Työväen presidentti (sd.)

Viikontakaiset presidenttigallupit olivat Kokoomuksen juhlaa. Sauli Niinistö saa suoraan 30% kannatuksen kun ihmisiltä kysytään heidän suosikkiaan seuraavaksi presidentiksi. Tätä pidettiin valtaisana suosiona. Huomiotta kuitenkin jäi mm. se, että Niinistön kannatus on itse asiassa laskenut miltei kymmenellä prosentilla, ja ettei 30%:n kannatus itsessään ole erityisen poikkeuksellista ottaen huomioon sen, että viime presidentinvaaleissa oli siinä ja siinä ettei nykyistä istuvaa presidenttiä valittu suoraan ensimmäisellä kierroksella.

Puoluepoliittisesti Kokoomuksella meni toki hyvin, sillä Alexander Stubb nousi kyselyissä kakkoseksi -ja toki olisi oletettavaa, että näistä äänistä ylivoimainen enemmistö tulisi Niinistölle mikäli hän Kokoomuksen ehdokas olisi. SDP:ltä kyselyyn oli valikoitu Erkki Liikanen ja Paavo Lipponen, joista ainakin jälkimmäinen on käsittääkseni ilmoittanut ettei ole tavoittelemassa kyseistä virkaa. Heidän kannatuksensa jäikin kovin matalaksi. Tätä pidettiin jälleen yhtenä lisämerkkinä siitä, miten sosialidemokraateilla on hankaluuksia.

Gallupit ovat gallupeja, ja voi olla, että SDP:n edustaja olisi voinut saada enemmänkin kannatusta mikäli kyselyyn olisi valittu joku muu. Vuosi sitten kyselyissä mukana ollut, niin ikään presidenttiehdokkuudesta varsin suorasanaisesti aikoinaan kieltäytynyt Erkki Tuomioja keräsi tuolloin 9%:n suoran kannatuksen. Mutta koska sen paremmin Tuomioja kuin Lipponenkaan eivät tule olemaan mukana vaaleissa, on ehdokasta etsittävä muualta.

Nobel-voittaja Martti Ahtisaari tuli aikoinaan sosialidemokraattiseksi presidenttiehdokkaaksi ja myöhemmin presidentiksi ennakointien ja päivänpolitiikan ulkopuolelta. Ehkä seuraava sosialidemokraattinen presidentti voisi hänkin olla jotain muuta kuin pitkäaikainen ministeri tai kansanedustaja? Mikäli tehtävää kehitetään nimenomaan arvojohtajan asemaa korostaen, voisi helposti nähdä tehtävään valittavan pitkän linjan yhteiskunnallisen vaikuttajan, jolla on ollut keskeisiä yhteiskuntapoliittisia tehtäviä ja jonka omassa tarinassa olisi vetovoimaa.

Lauri Ihalainen täyttää nämä mitat. SAK:sta eläkkeelle siirtyvä Ihalainen on kauan ollut suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ja erityisesti työmarkkinapolitiikan lähes nelsonmandelamainen hahmo. Vaikka SAK:ta on julkisuudessa riepoteltu ja syytetty milloin mistäkin, on Ihalainen SAK:n puheenjohtajana ollut tälle arvostelulle lähes ällistyttävän immuuni, pitkälti henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi. Vakavaa ja osaavaa miestä arvostavat kaikki riippumatta siitä millä puolella pöytää istuvat.

Ihalaisen elämäntarinassa kertautuvat monella tavalla sellaiset arvot ja tapahtumat joita moni suomalainen arvostaa. Vaatimattomista oloista, duunariammatista kovalla omalla työllä yhteiskunnan huipulle, hyvinvointivaltion rakennustyöhön keskeiseltä paikalta osallistuminen ja nyttemmin selkeät kannanotot globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta. Ja jos työväen presidentistä vielä tuolloin puhutaan, ei silloin puhuta Niinistöstä, ei vaikka Kokoomus kaataisi viimeisetkin pelimerkkinsä Bob Helsingin kassaan.

Vastaavan profiilin ja kokemuksen ehdokasta on vaikea löytää, puolueesta riippumatta. Nyt voitaisiin koko suomalaisessa politiikassa, kaiken kimmellyksen ja hienojen kampanjaideoiden keskellä, olla aika ainakin osin palata vakavaan, ja miksei hieman arvokkaaseenkin. Ainakin allekirjoittanut äänestäisi rinta rottingilla rakennusmiestä Pihtiputaalta, joka on omalla esimerkillään, hyvin paljon Tarja Halosen tapaan, näyttänyt miten kaikki on mahdollista.