemoittelu jää tekemättä, turpiin tulee vaikka kampanjaa vetäisi Karl Rove. Sama pätee toisinkin päin.

Soini tietää mahdollisuutensa ja vetää yhden miehen voimille varmasti käyvää kampanjakiertuetta ehdokkaiden saamiseksi ympäri maata. Muuten galluptulokset jäävät realisoitumatta. Perussuomalaisten puheenjohtajan viimeaikaiset, hyvin julkisuutta saaneet ulostulot ovat olleet asiallisia ja kohderyhmille sopivia, lähiöiden perusparannuksista veronkevennysten kokoluokan arvosteluun. Sosialidemokraattien tulee vastata Perussuomalaisten puheenjohtajan haasteeseen tukevilla ja monipuolisilla ehdokaslistoilla sekä rakenteellisilla teemoilla liittyen työllisyyteen, asuntopolitiikkaan sekä palveluiden laatuun ja vaikuttavuuteen. Mikäli luottamus vaaleissa saadaan, pitää myös olla poliittista tahtoa viedä näitä vaatimuksia läpi -muuten kenttä on jälleen auki leuan louskuttajille.

Muutamissa kaupungeissa Perussuomalaiset tulevat todennäköisesti nousemaan valtuustoon useamman henkilön voimin vaikka vaalikamppailussa tapahtuisi mitä tahansa. Yksi tällainen paikkakunta on Tampere, jossa listaa vetää pormestariehdokkaana kansanedustaja Pertti Veltto Virtanen. Tämä asettaa myös mielenkiintoisen kysymyksen siitä miten populistipuolueeseen ja sen edustajiin tulevissa valtuustoissa suhtaudutaan ja kenen kanssa heitä kiinnostaa leikkiä -vaiko kenenkään? Mielenkiintoista on myös nähdä, ovatko nousevat tähdet vanhan kansan vennamolaisia vaiko uuden polven maahanmuuttokriitikoita -ja mitä merkitystä tällä näille asetelmille on.

Kuvassa Norjan perussuomalaisten, Fremskrittspartietin, logo.

Puolimatkan krouvi

Työvapaa eduskunnasta on puolessa välissä, viimeiset neljä kuukautta ovat kuluneet Varsinais-Suomen sosialidemokraattien palkkalistoilla. Kunnallisvaaleihin on aikaa hieman alle neljä kuukautta, listat menevät kiinni hieman yli kahden kuukauden päästä. Aikaa siis vielä on, muttei paljoa.

Kun päätin hakea nykyistä työtehtävää ja anoa vastaavasti vapaata avustajantoimesta, ajattelin sen tarjoavan aivan uudenlaisia tehtäviä ja pähkinöitä purtavaksi. Näin myös kävi. Poliittisen toiminnan haasteet, joista tässäkin blogissa on kirjoitettu aivan tarpeeksi, ovat osin samoja, mutta osin myös kovin erilaisia kun ajetaan kaksikymmentä kilometriä ulos maakuntakeskuksesta. Puolueen kannalta paikallisen tason toiminnalla on valtaisa merkitys. Työ ja jokapäiväinen läsnäolo tehdään paikallisesti. Jos homma ei pyöri kunnassa, ei puolueen hyvästä imagosta ole vastaavasti hyötyä. Tämä toimii myös toiseen suuntaan.

Maaseudun pikkupitäjiä pidetään usein Keskustan yksinomaisina läänityksinä. Ei ole harvinaista, että Keskustalla on yksinkertainen enemmistö. Tämä selittyy kuitenkin erityisesti vahvalla paikallistoiminnalla. Muillekin olisi ja on tilaa, siitä huolimatta, että vielä 2000-luvulla itsensä "väärälle listalle" nimennyt ihminen voi saada kylänraitilla valtapuolueen edustajien vihat ja uhkailut niskaansa. Kuntavaalikauden aikana kuntien väestöstä uusiutuu keskimäärin n. neljännes. Uudet muuttajat eivät läheskään aina ole sitoutuneita keskustalaisia. Havaittu tosiasia uusista, politiikasta ja vaikuttamisesta kiinnostuneista kuntalaisista on se, että heistä moni on valmis tulemaan mukaan myös mm. SDP:n riveihin, mikäli joku pyytää ja meillä on jotain mitä tarjota. Keskustan menestys perustuu pitkään riviin kasvoja ehdokaslistalla, kyseisestä porukasta on liikkuvien, lähinnä henkilöä äänestävien ihmisten muita helpompi löytää omankaltaisensa ehdokas kuin muiden kohdalta. Kun ihmisiä saadaan mukaan, tulosta myös tulee.

Suuri haaste koituu maaseudulla asuvien, uusien mukaantulleiden ihmisten täysimääräisestä integroinnista. Monet paikallisyhdistykset ovat pieniä ja kokoontuvat harvoin. Uusi aktiivinen ihminen voi turhautua ja kokea ettei mitään tapahdu. Tämän keikan jälkeen olen entistä vakuuttuneempi siitä, että piiritason toiminnan tarkoituksena on vaalityön organisoinnin lisäksi oltava sisällöllisten verkostojen perustaminen ja pyörittäminen aluetasolla. Tätä kautta voidaan tarjota vaikuttamisväyliä myös sellaisille uusille aktiiveille, jotka eivät asu keskuskaupungeissa. Samalla voidaan lisätä puolueen sisällöntuotantoa, "saada jotain aikaan." Tätä kautta saataisiin mukaan myös niiden ihmisten panos, jotka eivät ole kiinnostuneita kunnallispolitiikasta. Verkostoitumisen ja tutustumisen merkitystä motivaattorina ei saa vähätellä.

Neljän kuukauden aikana olen kiertänyt varsin tarkkaan läpi Varsinais-Suomen. Reissuun on mahtunut mm. elämäni ensimmäinen maatalousnäyttely Oripäässä, keskustelu, jossa kummastelin Vasemmistoliiton vahvaa kannatusta verrattuna sosialidemokraatteihin eräällä alueella saaden vastaukseksi "kansalaissodan" (en pyytänyt tarkennuksia), matka kahden lossin taakse Korppooseen värväämään ehdokasta, Taivassalon kesätapahtuma Silakrysäys, jossa mieleen jäi vanhan kokoomusveteraanin tokaisu "Perkele! Kolmekymmentä rysäystä olen käynyt ja ensimmäinen kerta ikinä kun täällä nähdään demareita!" jne. Punaisten Reilu Suomi-ilmapallojen puhaltaminen ja solmiminen sekä katoksen kokoaminen käy jo rutiinilla, leiri irtautuu vauhdilla jos tarve vaatii.

Mutta; erilaista, hauskaa, opettavaista. Ihmisten kanssa olemista, uusia tuttavuuksia, ajelua kesänvihreissä maisemissa. Tutustumista uusiin mahtaviin tyyppeihin, jotka näkevät valtavasti palkatonta vaivaa yhteisen hyvän eteen.

Jälkipelit

Puoluekokous oli, näkyi ja kuului mediassa. Paikan päällä olleena mieleen jäivät suuret tunteet ja jatkuva hässäkkä. Päällekkäisiä tapahtumia oli lukuisia, huhuja kiersi. Kuitenkin kyseessä oli kolme unohtumatonta päivää, joiden aikana tehtiin monia merkittäviä päätöksiä, myös sellaisia, jotka eivät näkyneet uutisvirrassa. Materiaaliin voi tutustua paitsi Demarin nettiversiossa, päätösten osalta puoluekokoussivustolla.

SDP:n uusi puheenjohtaja on Jutta Urpilainen. Kannatin itse Erkki Tuomiojan valintaa, mutta en voi olla pettynyt puolueen valintaan. Olen varma, että SDP tulee Jutan pitkäksi muodostuvalla kaudella ennen muuta eheytymään ja avautumaan -sekä myös tavoittamaan runsaasti uusia kannattajia ja jäseniä. Ennen kaikkea koulutus- ja sivistyspolitiikkaan erittäin hyvin perehtynyt Urpilainen kykenee varmasti tuomaan näitä tulevaisuuden tasa-arvoisen yhteiskunnan kannalta erittäin keskeisiä teemoja SDP:n tavoitteenasettelun kärkeen.

Urpilaisen valinta saattaa parhaimmillaan tarjota parempia vaikuttamisen mahdollisuuksia myös niille henkilöille, jotka ovat syystä tai toisesta terävistä mielipiteistään ja suuresta osaamisestaan huolimatta jääneet hieman ulkopuolelle. Kenellekään ei liene epäselvää, että SDP:ssä on syviä jakolinjoja, jotka ovat osin muuttuneet katkeriksi. Jutalla on kaikki mahdollisuudet yhdistää puolueen eripuraiset ryhmittymät, jotka kaikki sisältävät erinomaista osaamista, mutta joiden aika kuluu liiaksi keskinäiseen kyräilyyn. Tämä vaatii herkkyyttä, avautumista ja menneiden unohtamista uudessa tilanteessa. Onnistuessaan kaikkien lahjakkuuksien täysimääräinen hyväksikäyttö, ja uusien mukaantulo, tekee SDP:stä takuuvarmasti Suomen dynaamisimman ja eniten omia uusia avauksia omaavan puolueen.

Allekirjoittaneelle kokouksen paras hetki oli puoluesihteerin valinta. Toisin kuin Kepun Korhonen, SDP:n Korhonen tulee tuskin paistattelemaan julkisuudessa. Tuloksia alkaa kuitenkin takuuvarmasti tulla. Puoluesihteeriksi oli eräässä vaiheessa kokousta peräti 11 ehdokasta. Osaa oli esitetty ilman heidän omaa tietoaan, ja vaaliin mennessä määrä oli kutistunut viiteen. Kuten kaikista muistakin valinnoista, myös puoluesihteeristä äänestettiin pitkään ja hartaasti. Paras voitti. Poliittisesti minua lähellä olleista ehdokkaista, Susanna Rahkosesta ja Säde Tahvanaisesta, toivon uusia kansanedustajia mahdollisimman nopeasti. He ovat poliittisia johtajia, erinomaisia sellaisia. Nyt tarvittiin kuitenkin ennen kaikkea järjestömyyrä. Se myös saatiin.

Henkilövalinnat veivät suurelta osin huomion, ja myös kokouksen ajan, joka on jännityksestä ja tunteita herättävyydestään huolimatta sääli. Muutakin tapahtui. Suurimmat edistysaskeleet saavutettiin järjestöllisellä puolella. Puoluekokousrytmi lyhenee kahteen vuoteen, edustajamäärä kasvaa, jatkuva aloiteoikeus puolueen perusjärjestöille otettiin käyttöön, uusia valtakunnallisia verkostoja perustetaan ja työryhmätyöskentelyä avataan. Jäsenäänestykset asia- ja henkilökysymyksistä saivat huomattavaa kannatusta, vaikkakin kaatuivat. Suunta on kuitenkin selkeä. Suoria mahdollisuuksia tullaan lisäämään ja jäsenäänestykset todennäköisesti ei niin kaukaista tulevaisuutta.

Uusi puheenjohtaja totesi useassa ulostulossaan SDP:n jääneen yksin "poliittiseen keskustaan". Keskustelu keskustavasemmistosta, tai Neue Mittesta on elänyt SDP:n taustoissa kauan. Sinällään kyse on määrittelyistä. Mikäli poliittinen keskusta määritellään gallupeilla mitattavien suomalaisten arvojen perusteella, SDP varmasti sieltä löytyy. Mikäli poliittinen keskusta tarkoittaa sellaista keskustavasemmistoa, joka määrittyy kilpailevien puolueiden asemoinnin perusteella, SDP on sielläkin. Se voi myös tarkoittaa eräiden vasemmistolaisten painotusten vähentämistä politiikassa, jota taas ei voi pitää tavoiteltavana. Linjapuheen perusteella näin ei kuitenkaan tapahdu, erityisesti lämmitti erityinen huomio asunnottomien tilanteen parantamisesta.

Merkittävimmät ulostulot liittyivät tässä puoluekokouksessa lapsiperheisiin. Suureksi tavoitteeksi asetettiin maksuton päivähoito. Päivähoidon maksuttomuus ei ole yhden vaalikauden tavoite, mutta suunta se on. Kyseessä on toteutuessaan selkeä tulonsiirto lapsiperheille, jolla pyritään myös purkamaan tuloloukkuja ja kannustamaan työntekoon. Kyseessä on myös askel kohti päivähoidon ymmärtämistä universaalina palveluna peruskoulun tapaan.

Poliittiset pettymykset liittyvät ennen muuta ylikansallisen politiikan mahdollisuuksien tunnustamiseen. SDP on edelleen turhan sidoksissa kansallisvaltiokeskeiseen näkemykseen taloudesta ja talouspolitiikasta. Globaalien ohjauskeinojen, kuten ylikansallisten verojen, mahdollinen merkitys kyllä todetaan ja niitä ollaan periaatetasolla valmiita kannattamaan, mutta konkretiaan ei tahdota päästä. Samaten kyseiset verot sotketaan edelleen kehitysrahoitustavoitteisiin, vaikkei niiden yhteydessä ole kyse kehitysyhteistyöstä, vaan taloudellisesta ohjauksesta. Toivon mukaan tulevalla kaudella tässä keskustelussa päästään eteenpäin. Avaus tähän suuntaan antaisi valtaisia mahdollisuuksia uusien tilojen politisointiin sekä uudenlaisen ulkopolitiikan askelmerkkeihin tulevissa euro- ja eduskuntavaaleissa.

HS totesi demarien ottaneen riskin valitessaan uuden, hyvin tuoreen johdon. Kokeneita poliitikkoja on johdossa vain vähän, puheenjohtajistossa on yksi toisen ja kaksi ensimmäisen kauden kansanedustajaa. Joukkueen pitääkin nyt toimia. Riski lienee kuitenkin ennen muuta mahdollisuus, ainakin kaikki elementit siihen ovat olemassa. Nyt kuitenkin tarvitaan poliittisia avauksia ja vähemmän muiden virheiden kyttäämistä. Huomiota ennen muuta omiin ideoihin, niiden kehittämiseen ja jalkauttamiseen. Samalla niin peruspalkansaajat kuin eläkkeensaajat on saatava kokemaan, että uusi, nuorentunut SDP on edelleen myös heidän puolueensa.

Mutta, kaiken kaikkiaan upea kokemus. Kiitos kaikille jotka tekivät kolmesta päivästä unohtumattomat. Kiitos ennen muuta omalle ehdokkaalleni, joka on niin monen poliittinen esikuva ja jonka lämmin puheenvuoro pj-valinnan jälkeen nostatti tipan silmäkulmaan. Onnea kaikille valituille, mukana ollaan täysillä.

ps. Analyysia runollisen kauniissa muodossa esittää jälleen Antton Rönnholm. Nauttikaa.

Ready-set-go!

Huomenna alkaa SDP:n 41.puoluekokous Hämeenlinnassa. 444 aloitetta, viisi laajaa ohjelmaa, sääntömuutosesityksiä, julkilausumia sekä tottakai uuden puoluejohdon valinta. Mikäli paikan tekniset valmiudet antavat myöden, pyrin kannettavan välityksellä kirjoittelemaan tunnelmia salista ja sen seuduilta. Oma osallistuminen liittyy ennen muuta lähetekeskusteluun osallistumiseen ohjelmista, järjestöuudistuksista ja henkilövalinnoista. Valiokuntatyöhön osallistun talous-, työ- ja verovaliokunnan jäsenenä, jossa haluan kiinnittää huomiota ainakin vastauksiin liittyen työllisyyspolitiikan keinoihin.

Valinnoista puheenjohtajavalinta on tärkein. Erkki Tuomioja on niin minun kuin monen muun nuoremman vasemmistolaisen ihmisen poliittinen esikuva. SDP tarvitsee syvyyttä poliittiseen työhönsä, kauaskatseisuutta ja näkemystä muuttuneesta poliittisesta todellisuudesta. Monilla puheenjohtajaehdokkailla on tarvittavia ominaisuuksia, periaatteellisuutta ja perusteltuja mielipiteitä. Tuomiojalla niitä on kuitenkin enemmän kuin muilla. Tämä koskee niin johtajuutta, rohkeutta kuin selkeää linjaa. SDP tarvitsee selkeän identiteetin. Siksi me tarvitsemme Tuomiojan. Anna mennä Eki, me pystymme siihen!

Varapuheenjohtajakisaan saataneen uusia nimiä vielä ennen ensimmäisen kierroksen puheenjohtajaäänestystä. Toivon ainakin Maria Guzenina-Richardsonin menestyvän tuossa valinnassa, sekä toivottavasti käytettävissä olevan Jutta Urpilaisen, mikäli hänestä ei tule puolueen puheenjohtajaa. Vielä on tilaa yhdelle varapuheenjohtajalle, katsotaan keitä käytettävissä on.

Puoluesihteerikisa elää kulisseissa. Ehdokkaita on radalla, kello käy, mutta joidenkin piirien toivomaa "Hakulista" ei vain näy. Eikä ole syytä näkyäkään. Mikäli ei ole uskaltanut asettaa itseään puolueväen arvioitavaksi ennen kokousta, ei ole syytä ilmaantua radalle itse tilaisuudessakaan. Toivon Ari Korhosen menestystä tuossa vaalissa.

Kuvatun kaltainen kokoonpano varmistaisi uuden sukupolven näyttävän nousun kärkeen ottaen johtoon SDP:n kokeneimman ja arvostetuimman aktiivipoliitikon. Yhdistäisimme uudistumisen aatteelliseen syvyyteen ja sisältöön. Jos kokonaisuuksia halutaan ja maltetaan nähdä, voimme koota varmasti voittavan joukkueen. Huonosti tosin ei käy missään tilanteessa.

Kaiken kaikkiaan, kynät on teroitettu, puheenvuoroja mietitty, muutosesityksiä väsätty. Huomenna alkaa. Paikoillanne, valmiit, nyt!

Pohjaa sinipunalle?

Jyrki Katainen otti viime sunnuntaina 25.5. kantaa verojärjestelmän uudistamiseen Helsingin Sanomissa. Perusvirityksenä ideoissa oli palkkatuloverotuksen ja pääomatuloverotuksen välisen eron pienentäminen sekä työllistävien veroratkaisujen suosiminen. Kokonaisveroasteen laskemista Katainen ei haastattelun mukaan pidä erityisen tavoiteltavana.

Ehdotukset ovat oikeansuuntaisia, eikä niitä pidä tuomita siksi, että nykyinen hallitus tekee pitkälti täysin päinvastaista politiikkaa. Katainen mainitsee haastattelussaan tämän vaalikauden kuluvan uudistusten suunnitteluun, jonka jälkeen asiaan voitaisiin ottaa kantaa eduskuntavaaleissa. Sen voisikin nähdä yritykseksi rakentaa siltaa sosialidemokraattien suuntaan talouspolitiikassa -ja samalla pohjaa sinipunahallitukselle tulevien eduskuntavaalien jälkeen vaalituloksen sen mahdollistaessa.

Perusidea pääomatuloveron ja ansiotuloverojen välisen eron kaventamiseksi on laajalti hyväksytty myös oppositiossa, ainakin pääpuolueessa. Lopulliset tarkat tavoitteet voivat toki olla erilaisia. Voisi kuvitella Kokoomuksen tavoitteenasettelun olevan huomattavasti lähempänä tasaveroa kuin demarien. Mikäli, kuten tavoiteltavaa on, pääomatulovero saataisiin progressiiviseksi, kiistaa käytäisiin progression jyrkkyydestä sekä korkeimmasta veroasteesta. Verotuksen merkitys ja tehtävä tuloerojen tasaajana kun voidaan ymmärtää melkoisen eri tavoin.

Kulutus- ja ympäristöverojen korotus on sekin oikeansuuntainen idea, joskin jälleen on pohdittava uudistusten tulonjakovaikutuksia. Kyseiset verot, yksittäisiin ihmisiin osuessaan, ovat luonteeltaan regressiivisiä eli kohtelevat kovemmin vähävaraisia kuin varakkaita. Veronkorotukset kulutuksessa eivät tunnu paksussa lompakossa vastaavasti kuin ohuemmassa, vaikka elämäntyyli näissä piireissä on usein ekologisesti vastuuttomampi. Tulonjakovaikutusta pitää näissäkin miettiä.

Ja entä sinipuna? Mahdollisuus huomattavasti nykyistä tehokkaampaan kuntapolitiikkaan sekä aktiiviseen Eurooppa-otteeseen lisääntyisivät huomattavasti. Kaupunkien ongelmiin, jossa suurin osa suomalaisista nykyisin asuu, kiinnitettäisiin enemmän huomiota, ympäristöpolitiikkaan erityisesti maatalouden päästöjen ja yhdyskuntarakenteiden eheyden osalta tulisi uutta ryhtiä. Ta vallisen kaiken maksavan työtätekevän murheisiin saatettaisiin kiinnittää nykyistä enemmän huomiota, nythän politiikka on keskittynyt lähinnä verovapaan eliittiluokan luomiseen. Veropolitiikan yksityiskohdista tulisi takuuvarmasti riitaa, mutta suunnan ollessa yhtäläisen, myös kompromissiin lienee mahdollisuus.

Demokratia maksaa

Uutispäivä Demari avasi viime viikolla uuden verkkolehtensä ja tuotos on todella upea. Suurin osa alueellisista sd-lehdistä, pois lukien Pohjolan Työ ja Uusi Aika, löytyvät nyt yhdestä paikasta. Kokonaisuus täydentynee myöhemmin useammalla blogistilla, kolumneilla jne. Hyvä.

Mutta mutta. Moni kakku päältä kaunis. Tämä tuli mieleen, kun silmiin sattui viime perjantain päätoimittaja Peltosen näkemys puoluekokouksessa käsiteltävistä uudistuksista. Otsikolla "Puoluekokous maksaa" kulkevassa pääkirjoituksessa tyrmätään pääasiassa talousperustein tähän asti yksimielisinä niin työryhmissä kuin puoluehallituksessakin kulkeneet ehdotukset puoluekokouksen suurentamisesta sekä kokousvälin lyhentämisestä.

Kun rakenteita pohdittiin, mietittiin ennen muuta tapoja, jolla yhä useampi pääsisi suoraan vaikuttamaan SDP:n linjaan ja poliittisiin sisältöihin. Puoluekokous on tärkein tällainen paikka. Kerran kolmessa vuodessa kokoontuva harvojen ja valittujen kokous antaa liian harvalle innokkaalle jäsenelle mahdollisuuden tällaiseen toimintaan. Siksi esitykset kasvattamisesta laadittiin ja siksi ne yksimielisinä eteenpäin vietiin. Syklin osalta mietittiin vaaliteemojen parempaa jalkauttamista ja demokraattisempaa laadintaa. Tuolloin käsitys myös oli, ettei asia talouteen kaatuisi, vaan jos johonkin niin poliittiseen tahtoon tai sen puutteeseen.

Nyt poliittista tahtoa kaataa uudistukset näyttää kuitenkin löytyvän. Perusteita on hyvä arvioida. Ensinnä vedetään esiin talouskortti. Maksaa rahaa. No niin maksaa, mutta ensinnäkin on vasta seuraavan puoluehallituksen tehtävänä pohtia miten kustannukset jaetaan. Siksi paikallisosastoja tai piirejä ei voida lisäkustannuksilla tässä vaiheessa uhkailla.

Jos puolueen taloudesta puoluekokousten osalta ollaan huolissaan, voitaisiin pohtia vaikkapa sitä, pitääkö kokoukseen valitun puolue-eliitin mässäillä ravintoloissa ja pulikoida uima-altaissa vailla minkäänlaista omavastuuta? Kyseessä ei ole mikään palkintomatka vaan vaikuttamispaikka, jossa vähemmänkin prameat puitteet riittäisivät.

Puoluekokous maksaa, mutta jotain se saanee maksaakin. Sellaisella logiikalla, jossa tämänkaltaiset kulut ovat huonoa rahankäyttöä, voitaisiin alkaa samaan aikaan miettiä puoluekokouksen pienentämistä. Jospa vaikka piirien puheenjohtajat valitsisivat kaartin johtajat, vaikkapa viideksi vuodeksi kerrallaan? Riittäisi rahaa vaaleihin.

Talouspuolen lisäksi Peltonen puhuu uudistuksen myötä puoluekokoukseen ilmestyvistä "satapäisistä valiokunnista", jotka estävät asioiden järkevän käsittelyn. Jotta tällaisiin määriin päästäisiin jokaisen valiokunnan kohdalla, tulisi puoluekokous kasvattaa mittasuhteisiin joista kukaan ei ole puhunut eikä kukaan esittänyt. Kyseessä onkin sinällään näppärästi luotu olkinukke, jota vastaan voi tarmolla hyökätä, "asiakeskustelun" puolustajana.

Kolmantena hihakorttina peliin ilmestyy kysymys jatkuvasta pj-kisasta tilanteessa, jossa kokous järjestettäisiin joka toinen vuosi. On totta, että työrauhaa tarvitaan. On kuitenkin kumma juttu, että niissä puolueissa, mm. Kokoomuksessa ja Keskustassa, joissa kahden vuoden sykli on käytössä, ei moisesta ole merkittäviä viitteitä silloin kun tarvetta ei ole puolueväen mielestä ollut.

Mistä yhtäkkinen huoli, kun aiemmin kaikki ovat olleet samaa mieltä kyseisten uudistusten tarpeellisuudesta? Ehkä pää-äänenkannattajakaan ei keksinyt aiheesta aivan itse huolestua, ja saattaapa kabineteissa suhista kuin kaislikossa konsanaan. Ehkä joku tai jotkut aiheesta huolestuneet ovat laskeneet sen varaan, että ehdotuksia voi nyt lähteä kulisseissa kaatamaan, kun edustajien huomio kiinnittyy henkilökysymyksiin.

Minusta esitetyt uudistukset ovat hyviä ja tärkeitä. Niiden ei tarvitse tarkoittaa kohtuutonta lisäkustannusta sen paremmin puolueelle kuin osallistujillekaan. Ja at the end of the day, aktiivisemmasta ja valtaistetummasta aktiivijoukosta voinee hieman maksaakin. Rahaa kuluu paljon turhempaankin. Tämän vuoksi ko. esitysten läpimeno on tärkeää jo itsessään, mutta myös siksi, että ne läpi äänestämällä voidaan osoittaa, että valta puolueessa kuuluu kokoukselle itselleen.

Vasemmalta vapun alla

Vappu on taas, ja aurinko paistaa. On hauska ajatella miten vaput ovat muuttuneet iän myötä. Lapsena kova juttu olivat vappupallot, joita meillä puhallettiin aina valtavia määriä. Suosikkeja olivat silloin keltaiset pallot.

Opiskeluaikojen simapainotteisista haalarivapuista siirryin pikku hiljaa (edelleen simapainotteiseen) poliittisempaan vappuun. Aika ajoin näiden yhdistäminen on ollut haastavaa. Ensimmäinen vappumarssini oli Tampereella. Olin siinä käsityksessä, että lähtö on puoli yhdeltätoista. Lähti kymmeneltä. Kun sain krapulaisen hahmoni Hämeenkadulle, marssi meni jo kaukana. Se siis piti juosta kiinni.

Vapun kunniaksi Erkki Tuomioja antoi Vihreään Lankaan erittäin mielenkiintoisen ja lukemisen arvoisen haastattelun, josta vasemmistolaiset piirit saivat keskusteltavaa. Vasemmistoliittolaiset kiehahtivat kun Tuomioja lausui ulos totuuden siitä, että osa vasemmistoliiton aktiiveista on aatteiltaan ja toimintatavoiltaan sellaisia henkilöitä, jotka eivät sovi SDP:hen eivätkä sinne halua. Jos yhdistymistä tapahtuu, sen hoitaa aika. Minä en ymmärrä - oliko tässä jokin seikka joka ei ollut kaikille itsestään selvä?

Vasemmistoliitto muuttuu varmasti -ja samalla sen suhde sosialidemokraatteihin. Ay-kiistaa ei SDP:n ja vasemmistoliiton välillä enää tarvitse käydä, demarit voittivat sen jo. Nyt kamppailu siirtyy toimihenkilöihin ja siellä vasemmistoliittoa ei ole. Metallin vaalit jatkavat selkeää suuntaa, duunari ei enää vasemmistoliittoon ainakaan edunvalvontatoiminnassa luota. Jos sama suunta jatkuu vasemmistoliitto vaikuttavana voimana katoaa ay-kentältä kymmenen vuoden kuluessa. Tosin mikäli suomalainen ay-liike alkaisi vahvasti radikalisoitua, mikä merkittävän taloudellisen taantuman sattuessa toki voisi tapahtuakin, tilanne voisi olla toinen. Jotta se näkyisi vahvasti vasemmistoliiton kannatuksessa, sen tulisi lisäksi sattua SDP:n hallitusvastuun aikana.

Palkansaajaidentiteetti ja -tausta ei toki ole välttämätön, muullekin voi rakentaa. Jos olisin tosiasiat tai ainakin todennäköisyydet huomioon ottava vasemmistoliittolainen, pohtisin puolueelleni uutta linjaa kahden selkeän suuntautumisvaihtoehdon välillä. Toinen niistä olisi identiteettipoliittisten ja kulutuskriittisten teemojen varaan rakentava "punavihreä" liike. Tämä todellisuus todennäköisesti karkottaisi viimeisetkin pari hassua palkansaajaäänestäjää, mutta saattaisi iskeä koko ajan paremmin jakkupuvuissaan viihtyvien vihreiden nuorempaan kannattajakuntaan.

Toinen todellisuus olisi mielenkiintoisempi. Ehkä suunnan tulisi olla aidon globaalidemokraattisia teemoja ja vaihtoehtoista talouspoliittista linjaa rakentava liike, ei pelkkä "euro-lisää-aina-kaikkeen" -automaatti. Tällaiselle ajattelulle olisi tilausta, sillä on merkitystä ja siinä on kunnianhimoa ja dynamiikkaa jota suomalainen yhteiskunnallinen keskustelu niin kovasti tarvitsisi. Ei välttämättä suuri vaalimagneetti, ainakaan heti, mutta toisi jotain uutta, ja jotain rakenteellista.

Jälkimmäiset teemat ovat omasta mielestäni niitä, joita SDP:n tulisi vahvasti pyrkiä ottamaan osaksi omaa agendaansa. Kyseisten, jo nyt koko yhteiskuntapolitiikkaa määrittelevien ja koko ajan tärkeämmiksi käyvien kysymysten eteenpäin vieminen vaatii vahvaa ja laajaa puoluetta sekä rakentavaa otetta. Ne jäävät ohjelmiksi, jos ne joutuvat marginaaliin. Samaten kyseiset teemat tulevat joka tapauksessa nousemaan vahvasti esille tulevina vuosikymmeninä. Jos SDP ei tuota kehitystä halua johtaa, johtaa sitä joku muu. Näiden kysymysten politisoinnin ja agendalle ottamisen kautta myös mahdollinen jäsen kerrallaan tapahtuva yhdistyminen -joskin huuhaa-siipi jää ja saa aina jäädä ulkopuolelle- voisi tapahtua.

Oma tavoitteeni ja poliittinen unelmanikin oman puolueen suhteen on se, että sellaiset rakentavat, maltilliset, toisia kunnioittavat ja eteenpäin katsovat ihmiset ja ryhmät, jotka ovat halukkaampia saamaan asioita aikaan kuin pitämään huolta omasta oikeaoppisuudestaan, voisivat löytää poliittisen kotinsa uudenlaisesta, globaalin ulottuvuuden merkityksen aidosti sisäistäneestä sosialidemokraattisesta puolueesta. Toivottavasti se onnistuu. Sitä kohti pyrittäessä toivotan kaikille iloista ja onnellista kevään, työväen ja opiskelijoiden juhlaa.

Kuva vappumarssilta Helsingistä 2006. Vasemmiston yhteistyöstä kirjoittaa myös vasemmistoliiton parhaimpiin voimiin kuuluva Jussi Saramo.

Puolueiden demokraattisuudesta

Kaikissa yhteiskunnallisissa liikkeissä on taipumusta harvainvaltaan. Ei liene sellaista puoluetta, kansalaisjärjestöä tai muuta yhteiskunnallista organisaatiota, jossa ei syntyisi jonkinlaista porukkaa jolla on enemmän valtaa yhteiseen tavoitteenasetteluun kuin muilla. Mutta eroja on.

SDP:ssä on keskusteltu paljon jäsendemokratiasta ja sen kehittämisestä. Parannettavaa todellakin on. Ällistyttävää kuitenkin on, miten vähällä muut puolueet pääsevät, niin median kuin omien jäsentensä taholta. Yksilön asialla yksilöllisesti liikkuva Kokoomus toimii hyvänä esimerkkinä.

Kun Kanervan laiva alkoi upota, kaikki toistelivat yhtenään miten yksin Kataisella on valta aiheesta päättää ja kuten hän sitten päättikin. Kukaan ei erityisesti kysellyt miksi päätös on yksin puolueen puheenjohtajan.

Eräs toveri esitti hyvän kysymyksen, mitä jos kyseessä olisikin ollut SDP? Demariministeri olisi törttöillyt ja sen jälkeen kaikki näkyvät sosialidemokraatit olisivat hokeneet: Heinäluoma päättää. Arvattava reaktio osasta mediaa ja kaikkialta oikeistosta: miten epädemokraattista, mitä junttausta! Kun Katainen toimii tällä tavoin, ei ketään kiinnosta.

Toinen esimerkki, paljon puhuvampi, vaikuttaa olevan ehdokasasettelu. SDP kokoaa listansa suurin osin jäsenäänestyksellä paikkakunnilla, joilla halukkaita on enemmän kuin listalla tilaa. Toisin sanoen puolueen jäsenillä on oikeus päättää suoraan suurimmasta osasta ehdokkaita.

Mutta miten toimii "yksilön puolue"? Iltalehden mukaan ainakin Helsingissä yksi ihminen valmistelee ja tuo listansa piirikokouksen hyväksyttäväksi. Toisin sanoen rivijäsenellä ei ole pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa ehdokasasetteluun, muutoin kuin ilmoittamalla oma kiinnostuksensa ja jäädä odottamaan armopalaa. Täydellistä pienen piirin eliittivaltaa. En tiedä kuinka paljon tästä Kokoomuksessa keskustellaan, mutta syytä olisi.

ps. Attacin puheenjohtaja Mikko Sauli ottaa kantaa SDP:n uudistumiskeskusteluun 24d:n kolumnistina. Tutustu.

Me pystymme siihen!

Kansanedustaja, SDP:n puheenjohtajaehdokas Erkki Tuomioja avasi kampanjansa eilen. Tänään ovat auenneet myös puheenjohtajakampanjan verkkosivut osoitteessa http://www.mepystymmesiihen.org/. Sivut täydentyvät vielä tulevina päivinä mm. tukijahaastatteluin ja kampanjablogin myötä. Tule mukaan! Kannattaa myös huomioida Nuorsosialidemokraattien uudistuneet sivut ja erityisesti verkkolehti, josta löytyi heti ainakin yksi mielenkiintoinen poliittinen huhu.

Eki vs Ike

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen selitteli Kanerva-kohua omilleen viikonloppuna ja keräili pisteitä kertomalla "kuinka kyrsii". Samalla hän arvioi Kanervan suorituksia suhteessa edeltäjäänsä ulkoministeri Tuomiojaan ja katsoi Kanervan tekevän parhaansa muuttaakseen suuntaa. Arviolle lieneekin tilausta. On todellakin syytä katsoa taaksepäin ja arvioida ulkopoliittisen johdon vaihdon seurauksia.

Ulkoministeri Tuomioja keräsi valtavan kansainvälisen arvostuksen Libanonin kriisin aikana. Tuolloin Suomen ulkoministeri esiintyi maailman mediassa lähes päivittäin. Mediaosumien määrä ei tosin ole porvarihallituksen myötä erityisesti vähentynyt. Sen sijaan teema on vaihtunut, nyt ministerimme tunnetaan vikkelästä tekstiviestisormestaan.

Viime kaudella ulkopoliittinen johto pysyi verrattain selkeästi Merikasarmilla. Tänä vuonna voidaan perustellusti kysyä kuka on asiapuolella hallituksen ykkönen. Vuoden siteeratuin -ja selitellyin- ulkopoliittinen lausuntohan tuli puolustusministeriöstä. Sotaministeri Häkämies veteli Venäjä-lausuntojaan takaisin. Ministerin kunniaksi on sanottava, että sittemmin hän on pysynyt hiljaisempana ulkopoliittisissa kysymyksissä. Odotamme samaa valtionyhtiöiden osalta.

Toki lastentaudeista kärsinyt, mutta silti innovaationa aivan uutta aikaa edustaneesta Helsinki-prosessista ei ole enää kuultu. "Uusi ulkopolitiikka" on tarkoittanut oikeudenmukaisemman globalisaation tavoitteen siirtämistä hyllylle kahdenvälisten USA-suhteiden tieltä, joita hoidetaan ammattitaidolla joka saa virkapuolen edustajat lähes kyynelten partaalle. Asiaa ei laisinkaan auta se, että nykyisen ulkoministerin paras osaaminen löytyy urheilujärjestöistä, eikä vanhoilla hyvillä neuvostokontakteillakaan ole enää vastaavaa arvoa kuin silloin ennen. Englanti sujuu sentään hieman paremmin kuin Vanhasella, joka ei tosin paljoa vaadi. Kun on lusikalla annettu, ei voi ämpärillä ottaa.

Yhdessä asiassa Kanerva ohittaa kyllä edeltäjänsä ja se on palstamillimetrien määrä "kevyemmässä" lehdistössä. Tämä toki lisää lehtien menekkiä ja saa aikaan hauskuutta työpaikoilla, jolla on tunnetusti työhyvinvointia lisäävä vaikutus. Kirjallisessa tuotannossakaan Kanerva ei välttämättä häviä niin paljoa, sillä vaikka Tuomioja julkaisee Tieto-Finlandialla palkittavia teoksia, niitä ilmestyy harvoin. Kanerva tuottaa nopealla tahdilla satoja kertoja 160 merkkiä.

Katainen on oikeassa. Porvariministerit ovat todellakin tehneet parhaansa pyyhkiäkseen Tuomiojan kauden historiaan ja saaneet vuodessa paljon aikaan. Ministereitämme ei enää maailmalla arvosteta, vaan heille nauretaan ja agenda on muuttunut globaalin vaikuttavuuden sekä verkostoinnin etsimisestä kotimaan yleisölle vaikuttavissa kulisseissa poseeraamiseksi. Finis Finlandiae.

Onnea Espoo!

Tuoreet voimat saavat aikaan rohkeita päätöksiä. Espoon sosialidemokraatit järjestävät keskuudessaan neuvoa-antavan jäsenkyselyn puolueen puheenjohtajasta. Ehkä muutos sittenkin tapahtuu alhaalta ylös, niinkuin oikeastaan pitääkin.

Espoo ei ole ensimmäinen tällaisen äänestyksen järjestävä paikkakunta, lähes koko Keski-Uusimaalla järjestetään vastaavia. Ensimmäisenä liikkeellä olivat järvenpääläiset. Espoo kuitenkin varmistaa koollaan tulosten laajan näkyvyyden myös medioissa. Hienoa!

Lämmin kiitos ja onnentoivotus rohkeudesta kaikille espoolaisille demareille, jotka ovat kyenneet nousemaan veikkosimpasten yöstä kohti uudenlaista ja avoimempaa puoluetoimintaa. Kyllä me muutkin perässä tulemme, ennemmin tai myöhemmin. Kysehän on vain ajasta. SDP voi olla tässä kehityksessä joko kärjessä tai vastahakoinen viivästelijä.


Ps. 24d on aloittanut varsin aktiivisesti. Vielä kun uutispuolelle saadaan poliitikkojen ulostuloja ja sitä kautta verkkolehdelle mediaosumia muissa lehdissä. Ehdottomia helmiä ovat kuitenkin ennen kaikkea Antton Rönnholmin Eurooppa-aiheiset blogitekstit. Kannattaa lukea. Yhdessä UP Demarin Riitta Korhosen kanssa sd. mediaskenen parasta sisällöllistä antia.