Visiot vertailussa

Helsingin Sanomat julkaisi kolmena peräkkäisenä päivänä kolmen suurimman puolueen puheenjohtajien näkemyksiä tulevaisuudesta ja Suomesta vuonna 2019. Mielenkiintoinen sarja paljasti muutamia aitoja aatteellisia eroja puoluejohtajien välillä.

Sarjan aloitti Matti Vanhasen visio, jossa hän pyrkii jatkamaan "kolmannen tien" termin lanseerausta Keskustan nimiin. Kolmantena tienä esiteltiin aikoinaan ruotsalaista kansankotiajattelua joka toimi markkinatalousmallin ja neuvostokommunismin välimaastossa, sittemmin selkeämmin omana terminään third way tuli erityisen tunnetuksi USA:n demokraattien ja Ison-Britannian työväenpuolueen linjana Tony Blairin kaudella. Joka tapauksessa kyse on keskustavasemmistolaisesta termistä.

Vanhasen ajattelussa palvelut järjestetään osin yhteiskunnan toimesta, osin yksityisellä rahoituksella ja perheiden toimesta. Hyväntekeväisyys tehdään mallissa verovapaaksi, ajatus joka saattaa kuulostaa mukavalta, mutta saattaa johtaa epätoivottuihin tuloksiin niin palvelujärjestelmän ennustettavuuden kuin kohdentumisenkin suhteen. Hyvä kysymys kuuluu myös millaisia julkiset palvelut ovat tilanteessa jossa ne muodostuvat residuaalipalveluiksi niille jotka eivät muuta saa. Vanhanen puhuu myös peräti "kolmoiskuntalaisuudesta", hyvä kysymys kuitenkin kuuluu miten tällaisessa mallissa toimii rahoituksen avoimuus tai kuntademokratia?

Toisena sarjassa esiintyy Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen, joka todennäköisesti johtaa poliittisten vedonlyöjien pääministeripörssiä. Myös Katainen viljelee kolmannen tien käsitteitä puhuen valtiosta mahdollistajana. Enabling state -käsitettä käytti aikaisemmassa tuotannossaan mm. third wayn arkkitehteihin kuuluva Anthony Giddens. Sittemmin Giddens kuitenkin muutti ajatteluaan ja painotti enemmän valtion takaavaa roolia katsoen ettei pelkkä mahdollisuuksien tarjoaminen takaa tasa-arvoa. Tältä pohjalta hahmoteltu uusi ensuring state -käsite lähestyi hänen uudemmassa tuotannossaan pohjoismaisen sosialidemokratian tavoitteenasettelua.

Kataisen ajattelussa julkisella vallalla tulisi olla vähemmän vastuuta kansalaisten hyvinvoinnin takaamisesta kuin mitä nykyisen Suomen mallissa voisi katsoa olevan. Kataisen mukaan "valtio ei voi vastata kaikesta". Ei varmasti voikaan, mutta kun fakta on se, että monilla keskeisillä mittareilla mitattuna Suomi ei edes nykyisellään ole erityisen laajan julkisen vastuun maa, kysymys kuuluu kuinka anglosaksiseksi Katainen haluaa Suomen menevän. Kokoomusjohtajan näkemyksissä korostuu yksilön oma vastuu. Hyvinvointimenojen kasvun perusteella vastuuta yksityistetään perheille ja yksilölle itselleen. Mitä sitten tapahtuu niille joilla näitä yksityisiä verkkoja ei ole, jää kysymysmerkiksi. Tähän kansalaisjärjestöissä jo ehdittiinkin kiinnittää kriittistä huomiota.

Valtion tai muiden julkisten organisaatioiden roolin korostamista markkinatalouden toiminnassa Katainen ei myöskään vaikuta näkevän perusteltuna, tyrmäyksen saavat sekä aktiivisempi omistajapolitiikka että Tobinin vero. Kaiken kaikkiaan Kataisen linjaus on puhdasoppisen oikeistolainen ja muistuttaa merkittävästi Henna Virkkusen taannoista ajattelua, jossa yhteisiä varoja ei haluta liiemmälti yhteisiin tarpeisiin tai uudelleenjakoon käyttää.

Verrattuna oikeiston keulahahmoihin viimeisenä esitelty SDP:n Jutta Urpilaisen visio on huomattavasti laajempi, joskin ehkä juuri siksi konkretia jää vähemmälle. Urpilaisen ajattelu perustuu muutoksille poliittisessa ajattelussa ja yhteiskuntapolitiikassa jossa perustavanlaatuisiksi käsitteiksi nousevat luottamus sekä ekososiaalinen rakennemuutos erityisesti taloudessa. Demokratiaa vahvistetaan erityisesti ylikansallisella tasolla poliittisemman Euroopan komission myötä, kehittämällä työnjakoa eri elimien ja kansallisvaltioiden välillä sekä luomalla hyvinvointivaltiollisia rakenteita globaalille tasolle. Globaalitason sääntelyn painottamisessa Vanhanen ja Urpilainen löytävät toisensa, tosin mahdollisesti eri syistä.

Vahvan valtion painottaminen poikkeaa molemmista porvarijohtajista. SDP:n johtamassa Suomessa nähtäisiin suunnanmuutos kohti demokraattisten organisaatioiden vahvistamista. Tätä Urpilainen painottaa myös kritisoimalla edellisiä sosialidemokraattisia johtajia liiallisesta markkinaehtoisuudesta. Kun julkisia investointeja tehdään, nousee Urpilaisen ajattelussa esiin ennen muuta ihmisiin investoiminen jota hän kuvaa ihmisten työllistymisen helpottamisen kautta. Tässä yhteydessä hänen ajattelunsa muistuttaa enemmän kokoomuslaisia näkemyksiä, Vanhasen visiossa kun korostuivat enemmän tekniset mahdollisuudet kuten laajakaistat maaseudulle.

Yhteistä kaikille puheenjohtajille on ympäristökysymysten vahva nousu politiikan keskiöön. Merkittävimmät erot koskevat sitä mikä taho lopulta on vastuussa tasa-arvon toteutumisesta. Rintamalinjat ovat monella tapaa kovin tuttuja. Oikeisto vaatii kehitystä kohti pienempää ja vastuusta vetäytyvää valtiota toivoen naapuriavun pitävän yhteiskuntarauhasta huolen, vasemmisto taas korostaa yhteiskunnan merkitystä vapauden tosiasiallisena takaajana. Kysymys äänestyspäätöstä vuoden 2011 vaaleissa tehtäessä siis kuuluukin, luotatko tulevaisuuden tasa-arvon luomisessa joulupukkiin vai vaaditko konkreettisempia lupauksia?


PS. Lukemisen arvoista tänään:

• Saija Jokelan näkemyksiä yliopistojen autonomiasta ja yliopistolaista


• Pilvi Torstin ajatuksia eurooppalaisuudesta