Eurooppalainen ulkomuseo

Italian Sardinia. Lämpimiä iltoja, kauniita, uneksivia pikkukaupunkeja, muinaisten sivilisaatioiden kulttuurisaavutusten raunioita ja hyvää ruokaa. Rauhallista elämänmenoa ajoittain puuroutuvasta liikenteestä huolimatta. Kaikkialla vanhoja lippalakkipäisiä miehiä istuskelemassa ryhmissä, nuoria ei juuri näy. Baareissa ja ravintoloissa, jotka hallitsevat kaupungin elinkeinoelämää ääntä pitää ukkojen lisäksi televisio ja Rai UNO, jonka ohjelmavirtaa näyttää vuorokaudenajasta riippumatta hallitsevan harmaapäinen sankarilaulaja, jonka taustalla lanteitaan keikuttavat kuubalaiset tanssitytöt ja jota kuulolaitteella varustettu yhtä harmaapäinen talk show-juontaja haastattelee.

Kauniista ilmoista ja ihastuttavista maisemista huolimatta mielen valtaa kysymys, tältäkö näyttää keskisen Euroopan, ja sitä kautta koko EU-alueen tulevaisuus? Suuret saavutukset on saavutettu, nykyisin keskitytään lähinnä turvaamaan vanhaa ja muistelemaan hyviä suuruuden aikoja. Innovaatiot vähissä leivän tullessa lähes ainoastaan elämyspalveluista, joita tarjotaan talouskasvun teosta uupuneille. Tämä voisi olla totta lähes koko mantereen mittakaavassa. Vanha manner vanhenee ja sen väestö vähenee dynaamisuuden tullessa lähes ainoastaan menestyksennälkäisten maahanmuuttajien taholta. Nämä suostuvat työskentelemään alhaisilla palkoilla ja kurjissa oloissa; luoden samalla kanta-asukkaille illuusion omasta hyvästä tilanteestaan.

Italia itsessään näyttää varoittavaa esimerkkiä. The Economist kertasi Italian vaalien alla maan talouden murheellisia lukemia, alle prosentin taloudellinen kasvu ja murheellisen surkea julkisen talouden tila yhdistettynä alhaiseen työllisyysasteeseen. Samaan aikaan italialaisiin perheisiin syntyy keskimäärin 1,2 lasta, vähiten Euroopassa. Ei vaadi matemaatikkoa toteamaan, ettei yhtälö ole kestävä. Vaikka matkailu pelastaakin paljon ja Italia kieltämättä on harvinaisen siunattu sekä ilmastonsa, luontonsa että kulttuurihistoriansa puolesta tällä saralla, olisi järjestelmässä oltava useampia kantavia jalkoja. Nykyisellään italialainen teollisuus on äärimmäisen herkkää erityisesti Aasiasta tulevalle kilpailulle. Tarvitaan uusia menestyksen aloja ja tehokasta perhepolitiikkaa, joka mahdollistaisi naisten lisääntyvän osallistumisen työmarkkinoille.

Sama tauti, vaikkei yhtä pahana, vaivaa monia eurooppalaisia kansantalouksia. Vaikka maanosasta löytyy paljon myös tulevaisuususkoa luovia esimerkkejä kuten pohjoismaat ja niissä erityisesti Ruotsi ja Tanska, Suomeakaan unohtamatta, ovat nämä kuitenkin koko Euroopan kehityksen kannalta vähempimerkityksisiä Keski-Euroopan suuriin talouksiin verrattuna. Näiden vauhtiin saaminen olisi eurooppalaisten järjestelmien rahoituksen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Nämä maat tarvitsevat rakenteellisia muutoksia sekä investointeja ennen kaikkea työvoimansa osaamistasoon, tutkimus- ja kehitystoimintaan, koulutukseen sekä sosiaaliseen liikkuvuuteen. Tätä kautta on mahdollista kehittää tietoon ja osaamiseen perustuvaa yhteiskuntaa ja taloutta, jossa Euroopalla on suhteellinen etunsa. Samaan aikaan olisi erityisesti EU-tasolla pyrittävä sellaisen poliittisen toimintatilan luomiseen, jolla globaalitalouteen voidaan tehokkaasti vaikuttaa ja jonka puitteissa kansallisia hyvinvointivaltioita voidaan rakentaa.

Monet katsovat uusiin EU-maihin dynamiikan toivossa. Näyttäväthän erityisesti Baltian maat huimia kasvulukuja. Näitä on pidetty eräänlaisina malleina vapaan kilpailun ja säätelemättömän markkinatalouden hyvistä puolista. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Nämä valtiot ovat maksaneet taloudellisesta menestyksestään kovan hinnan yhteiskuntiensa sosiaalisen hajoamisen ja laajamittaisen maastamuuton muodossa. Samalla ne ovat varsin heikosti valmistautuneita tietopohjaiseen talouteen. EU-8 (entiset Neuvostoliiton osavaltiot ja satelliitit) käyttää tutkimukseen ja kehitykseen vain keskimäärin vain 0,8% BKT:staan kun Länsi-Euroopan keskiarvo on 2%. On myös muistettava, että on helppo osoittaa kaksinumeroista kasvua tilanteessa, jossa lähtötaso on historiallisista vääryyksistä johtuen valitettavan matala. Näistä maista ei ole koko Euroopalle malliksi.

Voidaan tietysti kysyä, miksi pyrkiä ehdoin tahdoin nopeaan taloudelliseen kasvuun? Mitä vikaa on Sardinian mallissa, jossa aika kuluu mukavasti laiturilla istuskellen? "Enemmän aikaa, vähemmän roinaa", kuten eräs suomalainenkin puolue tavoitteensa linjasi. Miksi tavoitella jatkuvasti enemmän maallista hyvää, kun vähemmälläkin pärjäisi, samalla kun vapaa-aika lisääntyisi ja elämänlaatu paranisi? Ja miksi emme voisi eurooppalaisella tasolla pyrkiä "Maailman Floridaksi"? Visio tulevaisuudestahan voisi olla se, jossa nousevan Aasian sadat miljoonat kulutuskykyisiksi muuttuneet kansalaiset viettävät lomiaan idyllisessä Euroopassa.

Ajatusleikkinä tämä voi kuulostaa hetken verran jopa hauskalta, mutta harva kansalainen vaikkapa Suomessa olisi tosipaikan tullen valmis asumaan kylmemmissä huoneissa tai ottamaan velkakaksioonsa asumaan useampia sukupolvia. Italiankin nuorten keskuudessa kyse lähes aina välttämättömyyden pakosta, ei minkäänlaisesta vapaaehtoisesta valinnasta. Eikä kulutuksen kasvun tarvitse aina välttämättä tarkoittaa jotain negatiivista. Tehokkaammat tuotantomenetelmät ja palveluihin perustuva talous mahdollistavat korkeamman elintason pienemmällä ekologisella rasituksella, kaupallinen kysyntä puolestaan luo tämänkaltaiselle kehitykselle kannusteen. Jo nykyisinkin olemme kyenneet yhdistämään tuottavuuden kasvun myötä lyhyemmät työajat ja parantuneen elintason, ei ole syytä olettaa tämän muuttuvan tulevaisuudessa, mikäli tahtoa ja näkemystä riittää.

Jotta taantuminen ulkomuseoksi voitaisiin välttää, tarvitaan Euroopan laajuista kasvustrategiaa, joka rakentaa vahvuuksillemme. Erityisen tärkeää tämä on Suomessa, jossa huoleton mandoliininsoittaja kohtaa kylmän todellisuuden välimereläistä virkaveljeään nopeammin ja konkreettisemmin.

Kuva: Torre della Maddalena Algherossa