Loppusuora

Aktiivinen ennakkoäänestys on käynnissä, josta on syytä olla iloinen. Saattaa kuitenkin käydä niin, että myös nämä eurovaalit jatkavat trendiä jossa ennakkoäänien osuus kaikista äänistä lisääntyy eikä sinällään positiivisista vilkkausuutisista voi vielä tehdä johtopäätöstä sen suhteen että lopullinen äänestysprosentti paranisi.

Eurovaaleista piti tulla Timo Soinin näytöstä, mutta mitä tapahtuikaan? Soini on edelleen takuuvarma äänikuningas, mutta muutoin mies on miltei kadonnut julkisuudesta. Sen sijaan viime päivinä huomiota ovat keränneet Kokoomuksen ehdokkaat ja Keskustan kampanja. Kai Pöntisen sosiaalipummi-maahanmuuttajamainonta, Ari Vatasen ilmastonmuutoslausunnot sekä Eija-Riitta Korholan käsittämätön asiantuntemattomuus liittyen työaikadirektiiviin levisivät nopeasti verkossa ja uutisissa heti ilmestyttyään.

Onko Pöntinen sattumaa? Kokoomus irtisanoutui näyttävästi rasistisena pitämästään mainonnasta, mutta Pöntisen mielipiteet tiedettiin jo ennalta. Voisiko pikemminkin olla niin, että Kokoomus on tarkoituksella nostanut listalleen henkilön joka pystyy keräämään nopeasti vahvistuneen maahanmuuttokriittisen liikkeen ääniä joita Halla-ahon ehdokkuuden torppaamisen jälkeen on paljon liikkeellä ja jotka eivät hevillä anna Soinille hänen temppuaan anteeksi? En väitä, mutta kysyn. Nyt Kokoomus hakee voittoa molemmissa suunnissa - sillä, että maahanmuuttajavastaiset piirit eivät pidä Kataisen ulostulosta ei ole mitään merkitystä niin kauan kun he haluavat osoittaa tukensa Pöntiselle äänestämällä häntä. Aiheesta kirjoittaa osuvasti myös vihreiden puoluesihteeri.

YLEn viimeisin gallup antaa mielenkiintoisia lukuja. Nousussa ovat Kokoomus ja Keskusta, joista ensimmäisen ehdokkaiden joukossa on Pöntisen kaltainen hahmo, jälkimmäisen kampanjan nojatessa vahvasti kuvitteellisen "Suomen edun" ajamiseen sekä haikailuun menneestä maailmasta. Mitään totuuspohjaa suhteessa Euroopan parlamentin toimivaltaan tai toimintatapohin ei tällaisessa kampanjoinnissa ole, mutta tätä ei pidetä ongelmallisena niin kauan kuin suuri osa äänestäjistä uskoo moisen "kansallisen edun" olevan olemassa. Impivaaralla on tämän gallupin pohjalta vetoa.

Tuleva viikko kuitenkin ratkaisee. Kokoomuksen neljä paikkaa näyttävät ehdokkaiden kompuroinnista huolimatta suhteellisen varmoilta, SDP ja Keskusta kamppailevat kolmesta paikasta, jälkimmäisen yhden paikan menetys on kuitenkin uusilla paremmilla luvuilla lähes varma. Vihreillä on vahvan listansa, jonka keskeinen vahvistaja Tarja Cronberg pääsee katastrofaalisen ministerikautensa synneistä aivan liian helpolla, ansiosta mahdollisuus kahteen paikkaan, kuten myös PS-KD -vaaliliitolla. Vasemmistoliitto on kysymysmerkki. Kun räyhäävät EU-skeptikot mallia Seppänen ovat poissa, riittääkö kannattajia nostamaan vasurit yli 6% rajan jolla paikka varmistuu? Vastaus saattaa olla kielteinen, nyt kun unionia voi vastustaa tykimmin muiden listojen kautta.

Eroja Euroopasta

Eurovaalikeskusteluissa kaivataan eroja ja sisältöjä. Onkin harmillista, ainakin joidenkin puolueiden kannalta, etteivät eurooppalaiset erot näy erityisen hyvin kansallisessa julkisuudessa. Eroja kuitenkin on, kuten Kokoomuksen ehdokas Ari Vatanenkin osoittaa pitämällä ilmastonmuutosta turhana puheena.

Euroopan parlamentissa eräs viime aikojen merkille pantavista päätöksistä koski direktiiviehdotusta liittyen raskaana olevien naisten ja vastasynnyttäneiden turvallisuuden ja terveyden parantamista. Kyseessä oli minimilainsäädäntö, jota täydennetään suosituksin. Komissio esitti äitiysvapaan pituudeksi 18 viikkoa, parlamentin raportoijana toiminut Edite Estrela (sd.) teki muutosesityksen jolla pituus olisi lisätty 20 viikkoon.

Tähän asti ei mitään ihmeellistä. Mutta. Kokoomuksen europarlamenttiryhmä teki kyseiseen esitykseen muutosehdotuksen, jolla äitiysvapaan kestoksi olisi lähtökohtaisesti määritelty 16 viikkoa. Suomessa taso on tällä hetkellä 17,5 viikkoa, useissa jäsenmaissa 18. Estrelan muutosehdotuksiin kuului myös pykälämuutos, jonka mukaan parlamentti olisi vaatinut jäsenmailta toimia 2 viikon automaattisen isyysvapaan tai jaetun äitiysvapaan toteuttamiseksi työntekijöille joiden elämänkumppani on saanut lapsen. Tällä tavoiteltiin työelämän ja vanhemmuuden tasa-arvon lisäämistä. Myöskään tätä eivät eurooppalaiset kokoomuslaiset olleet valmiita hyväksymään.

Sosialidemokraatit vaativat äänestystä lakipaketista, mutta parlamentin oikeisto onnistui saamaan kasaan riittävän määrän ääniä palauttaakseen esityksen valiokuntaan. Lopputulos: asia ei toistaiseksi edennyt. Rintamalinjat olivat kuitenkin selkeät. Vapaan pidennyksiä sekä työmarkkinoiden tasa-arvon lisäämiseen tähtääviä toimia kannattivat sosialidemokraatit ja vastustivat oikeistolaiset. Muut ryhmät ovat tässä keskustelussa statisteja.

Vastaavia esimerkkejä riittää, ja vaikkei Suomessa aiheesta liikoja puhuta, niillä on todellista merkitystä. Kuten Kokoomus itse kuntavaalikampanjassaan viimeksi totesi, teot ovat kauneinta puhetta. Pitää paikkansa. Siksi puoluevalintoja tehtäessä onkin syytä tarkastella tekoja, ei puheita.

Turkki Unioniin

Kun EU viimeksi laajentui, on useassa yhteydessä todettu erityisesti Romanian ja Bulgarian saaneen jäsenyyden liian aikaisin. Yhteiskunnallinen kehitys laahaa monessa suhteessa edelleen perässä ja jäsenyyden saavuttamisen jälkeen edistys monessa suhteessa pysähtyi. Tätä taustaa sekä unionin omia ongelmia sopimustensa voimaansaattamisen osalta vasten ei ole ihme, että keskustelut laajentumisesta ovat jääneet taaemmas. Laajentumisesta olisi kuitenkin syytä näissäkin vaaleissa keskustella.

Balkanin alueen vakauden kannalta EU-jäsenyys tilanteessa, jossa maiden yhteiskunnalliset olot pikku hiljaa vakiintuvat, on erittäin tavoiteltavaa. EU saattaisi olla se voima, joka lopettaa vuosisataiset konfliktit alueella, vähintään se kannustaa pyrkimään kohti oikeusvaltiota. On hyvä kysymys olisiko Serbiassa tapahtunut niitä muutoksia joita siellä on tapahtunut, ellei unionijäsenyyden ja yhteistyön mahdollisuus näkyisi horisontissa? EU on lupaus paremmasta elämästä, turvallisuudesta sekä taloudellisesta menestyksestä. 

Balkanin osalta Turkin kysymys on keskeinen. USA:n uuden presidentin Barack Obaman vierailu Turkkiin jäi Suomessa verrattain vähälle huomiolle vaikka hän otti vierailullaan erittäin näkyvästi kantaa Turkin EU-jäsenyyden puolesta. Obaman kanta sai osakseen välittömästi vastarintaa erityisesti Ranskasta, mutta myös Saksasta. Suomalaisista europarlamentaarikoista erityisen näkyvästi Turkin jäsenyyttä on vastustanut Kokoomuksen Ville Itälä. 

Mitä Turkin jäsenyydestä tulisi ajatella? On selvää, ettei Turkki ole nykyisellään valmis EU:n jäseneksi. Naisten ja toisinajattelijoiden oikeuksissa on parantamisen varaa, kurdien asema on edelleen heikko ja Kyproksen kysymys on ratkaisematta. Kaikkiin kysymyksiin on saatava selvyyttä ja selkeää edistystä ennen kuin jäsenyys voi olla mahdollinen. Siitä huolimatta typerintä mitä EU voisi tässä tilanteessa tehdä olisi sulkea ovet Turkin jäsenyydeltä. 

Syitä Turkin EU-oven pitämiseen avoimena sekä jatkuvan edistymisen ylläpitoon on lukuisia. Yhdet syyt ovat strategisia. Georgian sota osoittaa Kaukasuksen alueen olevan erinomaisen keskeinen Euroopan turvallisuuden kannalta. Turkki on alueellinen suurvalta, jolla on merkitystä myös Iranin ja Irakin suhteen. Vaihtoehtoiset energiankuljetusreitit mm. kaasun suhteen Eurooppaan kulkevat pääosin Turkin kautta.  On mielenkiintoista kuulla miten naapuruuspolitiikkaa tai energiaturvallisuutta aiotaan edistää mikäli turkkilaiset pidetään näkyvästi porttien ulkopuolella. 

On olemassa myös muita, monin tavoin tärkeämpiä syitä. EU-jäsenyyden houkuttelevuus on paras kannustin Turkille jatkaa reformeja. Samalla Turkki voisi merkittävin osin maallistuneena yhteiskuntana ehkä luomaan positiivista esimerkkiä islamilaiseen maailmaan tavasta jolla länteen voi integroitua. Puhe siitä, ettei Turkki ole Eurooppaa on melko historiatonta ottaen huomioon sen miten Turkki on ollut läsnä Balkanin alueella vuosisatoja ja miten koko alue on ollut erittäin keskeinen osa antiikin eurooppalaista sivilisaatiota. 

Yhden asian Turkin jäsenyystoiveiden kategorinen hylkääminen tekisi kuitenkin selväksi yli miljardille muslimille ympäri maailmaa. Te ette kelpaa, ettei milloinkaan ettekä missään tilanteessa. Voidaankin kysyä, halutaanko tällainen viesti todella heille antaa?

Eurooppalaiset vaalit

Suomessa EU-vaalit kehystyvät edelleen liikaa kansallisiksi vaaleiksi. Aidosti kyse on kuitenkin eurooppalaisista vaaleista ja eurooppalaisista linjanvedoista. "Kansallisen edun" kysymyksiä Euroopan parlamentin käsittelemistä kysymyksistä on vain pieni osa ja, toisin kuin monet vähemmän aktiivisesti politiikkaa seuraavat vieläkin kuvittelevat, ratkaisevaa merkitystä on nimenomaan poliittisella ryhmällä ja puolueella, ei kansallisuudella.

Yleiseurooppalaisen poliittisen julkisuuden puutetta pyrkii omalla panoksellaan korvaamaan puolueiden vaali- ja muihin ohjelmiin pohjautuva EU Profiler -vaalikone, jossa vastataan 30 väittämään ja jonka puitteissa voi omia näkemyksiään verrata paitsi omiin kansallisiin puolueisiin myös muihin eurooppalaisiin puolueisiin. Profilerin puitteissa puolueet asemoituvat sosioekonomisella oikeisto-vasemmisto-akselille sekä eurooppalaista yhteistyötä kannattaviin ja vastustaviin puolueisiin.

Suomalainen puoluejako kyseisissä kysymyksissä ohjelmien perusteella osoittaa sosialidemokraattien ja vihreiden olevan varsin lähellä toisiaan, eikä Kokoomuskaan ole kaukana. Ohjelmien perusteella Keskusta sijoittuu Kokoomuksesta oikealle selkeästi sulkeutuneempaa Eurooppaa tavoittelevaksi, leimallisen EU-vastaisemmassa todellisuudessa liikkuvat, kuten odotettua, Vasemmistoliitto ja Perussuomalaiset.

Kun tarkastelua laajennetaan eurooppalaiselle tasolle, ilmiö osin toistuu. Maltillisesti vasemmistolaista yhteiskuntapolitiikkaa ja ylikansallisten rakenteiden vahvistamista ajavat nimenomaan sosialidemokraatit sekä muutamat sosiaaliliberaalit ja vihreät puolueet. Mielenkiintoinen havainto on, että EU Profilerin mukaan suuri osa eurooppalaisista vihreistä puolueista sijoittuu äärivasemmistoon. Tällaisia puolueita ovat mm. saksankielisen Euroopan ja Ranskan vihreät. Täysin vastakkaisesta kulmasta löytyvät oikeistokonservatiiviset ja populistiset puolueet sekä osa Kokoomuksen verrokkiryhmästä.

Ergo: Suomessa äänestettäessä EU:ta ja maltillisia vasemmistolaisia arvoja kannattavien luulisi löytävän puolueensa joko SDP:stä tai vihreistä. Merkittäviä eroja kansallisella tasolla merkittävissä EU-kysymyksissä ei ole. Tässä vaiheessa valintaa rationaalisen äänestäjän luulisi katsovan äänensä vaikutusvaltaa. Euroopan parlamentissa on tällä hetkellä kaksi merkittävää ryhmää, konservatiivien oikeistoryhmä, jolla on 285 parlamentaarikkoa sekä sosialidemokraattinen ryhmä, jolla on 215 parlamentaarikkoa. Vihreitä nyt kautensa päättävässä Euroopan parlamentissa on 42.

Ensimmäiset ennusteet tulevan parlamentin koosta osoittavat kaventuvia eroja sosialidemokraattien ja oikeistokonservatiivien välillä (ks. myös Simon Hixin haastattelu). Vihreille ennustetaan aiempaa heikompaa tulosta, osasyynä talous- ja työllisyyskysymysten painottuminen joiden hoidossa vihreiltä puuttuu uskottavuus, sekä ympäristöteemojen valtavirtaistumisen myös muiden puolueiden agendaksi. Mikäli vihreät putoavat kuudenneksi suurimmaksi ryhmäksi kuten tutkimukset antaisivat ymmärtää, vähenee heidän vaikutusvaltansa entisestään.

Tätä taustaa vasten, mikäli Euroopan parlamentin vaaleissa todella haluaa vaikuttaa Euroopan suuntaan, vaikuttavin valinta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, ympäristön ja ylikansallisen demokratian puolesta löytynee SDP:n listalta. Vaikuttamisestahan näissä vaaleissa on kuitenkin kysymys. Tiivistetymmässä muodossa vaikuttavan valinnan merkityksestä kertoo myös Pilvi Torsti.

Eurovaaliehdokkaita

Eurovaalit näkyvät julkisuudessa toistaiseksi varsin vähän. Keskustelu medioissa on keskittynyt turhan paljon siihen keitä julkisuudesta tuttuja henkilöitä mikäkin puolue listoilleen haalii. Tämä on sääli ja väärin, sillä mikäli keskustelua todella käytäisiin Euroopan tulevaisuudesta ja eri europarlamenttiryhmien tekemisistä, saataisiin puolueiden väliset erot varsin hyvin esiin ja ehkä siinä sivussa vakuutettua jokunen ihminen äänestämisen tärkeydestä.

Ehdokasasettelu alkaa sekin näyttää jo varsin mallikkaalta. Vihreiden ensimmäiset nimet ovat pääkaupunkiseudun näkökulmasta vahvoja, mutta kovia nimiä muualta Suomesta ei vielä mukana ole. Kokoomuksen lista on nimetty puoleen väliin ilman suuria yllätyksiä, perusvahvaa väkeä porukassa jossa aatteellinen katto on ejpenttilämäisen korkealla ja seinät pietikäisen leveällä. Keskustan ja Vasemmistoliiton listat vaikuttavat melko heikoilta, vasurien osalta odotan Jussi Saramon menestyvän hyvin. Eri asia sitten on riittääkö Vasemmistoliiton vaalityö parlamenttipaikkaan, itsestään selvää se ei nykyisessä alavireessä ole. Keskusta joutunee kirimään melkoisesti, sillä Jäätteenmäen jättipotti ei näissä vaaleissa toistu. PS-Kd-vaaliliitto ottanee paikan joka on joltakulta poissa.

Demarien listalle on viime viikkoina noussut uusia ja mielenkiintoisia nimiä. Alle 30-vuotiaita ehdokkaita on kaksi, Jenny Lindborg ja Niko Korte, molemmat jo vaaliveteraaneja ja paikkakuntiensa kaupunginvaltuutettuja. Jenny kuuluu nuorten ja vanhempienkin ehdokkaiden EU-asiantuntijakärkeen vietettyään viime ajat MEP Riitta Myllerin valiokunta-avustajana Brysselissä, Niko puolestaan on ikäänsä nähden erinomaisen valmista ainesta, onnistuen silti säilymään aitona. Viime eurovaaleissa erinomaisesti menestynyt Nesrin Can-Kurtakko on jälleen ehdolla.

Erityisellä mielenkiinnolla kannattaa seurata verrattain tuoreen sosialidemokraattia, reilu kolmikymppistä helsinkiläistä valtiotieteen tohtori Pilvi Torstia. Ällistyttävän moneen paikkaan ehtineellä, erinomaisen lahjakkaalla ja älykkäällä Pilvillä on mahdollisuus olla näiden vaalien ehdoton nimi ja suuri yllättäjä. Mikäli vaalit käydään asiateemoilla ja Pilvi saa ansaitsemansa huomion hyvän kampanjan ansiosta, on kaikki mahdollista.

Aivovuodosta ja liikkuvuudesta

Vuonna 2004 10 itäisen Keski-Euroopan maata liittyi Euroopan Unioniin. Eräs näkyvä ilmiö näiden maiden EU-jäsenyyden toteutumisen myötä oli laaja maastamuutto, joka kohdistui erityisesti Brittein saarille. Tämä on luonut mielenkiintoisen tilanteen erityisesti pieniin Baltian maihin, ja siitä voidaan vetää joitain kotimaisessa työvoiman liikkuvuuskeskustelussa tärkeitä johtopäätöksiä.

Liettuan väestöstä jopa lähes 10% on muuttanut maasta EU-jäsenyyden jälkeen. Tämä on maalle suuri haaste. Huoltosuhde heikkenee Liettuassakin nopeaa vauhtia. Maa on kyllä vaurastunut nopeasti, mutta suuri osa vauraudesta rakentuu odotuksille ja omaisuusarvoille, ei niinkään millekään konkreettiselle tuotannolle. Jotta ikääntymisestä selvittäisiin, tulisi yhteiskunnan get rich before getting old. Näin ei käy, mikäli työvoima valuu maasta ulos.

Maastamuutosta voi kuitenkin olla myös hyötyä. Toisin kuin voisi kuvitella ja mistä Suomessa aina puhutaan kun puhutaan Suomesta muuttamisesta, kyse ei ole vain koulutetuista. Muistan, kun aikoinaan 2000-luvun alkuvuosina vaimoni kotikaupungissa vieraillessa kaduilla pyöri varsinkin iltaisin näkyvä määrä joutilaan oloisia nuoria miehiä. Töitä ei ollut, ei liioin koulutusta. Liettualainen koulu ei silloin eikä vieläkään juurikaan huolehtinut niistä, joiden oppimisvalmiudet eivät olleet parhaita mahdollisia. Aika kului lähinnä päämäärättömässä pyörimisessä ja pienessä vahingonteossa.

Palatessa Taurageen vuosikymmenen loppupuolella joutilaat olivat kadonneet katukuvasta. Osa oli päässyt kiinni talousmenestykseen joka alkoi viidentoista vuoden viiveellä näkyä myös provinssin pikkukaupungissa, suuri osa kuitenkin oli vaihtanut maata. Moni entinen oman auton tuunaaja on nyt putkimiehenä, rakennusmiehenä tai linja-autonkuljettajana jossain päin Englantia tai Irlantia. Mikäli muuttaneet joskus palaavat takaisin, on entisistä huligaaneista voinut kasvaa kielitaitoisia, työhön oppineita ja tottuneita, säännöllisen elämäntavan omaksuneita ihmisiä.

Mutta miten sitten houkutella väkeä takaisin? Suomessahan aina kun aivovuodosta puhutaan, tarjotaan lääkkeeksi veroalea ja "kannustavuutta". Suomalaisia ulkomaille muuttaneita asiantuntijoita käytetään keppihevosina ajettaessa erojen kasvattamista. Voidaankin hyvin katsoa auttaisiko tämä? Liettua on tasaveron ja suurten tuloerojen yhteiskunta, joka ei turhia "tasapäistä". Tämä ei kuitenkaan näytä aiheuttavan haluja palata. Liettuassa ollaankin aikeissa panostaa maastamuuttaneiden lapsiin sekä liettuan kielen opetukseen ulkomailla. Mikäli lapset oppivat äidinkielensä hyvin, voidaan kotimaahan jossain vaiheessa palata mikäli tämä mielekkäältä tuntuu.

Mikä siis on tarinan opetus? Väkeä voidaan houkutella parhaiten takaisin panostamalla palveluihin ja erityisesti lapsiin. Työmarkkinoillakin keskeistä ovat monipuoliset mahdollisuudet. Suomessa erityisen tärkeä on peruskoulu, ei ole yksi eikä kaksi perhettä, jotka ovat palanneet vain saadakseen lapsensa suomalaiseen kouluun. Veroparatiisi ei ihmisiä kiinnosta, vaan vakaa ja turvallinen yhteiskunta.

Toinen opetus koskee liikkuvuutta yleensä. Brain drain voi olla pitkällä aikavälillä haitallista, mutta mikäli kyseessä onkin brain circulation, aika ulkomailla, jonka myötä opitaan, avarrutaan ja koetaan uusia asioita, voittajia ovat yllättävän monet. Yhtä lailla kuin korkeasti koulutettuja "asiantuntijoita", tähän tulisi kannustaa myös tavallisissa perusammateissa toimivia työntekijöitä.

08/08/08 - muuttuiko maailma?

Georgian kriisin seurauksena suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun "haukat" ovat saaneet lisää vettä myllyynsä. Venäjän roolin ja ulkopolitiikan luonteen on nähty muuttuneen perusteellisesti ja lopullisesti. Tämän merkkinä on puhuttu 080808-maailmaan siirtymisestä. Tätä maailmaa luonnehtii voimapolitiikan ja etupiiriajattelun paluu, jonka nyt nähdään mullistavan turvallisuuspoliittisen ajattelun myös Suomessa. Arviointiin ja mietintään on varmasti tarvetta, mutta näissä puheenvuoroissa arvioinnin lopputulos tuntuu kovin oletetulta - NATOon niin kuin olisi jo.

On aivan totta, että Venäjä käytti kohtuutonta voimaa etelänaapuriaan vastaan. Sinällään on kuitenkin huomattava, että jäätyneen konfliktin sulattamisen ensiaskeleet otti Georgia. Saakasvilin motiiveista aloittaa sotatoimet Etelä-Ossetian separatisteja vastaan voidaan esittää monenlaisia arvailuja. Sisäpoliittinen motiivi ei välttämättä ole huono arvaus. Venäjän nopea vastaus kuitenkin osoitti, että se oli varautunut sodankäyntiin alueella.

Saakasvilin asema on ollut vaikea jo kauan, häntä vastaan järjestettiin laajoja mielenosoituksia vuonna 2007 ja hänen vaalivoittoaan pidettiin kyseenalaisena. Nyt kansalaiset vaikuttavat seisovan yhtenäisenä sotasankaripresidenttinsä takana, vaikkei alkuperäisenä tarkoituksena varmasti ollutkaan täysimittaisen sodan sytyttäminen. Vaikutusvaltaista tukea tulee myös ulkomailta, mm. USA:n republikaanien presidenttiehdokkaalta.

Kun nyt katsotaan Venäjän olevan "nälkäisen suurvallan", joka uhkaa naapureitaan, herää kysymys kuinka paljon erityisesti Suomen osalta keskustelussa näkyy tarkoituksenmukainen liioittelu. Venäjän vahvuuden taustalla on toistaiseksi vain ja ainoastaan raaka-aineiden, erityisesti öljyn, hinnan nopea nousu. Mikään Venäjää sitä Jeltsinin aikana piinanneista rakenteellisemmista ongelmista ei ole poistunut. Väki vähenee, infrastruktuuri on vanhanaikaista, suurimpia kaupunkeja ja öljytuotannon keskuspaikkoja lukuunottamatta köyhyys on laajallelevinnyttä.

Eurooppa on riippuvainen Venäjän energiasta, mutta Venäjä on vähintään yhtä riippuvainen Euroopasta tulevista tuloista -markkinoista. Nyt perinteisemmät uhkakuvat ja etupiiriajattelu ovat hetkeksi palanneet julkiseen keskusteluun ja niitä lietsomalla voidaan edistää omia poliittisia päämääriä, mutta onko muutos todellakin pysyvä? Voinee lyödä melkoisesti vetoa sen puolesta, että ensi vuonna tähän aikaan agendaa hallitsevat jälleen taloudelliset kysymykset. Venäjällä on kerta kaikkiaan liikaa pelissä, jotta sen kannattaisi pyrkiä avoimeen konfliktiin läntisen Euroopan, johon Suomi kiistatta kuuluu, kanssa.

Epävarmuudet liittyvät ennen muuta niihin entisiin neuvostotasavaltoihin, joiden oma valtiollinen identiteetti on edelleen epäselvä. Merkittävin näistä on Ukraina. EU:n olisi kyettävä luomaan yhtenäinen toimintalinja, jossa voitaisiin niin Venäjälle kuin sen naapureille tarjota houkuttelevaa yhteistyöhorisonttia Euroopan suuntaan ja suhteen. Venäjän näkeminen vastustajana ja pyrkimys muurin rakentamiseen ja etupiirien jakamiseen on mennyttä maailmaa, ja vaikka Venäjällä tällaista pyrkimystä olisikin, ei siihen tule alistua.

Gorbatshov puhui aikoinaan "yhteisestä eurooppalaisesta kodista". Sittemmin Venäjä vaikuttaa hylänneen tämän tien, mutta olisiko sille paluuta? Eurooppalainen perspektiivi, positiivinen mahdollisuus, jota mm. Erkki Tuomioja on pitänyt keskeisimpänä Balkanin pikku hiljaa tapahtuvan vakautumisen ajajana, tulisi olla nähtävissä oleva tulevaisuudenkuva myös itäisimmässä Euroopassa ja Kaukasuksella. Avoimuus ja integraatio näkymänä, nationalistisen uhon sijaan voisi luoda toimivia yhteisöjä -ja tehdä sotatoimista kaikissa olosuhteissa kannattamattomia.

Kun pohditaan Suomen asemaa, niin lienee aiheellista pohtia olisiko Venäjällä intressiä uhata Suomea sotilaallisesti? On vaikea keksiä mitään syytä miksi olisi, edes Georgian konfliktin jälkeisessä maailmassa. Omaa turvallisuuspoliittista asemaamme NATO-jäsenyys tuskin erityisesti parantaisi. Eräs motiivi voisi toki olla jäsenyyden hakeminen, koska katsottaisiin tarpeelliseksi näpäyttää Venäjää vaikkapa sen käyttäytymisestä Georgiassa. Tämä peruste ei kuitenkaan olisi erityisen turvallisuuspoliittinen -eikä välttämättä edistäisi Suomen toimimista aktiivisena sillanrakentajana Venäjän itsensä integroimisessa laajempiin rakenteisiin.


p.s.: Kansainväliseen teemaan sopien: Demarinuoret kummastelevat, aiheellisesti, Kokoomuksen kansainvälisiä viiteryhmiä.

Kriittistä federalismia

Euroopan Unioni poliittisena projektina tarvitsee uutta käynnistystä ja suuntaa. Irlannin ei-tulos vahvistaa näkemystä siitä, ettei nykyisenkaltainen eteneminen enää nauti kansalaisten luottamusta. Oli kansanäänestyksistä tämänkaltaisissa kysymyksissä sitten mitä mieltä tahansa, legitimiteettiongelma on ilmeinen. EU nähdään eliittivetoisena ja se on kadottanut positiivisen auransa. Euforiaa ei unioniin ole liittynyt enää pitkään aikaan.

Osin tämä johtuu EU:n arkipäiväistymisestä. Ehkä tälläkin hetkellä Irlannin äänestystuloksen merkitystä liioitellaan. EU jatkaa nykyisillä säännöillään toimintaansa. Sopimusviidakko on toki entisellään, mutta sen olosuhteissa on toimittu ennenkin, miksei siis jatkossakin? Luonnollisesti unionia kohtaan asetettuja odotuksia on vaikea toteuttaa ilman uudistuksia, jotka nyt Irlannin taholta kaadettiin. Tämä saattaa syventää legitimiteettikriisiä entisestään. Toisaalta nyt voisi olla aika käydä keskustelua instituutiotasapainon sijasta siitä, mihin unionia itse asiassa tarvitaan. Lähteä liikkeelle asioista.

Instituutiokeskustelun ylikorostuminen on vienyt tilaa poliittiselta sisältökeskustelulta. On menty ns. perse edellä puuhun. Moni Lissabonin sopimusta vastustanutkin henkilö on varmasti vakuuttunut ylikansallisen päätöksentekojärjestelmän välttämättömyydestä liittyen rajat ylittäviin ongelmiin. Nyt olisi määriteltävä entistä selkeämpi poliittinen suunta unionin toiminnalle. Kun tavoitteet ovat jollain tavalla selkeämmin määriteltyjä, on helpompi argumentoida tietynlaisten institutionaalisten järjestelyiden puolesta. Instituutiot ovat vain välineitä. Kun unionin toiminta on tällä hetkellä tavallisen kansalaisen silmissä samaan aikaan kaikkialla eikä korostuneesti missään, katoaa siltä tarkoitus. Tästä seuraa välinpitämättömyys ja keskustelun suuntautuminen toisarvoisuuksiin.

Eurovaalit pidetään ensi vuonna. Sosialidemokraattien tulisi, niin Suomessa kuin muuallakin, rakentaa oma ohjelmansa kriittisen federalismin periaatteille. Tästä asemasta kyetään luomaan mielekäs ohjelmallinen kokonaisuus. Tonttijakoakaan ei tarvitse murehtia, tilaa on. Kokoomus tuskin esittää mitään oleellista muutosta unionin toimintaan, markkinakeskeinen Eurooppa on olemassa oleva trendi. Keskustan eurooppavisio rajautuu maataloustukien kahmimiseen ja nollasummapeliin muita yhteistyöhön osallistuvia vastaan. Perussuomalaiset vastustavat, yhdessä tietyn Vasemmistoliiton osan kanssa, unionia an sich. Rakentavan kriittinen suhtautuminen unionin toimintaan loistaa poissaolollaan, korkeintaan vihreiden ns. realosiiven edustajista voisi löytyä vastaavaa ajattelua.

Lähtökohdaksi tulisi ottaa näkemys, jonka mukaan unionin kaltaiset yhteistyöjärjestelyt ovat välttämättömiä, mikäli ylipäätään haluamme vaikuttaa niihin reunaehtoihin, jotka määrittävät suomalaisen kansallisen politiikan liikkumatilaa. Toiseksi unioni on välttämätön globaalien ongelmien ratkaisemiseksi, huomionarvoisimpina ilmasto sekä köyhyys. Tästä näkökulmasta yhteistyössä mukana oleminen ja sen syventäminen siellä, missä tehokkuus sitä vaatii, ovat keskeisiä perusperiaatteita.

Federalismilla viitataan päätöksenteon demokraattisuuteen. Keskeistä on kuitenkin rajata toimivalta tarkoin. Valtio on tulevaisuudessakin vastuussa suurimmasta osasta julkisia palveluita, etuuksia, koulutusta, veropolitiikkaa jne, kuten pitääkin. Tietyistä puitteista tulee kuitenkin sopia ylikansallisella tasolla. Tämän päätöksenteon tulee olla mahdollisimman avointa, läpinäkyvää ja demokraattista. Selkein malli tähän on kaksikamarisen parlamentin rakenne, jossa edustettuna ovat jäsenvaltiot kansallisten hallitustensa kautta, sekä kansalaiset suoraan Euroopan parlamentin kautta. Kaikki EU-lainsäädäntö kulkisi molempien kautta. Tämänkaltainen instituutiorakennelma olisi nykymallia selkeämpi, ja jossa kansallinen ulottuvuus olisi kuitenkin edelleen vahvasti läsnä.

Tärkein kulma on kuitenkin kriittisyys ja sisällöllisyys. SDP:n sisarpuolueineen tulisi vahvasti politisoida vaaleja sisältöjen kautta, mieluusti yhteisellä ohjelmalla. Enää ei tule keskustella siitä, kuka ajaa kuviteltuja "kansallisia etuja" parhaiten Brysselin käytävillä, vaan siitä, millainen olisi sosialidemokraattisten periaatteiden mukaan toimiva EU ja hakea tälle poliittista kannatusta vaaleissa. Keskeisiä tavoitteita voisivat olla esimerkiksi vaatimukset sosiaalisemmasta kauppapolitiikasta, minimitasoista työehdoille sekä julkisten palveluiden tarjoamisen periaatteille unionimaissa, työmarkkinaosapuolten aseman vahvistamisesta, suhteellisen köyhyyden vähentämisestä, rahapolitiikan tavoitteista jne. Sosiaalinen Eurooppa on kauan elänyt käsite, jolle olisi annettava konkreettinen sisältö.

EU voi ansaita takaisin menetetyn legitimiteettinsä ja kyetä jälleen innostamaan ihmisiä, mikäli se onnistuu osoittamaan merkityksensä nimenomaan positiivisten oikeuksien ja vapauksien takaajana ja mahdollistajana. Sitä se tälläkin hetkellä monessa muotoa on, mutta politiikassa kovin usein on niin miltä näyttää. Tällä hetkellä unionin kuva on byrokraattinen ja elitistinen. Näinkin voidaan jatkaa, mutta tarvittavaa poliittista tukea suurten tavoitteiden saavuttamiseen ei tällä menolla tulla saavuttamaan. Yhteiskunnalliset muutokset tarvitsevat tuekseen intoa. EU:sta tulee jälleen voida innostua.

Tide is turning

Eurooppa alkaa muuttua jälleen punaiseksi. Tällä kertaa suunta on etelästä pohjoiseen. Sosialistihallitus Espanjassa sai jatkokauden. Zapatero on kyennyt luomaan modernin ja edistyksellisen vasemmistolaisen agendan, joka vetoaa erityisesti nuorempiin äänestäjiin. Kokoomuksen sisarpuolue, oikeisto-opposition PP kävi katolisen kirkon tuella aggressiivisesti demarihallituksen kimppuun mm. syytöksillä Espanjan hajottamisesta. Tällä ei kuitenkaan ollut toivottua vaikutusta.

Eteenpäin mentiin myös Ranskassa. Vaalitappioiden tiellä tarponut PS voitti paikallisvaalit ääniosuuden noustessa yhdessä muiden vasemmistopuolueiden kanssa 47,5%:iin. PS on tällä tuloksella suurin puolue Ranskan suurimmissa kaupungeissa, mikäli vaalien toinen kierros ei tuo muutosta. Kuten Ruotsissa, myös Ranskassa pettymys hallitsevaan oikeistoon realisoitui nopeasti edellisten vaalien jälkeen.

Tästä on hyvä jatkaa. Punainen aalto ehtinee Välimereltä Pohjois-Itämerelle lokakuuhun mennessä. Ainakin kunnallisvaaliehdokkaita ilmoittautuu siihen malliin, että jotain erikoista on tapahtumassa.

Vaxholm ja osuma omissa jaloissa

Eurooppalainen projekti on elänyt viime vuosina haasteellisia aikoja. Kansalaiset kokevat epäluottamusta unionia kohtaan. Vaikka EU on saavuttanut suuria tuloksia erityisesti rauhan ja taloudellisen kehityksen saroilla, monet ihmiset erityisesti pitkälle edistyneissä hyvinvointivaltioissa kokevat sen pikemminkin kansallisten järjestelmien uhkaajana kuin niiden kehittämisen turvaajana ja takaajana. Tämänpäiväinen tuomioistuimen Vaxholm-päätös voimistaa tätä mielikuvaa - ja syystä.

Nk. Vaxholm-tapaus koski latvialaista rakennusyritystä, jonka oli määrä rakentaa koulu Vaxholmiin Ruotsiin. Kyseinen firma ei kuitenkaan suostunut allekirjoittamaan ruotsalaisen työsopimusjärjestelmän mukaista sopimusta, jolloin Ruotsin rakennustyöläisten liitto Byggnads julisti työmaan saartoon.

Latvialaisyritys vetosi siihen, että se toimii latvialaisen rakennusalan ammattiliiton työsopimuksen mukaisesti ja että Ruotsin työmarkkinakäytäntö rajoittaa palveluiden vapaata tarjontaa kansallisuuden perusteella. Tapaus sai suurta huomiota ympäri Eurooppaa ja hakkaa merkityksessään mm. 141-pelleilyn mennen tullen. Päätöstä odotettiin - ja tässä nyt sitten ollaan.

Tuomioistuimen näkemys korostaa palvelujen viennin vapautta kunnon työolojen kustannuksella. Linja on käsittämätön. Vaikka koko päätöstä perustellaan palveluiden tarjoajan syrjimättömyyden perusteella, saa työntekijöitä näemmä syrjiä kansallisuuden perusteella ja maksaa heille elämiseen riittämätöntä palkkaa. Linja uhkaa myös kotimaisia, Vaxholmin tapauksessa ruotsalaisia pienyrityksiä. Toiset noudattavat paikallisia lakeja -ja toiset eivät. Kuka estää sosiaalisen dumppauksen ja työehtojen kierron, kun EU näemmä sen siunaa?

Tapaus kuvastaa erityisen ikävästi myös EU:n erästä toista suurta ongelmaa. Poliitikot puhuvat kauniisti sosiaalisista oikeuksista -ja tuomioistuin kävelee joka kerta kyseisten tavoitteiden yli markkinavapauksien nimissä. Missä viipyvät EU-tason lainsäädännölliset avaukset? Miksi pääoman vapaus on muita vapauksia -tai ihmisoikeuksia- arvokkaampi? Ehkä tämä saisi eurooppalaiseen vasemmistoonkin vauhtia? EU-vaaleissa vallan on vaihduttava tai nykyinen meno tekee upeasta projektista ensin vihatun ja sittemmin entisen.

Kaiken kaikkiaan synkkä ja paljonpuhuva tapaus. Ja murheellinen. Tällaisella politiikalla EU syö itse oman kannatuksensa ja vaarantaa koko tulevaisuutensa. Keskipitkällä aikavälillä tämä ei ole kenenkään etu, ei oikealla eikä vasemmalla.

Huomioita ja haastatteluita

Nuhaisena ja tukkoisena oma ajatus ei oikein kulje, mutta onneksi verkosta löytyy runsaasti muuta mielenkiintoista materiaalia. Saksalaisen vasemmiston tilasta ja taustoista kiinnostuneille suosittelen lämpimästi Kalevi Sorsa -säätiön sivuilta löytyvää Antti Alajan tuoretta artikkelia, jossa hän käsittelee Saksan Die Linke -puoluetta. Bongasin myös jo kuukauden takaisen Aleksi Knuutilan tekstin sosialidemokratian, mutta myös yleisemmin politiikan haasteista ja mahdollisista uusista suunnista. Lukaiskaa!

Suomessa SDP kokoontuu tällä viikolla kahteen merkittävään kokoukseen. Tänään ja huomenna kokoontuu eduskuntaryhmä Imatralla, sunnuntaina on vuorostaan vuorossa Tulevaisuusfoorumi Lahden Sibeliustalossa, jonne odotetaan lähes viittäsataa vierasta. Hieno homma, mutta odottaisin kyllä "avautuvalta" puolueelta edes tapahtuman ohjelmaa nettisivuille. Kutsumenettelylle pyörittelin päätäni jo UP Demarin mielipidepalstalla kesän aikaan.

Demareissa ei vieläkään tajuta, että tärkeää ei ole vain se mitä tehdään vaan myös se, miten tehdään. Tiedotus on yhtä tärkeää kuin paikan päälle vaivautuvien saama sisältö. Olisikohan tässä osaltaan vastaus siihen kysymykseen miksi sosialidemokraattiset ajatukset kyllä kelpaavat äänestäjille, mutteivät sosialidemokraattiset ehdokkaat, ainakaan vastaavissa määrin?

Eilen oli mukava päivä paitsi viikon verran kiireiden takia jäissä olleen graduprojektin uudelleenkäynnistymisen vuoksi (jälleen kaksi sivua lähempänä onnea) , myös sen vuoksi, että allekirjoittaneesta julkaistiin puolen sivun mittainen EU-aiheinen haastattelu Hufvudstadsbladetissa. Toisen puolen sivusta veikin sitten kuva, johon olisin varustautunut ruokkoamalla parransängen mikäli olisin arvannut sen kooltaan riittävän joululahjan paketoimiseen. Kiitokset toimittajalle juttutuokiosta!

Myös Vihreästä Langasta soiteltiin ja kyseltiin Facebookin sosialidemokraattien ryhmän perään. Kuten Nuorsosialidemokraattien blogissa keskusteltiin, demarit ovat kyllä läsnä vahvastikin kyseisessä mediassa, ryhmämme on 119 jäsenellään toiseksi suurin vihreiden jälkeen ja sinne on syntynyt hyvää keskusteluakin, mutta kansanedustajat loistavat poissaolollaan. Suomalaisista vain vihreiden edustajat ovat toistaiseksi tajunneet millainen merkitys kyseisillä yhteisöillä on. Tiedoksi vain, tuossa mediassa voi päivän aikana luoda useamman kontaktin kuin Jalasjärven Salen edessä.

Kuvassa mitenkään mihinkään liittymätön mdinalainen katuvalo.

Mörköooppera ja kupletin juoni

Maa on saamassa uutta oikeistohallitusta. Tänään varmistuvat Keskustan nimet, jotka tarjonnevat vain rajallisesti yllätyksiä. Vihreätkään eivät yllättäneet spektaakkelillaan, joka tuskin oli paljoa muuta kuin yritys osoittaa hallitukseen menolle kriittisille kannattajille puolueen "avointa keskustelukulttuuria". Kokoomuksen lista sen sijaan tarjosi yllätyksiä - pääasiassa ikäviä sellaisia.

Saatan olla jäävi arvioimaan, mutta minusta oli luojan lykky, että EU-puheenjohtajuus sattui punamultahallituksen kauteen. Minun on vaikea nähdä Ilkka Kanervaa purkamassa Libanonin vyyhtiä. Tuleva ulkoministeri on sosiaalisesti lahjakas, mutta linjanvetäjän tai minkäänlaisen kehittäjän roolia hän tuskin kykenee ottamaan. Kapasiteetti ei yksinkertaisesti riitä pitkästä valtiopäiväurasta huolimatta. Muutenkaan Kanerva ei sovi laisinkaan Kokoomuksen markkinoimaan uudistuslinjaan, mies on vanhan ajan pelin poliitikko. Ainakaan Katajanokalta ei ole lupa odottaa mitään uutta tai dynaamista, pikemminkin ja etenkin päinvastoin.

Jos oli Kanervan kaivaminen naftaliinista yllätys niin sellainen oli myös Suvi Lindenin vastaava ylösnousemus. Menneet skandaalit golfkentistä sikseen, muttei "tuore" ministeri ole ollut järin vakuuttava asiakysymyksissäkään. Entisen opintotukiministerin ehdotus opintotuen uudistamiseksi olisi laskenut tuen tasoa. Positiivisia odotuksia kohdistan lähinnä uuteen asuntoministeriin. Vaikkakin kovan luokan oikeistoporvari, Vapaavuori on osoittanut kiitettävää halua edistää tärkeiksi katsomiaan asioita ja ottaa myös iskuja vastaan. Tämän hän on osoittanut ottamalla roolia koko pääkaupunkiseudun kannalta keskeisessä Sipoo-kysymyksessä.

Hallitusohjelma ei sisällä minkäänlaista hyvinvointivaltion alasajoa, joskin politiikan teolle yleisluonteinen ja ympäripyöreä paperi antaa huomattavasti tilaa. Rahaa ei moniin paikoittain hyviinkin toimenpide-ehdotuksiin juuri osoiteta. Edellä mainitusta on luettava pois ohjelman maatalouspolitiikkaosio, joka on eri maailmasta. Kun koko muu paperi puhuu "kehittämisestä" ja "selvittämisestä", on Keskusta hoitanut oman tonttinsa kuntoon. Konkretiaa löytyy ja rahaa palaa tähän auringonlaskun elinkeinoon 2/3 osaamispanostusten lisäyksistä.

Palvelut eivät puolestaan oikeistohallitusta kiinnosta. Palveluihin panostetaan hallituskauden aikana 250 miljoonaa euroa. Demarien hallituskaudella summa oli 400 miljoonaa euroa, jolla ei kyetty kaikkiin oikeutettuihin tarpeisiin vastaamaan. Lapsilisiä nostettiin demarien vallassa ollessa kaikille, nyt vain suurille perheille. Valtion omaisuudesta pyritään eroon "hallitusti". "Kiitos" pienten ikäluokkien puolesta lypsylehmien hallitusta teuraalle viemisestä.

Eurooppapolitiikkaosio ei huomioi sosiaalista Eurooppaa, tämä teema jääneekin sosialidemokraattien huoleksi. Mitään uutta ei EU-politiikassa näyttäisi tapahtuvan, ellei sellaiseksi lasketa konkreettisempaa maatalouslinjaa. Opintotukikirjaukset ovat sinällään ilahduttavia, mutta toinen aste jää nuolemaan näppejään samalla kun itse rahavaraus näyttäisi tarkoittavan opintorahan nostoa vasta viimeisenä hallitusvuonna, eli vuonna 2010. Vähimmäisturvalla eläjät saavat tyytyä linjaukseen: "sosiaaliturvajärjestelmää kehitetään". Asiakasmaksujen nosto, jotka jo nyt ovat Suomessa EU-keskiarvoon verrattuna suhteettoman korkeat, kuitenkin saa oman mainintansa.

Ohjelma ei myöskään tarjoa mitään konkreettista Kokoomuksen vaalipuheiden katteiksi. "Tempputyöllistäminen" oli slogan numero yksi "tasa-arvotupon" ohella. Työllisyyspolitiikka kuitenkin näyttää jatkuvan samanlaisena, paitsi vähemmän resurssoituna, nyt vain uuden ministeriön alaisuudessa. Koulutusjärjestelmästä puhuttaessa unohtuvat kaikki muut kuin elinkeinoelämän tarpeet. Missä koulutuksen itseisarvo, sivistys, emansipaatio? Ilmeisesti yksityiskouluissa. Palkkatasa-arvopuheet jäävät nekin yleiselle tasolle, luvut ovat unohtuneet matkan varrelle.

Kaiken kaikkiaan yllätyksetön ohjelma, joka puhuu paljon, sanoo vähän ja joka tulee mitä todennäköisimmin lisäämään kansalaisten välistä eriarvoisuutta. Sinällään tätäkään ei voida pitää yllätyksenä. Veroratkaisut tukevat eniten hyvätuloisia sekä vähittäiskaupan katteita. Tosin pahempaakin olisi voinut olla luvassa. Nyt on sosialidemokraattien aika vastata hallituksen politiikkaan omilla rakentavilla ehdotuksillaan.

Eräänä pointtina vielä mainittakoon salkkujako teemoittain. Kokoomuksen tulosta pidettiin hyvänä, mutta minusta Keskusta maksimoi siinä oman aluepoliittisen valtansa. Ainoastaan opetusministeri puuttuu. Varainsiirto keskuskaupungeista maakuntiin käynnistyy kuitenkin varsin mallikkaasti uuden elinkeinoministerin, väyläasioista vastaavan liikenneministerin sekä ympäristö- ja maatalousministerien voimin. Kokoomuksen omahyväisesti virnistelevän puheenjohtajan sekä uusien helsinkiläisministerien hymy tulee vielä hyytymään, kun kepun rahanjakokone pääsee kunnolla vauhtiin.

ps. Kuka muistaa kuka sanoi näin tutun kuuloisesti jo kolmisenkymmentä vuotta sitten?

"Where there is discord , we bring harmony... Where there is despair, we bring hope."

Aivan oikein. Margaret Thatcher. Toivotaan, että tästä kotimaisesta showsta päästään vähemmin vaurioin.

Sosiaalinen Eurooppa - mahdollinen Eurooppa

Eurooppa ja EU tarvitsevat uuden suunnan. Ranskan ja Hollannin kansanäänestysten tulokset olivat paljonpuhuva esimerkki eurooppalaisen projektin vakavista vaikeuksista. Innokkaimmat olivat valmiita näkemään tuloksissa kansallisvaltioiden vastaiskun, mutta erityisesti näissä maissa kyse oli sisäpolitiikan lisäksi eurooppalaisen integraation legitimiteettikriisistä. Eurooppalainen projekti, sellaisena kuin se nyt eurooppalaisille näyttäytyy, ei enää saanut taakseen kansalaisten enemmistöä. Keskeisin syy tähän on sosiaalisen ulottuvuuden liian kauan jatkunut laiminlyönti.

Kukaan ei varmasti kiistä taloudellisen menestymisen merkitystä, mutta järjestelmän legitimiteetin ja myös toiminnan kannalta sosiaalisen ulottuvuuden sekä hyvinvointipolitiikan kehittämisen on noustava yhdentymisprojektin johtavaksi teemaksi. Miksi kansalaiset tukisivat kaukaiselta ja eliittivetoiselta tuntuvaa hanketta, joka ei onnistu osoittamaan konkreettisia hyötyjään parantuneiden palveluiden tai taloudellisen turvallisuuden muodossa? Erityisen polttavaksi tämä kysymys muodostuu niissä valtioissa, joissa hyvinvointivaltion kehittyminen on edennyt pitkälle.

Monissa valtioissa Euroopan Unioniin suhtaudutaan pelonsekaisin tuntein, koska se on nähty kansallisia hyvinvointipalveluita uhkaavana tekijänä. Ajoittain näin on ollutkin. Oleellista on kuitenkin nähdä, että nykymaailmassa EU on paras toivomme ylläpitää jatkossakin korkealaatuista hyvinvointivaltiota ja hallita globaaleja markkinavoimia. Umpisolmu, jossa EU:lle ei haluta antaa toimivaltaa esimerkiksi verotuksen alueella, vaikka taloudellinen yhdentyminen ja globalisaatio rajaavat kansallisen politiikan mahdollisuuksia tällä alueella, on kestämätön.

Kansalliset hyvinvointivaltiot ovat onnistuneet tuottamaan yhteistä kansalaisuutta. Suomessa ihmiset ovat ylpeitä hyvinvointivaltiostaan; suomalainen järjestelmä on kyennyt tuottamaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, nopeaa taloudellista kasvua ja onnistumisen mahdollisuuksia kansalaisilleen. Julkinen valta ansaitsee kansalaisten arvostuksen toimimalla tehokkaasti heidän tavoitteidensa eteen, palvelemalla yhteiskuntaa. Tämä kehitys on saatava konkretisoitua Euroopan tasolla. Eurooppalaisemman identiteetin syntyminen palvelee myös unionin alkuperäistä tarkoitusta, pysyvän rauhantilan saavuttamista mantereella.

***

Sosiaalisen Euroopan rakentaminen voi tapahtua kolmella tasolla. Ensinnäkin kyse on sellaisista järjestelyistä, jotka mahdollistavat hyvinvointivaltioprosessin jatkamisen ja syventämisen kansallisella tasolla, kansallisissa hyvinvointivaltioissa. Tämä tarkoittaa sellaisten lainsäädännöllisten puitteiden luomista, joilla kyetään estämään haitallinen verokilpailu sekä työehtojen ja palkkojen polkeminen.

Käytännössä tämä tarkoittaisi minimiverotasoja eräille liikkuville verokannoille ja haittaveroille, sekä yhteisiä sääntöjä verojärjestelmien rakenteelle. Pitemmällä tähtäimellä tavoitteena voisivat olla veroratkaisujen ohella ostovoimakorjatut minimipalkat jäsenvaltioissa. Luomalla yhteisiä sääntöjä ja puitteita eurooppalaisella tasolla luodaan toimintatilaa kansalliselle politiikalle. Vero- ja palkkakilpailun laimentuminen vähentää ylikansallisen pääoman valtaa suhteessa kansallisiin hallituksiin.

Toinen sosiaalisen Euroopan tasoista on eurooppalaisen hyvinvointivaltioprosessin taso. Suurimmasta osasta sosiaali-, työllisyys-, koulutus- ym. politiikan käytännön sovelluksista on tulevaisuudessakin tarkoituksenmukaista päättää kansallisella tasolla. On kuitenkin olemassa tarve myös eurooppalaisella tasolla tapahtuvalle uudelleenjaolle.

Työllisyyden parantamisen tulee olla eurooppalaisen uudistusprosessin kärkipäässä. Tätä voidaan tukea erityisesti mahdollistamalla naisten entistä laajempi osallistuminen työmarkkinoille. Tämä vaatii määrätietoisia toimenpiteitä naisten työmarkkina-aseman parantamiseksi sekä työnteon mahdollistavaa sosiaaliturva- ja palvelujärjestelmää. Työllisyystavoitteen voimakkaampi korostaminen vaatii muutoksia myös Euroopan keskuspankin toiminnassa. Inflaatiotavoitteen rinnalle on nostettava entistä vahvemmin työllisyystavoite samalla kun pankin hallintoa on pyrittävä avaamaan demokraattiselle vaikuttamiselle.

Työllisyyden ja tasa-arvon ohella merkittäväksi toiminnan kentäksi nousee sosiaaliturva- ja koulutusjärjestelmien kehittäminen kaikissa EU-maissa, mutta erityisesti uusissa, köyhissä jäsenmaissa. Tämä on paitsi solidaarisuutta käytännössä, pitemmällä tähtäimellä myös kehittyneempien jäsenvaltioiden etu uusien markkinoiden muodossa. Elintason paraneminen uusissa jäsenmaissa myös vähentää tarvetta kilpailla matalilla palkoilla tai heikoilla työehdoilla. Euroopan tasolla tapahtuva uudelleenjako vaatisi EU:n budjetin huomattavaa kasvattamista ja rahastojen toiminnan uudelleensuuntaamista.

Toiseen tasoon liittyy läheisesti tavoite EU:n päätöksentekojärjestelmän demokratisoinnista ja yksinkertaistamisesta. Demokratisoiminen tarkoittaa ennen kaikkea poliittista vastuullisuutta, kansalaisilla tulee olla oikeus avoimeen poliittiseen kulttuuriin ja järjestelmään, jossa valta ja vastuu sijaitsevat tunnistettavassa paikassa. Samalla heille annetaan valta päättää Euroopan suunnasta. Käytännössä tämä demokratisointi tarkoittaa EU:n kehittämistä täysimääräisen poliittisen unionin suuntaan.

Tulevaisuudessa komissiosta tulee luoda EU:n poliittinen hallitus, joka on riippuvainen Euroopan parlamentin luottamuksesta. Komission kokoonpanon tulee heijastaa Euroopan parlamenttivaalien poliittisia voimasuhteita. Euroopan parlamentti ja nykyinen neuvosto voitaisiin yhdistää yhdeksi kaksikamariseksi parlamentiksi, jossa alempi kamari edustaa kansalaisia ja ylempi jäsenvaltioita. Kaiken EU-lainsäädännön tulee kulkea molempien kamarien läpi ja saavuttaa hyväksyntä näissä molemmissa kamareissa.

Sosiaalisen Euroopan kolmas taso on globaali taso, joka on läheisesti yhteydessä kahteen edelliseen tasoon. Tällä tasolla kyse on ennen kaikkea unionin toimimisesta sellaisten globaalien rakenteiden käyttöönoton puolesta, joilla pyritään hillitsemään globalisaation haittavaikutuksia ja jakamaan sen kiistattomia hyötyjä tasaisemmin kansalaisten kesken.

Palveluiden vapauttamista koskevissa neuvotteluissa ei tule vaarantaa minkään maan mahdollisuuksia harjoittaa elvyttävää politiikkaa tai järjestää kansalaistensa tarvitsemat palvelut haluamallaan tavalla. Kehitysmaiden tuotteille on taattava reilu markkinoillepääsy sekä kartoitettava mahdollisuudet velkajärjestelyihin, jotta maat pääsevät itse muokkaamaan autonomisesti omaa kohtaloaan ilman kohtuutonta riippuvuussuhdetta.

Globaalilla tasolla EU:n tulee olla edelläkävijä niin ilmastoneuvotteluissa kuin taloudellisten ohjailumekanismien käyttöönotossa. Käytännössä tämä tarkoittaa mm. valuutanvaihtoveron käyttöönoton edistämistä yhdessä muiden innovatiivisten kehitysrahoitusmekanismien kanssa.

Kirjoitus julkaistu Suomen Attacin Euroopan tulevaisuus-keskustelufoorumilla

Uuteen Eurooppa-henkeen

Euroopan Unionin kannatus Suomessa on puheenjohtajuuskaudesta huolimatta alhaalla. Syitä tähän on monia. Perustuslaillisen sopimuksen kohtalo, huono julkisuuskuva, tarkoituksenmukaisuudeltaan arveluttavien lakiesitysten esiinnosto sekä sellainen tarpeeton sääntely, jotka uutisoidaan näyttävästi heikentävät kansalaisten luottamusta yhteiseen Eurooppaan.

EU-vastaisuudella ratsastavat poliitikot, etunenässä Timo Soini ja Esko Seppänen väittävät Suomen menettäneen, ja edelleen menettävän, itsenäisyyttään ja itsemääräämisoikeuttaan osallistumalla eurooppalaiseen yhteistyöhön. Yleisen skeptisyyden ja edistyksellisen ajattelun puuttumisen aikana tämä kritiikki uppoaa hedelmälliseen maaperään, siitä huolimatta, että se on, kuten on koko ajan ollut, erittäin kaukana totuudesta.

Suomen asema itsenäisenä valtiona on tänä päivänä, erityisesti EU:n ansiosta, vahvempi kuin koskaan. Sen, minkä olemme mahdollisesti muodollisesti menettäneet, olemme saaneet käytännössä. Ns. itsenäisyytensä aikana Suomi katsoi maailmaa ja Eurooppaa joko Tukholman, Berliinin tai Moskovan kautta, nyt maamme on unionin täysivaltainen jäsen. Lisäksi suuri osa kansalliseen toimintaympäristöömme vaikuttavista ilmiöistä ovat luonteeltaan globaaleja. Niitä vastaan ei eristäytyminen auta, eikä niihin kyetä kansallisilla ratkaisuilla juurikaan vaikuttamaan. Suvereniteetin luovuttamisella lisäämme kansallista toimintatilaamme, emme vähennä sitä.

Edelleen jatkuva laajentuminen aiheuttaa myös pelkoja. Onkin syytä kysyä ovatko Romania, Bulgaria sekä erityisesti Turkki valmiita jäsenyyteen? Monin paikoin näin ei varmasti ole. Se, millä aikataululla näitä maita integroidaan yhteiseen unioniin voi olla arvioinnin kohteena, mutta itse ideassa, laajentumisessa itään ja etelään, on kyse EU:n alkuperäisestä perustehtävästä, rauhasta. On kaikkien edun mukaista, että poliittista ja taloudellista integraatiota viedään niin pitkälle, ettei sota ole enää mahdollista. Tämä vaatii eurooppalaisen ymmärtämyksen ja tietoisuuden kehittämistä ahtaan kansallisuusaatteen sijaan.

Kansallisten pääkaupunkien poliitikot ovat monella tapaa vastuussa EU:n kannatuksen alhaisuudesta. EU-lainsäädäntö ei tule voimaan ilman kansallisten hallitusten kannatusta aiheelle. Mahdollisuudet tarkoituksenmukaisempaan lainsäädäntöön ja ns. turhan sääntelyn vähentämiseen ovat myös valtioilla. Siksi EU:ta aiheesta arvostellessa tulisi muistaa myös oma vastuu. EU:n aikaansaamista hyvistä vaikutuksista, jotka usein ovat epäsuoria, otetaan mieluusti kunnia kansallisen politiikan hyvänä onnistumisena, epäonnistumiset taas on mukava laittaa Brysselin piikkiin.

Mitä siis tarvitaan, paitsi eurooppalaisen yhteisen tietoisuuden entistä parempaa luomista ja vastuullisempaa politiikkaa? Yhtenäisempää yhtenäistä poliittista tavoitteenasettelua ja konkreettisia tavoitteita erityisesti sosiaalisen ulottuvuuden saralla. Kansalaiset odottavat EU:lta konkreettisia hyötyjä jokapäiväisen elämänsä parantamisessa. EU:n tulee ottaa rooli sosiaalisten tavoitteiden edistäjänä ja mahdollistajana, ei hyvinvointivaltioiden rapauttajana, joka sen kuva tällä hetkellä, syystä tai ei, usein on.

Esimerkkeinä tällaisista tavoitteista olisivat yhteiset säännöt tiettyjen verojen keräämiselle, työntekijäjärjestöjen aikaisempaa vaikuttavampi osallisuus päätöksenteossa, verokilpailua vastaan toimiminen sekä minimistandardit sosiaaliselle suojelulle. Strateginen suunnittelu vaatii aivoja, proaktiota. Nyt hajanainen, eri pääkaupungeissa sijaitseva poliittinen tahto olisi jälleen jollain aikavälillä kyettävä muodostamaan yhtenäiseksi, yhteisiksi aivoiksi. Tämä voisi tapahtua nimenomaan sosiaalisen ulottuvuuden rakentamisen ympärille.

Valko-Venäjä

Viikonloppu vierähti Liettuan pääkaupungissa Vilnassa, jossa osallistuin alustajan ominaisuudessa valkovenäläisille ammattiyhdistysaktiiveille tarkoitettuun seminaariin. Aiheenani oli Suomen ja Valko-Venäjän väliset suhteet sekä EU-puheenjohtajuuskauden näkymät. Paikalla oli parisenkymmentä henkilöä eri puolilta maata, joukossaan mm. riippumattoman ammattiyhdistysliikkeen toimijoita sekä toimittajia. Seminaarin järjestelyitä tuki Työväen Sivistysliitto.

Valko-Venäjää on kutsuttu Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi eikä suotta. Presidentti Aleksander Lukashenkan hallinnon ihmisoikeushistoria on täynnä väkivaltaa, oppositiohahmojen pahoinpitelyitä ja vangitsemisia sekä vallan keskittämistä presidentin itsensä käsiin vaalivilppiä välttämättä. Maaliskuussa 2006 pidetyt presidentinvaalit, joihin Lukashenka osallistui poikkeuslailla, eivät riippumattomien vaalitarkkailijoiden mukaan olleet rehelliset. Kyseisissä vaaleissa Lukashenka sai 82,6% äänistä. Vaalituloksen väärentämisestä ja todellisen demokratian puutteesta vihastuneiden kansalaisten mielenosoitukset eivät tuottaneet Ukrainan tai Serbian kaltaista tulosta vallanvaihtoineen, vaan maassa on palattu "normaaliin" järjestykseen, kovaan keskusvaltaan sekä järjestöjen ja lehdistön toiminnan tiukkaan valvontaan.

Valko-Venäjän oppositiota vaivaa ahdistelun ja toimintavalmiuksien viemisen lisäksi sisäinen hajanaisuus. Yhtenäistä linjaa ei ole tahtonut löytyä, eikä EU:n ja muiden maiden antamalla tuella ole ollut toivottua vaikutusta. Suomen perusperiaatteet Valko-Venäjän kysymyksessä ovat selkeät. Suomi tukee EU:n ns. kahden raiteen politiikkaa, jossa yhteyksiä maan johtoon rajoitetaan ja jonka vastapainona tukea kanavoidaan kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen ja uusien, ruohonjuuritason kontaktien luomiseen. Valko-Venäjä on EU:n naapuri, eikä Lukashenkan pyrkimyksiä eristää maansa lännestä tule hyväksyä. Tavoitteet ovat hyviä, mutta tulokset toistaiseksi vielä rajallisia.

Mutta miten sitten tukea riippumattoman kansalaisyhteiskunnan toimintaa ja edesauttaa demokratiakehitystä? Tämä ei ole erityisen helppo kysymys. Monet seminaarin osallistujista huomauttivat, ettei EU:n suosima kansalaisjärjestöjen toiminnan tukeminen ole ongelmatonta sekään. Monet riippumattomina toimijoina esiintyvät henkilöt ovat heidän mukaansa tosiasiallisesti Lukashenkan hallinnon tukijoita. Tiedeyhteistyössä saattaa olla mukana yliopistoja, joiden rehtorit ovat olleet vastuussa opiskelijoiden erottamisista vaalien jälkeisten mielenosoitusten aikana jne. Valko-Venäjällä voi usein olla vaikeaa tietää kuka kukakin on.

Toinen syy, mikä vaikeuttaa opposition mahdollisuuksia haastaa vallitseva valta on Lukashenkan hallinnon aito ja laajalle levinnyt kannatus. Erityisesti ikääntyneet ja maalla asuvat kansalaiset kannattavat presidenttiä. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että vahvasti valtiojohtoisessa taloudessa Lukashenka on onnistunut pitämään näkyvän köyhyyden kurissa sekä takaamaan kansalaisille vaatimattoman, mutta vakaan ja hitaasti paranevan elintason. Valko-Venäjän eläkkeet ovat IVY-alueen korkeimpia ja ne maksetaan ajallaan. Tämän lisäksi valtio pitää hintoja alhaalla ja tukee työttömyyttä torjuakseen kannattamattomia yrityksiä. Yhdessä nämä ratkaisut ovat taanneet sellaista sosiaalista turvallisuutta, jota pieneen kulutustasoon ja autoritäärisiin järjestelmiin tottuneet ikäihmiset arvostavat. Laskun maksamisen mahdollistavat edullisen energian takaava suhde Venäjään sekä itänaapurista löytyvät markkinat valkovenäläisille tuotteille. Saavutusten esittelyä sekä poikkeavien näkemysten esittämisen vaikeuttamista helpottaa kontrolloitu lehdistö, radio ja tv. Internetiin valkovenäläisistä pääsee vain harva.

EU:n harkitsemat kauppapakotteet eivät ole täysin vailla ristiriitoja nekään. Kansainvälinen ay-liike on jo vuodesta 2003 alkaen protestoinut Valko-Venäjällä tapahtuvasta jatkuvasta järjestäytymisoikeuden rikkomisesta, jotka saattavat johtaa ns. GSP-etuuksien peruuttamiseen Valko-Venäjän osalta. Toistaiseksi ainoastaan Myanmarilta on peruutettu ko. etuudet. Neuvosto päättää asiasta piakkoin, mutta jo nyt on selvää, että ainakin vientitulojensa vähenemisestä huolestunut Liettua aikoo vastustaa etuuksien poistoa. Etuuksien poisto olisi erittäin vahva poliittinen ele ja saattaisi vaikeuttaa Lukashenkan asemaa. Ongelmana on kuitenkin se, että kontrolloimansa median kautta presidentillä voisi olla mahdollisuus levittää länsimaiden vastaista propagandaa nyt myös konkreettisella esimerkillä varustettuna, puhumattakaan siitä, että etuuksien poisto näkyisi myös tavallisten valkovenäläisten elämässä.

EU-Vilnasta on matkaa Valko-Venäjän rajalle vain muutamia kymmeniä kilometrejä, mutta rajan takana odottaa toinen maailma. Minskistä Helsinkiin on lyhyempi matka kuin Helsingistä Rovaniemelle. Valko-Venäjää ei saa unohtaa. Avain Valko-Venäjän kysymykseen löytynee vain yhteistyössä Venäjän kanssa, joka käyttää huomattavaa valtaa suhteessa naapuriinsa. EU:n on löydettävä keinoja vaikuttaa Venäjän asenteeseen koskien Valko-Venäjän tilannetta ja Lukashenkan hallintoa. G8 on seuraava keskeinen etappi, jossa asiaa on kyettävä nostamaan esille. Järjestelmä, joka riistää nuoriltaan tulevaisuuden horisontin ja valitsee heidän puolestaan sulkeutumisen, sensuurin sekä elämän pelon ilmapiirissä ei voi eikä saa jatkua ikuisesti.

Euroopan ja suur-Turun kevät

Kevät on jo pitkällä ja eduskunnassa auringon lisäksi mielialoja lämmittävät ja osin jopa kuumentavat kuntarakenne sekä EU:n perustuslaillinen sopimus. Puheenjohtajuuskausi tuo huomattavaa painetta sopimuksen ratifiointiin ja kunta- ja palvelurakenneuudistuksen puolella kyseessä on hallituksen uskottavuus. Pelissä on paljon, eikä pelin politiikalta vältyttäne kummassakaan asiassa, vaikka muuta toivoa sopisi.

Perustuslaillinen sopimus, kaikessa epätäydellisyydessään on selkeä edistysaskel niin demokratian kuin avoimuudenkin tiellä. EU tarvitsee selkeyttävää sääntöuudistusta. Suomen liittyminen niiden maiden joukkoon, jotka kannattavat paitsi syvempää, myös parempaa integraatiota, on tärkeä viesti siitä huolimatta, ettei sopimus sellaisenaan koskaan tulekaan voimaan. Sisällöstä on todettava, että vanhan sananlaskun mukaan "paras on hyvän pahin vihollinen". Tämä pitää paikkansa myös tässä tapauksessa.

Sopimuksen lopullinen kohtalo on vielä auki, sillä näkemyksiä kohta 27 maan unionissa on useita. Suomen kaudella on syytä saada aikaan jonkinlaisia johtopäätöksiä asiasta. Haastetta riittää. Kansainvälisessä viitekehyksessä onkin mielenkiintoista huomata, että oikeiston hallitsemassa Ranskassa luonnosta kritisoitiin markkinaliberalistiseksi, kun taas demarivetoisessa Britanniassa sitä pidettiin monin paikoin aivan liian sosialistisena. Eräänä vaihtoehtona keskusteluissa tulee varmasti elämään eräänlainen karsittu versio sopimuksesta, jota ei enää kutsuttaisi perustuslaiksi.

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen osalta eletään ratkaisevia aikoja. Haasteissa olevan uudistuksen osalta eduskunnassa on kuultu huomattava määrä viisastelua sen kuuluisan takin teosta, josta ei "saatu tuluskukkaroakaan". Tämä kritiikki on kuitenkin osin aiheetonta, maassa on menossa lukuisia yhdistymis- ja yhteistyöselvityksiä, joita ei varmasti olisi saatu aikaan ilman selkeää poliittista viestiä. Kunnanäidit ja –isät ovat nyt liikkeellä ja innostuneita. Heitä voisi olla vaikea saada uudelleen mukaan, mikäli nyt ei saada selkeää tulosta aikaan.

Turun seutu kärsii heikosta väestönkehityksestä, eikä talouden tunnusluvuissakaan ole hurraamista. Muutoksia ja kehittämistä siis tarvitaan, muuten eivät palvelut pelaa eikä työpaikkoja synny. Kuntauudistuksen yhteydessä olisi erinomaisen tärkeää kyetä luopumaan nyt yksilöinä jostain saadaksemme pitemmällä aikavälillä kaikki yhdessä enemmän. Siinä mielessä tilanne muistuttaa EU:iin liittymistä, vain mittakaava on erilainen. Kaarinan kohdalla tämä voi tarkoittaa vain yhtä asiaa, hyvin suunniteltuun tahtiin toteutettua kuntaliitosta Turun suuntaan. Tarvitaan johtajuutta. Kuka käynnistäisi "Suur-Turun kevään"?

Kolumni julkaistu Kaarina-lehdessä 7.6. 2006

Eurooppalainen ulkomuseo

Italian Sardinia. Lämpimiä iltoja, kauniita, uneksivia pikkukaupunkeja, muinaisten sivilisaatioiden kulttuurisaavutusten raunioita ja hyvää ruokaa. Rauhallista elämänmenoa ajoittain puuroutuvasta liikenteestä huolimatta. Kaikkialla vanhoja lippalakkipäisiä miehiä istuskelemassa ryhmissä, nuoria ei juuri näy. Baareissa ja ravintoloissa, jotka hallitsevat kaupungin elinkeinoelämää ääntä pitää ukkojen lisäksi televisio ja Rai UNO, jonka ohjelmavirtaa näyttää vuorokaudenajasta riippumatta hallitsevan harmaapäinen sankarilaulaja, jonka taustalla lanteitaan keikuttavat kuubalaiset tanssitytöt ja jota kuulolaitteella varustettu yhtä harmaapäinen talk show-juontaja haastattelee.

Kauniista ilmoista ja ihastuttavista maisemista huolimatta mielen valtaa kysymys, tältäkö näyttää keskisen Euroopan, ja sitä kautta koko EU-alueen tulevaisuus? Suuret saavutukset on saavutettu, nykyisin keskitytään lähinnä turvaamaan vanhaa ja muistelemaan hyviä suuruuden aikoja. Innovaatiot vähissä leivän tullessa lähes ainoastaan elämyspalveluista, joita tarjotaan talouskasvun teosta uupuneille. Tämä voisi olla totta lähes koko mantereen mittakaavassa. Vanha manner vanhenee ja sen väestö vähenee dynaamisuuden tullessa lähes ainoastaan menestyksennälkäisten maahanmuuttajien taholta. Nämä suostuvat työskentelemään alhaisilla palkoilla ja kurjissa oloissa; luoden samalla kanta-asukkaille illuusion omasta hyvästä tilanteestaan.

Italia itsessään näyttää varoittavaa esimerkkiä. The Economist kertasi Italian vaalien alla maan talouden murheellisia lukemia, alle prosentin taloudellinen kasvu ja murheellisen surkea julkisen talouden tila yhdistettynä alhaiseen työllisyysasteeseen. Samaan aikaan italialaisiin perheisiin syntyy keskimäärin 1,2 lasta, vähiten Euroopassa. Ei vaadi matemaatikkoa toteamaan, ettei yhtälö ole kestävä. Vaikka matkailu pelastaakin paljon ja Italia kieltämättä on harvinaisen siunattu sekä ilmastonsa, luontonsa että kulttuurihistoriansa puolesta tällä saralla, olisi järjestelmässä oltava useampia kantavia jalkoja. Nykyisellään italialainen teollisuus on äärimmäisen herkkää erityisesti Aasiasta tulevalle kilpailulle. Tarvitaan uusia menestyksen aloja ja tehokasta perhepolitiikkaa, joka mahdollistaisi naisten lisääntyvän osallistumisen työmarkkinoille.

Sama tauti, vaikkei yhtä pahana, vaivaa monia eurooppalaisia kansantalouksia. Vaikka maanosasta löytyy paljon myös tulevaisuususkoa luovia esimerkkejä kuten pohjoismaat ja niissä erityisesti Ruotsi ja Tanska, Suomeakaan unohtamatta, ovat nämä kuitenkin koko Euroopan kehityksen kannalta vähempimerkityksisiä Keski-Euroopan suuriin talouksiin verrattuna. Näiden vauhtiin saaminen olisi eurooppalaisten järjestelmien rahoituksen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Nämä maat tarvitsevat rakenteellisia muutoksia sekä investointeja ennen kaikkea työvoimansa osaamistasoon, tutkimus- ja kehitystoimintaan, koulutukseen sekä sosiaaliseen liikkuvuuteen. Tätä kautta on mahdollista kehittää tietoon ja osaamiseen perustuvaa yhteiskuntaa ja taloutta, jossa Euroopalla on suhteellinen etunsa. Samaan aikaan olisi erityisesti EU-tasolla pyrittävä sellaisen poliittisen toimintatilan luomiseen, jolla globaalitalouteen voidaan tehokkaasti vaikuttaa ja jonka puitteissa kansallisia hyvinvointivaltioita voidaan rakentaa.

Monet katsovat uusiin EU-maihin dynamiikan toivossa. Näyttäväthän erityisesti Baltian maat huimia kasvulukuja. Näitä on pidetty eräänlaisina malleina vapaan kilpailun ja säätelemättömän markkinatalouden hyvistä puolista. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Nämä valtiot ovat maksaneet taloudellisesta menestyksestään kovan hinnan yhteiskuntiensa sosiaalisen hajoamisen ja laajamittaisen maastamuuton muodossa. Samalla ne ovat varsin heikosti valmistautuneita tietopohjaiseen talouteen. EU-8 (entiset Neuvostoliiton osavaltiot ja satelliitit) käyttää tutkimukseen ja kehitykseen vain keskimäärin vain 0,8% BKT:staan kun Länsi-Euroopan keskiarvo on 2%. On myös muistettava, että on helppo osoittaa kaksinumeroista kasvua tilanteessa, jossa lähtötaso on historiallisista vääryyksistä johtuen valitettavan matala. Näistä maista ei ole koko Euroopalle malliksi.

Voidaan tietysti kysyä, miksi pyrkiä ehdoin tahdoin nopeaan taloudelliseen kasvuun? Mitä vikaa on Sardinian mallissa, jossa aika kuluu mukavasti laiturilla istuskellen? "Enemmän aikaa, vähemmän roinaa", kuten eräs suomalainenkin puolue tavoitteensa linjasi. Miksi tavoitella jatkuvasti enemmän maallista hyvää, kun vähemmälläkin pärjäisi, samalla kun vapaa-aika lisääntyisi ja elämänlaatu paranisi? Ja miksi emme voisi eurooppalaisella tasolla pyrkiä "Maailman Floridaksi"? Visio tulevaisuudestahan voisi olla se, jossa nousevan Aasian sadat miljoonat kulutuskykyisiksi muuttuneet kansalaiset viettävät lomiaan idyllisessä Euroopassa.

Ajatusleikkinä tämä voi kuulostaa hetken verran jopa hauskalta, mutta harva kansalainen vaikkapa Suomessa olisi tosipaikan tullen valmis asumaan kylmemmissä huoneissa tai ottamaan velkakaksioonsa asumaan useampia sukupolvia. Italiankin nuorten keskuudessa kyse lähes aina välttämättömyyden pakosta, ei minkäänlaisesta vapaaehtoisesta valinnasta. Eikä kulutuksen kasvun tarvitse aina välttämättä tarkoittaa jotain negatiivista. Tehokkaammat tuotantomenetelmät ja palveluihin perustuva talous mahdollistavat korkeamman elintason pienemmällä ekologisella rasituksella, kaupallinen kysyntä puolestaan luo tämänkaltaiselle kehitykselle kannusteen. Jo nykyisinkin olemme kyenneet yhdistämään tuottavuuden kasvun myötä lyhyemmät työajat ja parantuneen elintason, ei ole syytä olettaa tämän muuttuvan tulevaisuudessa, mikäli tahtoa ja näkemystä riittää.

Jotta taantuminen ulkomuseoksi voitaisiin välttää, tarvitaan Euroopan laajuista kasvustrategiaa, joka rakentaa vahvuuksillemme. Erityisen tärkeää tämä on Suomessa, jossa huoleton mandoliininsoittaja kohtaa kylmän todellisuuden välimereläistä virkaveljeään nopeammin ja konkreettisemmin.

Kuva: Torre della Maddalena Algherossa

Suvi-Anne, MEP, sd?

Suvi-Anne Siimeksen ero Vasemmistoliiton puheenjohtajan paikalta tuli yllättäen, vaikka se ei yllätys ollutkaan. Liian yhteistyöhaluisena ja integraatiomyönteisenä hänen olonsa kävi liian vaikeaksi eduskuntaryhmänsä änkyröiden paineessa. Spekulaatiot Siimeksen tulevista tekemisistä, samoin kuin hänen puolueensa tulevaisuudesta, alkoivat luonnollisesti heti. Siimes on ilmoittanut kansainvälisten tehtävien kiinnostavan häntä. Mielestäni hän voisi pohtia Euroopan parlamenttia.

Viime vuoden viimeisessä (4/05) Ulkopolitiikka-lehdessä Siimes esittelee visiotaan sosiaalisesta Euroopasta. Siimeksen visiossa EU:n tekee taloudellisen mallinsa osalta selkeän eron Yhdysvaltoihin. Euroopan mallin tulee perustua kilpailukyvyn lisäksi sosiaaliseen ja ekologiseen vastuullisuuteen. Siimes kannattaa EU:n budjetin kasvattamista ja sen kautta tapahtuvaa uudelleenjakoa. Samaten korostuu yhteistyön tärkeys; laitavasemmisto ei saa sulkeutua omaksi ryhmäkseen, vaan sen tulee etsiytyä yhteistyöhön sosialidemokraattien ja maltillisten oikeistolaisten kanssa. Tätä kautta voidaan luoda poliittista rintamaa, jolla olisi todellinen mahdollisuus vaikuttaa Euroopan sosiaalisen mallin rakentamiseen.

Siimeksen visio Euroopasta ja sen tulevaisuudesta on monelta osin erittäin kannatettava ja vastaa lähes täydellisesti eurooppalaisten sosialidemokraattien näkemyksiä. Ennenkin eurodemareita kehunut Siimes olisikin oivallinen lisä europarlamentin sosialidemokraattiseen ryhmään. Olisi hienoa nähdä hänet sekä SDP:n jäsenenä että seuraavalla eurovaalilistallamme. Integraatiomyönteisiä, yhteistyöhaluisia ja -hakuisia vasemmistolaisia tarvitaan, niin Suomessa kuin Euroopassakin. SDP voisi myös tarjota pystyvälle ja tehokkaalle Siimekselle todellisia vaikuttamisen mahdollisuuksia. Myös puolue tarvitsee lisää Siimeksen kaltaisia rohkeita ja näkyviä naisia.

Vasemmistoliitolle voi Siimeksen lähdön jälkeen povata todellisia vaikeuksia. Mikäli pahin änkyräsiipi kaappaa vallan esimerkiksi Markus Mustajärven johdolla, tulee Vasemmistoliitolla olemaan vakavia vaikeuksia suurissa kaupungeissa. Toisaalta taas tämänsuuntainen valinta voisi nostaa puolueen kannatusta maakunnissa, korostuneesti EU-kriittisten ja maailman muuttumiseen tympääntyneiden Keskustan kannattajien joukossa. Niin tai näin, kokonaisuutena Vasemmistoliitto tuskin hyötyy millään tavalla Siimeksen lähdöstä. Puolue näyttäytyy yhä korostuneemmin maan alle menevänä menneisyyden liikkeenä. Voittajia tulevat tässä uudelleenjaossa olemaan SDP ja Vihreä Liitto.

Mielessä pyörinyttä

Viikonloppu vierähti SDP:n Tulevaisuusakatemia -kurssilla Työväen Akatemiassa Kauniaisissa. Kaksi huonosti nukuttua yötä, useita hyviä ja mielenkiintoisia alustuksia sekä ryhmätöitä aiheena sosialidemokratian globaali missio. Hauskaa ja mielenkiintoista oli. Viikon ja viikonlopun aikana mielessä on pyörinyt monia asioita, joista ajattelin lyhyesti kirjoitella.

Pilakuvat: Pilakuvista on kirjoitettu paljon ja hartaasti. Sananvapausargumentin käyttö on mielestäni varsin kyseenalaista ottaen huomioon, ettei Euroopassakaan ole täydellistä sananvapautta. On maita, joissa vankila kutsuu sitä, joka kyseenalaistaa juutalaisvainot. Suomessa lehdet eivät julkaise herjauksia vaikkapa näkyvistä poliitikoista, kuten hyvä onkin. Muutenhan tunnetun henkilön elämä kävisi täysin sietämättömäksi. Myös kansanryhmää vastaan kiihottaminen on laissa kielletty. Kaikkea ei siis saa sanoa -ei täällä "vapaassa" Euroopassakaan.

Toisaalta taas on niin, että voidaan aidosti kysyä, eikö uskonnollisia hahmoja saa satiirin keinoin "riisua naamioistaan", kun kerran poliittisiakin saa -ja pitääkin? Sillä mitä muuta uskonto yhteiskunnan mittakaavassa on kuin politiikkaa? Satiiri on parhaimmillaan loukkaavuudessaankin emansipoivaa. Tällainen keskustelu on kuitenkin varsin akateemista, koska se ei ota huomioon sitä tosiasiaa, että kuvista loukkaantuneet muslimit elävät hyvin erilaisessa mediamaisemassa kuin me. Antton Rönnholm kuvasi tätä problematiikkaa taannoisessa merkinnässään varsin hyvin.

Tanskalaislehdistö puhui muslimeista nimenomaan keskenään, muslimeilta itseltään kysymättä ja heiltä kommentteja toivomatta. Kuvien kohdeyleisö ei ollut muslimiyhteisö, vaan tanskalaiset lukijat. Siksi voidaan perustellusti kysyä, mihin kuvilla oikeastaan pyrittiin? Mielenkiintoista on myös pohtia mielenosoituksia Lähi-idässä. Monet niistä olivat täysin masinoituja, hallitusten ja ääriainesten omaksi edukseen järjestämiä spektaakkeleita, parhaana esimerkkinä Tanskan suurlähetystön tuho Syyriassa, jossa mitään ei tapahdu ilman keskusjohdon siunausta. Yksittäistä "näytelmän konnaa" on siis vaikea löytää.

Kristilliset koulut: Opetusministeri Antti Kalliomäki vastusti loppuun asti kaikkien kristillisten koulujen jatkolupia, mutta joutui taipumaan kompromissiin, jossa kahdelle niistä myönnettiin jatkolupa valtioneuvostossa. Tästä "kiittäminen" on kepulaisia, joille uskonnon ja objektiivisen todellisuuden sotkeminen on 2000-luvun maailmassakin mitä ilmeisimmin tärkeä asia. Kalliomäki perusteli kielteistä kantaansa sillä, että hänen mielestään tunnustuksellista opetusta ei tulisi sotkea muihin aineisiin kuin korkeintaan uskontoon. Koulun tulee kasvattaa kriittisyyteen ja moniarvoisuuteen, ei yhden totuuden toistamiseen, totesi itsekin opettajaksi valmistunut Kalliomäki. On helppo olla hänen kanssaan täysin samaa mieltä.

On hyvin vaikea nähdä, mihin uskonnon opetus kouluissa perustuu. Uskonnoista tulee toki lapsille kertoa, mutta lähinnä esittelynomaisesti ja elämänkatsomustiedon osana, ei minkäänlaisena absoluuttisena totuutena ainakaan julkisen vallan tai peruskoulun toimesta. Lapsille ja nuorille tulee antaa välineitä ja kykyjä sellaiseen filosofiseen pohdintaan, jonka kautta he voivat pohtia teologian alaan kuuluvia kysymyksenasetteluita ja löytää oman hengellisen tiensä, mikäli ovat löytääkseen. Millä oikeudella tietyn, tässä tapauksessa kristillisen (tai islamilaisen), viitekehyksen hyväksyneet aikuiset pakottavat lapsensa samaan muottiin?

Vaxholmin tapaus ja EU:n ongelmat: Suomessa ja Euroopassa paljon keskusteluttanut Vaxholmin tapaus paljastaa merkittävän paradoksin EU:n toiminnassa. EU:n komissio pyrkii joustavoittamaan työmarkkinoita kasvun ja taloudellisen toimeliaisuuden lisäämisen nimissä. Tähtäimeen eivät kuitenkaan ole joutuneet luutuneet keskieurooppalaiset ammattikuntajärjestelmät ja palvelumarkkinat, joille ulkomaalaisten on käytännöllisesti katsoen mahdotonta tulla, vaan avoimet ja kaikissa mittauksissa kilpailukykyisimmiksi arvioidut pohjoismaiset järjestelmät.

Todellinen muutosvastarinta ja joustamattomuus eivät löydy pohjoismaista, tämä on todistettu moneen kertaan. Juuri pohjoismaat, pitkälle kehittyneiden ja joustavien sopimusjärjestelmiensä vuoksi ovat kyenneet parhaiten selviytymään rakennemuutoksesta ja sopeutumaan globalisaatioon, samalla kuin niiden hyvinvointipalvelut on kyetty säilyttämään ja talous pidettyä tasapainossa. Jäykät rakenteet, joissa valtion toimintaan eivät kansalaisjärjestöt, joihin ay-liikekin lukeutuu, pääse puuttumaan ja joilla on jatkuvia ongelmia taloudellisen kasvunsa kanssa, jäävät ravistelematta. Pohjoismainen malli voisi nimenomaisesti olla malli Keski-Euroopan yskiville talouksille. Kuka takoisi tämän a) EU:n komission ja b) keskieurooppalaisen ay-liikkeen päihin ja saisi käännettyä nykyisen asetelman toisin päin?

ps. Petterin haasteeseen vastaaminen on jäänyt roikkumaan, josta viikonlopulla akatemiassa huomauteltiin. Viisi omituisuutta olen jo keksinyt, joista kahta en varmasti julkaise. Huomiseen mennessä löytänen pari korvaavaa.

Eurooppalainen pajatso

Vietettyäni joulun enemmän tai vähemmän sähköpostin ulottumattomissa on jälleen mukava kirjoitella blogiin. Ohessa linkki allekirjoittaneen vieraskynään "Eurooppalainen pajatso" Eero Heinäluoman verkkosivuilla. Kirjoituksen aiheena EU:n rahoituskehykset sekä eurooppalaisen yhteistyön tila.