Miksi pääomatuloja pitäisi verottaa enemmän?

Masentava taloudellinen tilanne ja nopea työttömyyden kasvu ovat herättäneet jopa pääministeri Vanhasen vaatimaan veronkorotuksia rikkaimmille. Vanhaselle tarjoutuukin nopeasti mahdollisuus vastata omaan huutoonsa, koska eduskunnassa on käsiteltävänä SDP:n eduskuntaryhmän tekemä lakiesitys, jossa pääomatulojen verotusta esitetään kiristettäväksi 30%:iin.

Pääomatuloveron kiristäminen olisi monessa mielessä järkevää. Nykyisellään pääomatuloja verotetaan 28% tasaverolla. Pääomatulot keskittyvät erityisesti suurempien tulojen osalta vahvasti tulohaitarin yläpäässä oleville henkilöille. Kun ansiotuloja verotetaan progressiivisesti, ollaan tilanteessa jossa jo 3000 euroa kuussa tienaava keskiverto suomalainen palkansaaja maksaa tuloistaan suuremmalla prosentilla veroja ja pakollisia maksuja kuin suuri osa korkeimpia pääomatuloja saavista.

Pääomatulovero ja ansiotulovero eriytettiin Suomessa edellisen porvarihallituksen aikana vuonna 1993. Tämän vuoden jälkeen alkoi erikoinen ilmiö. Rikkaimpien kansalaisten tulonmuodostus alkoi tuon jälkeen muuttua nopeasti. Kun verouudistuksen aikoihin varakkaimman prosentin tuloista alle 20% oli pääomatuloja, oli tilanne 2007 muuttunut siten, että pääomatuloina otettiin ulos jo reilusti yli puolet tuloista. Käytännössä tämä on johtanut tulohaitarin huipun osalta regressiiviseen verotukseen. Maksukykyisimmät maksavat suhteessa vähemmän veroja.

Pääomatuloveroon liittyy myös tarkoituksetonta uhkakuvien maalailua. Aina kun joku esittää kyseisen veron korottamista, löytyy jostain päivystävä porvari uhkailemaan yritysten maastamuutolla. Pääomatuloveroa eivät kuitenkaan maksa yritykset, vaan sitä maksavat ihmiset. Samalla suomalainen pääomatulovero ei muutoksen jälkeenkään olisi erityisen korkea. Ruotsissa verokanta on jo 30%, Tanskassa kyseinen vero on progressiivinen.

Viimeinen pointti koskee taloudellista tehokkuutta. Finanssikriisin jälkeisessä kansainvälisessä talouspoliittisessa keskustelussa on kiinnitetty entistä enemmän huomiota vääristyneen tulonjaon ja riittämättömän kokonaiskysynnän merkitykseen ongelmien aiheuttajana. Tuloerot ovat kasvaneet merkittävästi jo pitkään. Tulohaitarin vauraimman pään kasaantuva varallisuus kulkeutuu huomattavasti heikommin reaalitaloutta kasvattavaan ja työpaikkoja luovaan kulutukseen kuin laajan keskiryhmän, heikoimmin toimeentulevista puhumattakaan. Nämä pääomat ohjautuivat ennen muuta rahoitusmarkkinoille -kasvuun, jolla ei ollut reaalitaloudellista pohjaa. Tehokkaammalla verotuksella osa näistä varoista voitaisiin ohjata sellaiseen kulutukseen joka stimuloisi nimenomaan reaalitaloutta.

Liettuan tie on meidän tiemme?

Valtionvarainministeri Katainen ilmoitti eilen Kokoomuksen puoluehallituksen yhteydessä budjettileikkauksiin valmistautumisesta. Tämä saattoi tulla yllätyksenä useammalle ministerillekin, viime aikoina useat Keskustan ministerit, mm. Vanhanen ja Hyssälä ovat pyhästi vannoneet ettei hallitus suunnittele leikkaavansa. Tätä mieltä oli vielä vajaa vuosi sitten myös Katainen itse, mutta nyt mielipide näyttää muuttuneen.

Mielenkiintoisempaa kuin itse leikkauslinja oli kuitenkin Kataisen käyttämä malliesimerkki onnistuneesta politiikasta. Hän nosti Suomelle malliksi Viron ja Liettuan, joissa on hänen mukaansa tehty rohkeaa politiikkaa veronkiristysten ja menoleikkausten osalta. Näillä toimenpiteillä on kyseisten maiden talous Kataisen mukaan "pantu kuntoon".

Kun katsotaan mitä esimerkiksi nostetussa Liettuassa on tapahtunut, piirtyy melko erikoinen kuva Kataisen tavoittelemasta reformipolitiikasta. Liettuan, kuten muidenkin Baltian maiden, nopea nousu perustui pitkälti finanssimarkkinoihin ja omaisuusarvojen nousuun. Asuntokuplan olemassaolo oli kauan hyvin ilmeinen. Kun nyt, kiitos mm. USA:n ja Euroopan maiden julkisvetoisen elvytyspolitiikan, sijoitusten arvo on alkanut ainakin väliaikaisesti jälleen nousta, paranevat myös luvut nopeammin kuin muualla. Mitään reaalitaloudellista pohjaa tällaisella nousulla ei kuitenkaan ole.

Liettuan talous on ollut kuluneen vuoden vapaassa pudotuksessa. BKT on pudonnut vuonna 2009 EU:n nopeinta vauhtia, toisella kvartaalilla pudotus vuodentakaiseen lukemaan oli Liettuan tilastokeskuksen mukaan 19,5, tällä kvartaalilla 14,3%. Tätä supistumisen vähenemää kuvataan nyt Liettuan oikeistolaisen pääministerin suulla "nousuna". Samaan aikaan työttömyys, joka jossain vaiheessa oli painunut alle viiteen prosenttiin, on noussut 13,9%:iin. Työttömyys ei ole osoittanut mitään vähenemisen merkkejä, ei vaikka maan väestöstä edelleen n. 10% on siirtynyt ulkomaille, pääosin Isoon-Britanniaan ja Irlantiin.

Katainen kehui erityisesti Liettuan veropolitiikkaa. Mutta mitä maassa on sitten tapahtunut? Liettuassa on käytössä tasavero. Tätä veroa on jatkuvasti pudotettu. Vero, johon kuuluvat myös sosiaaliturvamaksut, oli vuonna 2008 24%. Nyt veroprosentti on 21, josta 15% on veroa ja 6% sotu-maksuja. Tuloveroja on siis laskettu, kuten myös yritysten verotusta. Veropolitiikassa on kuitenkin tehty myös korotuksia. Nämä korotukset on tehty arvonlisäveroon. Alv-tasoa on nostettu 21%:iin ja samalla entiset vähennykset mm. lääkkeiden osalta on poistettu. Huomionarvoista kuitenkin on, että verouudistusten lopputuloksena verotus on muuttunut selkeästi regressiivisempään suuntaan, toisin sanoen rikkaiden verotus suhteessa köyhempiin on keventynyt.

Säästöohjelmien osalta Liettua on lähtenyt palkka-alen tielle. Julkisen sektorin palkkoja on leikattu yksipuolisella ilmoituksella. Opettajat menettivät viisi prosenttia palkastaan, muilta virkamiehiltä on leikattu jopa enemmän. Samalla julkinen sektori on turvautunut merkittäviin irtisanomisiin ja kunta-alalla palkkoja on jätetty maksamatta. Vuoden 2010 budjettiesitys sisältää myös ehdotuksen mm. äitiyspäivärahojen ja eläkkeiden leikkauksesta. Kuten voidaan nähdä, myös nämä toimenpiteet koskevat ennen muuta vähempiosaisia. Samaten kotimaista kysyntää leikkaavat toimet ovat, kuten tilastoista voidaan todeta, myrkkyä työllisyydelle. Tuloeroja ne tosin ovat kasvattaneet.

Mikäli elvytysexit todella toteutettaisiin laajemminkin liettualaisessa muodossa, voidaan aidosti kysyä mitä nyt orastavasta, mahdollisesti edelleen lupaukseksi jäävästä taloudellisesta toipumisesta jäisi jäljelle? Tuskin mitään. Samaten leikkausten kohteet on valittu tavalla joka ei suoranaisesti kuulosta "vastakkainasettelun" lopettamiselta tai "välittämiseltä". Pikemminkin kyseessä on kriisin myötä tapahtuva uudelleenjako.

Välttävä kuusi miinus

Tulevan vuoden budjetti jää mieleen kolmesta asiasta. Ensinnäkin käsittämättömästä alv-väännöstä, jonka lopputuloksena valtion kassaan syntyy keskelle nousevaa työttömyyttä ketään työllistämätön satojen miljoonien kokoinen lovi ja joka katetaan veronkorotuksilla jotka pahimmillaan heikentävät työllisyyttä entisestään. Toiseksi työttömyyden räjähdysmäisestä kasvusta jonka syyt tottakai ovat merkittävissä määrin Suomen ulkopuolisia mutta jolle ei liikoja aiota tehdä. Viimeisenä nousevat esiin kehitysyhteistyömäärärahat, joiden osalta järjestöt syyttävät hallitusta enemmän tai vähemmän suoraan valehtelusta.

Ruoan hinta on viime aikoina noussut Suomessa huomattavasti verrokkimaita nopeammin. Tätä voidaan selittää tulevan alv-alennuksen etukäteisellä siirtymisellä kauppojen katteisiin. Alv-ale on jo maksettu. Keskusta perustelee pakkomiellettään köyhyyden vähentämisellä, mutta alv-alesta nauttivat kaikki, myös he, jotka eivät vähävaraisuudesta kärsi. Samalla, mitä kalliimpia elintarvikkeita ostat, sitä suuremman verohelpotuksen saat. Jos Keskusta olisi aidosti huolissaan vähävaraisista eikä kauppiaiden taseista olisivat nyt hiekkaan valuvat 500 miljoonaa lievittäneet köyhyyttä paljon alv-alea tehokkaammin köyhimmille suoraan suunnattuina.

Välillisten verojen yleistä korottamista ymmärretään laajalti niissä piireissä joissa toivotaan kulutuksen kireämpää verotusta ympäristön säästämiseksi. Suhdanteet huomioon ottaen ajankohta ei välttämättä kuitenkaan ole paras mahdollinen tämäntapaiseen korotukseen. Aiheesta kirjoitettiin työllisyysnäkökulmasta hiljattain mielenkiintoisesti mm.Talouselämässä. Samalla on huomioitava, että alv-korotus on muodoltaan regressiivinen, eli kohdistuu korostuneesti pienempituloisiin. Kun samalla omaisuuksien tai pääomatulojen verotus ei kiristy, ollaan Suomessa jälleen monta askelta lähempänä de facto tasaveroa, linja joka toistuu budjetista toiseen.

Taannoin valtionvarainministeri Katainen kehui budjettiensa elvyttävyyttä ja tyrmäsi opposition vaatimukset populistisiksi. Useat ekonomistit arvostelevat elvytyspolitiikkaa nyttemmin kuitenkin liian vaatimattomaksi ja liian nopeasti lopetetuksi. Aktia-pankin Timo Tyrväinen toteaa YLEn haastattelussa seuraavaa: "Valitettavasti hallituksen suurin virhe tapahtui jo liki vuosi sitten. Elvytykseen lähdettiin liian hitaasti ja liian pienin panoksin." Kuulostaa kovasti samalta kuin opposition esittämä kritiikki viime vuonna. Jossain vaiheessahan laman ei pitänyt koskea Suomea lainkaan, myöskään tämä näkemys ei juuri tukea reaalimaailmasta saa. Kaiken huipuksi Suomi ei velkaannu lisätäkseen jo nousuun lähteneen Saksan tapaan investointeja vaan laskeakseen veroja. Tämäntapaisen elvytyksen teho on huonommaksi havaittu.

Esityksessä on toki hyviäkin elementtejä. Kiinteistöveron ylärajan nosto on tervetullut. Samaten pienenä detaljina etsivän nuorisotyön varojen nosto, joskin moni muistaa Kokoomuksen leimanneen vaaleissa koko aktiivisen työvoimapolitiikan "temppuiluksi". Viisastua kuitenkin aina saa. Myös perusvähennyksen nosto on hyvä asia. Kokonaisuutena työllisyydestä ja epätasa-arvosta huolestuneet jäivät jälleen pettyneiden joukkoon.

Muuttuuko mikään?

Kun finanssikriisi puhkesi, todettiin monissa suunnissa kapitalismin nykyisessä muodossaan olevan tiensä päässä, sääntelemättömien markkinoiden ajan ohi sekä ennen muuta todellisuudesta irtautuneen bisneseliitin ylettömien etujen historiaa. Muun muassa Britanniassa usea pankki kaatui joko kokonaisuudessaan tai osin valtion syliin. Kansallistamisia oli määrä seurata tiukka kontrolli ja rahoitusmarkkinoiden aito uudistaminen. Tai niin ainakin oli puhetta.

Mutta muuttuiko mikään, tai muuttuuko, ainakaan tarpeeksi? Bonuskulttuuri voidaan ottaa esimerkiksi. Vaikka bonusten osuus katastrofin kokonaisuudessa ei olekaan mitenkään erityisen suuri, on kyse sinällään tärkeästä ohjausmekanismista. Sitä tehdään mitä mitataan. Mikäli tavoitteena, toisin sanoen bonusten määrittäjänä, on tiettyyn hetkeen sidottu merkittävä kurssinousu, määrää tämä kaikkea muuta toimintaa, pitkäjännitteisyyden kustannuksella, riskejä kaihtamatta.

Bonusten maksamisessa ei sinällään ole mitään vikaa. Hyvin tehdystä työstä tulee voi ja tulee palkita, eivätkä ihmiset nykyisellään ole sen ahneempia kuin ennenkään. Kuten Robert Reich kirjassaan Supercapitalism toteaa, bonuskulttuurissa ja uusien rahoitustuotteiden kehittelyssä kyse oli ennen muuta mahdollisuuksien avautumisesta ja niiden hyödyntämisestä. Sinällään toki voisi toivoa että työt tehtäisiin hyvin joka tapauksessa (usein erittäin hyvää) palkkaakin vastaan kuten tavallisilta työntekijöiltä odotetaan, tai sitten bonusten tulisi koskea koko henkilökuntaa.

Brittiläinen esimerkki muutoksen mahdollisuudesta on varoittava. Liberaalidemokraattinen parlamentin jäsen Vince Cable kuvaa laajassa artikkelissaan New Statesmanissa brittiläisten pankkien ja niiden johdon jatkavan toimintaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Veronmaksajien rahoilla pelastetut pankit maksavat kyseisiä varoja ulos valtaisina bonuksina, siitä huolimatta että kriisi saattaa edelleen pahentua. Tämä johtuu ennen muuta maan poliittisen johdon epäonnistumisesta kulttuurin muuttamisessa. Koska pankit ovat käytännössä valtion omistuksessa, kyse on ennen muuta poliittisen tahdon puutteesta. Ei siis siitä etteikö voitaisi tehdä, vaan siitä ettei haluta. Varsinkin kun jopa USA:ssa bonuksiin puututtiin niiden pankkien kohdalla jotka valtio pelasti.

Pankkien ja yhteiskunnan kohdalla on tapahtumassa vanha, ennen pankkeja koskenut viisaus jonka mukaan mikäli sinulla on velkaa pankillesi tuhat euroa eikä sinulla ole rahaa, sinulla on ongelma. Jos taas olet velkaa pankillesi tuhat miljoonaa euroa eikä sinulla ole rahaa, pankillasi on ongelma. Pankit ovat kasvaneet erittäin voimakkaiksi, ja kykenevät jopa tällaisessa tilanteessa sanelemaan ehtoja hallitusten toiminnalle -there is no alternative -puhe toimii edelleen.

Cable ehdottaa artikkelissaan useita toimia tilanteen parantamiseksi. Liian suuret pankit, jotka ovat hänen sanojensa mukaan "too big to fail" tulisi joko ottaa aidosti selvään valtion hallintaan, tai sitten pilkkoa riskien vähentämiseksi. Toinen mahdollisuus olisi valtion takuiden ulottaminen vain talletustoimintaan, investointipankkien ollessa täysin kilpailullisia. Miksi veronmaksajien tulisi toimia takaajina usein varsin spekulatiivisissa, ja kuten kriisi on osoittanut, todellisuutta vastaamattomissa sijoituksissa joiden riskit ovat valtaisat?

Kaikkia ehdotuksia alleviivaa keskeinen periaate: mikäli pankit haluavat tukea veronmaksajien rahoista, niiden on suostuttava veronmaksajien edustajien vaatimuksiin. Ja on myös odotettava että veronmaksajien edustajat muistavat keitä edustavat. Tilanne, jossa voitot ovat aina yksityisiä ja tappiot yhteisiä tulee vain ja ainoastaan lisäämään riskinottoa ja spekulaatiota. Tilaisuus toimia olisi nyt, mutta muuttuuko mikään aidosti?

Hieman aihetta sivuten viime syksyltä: Olli Koski ja omia ajatuksia.

Osakekauppa oli verolle pantava

Finanssikriisi, joka on sittemmin levinnyt erittäin mittavaksi reaalitalouden kriisiksi koko maailmassa, on monella tapaa osoittanut nykymuotoisen kapitalismin kestämättömyyden. Monet kansalaisjärjestöt ja tutkijat ennustivat kehityskulut jo kauan sitten. Puolueet sen sijaan ovat olleet hitaampia tulemaan sinuiksi uuden tilanteen kanssa ja konkreettiset esitykset tilanteen ja pelin sääntöjen muuttamiseksi ovat olleet vähissä.

Jokin aika sitten Saksan sosialidemokraattiset ministerit ottivat esiin osakekaupan verottamisen. Ajatus ei ole uusi eikä maailmoja mullistava, mutta silti kannatettava. Suomessa SDP on aika ajoin pitänyt pörssiveroa vaihtoehtobudjeteissaan esillä, mutta ajatus ei ole jäänyt elämään. Pääomatuloja verotuksessaan suosivassa maassa voisi kuitenkin olla tarvetta miettiä verotuksen entistä selkeämpää ulottamista myös varakkaampiin henkilöihin joita suurin osa osakekauppaa tekevistä henkilöistä on.

Saksalaisten ajatusta on kuitenkin syytä kehittää. Voisiko olla mahdollista, että keinottelun ehkäisemiseksi ja pitkäaikaisen investoinnin kannustamiseksi vero voisi laskea sen mukaan mitä kauemmin arvopaperia pitää hallussaan? Samaten voisi olla aiheellista ulottaa vero kaikkiin kauppoihin, ei vain niihin jotka ylittävät jonkin kynnysarvon. Käytännössä rajojen asettaminen mahdollistaa veron kiertämisen.

Veroa on vastustettu sillä periaatteella, että se rankaisee sijoittamista (mikäpä vero ei rankaisisi jotain) ja että se johtaisi kaupan siirtymiseen muualle. Tässä yhteydessä kuitenkin unohdetaan, että sisällöllisesti täysin vastaava vero, stamp duty, tosin suuruudeltaan vain 0,5%, on paraikaa käytössä Isossa-Britanniassa Lontoon pörssissä, joka on yksi maailman ehdottomista finanssikeskuksista. Vero tuotti vuonna 2005 Ison-Britannian valtionkassaan 3 miljardia puntaa.

Veron tarkoituksena ei luonnollisesti olisi vaikeuttaa kaupantekoa tai investointeja, vaan ohjata niitä pitkäjänteisempiin kohteisiin, hillitä spekulaatiota sekä kerätä varoja julkiselle vallalle. Elvytyspolitiikan rahoittamiseen tulee kaikkien osallistua. Pienenä ensimmäisenä askeleena kohti rahamaailman lisääntynyttä vastuunkantoa tulisi kyseinen vero ottaa käyttöön.

Eläkekiista ja vaihtoehdot

Eläkekiistaan saatiin loppujen lopuksi toivottu sopu ilman työtaistelutoimia. Tämä oli jo toinen kerta tämän hallituksen aikana, kun yhteiskunta on lähellä erittäin kalliiksi sekä taloudellisesti että inhimillisesti käyviä lakkoja. Kuten taannoisen Tehy-kiistan aikana, myös nyt ongelmien aiheuttajat istuivat valtioneuvoston linnassa.

Monien arvioiden mukaan kiistan poliittinen lopputulos oli opposition selkävoitto hallituksesta ja joka näkyy nyt myös mielipidetiedusteluissa. Sitäkin, mutta paljon enemmän kyse oli ihmisten melkoisen spontaanista reaktiosta epäoikeudenmukaiseksi ja epätarkoituksenmukaiseksi koettua päätöstä vastaan. Vaikka vihreiden kannatus onkin hieman noussut, ei tätä lausuntoa silti voi kuin ihmetellä. Enemmän aikaa, vähemmän roinaa, vai miten se nyt oli. Aiheesta kirjoittaa hyvin myös Olli Koski.

Eläkesota puoluepolitiikan puolella tuskin kuitenkaan loppuu nyt tehtyyn sopuun. Julkisuudessa tullaan esittämään jälkiviisastelua aiheesta, jossa oppositiota ja erityisesti demareita tullaan solvaamaan "suurten ikäluokkien edun" ajamisesta sekä omien vaihtoehtoisten esitysten puutteesta. Jos ja kun tämä alkaa, on syytä huomioida pari seikkaa.

Ensinnäkin. Eläkeiän korotus ei olisi koskenut suuria ikäluokkia. Kyseessä oli yritys paitsi murtaa suomalainen sopimiseen perustuva työmarkkinamalli, myös pidentää nimenomaan nuorempien työntekijöiden työssä viettämää aikaa ei laadulla, ei joustoilla, vaan pakolla. Joustava eläkeikä on yksi keskeisimpiä suomalaisen työelämän innovaatioita jolla on pyritty lisäämään yksilön valinnanvapautta. Nyt sitä olivat pseudovapauspuolueet Kokoomus ja vihreät ruhjomassa porukalla alas.

Toiseksi, vaihtoehdoista. Kun aletaan keskustella siitä "miten SDP nyt sitten aikoo nostaa eläkeikää jos tämä ei kerran kelpaa", on huomattava että ongelmaksi määritellään, tarkoituksella, täysin väärä asia. Eläkeiän alhaisuus, ja tämä sietää toistaa melkoisen monta kertaa, ei ole Suomessa ongelma. Eläkkeellejäämisiän alhaisuus sen sijaan on. Ja kun katsoo työttömyyden kasvulukuja, voisi toivoa että huomiota kiinnitettäisiin myös siihen, että ihmisillä olisi töitä joissa jaksaa ja joista jäädä eläkkeelle.

Ja mitä niihin vaihtoehtoihin tulee, niin huhut sosialidemokraattisten vaihtoehtojen kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. SDP on julkaissut jokaisena oppositiossaolovuotenaan vaihtoehtoisen budjettilinjauksen. Tämän lisäksi SDP on esittänyt oman elvytyspakettinsa. Käsittääkseni punamultahallituksen aikainen pääoppositiopuolue Kokoomus kykeni vaihtoehtobudjettiin neljän vuoden aikana yhden ainoan kerran, vaalien alla (jos olen väärässä, korjatkaa).

Työelämän laadullisen kehittämisen ja osaamisen parantamisen osalta demareilla on hyvä rekordi. Hyvä esimerkki vaikkapa aikuiskoulutuksesta, jonka nimiin kaikki vannovat, oli taannoinen Noste-ohjelma jolle taantumaoloissa voisi olla taas paljonkin käyttöä. Tulevaisuuteen suuntautuvia avauksia löytyy melkoinen kokoelma viimevuotisesta suomalaisen työn tulevaisuus -ohjelmasta, mm. työaikapankkeja, työttömien aktivointitakuuta, työllisyystakuuta sekä yritysten vakausmaksua jolla voitaisiin mahdollisesti vähentää työttömyyttä. Puolueen oman vaihtoehdon viestimisessä ja kiteyttämisessä on melkoisesti parantamisen varaa, mutta väite siitä ettei esityksiä ole on joko tarkoituksellinen tai perehtymättömyydestä johtuva vale.

Visiot vertailussa

Helsingin Sanomat julkaisi kolmena peräkkäisenä päivänä kolmen suurimman puolueen puheenjohtajien näkemyksiä tulevaisuudesta ja Suomesta vuonna 2019. Mielenkiintoinen sarja paljasti muutamia aitoja aatteellisia eroja puoluejohtajien välillä.

Sarjan aloitti Matti Vanhasen visio, jossa hän pyrkii jatkamaan "kolmannen tien" termin lanseerausta Keskustan nimiin. Kolmantena tienä esiteltiin aikoinaan ruotsalaista kansankotiajattelua joka toimi markkinatalousmallin ja neuvostokommunismin välimaastossa, sittemmin selkeämmin omana terminään third way tuli erityisen tunnetuksi USA:n demokraattien ja Ison-Britannian työväenpuolueen linjana Tony Blairin kaudella. Joka tapauksessa kyse on keskustavasemmistolaisesta termistä.

Vanhasen ajattelussa palvelut järjestetään osin yhteiskunnan toimesta, osin yksityisellä rahoituksella ja perheiden toimesta. Hyväntekeväisyys tehdään mallissa verovapaaksi, ajatus joka saattaa kuulostaa mukavalta, mutta saattaa johtaa epätoivottuihin tuloksiin niin palvelujärjestelmän ennustettavuuden kuin kohdentumisenkin suhteen. Hyvä kysymys kuuluu myös millaisia julkiset palvelut ovat tilanteessa jossa ne muodostuvat residuaalipalveluiksi niille jotka eivät muuta saa. Vanhanen puhuu myös peräti "kolmoiskuntalaisuudesta", hyvä kysymys kuitenkin kuuluu miten tällaisessa mallissa toimii rahoituksen avoimuus tai kuntademokratia?

Toisena sarjassa esiintyy Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen, joka todennäköisesti johtaa poliittisten vedonlyöjien pääministeripörssiä. Myös Katainen viljelee kolmannen tien käsitteitä puhuen valtiosta mahdollistajana. Enabling state -käsitettä käytti aikaisemmassa tuotannossaan mm. third wayn arkkitehteihin kuuluva Anthony Giddens. Sittemmin Giddens kuitenkin muutti ajatteluaan ja painotti enemmän valtion takaavaa roolia katsoen ettei pelkkä mahdollisuuksien tarjoaminen takaa tasa-arvoa. Tältä pohjalta hahmoteltu uusi ensuring state -käsite lähestyi hänen uudemmassa tuotannossaan pohjoismaisen sosialidemokratian tavoitteenasettelua.

Kataisen ajattelussa julkisella vallalla tulisi olla vähemmän vastuuta kansalaisten hyvinvoinnin takaamisesta kuin mitä nykyisen Suomen mallissa voisi katsoa olevan. Kataisen mukaan "valtio ei voi vastata kaikesta". Ei varmasti voikaan, mutta kun fakta on se, että monilla keskeisillä mittareilla mitattuna Suomi ei edes nykyisellään ole erityisen laajan julkisen vastuun maa, kysymys kuuluu kuinka anglosaksiseksi Katainen haluaa Suomen menevän. Kokoomusjohtajan näkemyksissä korostuu yksilön oma vastuu. Hyvinvointimenojen kasvun perusteella vastuuta yksityistetään perheille ja yksilölle itselleen. Mitä sitten tapahtuu niille joilla näitä yksityisiä verkkoja ei ole, jää kysymysmerkiksi. Tähän kansalaisjärjestöissä jo ehdittiinkin kiinnittää kriittistä huomiota.

Valtion tai muiden julkisten organisaatioiden roolin korostamista markkinatalouden toiminnassa Katainen ei myöskään vaikuta näkevän perusteltuna, tyrmäyksen saavat sekä aktiivisempi omistajapolitiikka että Tobinin vero. Kaiken kaikkiaan Kataisen linjaus on puhdasoppisen oikeistolainen ja muistuttaa merkittävästi Henna Virkkusen taannoista ajattelua, jossa yhteisiä varoja ei haluta liiemmälti yhteisiin tarpeisiin tai uudelleenjakoon käyttää.

Verrattuna oikeiston keulahahmoihin viimeisenä esitelty SDP:n Jutta Urpilaisen visio on huomattavasti laajempi, joskin ehkä juuri siksi konkretia jää vähemmälle. Urpilaisen ajattelu perustuu muutoksille poliittisessa ajattelussa ja yhteiskuntapolitiikassa jossa perustavanlaatuisiksi käsitteiksi nousevat luottamus sekä ekososiaalinen rakennemuutos erityisesti taloudessa. Demokratiaa vahvistetaan erityisesti ylikansallisella tasolla poliittisemman Euroopan komission myötä, kehittämällä työnjakoa eri elimien ja kansallisvaltioiden välillä sekä luomalla hyvinvointivaltiollisia rakenteita globaalille tasolle. Globaalitason sääntelyn painottamisessa Vanhanen ja Urpilainen löytävät toisensa, tosin mahdollisesti eri syistä.

Vahvan valtion painottaminen poikkeaa molemmista porvarijohtajista. SDP:n johtamassa Suomessa nähtäisiin suunnanmuutos kohti demokraattisten organisaatioiden vahvistamista. Tätä Urpilainen painottaa myös kritisoimalla edellisiä sosialidemokraattisia johtajia liiallisesta markkinaehtoisuudesta. Kun julkisia investointeja tehdään, nousee Urpilaisen ajattelussa esiin ennen muuta ihmisiin investoiminen jota hän kuvaa ihmisten työllistymisen helpottamisen kautta. Tässä yhteydessä hänen ajattelunsa muistuttaa enemmän kokoomuslaisia näkemyksiä, Vanhasen visiossa kun korostuivat enemmän tekniset mahdollisuudet kuten laajakaistat maaseudulle.

Yhteistä kaikille puheenjohtajille on ympäristökysymysten vahva nousu politiikan keskiöön. Merkittävimmät erot koskevat sitä mikä taho lopulta on vastuussa tasa-arvon toteutumisesta. Rintamalinjat ovat monella tapaa kovin tuttuja. Oikeisto vaatii kehitystä kohti pienempää ja vastuusta vetäytyvää valtiota toivoen naapuriavun pitävän yhteiskuntarauhasta huolen, vasemmisto taas korostaa yhteiskunnan merkitystä vapauden tosiasiallisena takaajana. Kysymys äänestyspäätöstä vuoden 2011 vaaleissa tehtäessä siis kuuluukin, luotatko tulevaisuuden tasa-arvon luomisessa joulupukkiin vai vaaditko konkreettisempia lupauksia?


PS. Lukemisen arvoista tänään:

• Saija Jokelan näkemyksiä yliopistojen autonomiasta ja yliopistolaista


• Pilvi Torstin ajatuksia eurooppalaisuudesta

Flip-flop don't stop

Kuntavaalien alla, lokakuun lopussa  kuntaministeri Mari Kiviniemi (kesk) vastasi Jutta Urpilaisen huoleen talouskriisin vaikutuksista kuntatalouteen sekä kuntapalveluiden rahoitukseen näin (ote Kiviniemen blogista):

"SDP ei edes yritä esittää vaihtoehtoja vaan ainoastaan pelotella kansalaisia. Viimeisin innovaatio on, että kansainvälinen finanssikriisi vaarantaisi kuntien palvelut. Urpilaisen puheenvuoro on edesvastuuton. Kunnallisten peruspalveluiden rahoitus ei ole vaarassa finanssijärjestelmän kriisin takia."

Samassa kirjoituksessa hän kutsui varoittelua ja SDP:n kritiikkiä heikosta valmistautumisesta "mustamaalaukseksi" ja "omasta päästä keksittyjen uhkakuvien maalailuksi".

Niin. Aikaa on kulunut tuosta kommentista hieman yli kolme kuukautta. Tämän jälkeen tilanteesta on uutisoitu mm. näin:

Timo Kietäväinen Taloussanomissa: Kuntiin on luvassa kylmää kyytiä.

JHL:n puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuori: Kuntatalous kriisiytyy vuonna 2010.
Taloussanomat: Elvytys ei ehdi pelastaa työpaikkoja.

Ja nyt, uuden vuoden puolella kuntaministerikin alkaa heräillä talviunestaan. 27.1. Kiviniemi vaati laajaa pakettia kuntatalouden turvaamiseksi. Hyvä niin, mutta hyvä kysymys kuuluu olisiko jotain voitu tehdä jo aikaisemmin? Vielä parempi kysymys kuuluu, oliko ministeri Kiviniemi alkuperäistä kommenttiaan kirjoittaessaan joko täysin ulalla siitä mitä yhteiskunnassa tapahtuu vai valehteliko hän tarkoituksella? Kumpikaan vaihtoehto ei mairittele. Joka tapauksessa liikettä tapahtuu oikeaan suuntaan, vaikka nk. luottamuspaketti,  joka mielenkiintoista kyllä kantaa samaa nimeä kuin SDP:n vaihtoehtoinen, jo syksyllä esittämä budjettilinjaus, ei kerää liikoja kiitoksia asiantuntija-arvioissa.

Alkuperäisessä blogikirjoituksessaan Kiviniemi vaati politiikan pöytätapojen palautusta. Toive on oikea, mutta osoite väärä. On mielenkiintoista katsoa kuinka kauan SDP:n esityksiä tai analyyseja voidaan uskottavasti väittää pelotteluksi tai valittaa niiden perustuvan "vastakkainasetteluun", kun ne jatkuvasti vaikuttavat osuvan oikeampaan kuin hallituspuolueiden näkemykset. Kysymys kuuluukin: kuinka kauan porvaripuolueet aikovat pärjätä reseptillä, jonka käytöstä he jatkuvasti syyttelevät muita?

Lepsämän Keynes

Matti Vanhanen yllätti tänään esittämällä pitemmän ajan valtiovetoista investointiohjelmaa. Monet puheen painotuksista mitä tulee kolmanteen tiehen sosialismin ja markkinaliberalismin välissä tai valtion vahvaan asemaan taloudessa oli lainattu suoraan sosialidemokraattien työkalupakista. Puheenvuoro oli monessa suhteessa mielenkiintoinen ja ansaitsee pienimuotoista analyysia.

Vanhasen linjauksessa on muutamia huomionarvoisia seikkoja. Ensinnäkin ideologinen käännös. Työreformin kirjoittajana ja oikeistolaisena liberaalikeskustalaisena tunnettu Vanhanen on alkanut viime viikkoina puhua keynesiläisin nuotein vahvan valtion ja julkisten interventioiden puolesta. Vanhasen puheesta kannattaa poimia erityisesti ajatus mahdollisesta kokonaisveroasteen nostosta nousukaudella esitettyjen investointien rahoittamiseksi.

Miksi Vanhanen puhuu nyt näin, vastoin aikaisempia ajatuksiaan? Vaihtoehtoja on kolme. Vanhanen saattaa pyrkiä kauas tulevaisuuteen suuntaavalla puheenvuorollaan siirtämään huomion muualle nykyisen kriisin hoidosta. Kuntatalous kurjistuu useiden arvioiden mukaan erittäin nopeasti ja hallitus haaskaa väheneviä varojaan mm. työllisyyden kannalta älyttömään ruuan alv:n alennukseen. Elvytyspanostuksia on arvosteltu useaan otteeseen täysin riittämättömiksi, viimeksi tänään tutkimuslaitokset lyövät pää- ja valtionvarainministerin arvostelemassa "miljardihuutokaupassa" oppositiopuolueet laudalta.

Toinen vaihtoehto on Vanhasen halu kohottaa vaalialamäen jatkuessa omaa ja puolueensa profiilia. Menestyksekäs hallituskumppani on kerännyt laajalti pisteet ja Keskustan kenttäväki protestoi. Selkeä irtiotto, keskustalaisten perinteiden mukaisesti, alunperin yhdessä sovituista pelisäännöistä tuo näkyviin uudenlaisen, päättäväisen ja johtavan pääministerin. Tai ainakin tätä toivotaan.

Kolmas, ja sosialidemokraattisesta näkökulmasta toivottavin vaihtoehto olisi aito ajattelun muutos. Joidenkin arvioiden mukaan myös tästä voisi olla kyse. Yhteiskuntapolitiikan suunnan kannalta tällainen käännös pysyväksi jäädessään jättäisi Kokoomuksen melkoisen yksin vastustamaan suunnanmuutosta kohti selkeästi vahvempaa julkisen sektorin otetta taloudesta.

Juuri tähän liittyykin toinen merkittävä huomio Vanhasen linjauksesta. Hallituskumppaneiden välillä alkaa raja aueta railona. Kataisen elvytys on keskittynyt pääasiassa veronkevennysten kautta tapahtuvaan ostovoiman kasvattamiseen, eikä hän ole myöskään sulkenut pois menoleikkauksia. Ero linjauksissa on selvä. Julkisten investointien merkittävästä lisäämisestä ei Kokoomuksessa ole innostuttu, eikä Keskustan ministerien vaatimuksista ole pidetty.

Kolmas huomio koskee ajatuksia siitä, mihin tämän uuden investointiohjelman varoja käytettäisiin? Tässä kohdassa Vanhasen periaatetasolla tervetulleeseen avaukseen voi esittää varaumia. Vaikka rakentamisinvestointeja luonnollisesti tarvitaan, voisi niiden ohella investointi nimenomaan ihmisiin olla kannattavinta politiikkaa ja parasta rahankäyttöä. Uutta raha-automaattia vaikkapa erinäisiin silta- tai tiehankkeisiin alueille, joilta väestö vähenee nopeaa vauhtia, tuskin tarvitaan. Ohjelman varat tulisivat kasvun kannalta paremmin hyödynnetyiksi taajaan asutuilla alueilla. Tämä on myös ekologisempi vaihtoehto.

Summa summarum, Vanhasen puheenvuoro on huomattavan merkittävä. Puheenjohtajansa suulla Keskusta ottaa selkeän irtioton hallituskumppaneistaan. Pessimisti voi nähdä avauksessa joko populismia, paniikkia laskevista kannatuslukemista tai vanhaa kunnon kepulaista aluepolitiikkaa nyt vain muodikkaaseen kapitalismin arvosteluun verhottuna. Optimisti taas saattaisi nähdä aidon mahdollisuuden keskustavasemmistolaiseen konsensukseen tulevaisuuden talouspolitiikan suunnasta. Aika näyttää kummasta on kyse.

Porvari nukkui hyvin

Joulua kohti mennään taloustaantumauutisoinnin merkeissä. Jyrki Katainen katsoi vielä alkusyksystä, ettei mitään merkittävää tule tapahtumaan, mutta tuhansiin nousseet lomautukset ovat lopulta saaneet hänetkin heräämään pitkäksi venähtäneiltä päiväunilta ja puhumaan "talouden talvisodasta". Hyvää huomenta herra marsalkka ja tervetuloa vain riviin. Johan tässä odoteltiinkin.

Katainen vaatii kirjoituksessaan yhteistyötä ja yhteen hiileen puhaltamista. Hyvä. Tosin kun oppositio tätä yhteistyötä palkansaajajärjestöjen tukemana aiemmin tarjosi, kuitattiin nämä silloiset tarjoukset joko hiljaisuudella tai vaalikikkailuna. Ilmeisesti johdonmukaisuus tai rehellisyys eivät ole vaadittavia ominaisuuksia gallupeissa pärjäämiselle -ja jos eivät ole niin miksipä kokoomuscapo niitä sitten harjoittaisi. Sääli silti.

Hallituksen ansioksi on kuitenkin luettava se, että nyt ilmeisesti alkaa tapahtua. Pääministeri Vanhanen ilmoitti tänään hallituksen mieluummin lisäävän veroja kuin tekevän menoleikkauksia. Taantumaoloissa tätä on pidettävä hyvänä perusperiaatteena. Helsingin Sanomien uutisen mukaan eräs lisäysten kohde on, myös perustellusti, työllisyyskoulutus. Vieläkö joku muistaa miten porvarit hyökkäsivät koulutuksia vastaan eduskuntavaaleissa kutsuen niitä tempputyöllistämiseksi? Siperia näemmä opettaa.

Jos kohta pari porvaria jo heräilee, niin yksi ei vielä ole ymmärtänyt mistä on kyse. Jussi Järventauksen ulostulo liittyen palkkojen alentamiseen sopii hieman heikosti tilanteeseen jossa kotimaista kysyntää pitäisi pitää yllä alasajon sijasta. Veronnosto sentään useimmiten pysyy kotimaisessa kierrossa. Palkkaleikkaukset jäävät helposti pysyviksi tilanteessa, jossa yritysten johdolla on todellisesta tilanteesta aina parempi kuva kuin työntekijöillä ja intressi tuolloin liioitella vaikeuksia. Huono liikkeenjohto voitaisiin palkka-alen myötä maksattaa työntekijöillä. Samalla alkaisi kilpailuedun haku heikommalla palkkauksella, josta kärsisi koko kansantalous.

Lukemisen arvoista vielä ennen joulua:

• Jussi Saramo kirjoittaa mielenkiintoisesti palveluseteleistä
• Dagens Nyheter analysoi Ruotsin blokkiutuvaa poliittista tilannetta
• Loka Laitisen mahtava kolumni

Jälkiviisastelua

Oikeistohallitus on alkanut heräillä tulevaan taantumaan. Hyvä kysymys kuitenkin on, kuinka järkeviä veronalennukset asteikon yläpäähän ovat tilanteessa, jossa ongelma tulee todennäköisesti Suomessakin rakentumaan ennen muuta työn ja ostovoiman puutteelle. Sinällään suhdannekuopan tasoittamiseksi varmasti perusteltu velkarahan lisäys voitaisiin varmasti kohdentaa huomattavasti järkevämmin. Elvytyksen riittävyydestä voidaan myös olla montaa mieltä. Havainnollinen kuvio löytyy täältä.

Jonkinlaista historiankirjoitusta talouskriisin kärjistymisen suhteen olisi toimittajien ja aktiivisten kansalaisten hyvä näinä aikoina pitää. Asiasta on puhuttu jo kauan, mutta ketään ei ole juurikaan kiinnostanut. Lokakuun puolesta välistä löytyy mm. hallinto - ja kuntaministeri Kiviniemen blogikommentti: "Viimeisin innovaatio on, että kansainvälinen finanssikriisi vaarantaisi kuntien palvelut. Urpilaisen puheenvuoro on edesvastuuton.
Kunnallisten peruspalveluiden rahoitus ei ole vaarassa finanssijärjestelmän kriisin takia. Suomen talouden perusta on kunnossa."

Tämän jälkeen työttömiä on tullut tuhansia ja Kuntaliiton varatoimitusjohtaja Timo Kietäväinen todennut kuntatalouden syöksyvän todella vakaviin vaikeuksiin. Tästä kaikesta vastaava ministeri on siis päättänyt vaalien kunniaksi valehdella tai sitten hänellä ei ole oman hallinnonalansa tilanteesta minkäänlaista käsitystä. Kummastakaan vaihtoehdosta ei ole syytä olla erityisen riemuissaan. Hyvä olisi myös muistaa kuinka paljon "Euroopan paras valtionvarainministeri" on paukutellut henkseleitään kuntatalouden vahvistamisella. Läpi yleiseen tietoisuuteen ei oikein ole mennyt se hallituksen päätös, jolla valtio itse asiassa suhteellisesti vetäytyy kustannusvastuusta.

Hyvä kysymys on myös se, kuinka paljon vaikutusta on sillä kuka asiasta sanoo? Kun Jutta Urpilainen esitti huolen nopeasti heikkenevistä näkyvistä ja selviytymiskeinona SDP:n luottamusohjelmaesitystä sekä jo paljon aiemmin samojen teemojen mukaisia budjettipainotuksia yhdistettynä veropolitiikan painopisteen muutokseen, ei näistä liikoja otsikoita revitty. Pikemminkin leimattiin taas kerran kateudeksi ja pelotteluksi. Nyt näitä olisi hyvä muistaa, kun samalla linjalla, muutamia kuukausia myöhemmin, ovat kansainväliset talousjärjestöt ja eräs kokoomuslainen presidenttiehdokas.

Poliittinen muisti on, kuten tiedetään, lyhyt. Tämän päivän uutisiin kääritään huomenna torilla kalaa. Muistin olisi kuitenkin syytä parantua eduskuntavaaleja kohti mentäessä. Ihan oman edun vuoksi.

Huomionarvoista tänään:

• Olli Koski: It's the services, stupid.
• Jussi Ahokas jatkaa GSDn ansiokasta rahoitusmarkkinakriisianalyysia.
• ja pienenä havaintona, Timo Roosia mukaellen: "Minulta on tiedusteltu tiedänkö mikä on Suomen synkin paikkakunta. Vastaan nyt, että tiedän. Se on Merijärvi."

Erotus levenee

Tuloerojen kasvuun on julkisessa keskustelussa havahduttu vain ajoittain. Ehkä keskustelu saa uutta virtaa nyt, kun jopa OECD varoittelee Suomea aiheesta. Kehittyneistä teollisuusmaista erot kasvavat nopeimmin juuri Suomessa.

Tuloerojen kasvun merkittävin seuraus ja ongelma on ennen muuta kokemusmaailmojen eriytymisessä ja sitä kautta vertaisuuden rapautumisessa. Liian pitkälle ja pitkään edetessään tämä kehitys vaarantaa koko hyvinvointiyhteiskunnan legitimiteetin. On kyseenalaista kuinka kauan voidaan puhua yhdestä ja yhteisestä yhteiskunnasta, kun jo arkipäivän elämismaailmat eriytyvät kauas toisistaan niin alueellisesti kuin kulutusmahdollisuuksien puolesta. Kulutusvalinnoilla myös luodaan identiteettiä. Siis mikäli ostovoimaa on. Osa lapsista ja nuorista kasvaa jo nyt periytyvään osattomuuteen.

Tuloerojen kasvattamista perustellaan usein kannustavuudella ja taloudellisella tehokkuudella. Kannustavuusargumentti on erityisesti tulohaitarin yläpäässä kuitenkin empiirisesti todentamatta. Vai onko joku aidosti havainnut yhteiskunnallisesti merkittävissä määrin ilmiötä, jossa hyvissä työmarkkina-asemissa toimivat ihmiset olisivat lakanneet tavoittelemasta parempaa asemaa työmarkkinoilla verotuksen vuoksi? Oleellinen ongelma on erilaisten tulomuotojen toisistaan poikkeava verottaminen, joka kannustaa muuntamaan omia ansiotuloja kevyesti verotetuiksi pääomatuloiksi. Tähän voidaan kuitenkin hakea ratkaisua yhtenäistämällä verokohtelua.

Myös tehokkuusargumentti kansantalouden tasolla on huteralla pohjalla. Mitä suuremmat tulot, sitä pienempi on välttämättömien kulutusmenojen suhteellinen osuus käteen jäävistä lisätuloista. Lisäeurot kanavoituvat enimmäkseen säästämiseen, sijoituksiin tai tuontitavaroihin. Toisin sanoen jokainen suurituloiselle lisänä tuleva euro kasvattaa kulutuskysyntää vähemmän kuin saman euron kilahtaminen pienituloisen kassaan. Kun nyt taas olisi tarvetta elvyttävälle politiikalle ja työllisyyden ylläpidolle, voidaan perustellusti kysyä onko yläpään veronkevennyksille tällaisena aikana juurikaan perusteita?

Investoinnit tuotantoon, joita suurituloiset luonnollisesti tekevät, voivat nekin lisätä kysyntää ja luoda työpaikkoja, mutta toisaalta myös kokonaiskysynnän kehitysnäkymät vaikuttavat investointipäätöksiin. Kun edellä kuvatulla tavalla voidaan olettaa, että pieni- ja keskituloisen lisäeuro kulkeutuu todennäköisemmin kulutukseen kuin suurituloisen, voidaan samalla katsoa sen lisäävän enemmän liiketoiminnan kannattavuutta. Tuloerojen kasvu puolestaan vähentää investointitarpeita -ja siten työllisyyttä. Työllisyyden ylläpito luo omistajille markkinoita, kasvattaa reaalimaailmaan perustuvia voittoja ja sitä kautta myös taulukon yläpään vaurautta.

Taloudellisten ongelmien uhatessa voidaankin luoda selkeä näkemys siitä, ettei tuloerojen kasvamista voida pitää edes taloudellisesti perusteltuna, oikeudenmukaisuudesta puhumattakaan. Pääoman saatavuutta suurempi ongelma on ostovoiman puute. Tämän vuoksi tässä suhdannetilanteessa progression keventämistä taulukon yläpäässä on vaikea perustella oikeastaan millään -ellei sitten osana suurempaa veroremonttia jonka puitteissa pääomatulojen verotusta korotetaan. Sen sijaan yritysten verotusta voitaisiin tarkistaa kannustamaan tuotannollisiin investointeihin kotimaassa.

Veronkevennyksiä

Vaalien jälkeisenä aikana puhutti perussuomalaisten lisäksi veropolitiikka. Puhemies Niinistö kehotti hallitusta paitsi tarttumaan opposition tarjoukseen yhteisistä keskusteluista liittyen taloustilanteen heikkenemiseen, myös jättämään suunnitellut veronalennukset tekemättä. Tämä kuitenkin nopeasti hallituspuolueiden vetäjien taholta tyrmättiin.

Veronalennuksia perustellaan ennen muuta kotimaisen kysynnän ylläpitämisellä. Hyvä kysymys kuitenkin on, menevätkö kyseiset rahat siihen, mihin niiden uskotellaan menevän, eli kulutukseen? Ensinnäkin kyse on kohdentumisesta. Kataisen-Vanhasen veroalesta hyötyy sitä enemmän mitä enemmän tienaa. On kuitenkin tosiasia, että parhaiten eurot kanavoituvat kulutukseen, kun veroja alennetaan suhteellisesti eniten taulukon alapäässä. Asteikon yläpäässä lisätulot eivät mene lähikauppaan tai välttämättömyystarvikkeisiin vaan saattavat valua sijoituksiin tai ulkomaanmatkoihin. Jos motiivina on kotimainen työllisyys, on osumatarkkuudessa parantamisen varaa.

Toisaalta voidaan kysyä kulutetaanko kyseisiä veroale-euroja toivotulla tavalla lainkaan? Kotitaloudet ovat Suomessa nyt velkaantuneempia kuin pitkään aikaan. Jos ja kun luottamus omaankin talouteen heikkenee, ei kulutukseen välttämättä varoja kanavoida, vaan säästetään. Tämä puolestaan ei juurikaan työllistä, ja työllistäville ratkaisuille jos joillekin saattaa tulla nopeasti tarvetta. Tilannetta ei myöskään laisinkaan paranna se, että hallitus haaskaa tähtitieteellisen summan rahaa ruuan alv:n laskemiseen, joka ei tuo ainuttakaan uutta työpaikkaa.

Vaihtoehtojakin on. Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander on esittänyt Leipää ja lämpöä - näkökulmia sosiaaliturvan uudistamiseksi -teokseen kirjoittamassaan artikkelissa suunniteltujen kahden miljardin tuloveronkevennysten suuntaamista nyt esitetystä poikkeavasti. Mikäli veroalesuunnitelmasta halutaan pitää kiinni, voitaisiin se kohdentaa ja toteuttaa tavalla, joka tukisi mm. SATA-komitean työtä sosiaaliturvan uudistamiseksi ilman lisärahaa.

Kianderin ajatuksen mukaan samat kaksi miljardia jaettaisiin siten, että jokainen ansiotuloja saava saisi 800 euron euromääräisen veronkevennyksen. Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että alle 600n euron kuukausituloista ei enää maksettaisi veroa ja alle 1500n euron tuloissa verotus kevenisi kolmanneksella. Vielä runsaan 3000n euronkin tuloilla veroaste alenisi 2%. Keskimääräinen ale olisi 2,3%. Se poistaisi taulukon alapäässä useita kannustinongelmia siellä missä sellaisia vielä on, ja tasoittaisi tulonjakoa. Uudistus voisi lisätä työvoiman tarjontaa, vähentäisi takuuvarmasti köyhyyttä - ja kanavoituisi tehokkaammin kotimaiseen kysyntään työllisyyttä ylläpitämään.

Kun puhutaan siitä mikä on kallista ja mikä ei, on muistettava, ettei valtio ole mikään kotitalous. Talouspolitiikan tulee olla lama-aikana elvyttävää. Myös ihmisiin investoiminen voi olla elvytystä, itse asiassa se voi olla parasta sellaista. Ja kuten Kiander on laskenut, hänen mallinsa ei tule valtiontaloudelle yhtään sen kalliimmaksi kuin jo suunnitellut verohelpotukset, pikemminkin halvemmaksi, koska se saattaisi vähentää tukiriippuvuutta. Mikäli halutaan pysyä veronkevennyslinjalla, voisi tällaistakin mallia aidosti miettiä.

Tartu hetkeen - jos osaat

Naomi Klein kirjoittaa uusimmassa kirjassaan tuhokapitalismiksi nimeämästään ilmiöstä sekä nk. shokkidoktriinista. Tällä hän viittaa tilanteeseen, jossa yhteiskunnallinen poikkeustila mahdollistaa radikaalit reformit talouspolitiikassa ja omistussuhteissa. Kyseinen poikkeustila voi olla luonnon tai ihmisen aiheuttama katastrofi, sota tai taloudellinen romahdus. Oleellista on kuitenkin "hetkeen tarttuminen", tilaisuuden käyttäminen.

Keskeinen edellytys poliittisen käänteen onnistumiselle on osaava ja ohjelmallinen asiantuntijajoukko. Kleinin esimerkeissä valmiit ohjelmalliset, "asiantuntijuuteen" verhotut lainsäädäntö- ym. muutokset ovat tarpeellisia silloin, kun tilanne vaatii poliittisesti nopeita ratkaisuja. Mikäli nämä toimet voidaan "ainoina oikeina" sitoa tukipaketteihin, lainoihin tms, jää kansallisille poliittisille järjestelmille käytännössä vain mahdollisuus hyväksyä toimenpiteet, siitä huolimatta että ne saattavat, ja ovat usein johtaneet laajamittaiseen yksityistämiseen, epätasa-arvon kasvuun ja monin paikoin toimineet tavoitteidensa vastaisesti.

Miksi näin? Monet vasemmistolaiset teoreetikot puhuvat hegemoniasta. Mahdollisuudesta määritellä todellisuuden reunaehdot. Taloustiede muuttui poliittisesta yhteiskuntatieteestä luonnontieteeksi, tiettyjen perusoletusten varassa toimivaksi omalakiseksi järjestelmäksi. Pääomaliikkeiden vapauttaminen kavensi demokraattisen päätöksentekojärjestelmän valtaa suhteessa talouteen. Valtion osallistuminen sekä sääntely nähdään lähtökohtaisesti tuomittavaksi ja yleiseksi eliittimielipiteeksi vakiintuu mahdollisimman liberaalin kapitalismin edistämisen yleinen tavoiteltavuus. Oikeistolainen näkemys talouden toiminnasta vakiintuu arkijärjeksi, hegemoniseksi ajattelutavaksi.

Vasemmiston kriisissä on kyse keskeisesti hegemonian haastamisen vaikeudesta, ja oman selkeän ajattelutavan ja todellisuuden hahmottamistavan puutteesta. Ajatellaanpa globaalia rahoitusmarkkinakriisiä. Perustavanlaatuiset ongelmat nykymuotoisessa talousjärjestelmässä antaisivat erinomaista poliittista tilaa radikaaleille vaatimuksille uudelleenjärjestelyistä. Todistusaineisto ja reaalimaailman ilmiöt ovat vasemmiston puolella. Talouskasvu oli nopeampaa aikana, jolloin demokraattisilla järjestelmillä oli enemmän talouspoliittista merkitystä, finanssikriisejä oli harvemmin ja talouskasvun hyödyt jakaantuivat tasaisemmin. Poliittinen momentum poliittiselle etenemiselle ja muutosten tekemiselle on nyt.

Tulos? Ainakin Suomessa talousjärjestelmän tilasta ja oikeutuksesta on keskusteltu vain vähän. Kotimainen talouspoliittinen keskustelu on pyörinyt sen ympärillä ulottuvatko hyvin yleisellä tasolla esitellyt amerikkalaisten asunto- ja arvopaperimarkkinoiden "ongelmat" Suomeen ja suomalaiseen arkitodellisuuteen vaiko ei. Keskustelulle siitä, tulisiko koko järjestelmää tarkastella uudelleen, sen miettimiselle onko sen perusperiaatteissa uudelleenajattelun paikka, ei ainakaan julkisuudessa ole juurikaan tilaa ollut.

Miksi näin on? Vaihtoehtoja on kaksi. Joko tilannetta pidetään ohimenevänä tai vähämerkityksisenä, ja uskotaan tulevaisuuden olevan järjestelmän pikkuviilauksen kautta valoisa, tai sitten kyse on siitä, ettei vaihtoehtoista visiota ole kyetty luomaan. Vasemmisto saattaa itse olla liian kiinnittynyt vallitsevassa järjestelmässä toimimiseen, eikä halua tai kapasiteettia tarkastella järjestelmää perustavanlaatuisesti ja vaatia suuria muutoksia liiemmälti ole. Talouden irtautuminen asiantuntijajärjestelmäksi lisää ongelmia. On huomattavasti helpompaa pitää keskustelu kiinni lähikoulussa tai vaatia lisää terveyspalveluita kuin uppoutua käyriin. Tähän pitäisi kuitenkin riittää entistä enemmän panoksia, erityisesti puolueiden johdossa ja taustaryhmissä.

Vasemmiston uusi nousu voi lähteä intellektuaalisena, kriittisenä ja maailmaa muuttavana projektina nimenomaan uudenlaisena ja selkeänä ajatteluna suhteessa talousjärjestelmään. Rahoitusmarkkinat tarvitsevat sääntelyä, demokraattisella päätöksenteolla tulee olla roolia talouden toiminnassa. Kaikki tämä on saatava aikaan globaalilla tasolla. Rahoitusmarkkinakriisi todistaa vasemmiston olevan periaatetasolla oikeassa talouden toiminnan suhteen. Oikeistolaisen ideologian on todellisuus todistanut vääräksi ja vahingolliseksi. Nyt pelitilaa on, aika on nyt, mutta löytyykö todellisuuden muuttajia?

Ohjelmallinen oikeisto?

Pääministeri Vanhanen ilmoitti jo kauan sitten pyrkivänsä jäämään pois Keskustan puheenjohtajan paikalta vuonna 2015. Tämä tapahtuisi hänen maailmassaan ilmeisesti kolmannen pääministerikauden jälkeen. Koska nykyinen hallitusyhteistyö on ainakin julkisuuteen tulleiden näkemysten mukaan hahmotettavissa mieluisammaksi kuin edellinen, voisi kuvitella, että Vanhasella olisi halua jatkaa oikeistokoalition kärkimiehenä myös seuraavien vaalien jälkeen.

Neljä vuotta kuluu nopeasti ja sen aikana kykenee usein lähinnä aloittamaan erilaisia sinällään merkittäviä hankkeita. Tämän hallituksen aikana on haudattu tulopoliittiset kokonaisratkaisut, joka sinällään toki oli työnantajaleirin päätös mutta josta hallitus varmasti oli hyvissä ajoin tietoinen, aloitettu SATA-komitean työ sekä tehty linjauksia kuntatalouden suhteen pitkälle tulevaisuuteen peruspalveluohjelman muodossa. Mitään erityisen dramaattista tupoa lukuunottamatta ei ole toistaiseksi tapahtunut, mutta merkittäviä siemeniä on kylvetty nimenomaan näihin kokonaisuuksiin.

Kuten Ruotsissa, myös Suomessa oikeisto nousi valtaan lupaamalla periaatteessa kaiken mitä demaritkin, paitsi että tehdä asiat "uudella tavalla". Olla itse asiassa parempia sosialidemokraatteja kuin itse demarit ovatkaan. Kehittää suuren enemmistön kannatusta edelleen nauttivaa hyvinvointiyhteiskuntaa "kannustavaan" ja "valinnanvapautta tukevaan" suuntaan. Mikäs siinä, tuskinpa näitä tavoitteita vastustaa kukaan. Mutta on arvioitava, millaiseen suuntaan todellisessa maailmassa aloitetut reformit mahdollisesti vievät.

SATA-komitean työ on varmasti tärkeä ja tarpeellinen. Mutta mikäli reunaehdoiksi asetetaan perusturvan parantaminen ilman lisärahaa, voidaan lopulta varoja hakea vain leikkaamalla ansioturvaa. Tähän suuntaan on linjannut mm. työttömyysturvan osalta ministeri Hyssälä. Ansioturvan ollessa keskeisin korkeaa ammatillista järjestäytymisastetta ylläpitävä tekijä voi tavoite olla kylmän valtapoliittinen - heikentää työntekijäjärjestöjä. Ansioturvan heikentäminen osuu korostuneesti demarien ja kokoomuksen kannattajiin, mutta joista jälkimmäiset harvoin kuvittelevat moisia etuja milloinkaan tarvitsevansa. Siksi he tuskin lähtevät barrikadeille.

Ammattijärjestöjen yhteiskunnallista roolia saattaa heikentää myös tupo-järjestelmän romutus, jota porvaripuolueet eivät ole jääneet liiemmälti suremaan. Liittokierrokset tuonevat järjestelmään epävakautta, kalliita kierroksia ja yleistä turbulenssia, mutta kokonaisuutena saattavat divida et impera -hengessä korostaa yksituumaisemman työnantajaleirin vaikutusvaltaa. Ainakin kansallisen politiikan tekemisen mahdollisuus heikkenee ja eräs keskeinen talouspolitiikkaan vaikuttamisen väline heitettiin ikkunasta ulos. Toki liittotaso sisältää myös mahdollisuuksia, mutta se vaatisi sitoutumista toisen osapuolen kunnioittamiseen. Paperin työsulusta lähtien tämä piirre on suomalaisista työnantajajärjestöistä kaikonnut.

Kuntarahoituspuolella valtion absoluuttinen kunnille tarjoama rahamäärä kyllä lisääntyy, mutta ensi vuodesta lähtien sen %-osuus menoista alkaa pudota. Ergo: kunnat jäävät entistä enemmän oman onnensa nojaan ikääntyvän väestön palvelutason ylläpitämisessä. Tämä siis tilanteessa, jossa valtio on selkeästi ylijäämäinen. Mikä tässä taustalla? Optimisti näkisi kepin tuottavuuden parantamiseen ja kuntaliitoksiin. Pessimisti, joka tässä tapauksessa uskoisi politiikan olevan arvolähtöistä, näkisi tarkoituksellisen halun työntää julkisen sektorin palveluita residuaalipalveluiksi.

Valtionvarainministeri Katainen vastusti päivähoitomaksujen poistoa katsomalla, että keskiryhmien tulee maksaa omista palveluistaan. Jos luottamus kunnallisiin palveluihin horjuu tulevaisuudessa entisestään, on aivan selvää, että maksukykyiset keskiryhmät alkavat entistä enemmän myös muun kuin terveydenhuollon osalta valita itsensä ja perheensä pois yhteisistä palvelujärjestelmistä, pohjoismaisen mallin ytimestä, ja kysellä perustellusti sen perään miksi he maksavat veroja kun eivät kuitenkaan niistä hyödy. Suunta siis vaikuttaisi selvältä, kutistetaan julkista sektoria kohti viime vuosisadan alun köyhäinhoitovaltiota ja varakkaammat hankkivat omat palvelunsa kilpailullisilta markkinoilta ja yksityisiltä tuottajilta. Tätähän valtio voi sitten tukea veroeduin jne.

Kataisen julkituomassa verolinjassa joka korostaa pääomatuloista ja ansiotuloista maksettavien verojen epäsuhtaa voisi olla häivähdys sinipunaa. Riippuu lopullisesta tavoitteesta. Onko tavoitteena yksittäinen progressiivinen vero vaiko tasavero? Nyt tehty veroratkaisu, "tasaiset" veronkevennykset kaikille palkansaajille ei välttämättä ole järkevin mahdollinen ottaen huomioon suhdannetilanteen. Jos taantuma tulee, niin ei silloin veroja koroteta. Vaihtoehdoksi jäävät velanotto tai karsiminen. Karsimisvaihtoehto korostaisi edellämainittua luottamusongelmaa, velkaelvytys taas tuskin tämän hallituksen politiikkavaihtoehtoihin kuuluu jo ideologisista syistä. Veronalennusvaran olisikin voinut kohdentaa paremmin, tai sitten säästää siihen ajankohtaan, jossa talous aidosti sakkaa.

Kaiken kaikkiaan aloitetut kehityskulut voisivat osua hyvin keskeisesti pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin peruspilareihin. Muutos suuntautuisi selkeästi kohti anglosaksista mallia, joka ei ole tunnettu sosiaalisista saavutuksistaan, vaan jossa luokkayhteiskunta elää ja hengittää vielä 2000-luvullakin. Onko taustalla tällaista selkeää ohjelmaa vai onko kyse vain sattumista, erillisistä reformeista ilman kokoavaa ajatusta vai onko murhe kokonaan turha?

Jos kyseessä on mietitty ohjelma, niin siitä ei puhuta. Demokratian nimissä pitäisi, vaikka luonnollisesti tämä vaarantaisi sen toteutuksen. Sinällään tämä mahdollinen ohjelmallisuus olisi kunnioitettavaa kuten kaikki laaja-alaiset visiot. Jos tällainen kokonaisuus toteutuu, sen mahdollistavat poliittiset enemmistöt säilyvät ja koko kattaus perustellaan hyvinvointivaltion säilyttämisellä niin vuonna 2015 Vanhasen 12-vuotiskauden päättäjäisissä voidaan todeta vanhaan neuvostotyyliin: "Leikkaus onnistui hyvin, joskin potilas kuoli."

Isojako

Valtionvarainministeriön budjettiesitys on pullosta ulkona ja arvioitavana. Kuntavaalien läheisyys näkyy siinä, että myös hallitusrintaman sisältä erityisesti vihreät esittävät kritiikkiä esitystä kohtaan. Pääpiirteissään esitys kuitenkin pysynee verrattain muuttumattomana eduskunnassakin. Tästä pitävät hallituksen pääpuolueet huolen - ja tuskin vihreilläkään pientä profiilinkorotusta kummempaa sanottavaa linjaan on.

Työn verotuksen keventäminen ei sinällään ole lainkaan huono linja. Se vain vaatisi rinnalleen veropohjan laajentamiseen pyrkiviä toimenpiteitä. Nyt kevennykset uhkaavat pikemminkin kasvattaa jo revenneitä tuloeroja. Omaisuuden verottamisessa oikeistohallitus ei kuitenkaan juurikaan kunnostaudu, mm. ykskaks tapahtunut 170 miljoonan kevennys metsänmyyntiveroihin osuu omistaville. Nyt kun mietitään, että 800 miljoonan tulonveronkevennys, joka kohdistuu kaikille on kallis ja suuri, niin olisi hyvä miettiä kuinka monta saajaa mahtoi kyseisellä 170 miljoonalla olla. Ei kovin montaa. "Ne lisää saa, joilla ennestään jo on."

Asiakasmaksujen korotukset syövät pienituloisilta palveluita käyttäviltä saavutettavat hyödyt, eikä suurituloisia absoluuttisesti huomattavasti enemmän suosivilla veroratkaisuilla myöskään työllistetä tehokkaasti, mutta sitä suurempi kysymys kuuluu, mitä tehdään, mikäli laskusuhdanne Suomeen päinvastaista vakuutteluista huolimatta ilmaantuukin? Taantumatilanteessa verojen nostoa tuskin haluttaisiin tehdä. Hyvänä kautena tehtävillä tuntuvilla veronkevennyksillä voidaan toki pyrkiä pitämään kasvua käynnissä, mutta tilanteessa, jossa kasvu sakkaa, vaihtoehdoiksi jää veronkevennysvarojen tultua syödyksi lähinnä palveluiden ja tulonsiirtojen leikkaus - joka puolestaan vain kärjistäisi ongelmia.

Budjettia tuleekin tarkastella osana laajempaa oikeiston projektia, jossa pyritään eroon pohjoismaisesta hyvinvointimallista, jota leimaa korostuneesti universalismi. Katainen on tehnyt omilla linjauksillaan hyvin selkeäksi sen, että sosiaalipoliittiset painotukset julkisten interventioiden osalta halutaan kohdistaa nimenomaan köyhäinhoitoon. Keskiryhmiä taas sysitään yksityisen sektorin asiakkaiksi, markkinoille. SDP:n avaukset, joissa myös keskiryhmien yhteisten palveluiden käyttöä haluttaisiin suosia, tyrmätään.

Tätä tukevat asiakasmaksujen korotus, talouspoliittinen linja, jossa kuntapalveluille ei haluta antaa niiden tarvitsemia resursseja valtion paisuvasta kassasta sekä tuki markkinaperustaisille ratkaisuille. Julkisten palveluiden kannatus ja kansalaisten luottamus niihin laskee kun palvelut resurssipulassa sakkaavat ja samalla niistä tehdään kalliimpia käyttää. Muukin olisi mahdollista, mutta se olisi markkinoistamissuunnitelmien tiellä. Vaikka absoluuttiset panostukset kuntatalouteen ovatkin suuria, on huomattava, että peruspalveluohjelman mukaan valtion panostus tulee vaalikauden loppua kohti laskemaan -ja että asiakasmaksujen korotusten aikaansaama tulovirta leikataan palveluista pois valtiolle.

Kun kuvaa täydennetään viimeaikaisilla veropuheilla, syntyy hyvä kokonaiskuva. Päällisin puolin Kataisen toukokuiset periaatelinjaukset ovat järkeviä, pääoma- ja palkkatuloista maksettavien verojen epäsuhtaa on kavennettava. Mutta mikä on tavoitetila? Ottaen huomioon tasaisesti kaikille suunnattavat verohelpotukset sekä palvelulinjaukset, voisi kuvitella kauniin paketin alla kurkkaavan tasaveron.

Tasavero tai siihen suuntaan liikkuminen, universalistisen palvelujärjestelmän murtaminen ja kuorrutuksena sosiaaliturvauudistus ilman lisärahaa, todennäköisesti rapauttamalla ansioturvaa - olemme keskellä oikeistolaista märkää unta. Kaikki tämä voidaan oikeuttaa retorisesti "kannustavuudella", "valinnanvapaudella" ja "köyhistä välittämisellä". Tässä nähdään miten tärkeää käsitteiden valtaaminen ja määritteleminen onkaan. Yhdessä vaalikaudessa koko ohjelmaa ei läpi viedä -siksi kai Vanhanen haluaa jäädä eläkkeelleen vasta 2015 alkaen.

Matias Möttölä kolumnoi valtionvihaajien rivien harvenemisesta pari viikkoa sitten Helsingin Sanomissa. Guardian Weekly puolestaan raportoi pari viikkoa sitten Uudesta-Seelannista, jossa uusliberalistinen ohjelma toteutettiin ensimmäisenä länsimaisista valtioista -ja jossa harjoitetaan tällä hetkellä vahinkojen korjaamista laajamittaisilla julkisilla interventioilla ja palveluiden palauttamisella osaksi julkisen sektorin omaa toimintaa. On ikävää, että Suomessa halutaan välttämättä tehdä kaikki samat virheet, joista muualla on jo opittu ja joita nyt kalliilla korjataan.

Budjetista bloggaa myös mm. Olli Koski

Kahmi - älä kasvata

Professori Matti Tuomalaa kannattaa kuunnella. Erot puolueiden painotuksissa alkavat käydä vuoden porvarikauden jälkeen selviksi. Samaten huomiota ansaitsee retoriikka. Kokoomus puhui vaalikampanjassaan "ylimielisestä" SDP:stä. Kataiselta itseltään ei mennyt kuin hieman runsas vuosi siihen, kun hänen mielestään hänen pääomia jo valmiiksi vauraille kasaavien ehdotustensa kritisointi ei ole keskustelua vaan kateellisuutta. Surkeaa.

Jo ennen viime viikon metsämyyntiveroyllätystä on tapahtunut. Yritysten ja maatilojen sukupolvenvaihdokset saavat tuntuvat verohelpotukset. Veroa maksetaan vain 20% perityn omaisuuden verotusarvosta. Miksi tähän pakettiin kuuluvat myös yrityksen muu varallisuus tuotannollisen omaisuuden lisäksi, on hyvä kysymys. Se, että jo viime kaudella poistettiin varallisuusvero, tai että uudet kevennykset vain jatkavat jo aloitettua sarjaa, ei oikeuta jatkamaan perusteetonta eturyhmäpolitiikkaa. Kahdesta väärästä ei tule yhtä oikeaa.

Päivähoitomaksut, kuten todettua, ovat alle 250 miljoonan kustannus. Ne kohdistuisivat erittäin tuntuvina pienten lasten työssäkäyville vanhemmille. Mutta kuten todettua, porvaripuolueet vastustavat tätä uudistusta koska se on "vastuuton" ja "jakopolitiikkaa". Ei liene tarvetta enää korostaa, että ruuan alv, joka on jo nyt valumassa hintoihin, maksaa yli kaksin verroin - ja kenet se työllistää? Tuosta-noin-vain-yllättäen ilmoitettu metsänomistajille suunnattu veroale maksaa 170 miljoonaa euroa. Kuinka monelle henkilölle tämä kohdistuu?

Kuten HSkin totesi, anteliaisuudessaan metsänmyyntiveron alennus hakee vertaistaan. Suuri panostus, muutama hassu edunsaaja eikä minkäänlaisia takuita siitä, että alennus näkyisi missään ainakaan mitä työpaikkoihin tulee. Jo nyt metsäyhtiöt ovat varoittaneet uusista supistuksista, puukaupan käymisestä riippumatta. Olli Koski kirjoittaa aiheesta jälleen asiaa. Ja kaikki yks kaks, ilman julkista keskustelua, kylmän rauhallisesti omille eturyhmille.

Hyvä kysymys on myös se, mikä milloinkin on jakopolitiikkaa ja mikä ei? Ja eikö politiikka ole, taloudellisiin suhteisiin puuttuessaan, aina jonkinasteista uudelleenjakoa? Ja voiko jaolla olla positiivisia vaikutuksia myös kasvulle? Varmasti voi - vaikka muuta näytetään väitettävän. Tämä hallitus uudelleenjakaa kansantalouden kakkua tehokkaasti omistavien hyväksi. Se ei ole tehokasta, ei työllistävää, ei taloudellisesti järkevää, oikeudenmukaisuudesta puhumattakaan.

Pääministeri metsässä

Mukavana kesäpäivänä ei varmaankaan saisi saivarrella vakavista. Tottakai huomio pitäisi, pääministerin viestintätiimin strategian mukaisesti, kiinnittää uuteen tyylikkääseen edustusrouvaan ja "ihanaan" kesäkihlojen mahdollisuuteen. Mutta mutta. Matti Vanhasen typerien mielipiteiden sarjatuli tämän päivän Turun Sanomien haastattelussa ansaitsee muutamia kommentteja.

Haastattelu on kokonaisuudessaan suorastaan ällistyttävä. Voiko Suomen pääministeri olla aidosti niin pihalla kuin mitä jutun perusteella voisi kuvitella? Tulilinjalla on luonnollisesti oppositio ehdotuksineen. Vanhanen vastustaa päivähoitomaksujen poistoa. Hänen mukaansa on mahdotonta ajatella, että terveydenhuolto olisi maksullista tilanteessa, jossa päivähoito ei enää olisi. Hämärän peittoon kuitenkin jää, miksi peruskoulu sitten on maksutonta? Vai vastustaako Vanhanen tätä kautta maksutonta peruskoulutusta? Toimittaja jättää tämän jatkokysymyksen armollisesti tekemättä.

Sosialidemokraatteja syytetään julkisen talouden vaarantamisesta. Samaan aikaan kuitenkin Vanhanen vaatii sovitut kevennykset ylittäviä veronalennuksia -ja pitää, hallitusohjelman mukaisesti, kiinni ruuan alv-tason alentamisesta vaikkei sillä ole minkäänlaisia työllisyysvaikutuksia. Kun hän samassa haastattelussa kertoo, ettei ruuan hintaankaan voida kotimaisilla toimilla vaikuttaa, on kysyttävä, miksi valtio siinä tapauksessa haluaa heittää valtaisan määrän verotuloja ikkunasta pihalle? Niitä samoja tuloja, joiden riittävyydestä hän on huolissaan palveluiden kohdalla.

Kun Vanhasenkin mallin veroalella ilmeisesti ainakin pyritään helpottamaan palkansaajien tilannetta, niin on kysyttävä miksi hänen tapansa olisi demarien tapaa parempi tapa lisätä kansalaisten käytettävissä olevia varoja? Koska osin on kyse samasta asiasta, käteen jäävien varojen lisäämisestä. Tähän voimme pyrkiä joko lisäämällä palkasta käteen jäävää osuutta verojen jälkeen yleisillä veronalennuksilla (ja periä ne sitten pois korotettuina asiakasmaksuina palveluita käyttäviltä), tai sitten tekemällä maltillisempia veronkevennyksiä, mutta vähentämällä ihmisten arkielämässään kohtaamia menoja.

Asiakasmaksujen alennukset tulisi nähdä selkeänä vaihtoehtona laajoille tulonveronkevennyksille. Ne jättävät aivan samalla tavalla kuin veroale ihmisille enemmän rahaa käytettäväksi kulutukseen, investointeihin tai säästämiseen. Erona on ainoastaan se, että ne kohdentuvat tarkemmin heille, joiden menot ovat elämäntilanteesta johtuen suuria, ja että ne tulevat julkiselle taloudelle edullisemmaksi. Aivan samalla tavalla kuin tulonveronkevennysten vaikutukset voidaan kompensoida kunnille valtion varoista, niin voidaan tehdä asiakasmaksujen alennusten korvaamisen suhteen.

Lapsiperheiden on syytä kuunnella tarkasti kesän puheenvuoroja. SDP on uuden puheenjohtajansa johdolla esittänyt selkeää kohdennettua tulonsiirtoa työssäkäyville, tai työhön pyrkiville lasten vanhemmille. Porvaripuolueet vastustavat. Päivähoitomaksuissa on kyse myös kannustimista. Kannattaa tutustua mm. tähän valtionvarainministeriön viime vuonna julkaisemaan materiaaliin, jossa korostetaan nimenomaan päivähoitomaksujen merkitystä kannustinloukkujen aiheuttajina. Olisi muistettava, että investoinnit julkisiin palveluihin voivat myös vähentää menoja jossain toisaalla.

Vanhasen aivopimennys ei ikävä kyllä jää asiakasmaksuihin. Inflaatio-ongelmasta pääministeri pesee kätensä. Syyt ovat hänen mukaansa "ulkoisia". Osin näin varmasti onkin, mutta samalla hän unohtaa pari päivää sitten näyttävästi uutisoidun Tilastokeskuksen analyysin aiheesta. Tutkimusten mukaan jopa 60% inflaation kiihtymistä aiheuttaneista tekijöistä on kotimaista perua.

Palkkapolitiikkaankin otetaan vaisusti kantaa. Mutta mutta. Oikeistohallitus on ollut innolla arvostelemassa ay-liikettä eikä juuri hetkauttanut korvaansa työnantajien ilmoitukselle tupoista luopumisesta. Tupon myötä on heitetty yksi keskeinen inflaation, ja yleisen talouspolitiikan tehokkaan tekemisen väline, ikkunasta ulos. Jos tätä takaisin halutaan, voisi olla syytä ilmaista poliittista tahtoa hieman vahvemmin kuin pyytää työmarkkinajohtajat kanssaan Kesärantaan raparperimehulle.

Kaiken kaikkiaan ei vahvasti mene. Yksi haastattelu on pieni asia, mutta Vanhasen saavutuksia ja näkemyksiä pitemmältikin seuratessa alkaa miettiä, että on aidosti pelottavaa, miten heikoilla eväillä Suomessa voi päästä pääministeriksi asti vain olemalla Keskustan jäsen. En osaa kuvitella mitään muuta puoluetta, jossa Vanhasen kaltainen mitättömyys voisi päästä rivikansanedustajuutta pitemmälle. Seuraavat eduskuntavaalit eivät tule sekuntiakaan liian aikaisin, vaihtoa kaivataan.

Välityömarkkinoista

Välityömarkkinoista on puhuttu paljon. Samaten sosiaalisten yritysten mahdollisuudesta kantaa entistä suurempaa työllistämisvastuuta niistä ihmisistä, joiden tosiasialliset kyvyt ja mahdollisuudet osallistua työelämään ovat rajalliset. Tavoitteet ovat hyviä ja on toki tärkeää, että mahdollisimman moni osallistuisi työelämään paitsi oman osallisuuden, myös julkisen talouden kestävyyden vuoksi.

SDP:n puoluekokoukseen käsittelyyn tulevassa Suomalaisen työn tulevaisuus -ohjelmassa välityömarkkinoilla nähdään rooli pitkäaikaistyöttömyyden vähentäjänä. Mallina tarjotaan työllisyysseteliä, jonka työnantaja voisi työhallinnosta lunastaa ja jolla kompensoitaisiin työntekijän alentunutta tuottavuutta. Samalla esitellään Irlannista tuttu ajatus, jossa työttömiä kannustetaan työelämään antamalla heille mahdollisuus pitää osa työttömyysturvastaan.

Aikomus ja tarkoitus on varmasti hyvä. Silti on kysyttävä, onko linjaus oikea? Oleellista on myös kysyä, keitä erityisesti työllisyyssetelillä tarkoitetaan? Kaikkia työttömiä, vajaakuntoisia, vammaisia? Jos linjaus koskee pieniä erityisryhmiä, se on huomattavasti vähemmän ongelmallinen kuin jos sen halutaan koskettavan laajoja ryhmiä.

Kun koko ohjelma puhuu nimenomaan osaamisen kasvattamisesta vastauksena työelämän ja globalisaation uusiin haasteisiin sekä tuottavuuden parantamisesta, on kysyttävä millä tavalla de facto matalapalkkatuki tukee kyseisiä tavoitteita? Miksi investoida tuotantoprosessin parantamiseen yksinkertaisemmissa töissä, jos tarjolla on käytännössä ilmaista työvoimaa noita töitä tekemään? Haluammeko me todella kilpailla Kiinan kanssa työvoiman hinnalla?

Yleisesti on tunnustettu kohtaanto-ongelman merkitys, eli se, etteivät tarjolla olevat työpaikat ja työttömien osaaminen vastaa toisiaan. Välityömarkkinat ratkaisevat ongelman mahdollistamalla sellaisten nollakoulutusta vaativien yksinkertaisten töiden, joista on Suomen oloissa jo monesti päästy teknologian kehittymisen myötä eroon, uuden synnyn. Täsmälleen päinvastaista politiikkaa, johon on esimerkiksi palkkapolitiikalla kauan pyritty. Jos jossain on luotu näkemys siitä, että suunta kohti paremman tuottavuuden töitä on ollut väärä, ei sitä ole ainakaan missään ohjelmassa tai strategiassa ollut luettavissa.

Ajatus valtion varojen käytöstä subventoimaan yksityisen yrityksen työnantajakuluja herättää sekin ajatuksia. Palkkojen polkemiselle avattaisiin ovi - valtion ja kunnan laskuun. Jos julkinen sektori on halukas kuluttamaan merkittävästi varojaan vaikeasti työllistyvien työllistämiseen, voisiko olla yksinkertaisempaa ja vähemmän byrokraattista pyrkiä sijoittamaan kyseisiä ihmisiä julkisen sektorin töihin? Ei-kilpailluilla aloilla kilpailu ei suotta vääristyisi, eikä valtaisaa haku-lupa-valvonta-byrokratiaa tarvittaisi. Lisäksi tarve työvoimalle ei noilla aloilla varmaankaan ole vähäisempi.

Käytännön fakta on, että nykyisille työmarkkinoille ei moni kuntoutuja, työkyvytön tai moniongelmainen ihminen työllisty. Työn merkitystä osallisuuden ja identiteetin rakentajana suomalaisessa työorientoituneessa kulttuurissa ei saa vähätellä. Kysymys kuitenkin kuuluu, olisiko kuitenkin järkevämpää jättää yksityisen sektorin subventointi vähemmälle ja pyrkiä tarkastelemaan ketkä kuuluvat aidosti työkyvyttömyyseläkkeelle, keille voitaisiin järjestää asianmukaista korvausta vastaan suoraan kevyttä yleishyödyllistä työtä ja ketkä voisivat aidosti ponnistaa uudelleen kilpailluille markkinoille koulutuksen ja osaamisen kasvattamisen myötä.

Talous ja demokratia

Helsingin Sanomien mielipideosastolla on maaliskuun puolesta välistä alkaen ollut käynnissä mielenkiintoinen keskustelu liittyen Attacin puheenjohtajan Sunnuntaidebatti-avaukseen. Kantaa on otettu puolesta ja vastaan, näkyvimpänä keskusteluun osallistujana kansanedustaja Kimmo Sasi (kok.).

Sasi ja muut kriittisiä näkemyksiä esittäneet kompastuvat mielenkiintoisesti juuri siihen kysymykseen, jota sanovat puolustavansa, demokratiaan. Rajoitteet nähdään nimenomaisesti "vapauden" estäjinä. Mutta kenen vapaudesta puhutaan?

Demokratiakäsitys, jossa määritteleväksi tekijäksi nousee kansainvälinen suuryritys eikä kansa, on hyvin erikoinen. Sillä eikö kansanvaltainen ole sellainen järjestelmä, jossa demokraattisesti voidaan luoda tiettyjä sääntöjä ja rajoituksia, yhteisen edun nimissä, myös taloudellisille toimijoille? Eikö demokraattinen valtio nimenomaan edusta kaikkia kansalaisiaan? Miksi sen vallankäyttö suhteessa harvalukuisiin omistajiin olisi tuomittavaa? Eikö ongelma ole, jos tilanne on päinvastainen?

Voidaan hyvin kysyä, miten valtion tulisi käyttäytyä, kun sen laajalti omistama yritys saneeraa toimintojaan, sulkee kannattavia tehtaita ja ajaa suuren joukon saman valtion kansalaisia toimeentulovaikeuksiin? Laskiko joku kokonaiskustannuksen? Jääkö Kemijärven tehtaan sulkemisesta koituva "voitto" suuremmaksi kuin rahanmeno työttömyydestä johtuvien toimenpiteiden tuottaman laskun maksamiseen? Jos ei, niin ainakin minä valtion "osakkaana" haluaisin kritisoida tehtyä päätöstä jo shareholder valuenkin pohjalta.

Kun taloudelliset päätökset esiintyvät silkkana asiantuntijuutena ja "politiikan ulkopuolella" olevana toimintana, jossa päätöksiä tehdään ei-ideologisesti "järjellä", tyhjenee demokratia sisällöstä. Taloudellinen järjestelmä sanelee reunaehdot, ja mikäli niihin ei voida vaikuttaa, ei todellista politiikkaakaan voida tehdä. Yhteiskuntavastuun hokeminen on samaa kuin nostaa kädet pystyyn. Yrityksillä ei ole moraalia, eikä tarvitse ollakaan. Politiikan tehtävä on määrittää rajat. Myös rajojen määrittelemättä jättäminen on poliittinen teko.

Toimivassa hyvinvointivaltiossa tuotannon siirtyminen on toisaalta tarkoittanut myös työvoiman siirtymistä uusiin, usein tuottavampiin tehtäviin. Samaten on selvää, ettei tuotantorakennetta voi museoida. Ylikansallisella tasolla on kuitenkin yhtä lailla selvää, että vailla sääntöjä ja sanktioita yrityskaravaani kulkee rajoista piittamatta kohti suurenevaa lisäarvoa, jota liian usein tavoitellaan mahdollisimman surkeilla työoloilla. Romanialaiset eivät saa vuosikausia tehtaastaan nauttia, elleivät suostu varsin marginaaliseen osuuteen lisäarvon tuotannosta.

Sääntöjä tarvitaankin ennen kaikkea ylikansallisella tasolla. Yritykset siirtyvät, tämä on selvää. Tiettyjä sitovia ja yleispäteviä sääntöjä pitää kuitenkin voida luoda. Turvalliset työsuhteet ja ihmisarvoiset palkat kuuluvat kaikille eikä niiden suhteen saa sallia epätervettä kilpailua. Kehittyvillä mailla ei ole uusista tehtaistaan juurikaan hyötyä, mikäli ne sijaitsevat verovapailla erityistalousalueilla. Ja ennen muuta kysymys on demokratiasta. Taloudellisen toiminnan tulee olla demokraattisen ohjauksen piirissä. Muutoin muodollinen kansanvaltainen politiikka on taistelua vaikuttamismahdollisuuksien ulkopuolelta tihkuvista armopaloista.

Globaalikapitalismin ymmärtäminen, kansanvallan laajentaminen ja tätä kautta vaihtoehtojen tarjoaminen on sosialidemokratian tulevaisuuden keskeisin tehtävä. Mikäli sosialidemokraatit eivät ota kehitystä haltuunsa, sitä ei tee kukaan muukaan. Tarvitaan rakenteellisia ratkaisuja, "hyvän olon" hokemisella tai keskiryhmien "houkuttelulla" ei pitkälle pötkitä. Niistä ei ole avauksiksi tai muutosvoimiksi, vaikka varmasti sinällään tärkeitä ovatkin. Tätä kautta kyetään myös palauttamaan politiikan uskottavuus, ja houkuttelemaan mukaan muutoshaluisia ja ajatteluun kykeneviä ihmisiä.

Mikäli mitään ei tehdä ja jatketaan kuin maailmassa ei olisi mitään mainitsemisen arvoista tapahtumassa, voi kehitys yllättää ikävästi. Pettyneet ja toivonsa menettäneet kääntävät muutoshalussaan katseensa populistisiin liikkeisiin jotka näkevät syyt kehitykseen enemmänkin yleisessä arvorappiossa, EU:ssa tai maahanmuuttajissa. Lopputuloksena vihaa, katkeruutta, hajoavia yhteisöjä sekä todellisen ongelman syvenemistä. Siinä pelissä ei ole voittajia, ei ainakaan sellaisen vasemmiston keskuudessa, joka kannattaa integraatiota ja kansainvälistä solidaarisuutta.