Vanhusten oikeuksista

Suomessa lapsiperheiden tukijarjestelma on kansallinen ylpeydenaihe ja syysta. Vaikka etuuksissa ja palveluissa parantamisen varaa luonnollisesti onkin, voidaan jarjestelmaa kokonaisuudessaan pitaa erittain tasokkaana ja lasten oikeudellista asemaa erittainkin hyvana. Suomalainen jarjestelma alkaa toimia jo ennen lapsen syntymaa vanhempainlomien merkeissa. Lapsilisien ym. etuuksien lisaksi lasten oikeudet on taattu subjektiivisin oikeuksin mm. kunnalliseen paivahoitoon. Tata on pidettava erittain merkittavana perhe- ja tasa-arvopoliittisena linjauksena, jonka menestymisen taustalla lienee osaltaan se, etta naisten tyohonosallistumisen lisaamisesta seka elinkeinoelama etta tyontekijat ovat voineet olla yhta lailla kiinnostuneita.

Kautta aikojen lasten hoidossa on ilmennyt poliittista ristivetoa. Vasemmisto on kannattanut julkista paivahoitoa, oikeisto puolestaan naisten kotonaoloon kannustavaa kotihoidon tukea tai kotiapulaisten palkkaamisen helpottamista. Nama nakemykset vaikuttavat edelleen monen keskustelun taustalla. Suomalaisen jarjestelman kehittamista onkin leimannut kompromissihakuisuus naiden kahden vaihtoehdon valilla, jossa painopisteeksi on noussut valinnanvapaus. Taman vuoksi meilla on panostettu seka paivahoitoon etta luotu kotihoidon tuen jarjestelmia. Jalkimmainen tuki on erityisen suomalainen innovaatio ja siina nakyy ennen muuta Keskustan vahva asema yhteiskunnassamme.

Lapsiperheiden ja lasten asema on siis varsin turvattu yhteiskunnassamme. Mielenkiintoista on kuitenkin se, etta vastaavanlaista kehitysta ei ole millaan muotoa samassa mitassa tapahtunut vanhusten huollossa. Verrattuna lapsiin ei ikaihmisilla ole turvanaan subjektiivisia oikeuksia palveluihin. Palveluiden saamisen perusteet ovat saadetyt ehdollisemmin ja epatasmallisemmin kuin lasten kohdalla. Hyvan vertailun naista eroista esittaa tutkija Matti Heikkila Valtioneuvoston kanslian julkaisussa 5/2005 "Julkinen hyvinvointivastuu sosiaali- ja terveydenhuollossa.

Vanhukset asettaa ongelmalliseen tilanteeseen heidan palveluidensa korostunut riippuvaisuus tulkinnoista seka kunnallisista maararahoista. Tama nakyy mm. keskustelussa vanhusten kotipalvelusta. Paljon kiitelty kotitalousvahennys on varmasti tuonut uusia tyopaikkoja ja toiminut monella tapaa tavoitellusti, mutta uskallan silti vaittaa taman palvelun kohdistuvan suurimman tarpeen sijasta maksukykyisimmille. Luonnollisesti tama tarkoittaa vapautuvia resursseja kunnalliselle puolelle, mutta on samaan aikaan tyyppiesimerkki universalismin rapautumisesta julkisten palveluiden kohdentuessa vain niille, jotka eivat muuta saa. Kunnallinen kotipalvelu on liian usein satunnaista, riippuvaista asuinalueesta ja karsii henkilostopulasta.

Suomalainen hyvinvointivaltio ei siis ole valmis. Se tarvitsee lisapanostuksia niin lapsiinsa kuin vanhuksiinsakin. Ikarakenteen muuttuessa on epatodennakoista, etta suomalaisella yhteiskunnalla olisi taloudellisia mahdollisuuksia saataa vanhusvaestonsa palveluoikeudet samaan juridiseen vahvuuteen kuin lapsilla. Parantuvien elakkeiden oloissa tama ei ole valttamatta taydessa mitassa tarpeellistakaan. Tulevaisuudessa tulee kuitenkin vahvistaa myos vanhusvaeston palveluoikeuksia. Peruslahtokohdan, universalismin ja tasa-arvon hengessa, tulee olla hoivan takaaminen julkisen sektorin toimesta, luonnollisesti kuitenkin niin, etta vanhusvaesto osallistuu kustannusten kattamiseen. Ihmisarvoinen vanhuus osana yhteiskuntaa kuuluu kaikille kansalaisille, eika tata voida jattaa vain markkinoiden hoidettavaksi.


p.s. Iloista paasiaista kaikille. Pakkaan laukkuni ja lahden paremman puoliskoni kanssa viikonlopuksi Algheroon Sardiniaan. Tiistaina palaillaan taas Suomeen ja asiaan...

Kuvassa Koukkuniemen vanhainkoti Tampereella