Mahdollisuuksien sosiaalipolitiikkaan

Eläkekiistan ja Sata-komitean jälkeen on sosiaalipoliittinen keskustelu hiljentynyt. Vaalien alla sosiaalipolitiikka kuitenkin puhuttaa. Keskusta nostanee esiin konservatiivisia perhearvoja, Kokoomus suosii yksityisiä, vihreät perustuloa. Entä SDP?

Sosialidemokraattien kannalta kysymys sosiaalipolitiikan suunnasta on tärkeä. Sosiaalipolitiikalla tavoitellaan ihmisarvoista elämää kaikille kansalaisille, työllisyyden ylläpitoa sekä ennen kaikkea tasa-arvoisia mahdollisuuksia. Mahdollisuuksien käsite yhdessä luottamuksen kanssa tuleekin ottaa agendamme kärkeen.

Sosiaalipolitiikkaan vaikuttavia tekijöitä ovat mm. globalisaatio, erojen lisääntyminen sekä palvelujärjestelmän eriytyminen. Ikääntyminen luo reunaehdon vaikka tulevat ikäihmiset ovat monessa suhteessa terveempiä ja toimintakykyisempiä kuin aiemmat polvet. Lisäksi on huomioitava ihmisten individualistisempi elämänkatsomus.

Sosiaalisen eheyden väheneminen vaikeuttaa kaikkia koskevien ratkaisujen läpivientiä. Erot kasvavat kahteen suuntaan. Tulonjaon yläpäässä irrotaan omaan todellisuuteen eläen pääomatuloilla. Toisessa päässä taas havaitaan periytyvää syrjäytyneisyyttä, köyhyyttä ja huonoa terveyttä. Suurelta osin tämä desiili käytännössä unohtuu vaikka puheissa eläisikin.

Väliin jää suuri keskiryhmä. Heistä riippuu hyvinvointivaltion kannatus, legitimiteetti ja olemassaolo. Tämä on riippuvaista luottamuksesta jota julkisten järjestelmien heikentyminen rapauttaa. Kysytään mistä me maksamme ja miksi. Tämä lisää kannatusta yksityisille ratkaisuille ja veronkevennyksille -miksi maksaa jostain, jonka päälle joutuu kuitenkin järjestämään lisäturvan? Kun nimenomaan palvelut luovat merkittävissä määrin mahdollisuuksia ja elämän eväitä kaikille, on tasa-arvon kannalta ongelmallista mikäli ne jakaantuvat "a- ja b-luokan kansalaisten" palveluihin. Terveydenhuollossa näin on jo käynyt. Silloin palvelut alkavat tuottaa ja uusintaa eriarvoisuutta sen poistamisen sijasta.

Emme voi pakottaa ihmisiä pysymään yhteisissä rakenteissa, vaihtoehtoja pitää olla. Mutta kenenkään ei tule joutua turvautumaan yksityiseen siksi, ettei luota julkisiin palveluihin. Ihmisten on voitava kokea, että yhteinen turva on laadukasta ja saatavilla. Laaturemontista ei selvitä ilman taloudellisia panostuksia. Korkea menotaso ei toki ole mittari, vaan vaikuttavuus, mutta myös lisäresurssointiin tulee olla mahdollisuus.

Myös käsiteremontti on tarpeen. Jotta työssäkäyvän enemmistön kannatusta järjestelmälle voidaan parantaa, tulee puhua myös myönteisistä elämänmuutoksista. Solidaarisuus heikompia kohtaan on keskeistä, mutta sen lisäksi sosiaalipolitiikalla tulee luoda myönteisten siirtymien mahdollisuuksia. Tasa-arvoisesti kaikille näitä voidaan taata yhteisessä järjestelmässä. Kun samoja palveluita käyttävät kaikki, säilyy kiinnostus laadun takaamiseen. Suhteessa eniten hyötyvät heikoimmat.

Kun sosiaalipolitiikka kehystetään yhteiseksi asiaksi, joka takaa mahdollisuuksia jokaiselle, on sillä mahdollista puhutella myös vapauksistaan tietoisia ja kiinnostuneita kansalaisia. Sosiaalipolitiikan tarkoitukseksi nousee tuolloin ennen muuta vapauden lisääminen.

Kolumni julkaistu sd-viikkolehdissä 9.10.2009

Eihän puhuta epäkohdista

Suomessa toimii valitettavan harvoja tutkimuslaitoksia, joiden tutkimustulokset nousisivat jatkuvasti julkisuuteen saaden aikaan yhteiskunnallista keskustelua aidosti tärkeistä aiheista. Yksi selkeä poikkeus säännöstä on kuitenkin ollut olemassa ja se oli Sosiaali- ja terveysalan tutkimuskeskus STAKES. Ilman STAKESin panosta erityisesti köyhyyteen ja eriarvoistumiseen liittyvä keskustelu Suomessa olisi huomattavasti vähäisempää ja tieteellisesti hatarammalla pohjalla.

Ei ole ollut salaisuus, ettei STAKESin aktiivinen yhteiskunnallinen rooli ole miellyttänyt kaikkia. Vaalituloksen jälkeen liikkui huhuja STAKESin joutumisesta tulilinjalle ja hallituksen vaihtuminen alkoikin näkyä. Vuoden 2009 alusta Kansanterveyslaitos ja STAKES yhdistettiin ja muodostettiin uusi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL. Tämä tarkoitti terveystieteellisen tutkimuksen merkittävää vahvistumista laitoksen profiilissa. Uusi johtaja, Pekka Puska tuli Kansanterveyslaitoksesta ja korvasi eläkkeelle jääneen Vappu Taipaleen. Puska on keskustalainen, Taipale sosialidemokraatti.

Profiilinmuutosta entistä vähemmän sosiaalisia rakenteita tarkastelevaksi laitokseksi seurasi syyskuussa ilmoitus yt-neuvotteluista. THL:n henkilöstövähennystavoite on ilmoituksen mukaan 95 henkilötyövuotta. Tämä siitä huolimatta, että vain vuosi sitten STM:n kertoessa laitosten yhdistämisestä luvattiin ettei ketään irtisanota. Lupaukset joutuvatkin nyt varsin erikoiseen valoon.

Miksi henkilöstövähennyksiin joudutaan? Yksi syy on taloudellinen. THL:n rahoitusta on leikattu, koska varoja joudutaan siirtämään entiselle Lääkelaitokselle, nyk. FIMEAlle, jonka alueellistaminen Kuopioon täytti kaikki traagisen farssin ainekset. Lääkelaitoksen nykyinen kiinteistö on vuokralla vuoteen 2019 asti. 37 työntekijää on irtisanoutunut. Oikeuskansleri antoi ministeri Hyssälälle (kesk) aiheesta moitteet. Kysymys kuuluu, missä määrin tämä on vastuullista valtion varojen käyttöä, henkilöstöpolitiikasta puhumattakaan?

Kun katsoo mitä hyvin toimineille tutkimuslaitoksille on tämän hallituksen aikana tapahtunut, voidaan hyvin kysyä oliko tavoitteena sittenkin kiusallisia tutkimustuloksia tuottaneen ja kriittisiä kysymyksiä esittäneen STAKESin alasajo? Alle vuoden kuluttua fuusiosta laitos on rahoitusvaikeuksissa, sen tutkimustoiminta on häiriintynyt ja maksullinen toiminta vähentynyt. Eräs hiljaisten äänestä huolta kantanut instituutio alkaa vaieta itse.

Eroja Euroopasta

Eurovaalikeskusteluissa kaivataan eroja ja sisältöjä. Onkin harmillista, ainakin joidenkin puolueiden kannalta, etteivät eurooppalaiset erot näy erityisen hyvin kansallisessa julkisuudessa. Eroja kuitenkin on, kuten Kokoomuksen ehdokas Ari Vatanenkin osoittaa pitämällä ilmastonmuutosta turhana puheena.

Euroopan parlamentissa eräs viime aikojen merkille pantavista päätöksistä koski direktiiviehdotusta liittyen raskaana olevien naisten ja vastasynnyttäneiden turvallisuuden ja terveyden parantamista. Kyseessä oli minimilainsäädäntö, jota täydennetään suosituksin. Komissio esitti äitiysvapaan pituudeksi 18 viikkoa, parlamentin raportoijana toiminut Edite Estrela (sd.) teki muutosesityksen jolla pituus olisi lisätty 20 viikkoon.

Tähän asti ei mitään ihmeellistä. Mutta. Kokoomuksen europarlamenttiryhmä teki kyseiseen esitykseen muutosehdotuksen, jolla äitiysvapaan kestoksi olisi lähtökohtaisesti määritelty 16 viikkoa. Suomessa taso on tällä hetkellä 17,5 viikkoa, useissa jäsenmaissa 18. Estrelan muutosehdotuksiin kuului myös pykälämuutos, jonka mukaan parlamentti olisi vaatinut jäsenmailta toimia 2 viikon automaattisen isyysvapaan tai jaetun äitiysvapaan toteuttamiseksi työntekijöille joiden elämänkumppani on saanut lapsen. Tällä tavoiteltiin työelämän ja vanhemmuuden tasa-arvon lisäämistä. Myöskään tätä eivät eurooppalaiset kokoomuslaiset olleet valmiita hyväksymään.

Sosialidemokraatit vaativat äänestystä lakipaketista, mutta parlamentin oikeisto onnistui saamaan kasaan riittävän määrän ääniä palauttaakseen esityksen valiokuntaan. Lopputulos: asia ei toistaiseksi edennyt. Rintamalinjat olivat kuitenkin selkeät. Vapaan pidennyksiä sekä työmarkkinoiden tasa-arvon lisäämiseen tähtääviä toimia kannattivat sosialidemokraatit ja vastustivat oikeistolaiset. Muut ryhmät ovat tässä keskustelussa statisteja.

Vastaavia esimerkkejä riittää, ja vaikkei Suomessa aiheesta liikoja puhuta, niillä on todellista merkitystä. Kuten Kokoomus itse kuntavaalikampanjassaan viimeksi totesi, teot ovat kauneinta puhetta. Pitää paikkansa. Siksi puoluevalintoja tehtäessä onkin syytä tarkastella tekoja, ei puheita.

Yhteistyössä vai miten se nyt oli?

Kun yksityisiä hyvinvointipalveluita halutaan laajentaa, perustellaan tätä usein valinnanvapauden lisäämisellä, julkisen sektorin kuormituksen vähentämisellä ja muulla mukavalla. Lisäksi aina muistetaan todeta, etteivät yksityiset palvelut oikeastaan kilpaile vaan mukavasti täydentävät yhteistä palvelutarjontaa. Yhteistyöstähän on kysymys.

Mainitun mantran yhteydessä unohtuu usein, että yksityinen palvelutuotanto on liiketoimintaa jolle tarpeellista on mainonta, markkinointi ja voitonteko. Ja mikäpä olisikaan parempaa mainosta kuin pyrkiä tosiasioista tai seurauksista välittämättä leimaamaan de facto kilpaileva julkinen palvelu huonoksi ja heikoksi. Edellä kuvatulla tavalla toimii mm. yksityinen neuvola (kyllä, yksityisiä neuvoloitakin on) Onnenpotku, joka perustaa markkinointinsa julkisen sektorin palveluiden mollaamiseen.

Paitsi, että neuvolapalveluiden kohdalla erityisen perusteeton julkisten palveluiden leimaaminen on mautonta ja halpahintaista markkinointia, se on myös hyvä esimerkki siitä, miten luottamusta yhteisiin palveluihin ja sitä kautta myös veronmaksuun kannattaa liikevoiton toivossa rapauttaa. Tämänkaltaisen touhun yhteiskunnallisesta mielekkyydestä voi sitten ollakin montaa mieltä. Erityisen irvokkaaksi tilanteen tekee se, että vau.fi -palvelun, jonka sivuilla yksityisen neuvolan autuutta julkiseen verrattuna hehkutetaan, esitettä jaetaan missäpä muualla kuin Helsingin kunnallisissa neuvoloissa.

Ellei yhteistyöstä tule mitään ja kyse on kilpailullisista markkinoista joilla tuli on vapaa, on julkisen sektorin syytä ottaa yksityisen markkinan keinot käyttöön. Esiin voidaan kaivaa ehdotus parin vuoden takaa. Veronmaksun hyvistä puolista voisi entistä enemmän kertoa ihmisille myös markkinoinnin keinoin. Kiitos kunnallinen neuvola, meidän kohdallamme olet tehnyt upeaa työtä.

Kela-korvauksista

Suomessa voi olla vaikea keskustella rakenteista. Pohdiskelu terveydenhuoltojärjestelmän eriarvoistumisesta ja mahdollisista vastalääkkeistä Kela-korvausjärjestelmän tarkoituksenmukaisuuden uudelleenarvioinnin pohjalta sai Kokoomuksen innokkaat juoksupojat raiteiltaan. Keskustelun on kuitenkin syytä jatkua, mutta mahdollisesti hieman laajemman ohjelman pohjalta.

THL:n julkaisemassa sosiaali- ja terveydenhuoltoalan aikakauslehti Tessossa on kansliapäällikkö Kari Välimäen varsin laadukasta pohdintaa terveydenhuollon tulevaisuudesta. Päinvastoin kuin toisten maksamasta ohituskaistastaan huolestuneet Turun Sanomien "journalistit", Välimäki kiinnittää huomiota kaksikanavaisen järjestelmän ongelmakohtiin. Välimäen mukaan mm. OECD:n usein kritisoima monikanavarahoitus aiheuttaa byrokratiaa ja on monessa suhteessa läpinäkymätön. OECD:n kritiikki on lähinnä osunut myös järjestelmän eriarvoistavaan vaikutukseen.

Yksinkertaisuudessaan kysehän on siitä, että yksityisen hoidon tuki de facto kulkeutuu parempiosaisten terveydenhuollon tukemiseen. Teoriassa sitä on toki mahdollista saada itse kunkin, mutta myös subventoituina yksityissektorin hinnat jäävät niin korkeiksi että käytännössä yksityisen hoidon käyttö vaatii hyvää tulotasoa. Toisin sanoen jokainen veroja maksava tukee omalta osaltaan yksityistä elinkeinoa, jota hyödyntävät suurin osin ne joilla olisi siihen varaa myös ilman tukia. Samaan aikaan julkinen, kaikille tarkoitettu palvelujärjestelmä kärsii resurssipulasta.

Ainahan voitaisiin ajatella, että subventiota lisättäisiin ja yksityinen hoito nousisi kaikin tavoin julkisen rinnalle, vaihtoehdoksi jokaiselle. Toisaalta ajatus on kaunis. Ongelma on kuitenkin siinä, että mikäli julkisen sektorin piikki aukeaa entistä laajemmalle subventoimiselle, kustannusten kasvulle ei näy rajaa. Terveydenhuollon ollessa valtion maksamaa liiketoimintaa erityisesti tuottajalta, mutta myös yksittäiseltä asiakkaalta katoaa täysin intressi hillitä kustannusten kasvua. Päinvastoin, mitä enemmän kustannuksia, sen parempi ja muhkeammat voitot harvalukuisten omistajien taskuihin. Olisikin mielenkiintoista tietää kuinka paljon porvaripuolueet saavat yksityisiltä terveyspalveluiden tuottajilta vaalirahaa, heidän politiikkansa kun tietää yksityisen terveydenhuollon omistajille lihavia vuosia.

On varmasti olemassa tietty osa ihmisiä jotka siirtyisivät julkisten palveluiden käyttäjiksi korvausten loppuessa. Samalla ehkä osa yksityisen sektorin lääkäreistä suuntautuisi takaisin julkiselle sektorille potilaiden vähentyessä. Merkittävä osa yksityisen sektorin asiakkaista kuitenkin käyttäisi todennäköisesti edelleen yksityisiä palveluita koska heillä olisi siihen varaa. Mikäänhän ei myöskään estä ottamasta omilla rahoillaan yksityisiä vakuutuksia.

Kela-korvausten poistaminen ei yksin tietenkään riitä terveydenhuolto-ohjelmaksi, vaan sen tulisi olla osa pakettia jossa pyritään säännönmukaisesti parantamaan nimenomaan yhteistä järjestelmää. Tähän liittyy myös lääkäreiden suoritteiden parempi seuranta sekä tuntuva lisäpanostus nimenomaan julkiseen terveydenhuoltoon. Myöskään priorisointikeskustelua ei voida välttää.

Lopulta kyse on luottamuksesta. Hyvinvointivaltiossa yhteiset verorahoitteiset palvelut tulee järjestää siten, että kaikki voivat luottaa saavansa hyvää palvelua silloin kun sille on tarve. On väärin, mikäli korkeiden verojen jälkeenkin ihmiset joutuvat edelleen turvautumaan yksityisiin vakuutuksiin. Verorahoilleen tulee saada vastinetta, eikä niitä ole tuhlattavaksi asti. Tuhlausta on rahoittaa ohituskaistoja heille jotka eivät kyseisiä tukia tarvitse tai kylvää yhteiseen terveydenhuoltoon tarkoitettuja varoja sijoittajien voittoihin usein suomalaisen verotuksen tavoittamattomiin.

Eläkekiista ja vaihtoehdot

Eläkekiistaan saatiin loppujen lopuksi toivottu sopu ilman työtaistelutoimia. Tämä oli jo toinen kerta tämän hallituksen aikana, kun yhteiskunta on lähellä erittäin kalliiksi sekä taloudellisesti että inhimillisesti käyviä lakkoja. Kuten taannoisen Tehy-kiistan aikana, myös nyt ongelmien aiheuttajat istuivat valtioneuvoston linnassa.

Monien arvioiden mukaan kiistan poliittinen lopputulos oli opposition selkävoitto hallituksesta ja joka näkyy nyt myös mielipidetiedusteluissa. Sitäkin, mutta paljon enemmän kyse oli ihmisten melkoisen spontaanista reaktiosta epäoikeudenmukaiseksi ja epätarkoituksenmukaiseksi koettua päätöstä vastaan. Vaikka vihreiden kannatus onkin hieman noussut, ei tätä lausuntoa silti voi kuin ihmetellä. Enemmän aikaa, vähemmän roinaa, vai miten se nyt oli. Aiheesta kirjoittaa hyvin myös Olli Koski.

Eläkesota puoluepolitiikan puolella tuskin kuitenkaan loppuu nyt tehtyyn sopuun. Julkisuudessa tullaan esittämään jälkiviisastelua aiheesta, jossa oppositiota ja erityisesti demareita tullaan solvaamaan "suurten ikäluokkien edun" ajamisesta sekä omien vaihtoehtoisten esitysten puutteesta. Jos ja kun tämä alkaa, on syytä huomioida pari seikkaa.

Ensinnäkin. Eläkeiän korotus ei olisi koskenut suuria ikäluokkia. Kyseessä oli yritys paitsi murtaa suomalainen sopimiseen perustuva työmarkkinamalli, myös pidentää nimenomaan nuorempien työntekijöiden työssä viettämää aikaa ei laadulla, ei joustoilla, vaan pakolla. Joustava eläkeikä on yksi keskeisimpiä suomalaisen työelämän innovaatioita jolla on pyritty lisäämään yksilön valinnanvapautta. Nyt sitä olivat pseudovapauspuolueet Kokoomus ja vihreät ruhjomassa porukalla alas.

Toiseksi, vaihtoehdoista. Kun aletaan keskustella siitä "miten SDP nyt sitten aikoo nostaa eläkeikää jos tämä ei kerran kelpaa", on huomattava että ongelmaksi määritellään, tarkoituksella, täysin väärä asia. Eläkeiän alhaisuus, ja tämä sietää toistaa melkoisen monta kertaa, ei ole Suomessa ongelma. Eläkkeellejäämisiän alhaisuus sen sijaan on. Ja kun katsoo työttömyyden kasvulukuja, voisi toivoa että huomiota kiinnitettäisiin myös siihen, että ihmisillä olisi töitä joissa jaksaa ja joista jäädä eläkkeelle.

Ja mitä niihin vaihtoehtoihin tulee, niin huhut sosialidemokraattisten vaihtoehtojen kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. SDP on julkaissut jokaisena oppositiossaolovuotenaan vaihtoehtoisen budjettilinjauksen. Tämän lisäksi SDP on esittänyt oman elvytyspakettinsa. Käsittääkseni punamultahallituksen aikainen pääoppositiopuolue Kokoomus kykeni vaihtoehtobudjettiin neljän vuoden aikana yhden ainoan kerran, vaalien alla (jos olen väärässä, korjatkaa).

Työelämän laadullisen kehittämisen ja osaamisen parantamisen osalta demareilla on hyvä rekordi. Hyvä esimerkki vaikkapa aikuiskoulutuksesta, jonka nimiin kaikki vannovat, oli taannoinen Noste-ohjelma jolle taantumaoloissa voisi olla taas paljonkin käyttöä. Tulevaisuuteen suuntautuvia avauksia löytyy melkoinen kokoelma viimevuotisesta suomalaisen työn tulevaisuus -ohjelmasta, mm. työaikapankkeja, työttömien aktivointitakuuta, työllisyystakuuta sekä yritysten vakausmaksua jolla voitaisiin mahdollisesti vähentää työttömyyttä. Puolueen oman vaihtoehdon viestimisessä ja kiteyttämisessä on melkoisesti parantamisen varaa, mutta väite siitä ettei esityksiä ole on joko tarkoituksellinen tai perehtymättömyydestä johtuva vale.

Vielä eläkepäätöksestä

Uutispäivä Demarin viimeisin pääkirjoitus kannattaa lukea huolella. Eläkekysymyksessä on kyse paljon muustakin kuin työurien pidentämisestä. Paitsi työeläkevaroista, kyse on myös valtapolitiikasta ja yhteiskunnallisesta suunnasta. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli, sen rakennus, vakaus ja kehittäminen on nojannut merkittävästi palkansaajajärjestöjen osallisuuteen ja merkitykseen. 

Eläkekiista on erittäin merkittävä paitsi sisällöllisesti, myös periaatteellisesti. Vanhanen pyrkii suoralla konfrontaatiolla, kriisiä savusuojanaan käyttäen murtamaan ammattijärjestöjen yhteiskunnallisen vallan. Mikäli tavoitteena on valtatasapainon muutos elinkeinoelämää suosivammaksi ja pohjoismaisen mallin rapautus konservatiivisemman mallin hyväksi, on ay-liike raivattava sivuun. Thatcher onnistui tässä aikoinaan Britanniassa, samaa yritetään porvarien toimesta Ruotsissa ja nyt Vanhasen toimesta myös Suomessa.

Mielenkiintoista syntyneessä kiistassa on se, mitä Kokoomus tekee. Kokoomus on perinteisesti ollut myös työeläkepuolue ja sillä on erittäin vahva asema erityisesti akavalaisessa ay-kentässä. Eläkeiän pidentäminen ja ammattiliittojen sysääminen sivuun yhteiskunnallisesta päätöksenteosta ei miellytä aktiivisia toimihenkilöitäkään. Katainen on ajankohtaisessa keskustelussa sitoutunut vahvasti Vanhasen linjaan, mutta voisi kuvitella taustalla olevan muunkinlaista ajattelua. 

Suunnanmuutos olisi todella tarpeen. Eläkepäätös on sisällöllisesti typerä ja sääliksi käyvät ne muutamat nuorehkot ihmiset jotka puolueidensa sätkynukkeina toistelevat opeteltua mantraa siitä miten nyt valitaan pienin kolmesta pahasta ja miten tällä pelastetaan nuoren sukupolven eläkkeet. Älyllistä rehellisyyttä voisi odottaa, mutta ehkä se on turhaa. Joskus kuitenkin kannattaisi luovuttaa faktojen edessä (nimimerkillä kokemusta on). Käytännössä kaikki TEL-asiantuntijat ovat tyrmänneet noston tehokkaana keinona vaikuttaa niihin ongelmiin joita päätöksellä kerrotaan ratkaistavan. Todistusaineistoa tämän väitteen tueksi kannattaa etsiä vaikkapa täältä, täältä tai täältä. 

Kuten todettua, ongelma on työssä jaksaminen ja työelämän laatu joka näkyy alhaisessa eläkkeellejäämisiässä, ei lakisääteinen eläkeikä. Kaikki, niin ammattijärjestöt kuin oppositiopuolueetkin haluavat, että ihmiset pysyisivät töissä pidempään. Eläkeikä voisi olla ongelma, jos Suomessa eläkkeelle karkaisivat terveet 63-vuotiaat. Mutta kun näin ei ole. Keskimääräinen eläkeikä on hieman alle 60. 

Joustavaksi laadittu eläkkeellesiirtymisjärjestelmä antaa ihmisten itse miettiä jaksamistaan ja terveyttään. Ei liene mitään syytä estää ihmisiä jatkamasta työuraansa jos he itse siihen ovat valmiita ja töitä riittää. Siksi jatkaa saa 68-vuotiaaksi, ehkä jossain vaiheessa kauemminkin, miksei. Mutta tässä voisi olla järkevää luottaa ihmisten omaan haluun ja valintaan, ei mekaaniseen pakkoon. Ja jo inhimillisyyden nimissä voisi katsoa, että sivistysvaltiossa haluttaisiin jättää ikääntyville työntekijöille myös terveitä eläkevuosia vaikkapa lastenlasten hoitoon ja muuhun elämään. 

Sukupolvikysymys on myös keskeinen. Nimimerkki "Vihainen VTM" tiivistää hyvin SDP:n pelastaelakkeesi.fi -sivustolla: "Ikääntymisen kustannukset ovat jo nyt valtavat, eläkevelka (työikäisten ja eläkeläisten maksamattomat eläkkeet suhteutettuna odotettavissa oleviin elinvuosiin) on jo nyt satojen miljardien suuruinen. Sinänsä kaunista, että hallitus päättää laskea tätä velkaa, mutta on kamalaa, että tämä velka maksatetaan epätasaisesti eri ikäluokkien kesken. Hyvinvointivaltio on jo nyt epätasa-arvoinen erikokoisten ikäluokkien suhteen, esitetty uudistus vain jyrkentää tätä eroa. Eläkeiän nosto voitaisiin myös korvata korottamalla veroja, jolloin korotus kohdennettaisiin kaikkiin muihin paitsi suuriin ikäluokkiin. Pidettäisiinkö tätä mahdollisena?" Edellä mainittua voi täydentää niillä asiantuntijanäkemyksillä, joiden mukaan päätös aiheuttaa valtaisan paon eläkkeelle, siis täysin päinvastaisen reaktion mihin sillä pyritään.

Mikäli Vanhanen saa pitää päänsä, kansantaloudelle aiheutuu vahinkoa, nuoremmat ikäluokat joutuvat maksumiehiksi, terveitä eläkevuosia jää erityisesti raskaita töitä tekeville entistä vähemmän ja kansalaisten vapautta valita kavennetaan merkittävästi ilman että sillä vaikuttaisi olevan mitään merkitystä itse ongelman ratkaisemisen kannalta. Samalla romukoppaan lentää pohjoismainen sopimisen malli, jonka yhteiskunnallisia saavutuksia ihaillaan laajalti Euroopassa ja jonka pohjalle monet maat nyt virittävät yhteiskuntapolitiikkaansa. Vihreitä nämä kysymykset eivät yksittäisiä valonpilkahduksia lukuunottamatta näytä juurikaan kiinnostavan (vihreiden sivuilta ei löydy aiheesta mitään!), joten toivo on Kokoomuksessa. Olisiko mahdollista, että Kokoomus vetäisi Vanhaselta tukensa? On olemassa aikoja jolloin uppoavaa laivaa ei enää kannata yrittää tilkitä.

Eläkepommi ja muita aihioita

Hallitus pudotti eilen pommin palkansaajajärjestöjen niskaan ilmoittamalla yksikantaan eläkeiän nostosta. Kyseessä on valtaisa ratkaisu, joka jatkaa jo havaittua pyrkimystä marginalisoida suomalainen ammattiyhdistysliike. Ensin hyviä tuloksia tuottanut tupo-järjestelmä romutettiin, sitten Katainen sekoili Tehy-kiistassa, tämän jälkeen tietoyhteiskunnan perussääntöjä luodaan Lex Nokian myötä työntekijän asemaa selkeästi heikentäen ja nyt eläkekysymyksessä palkansaajien edustajat sivuutetaan täysin.

Vuoden 2005 TEL-uudistusta valmisteltiin pitkään ja huolella sitouttaen valtaisasti sidosryhmiä, koska eläkejärjestelmän vakaus ja kansalaisten sitä kohtaan tuntema luottamus on tärkeää. Luottamuksen voi menettää vain kerran. Millainen viesti tuleville eläkkeensaajille lähtee, mikäli kahden päivän pohdinnalla työeläkejärjestelmää voidaan muuttaa tuosta noin vain lähes millaiseksi tahansa? Mikä takaa että työeläkevarat ovat turvassa jos aikarajojakin voidaan paiskoa miten huvittaa? Miten tuollaisessa tilanteessa voisi luottaa eläkkeensä riittävyyteen? Hallituksen linjaus ja ennen kaikkea toimintatapa saattaakin tietää hyviä aikoja yksityisten eläkevakuutusten tarjoajille.

On havaittava, että suurella työllä viimeksi tehty uudistus on myös tuottanut tulosta. Eläkkeelle siirtyminen on pikku hiljaa siirtynyt myöhemmäksi, viimevuotisesta poikkeuksesta huolimatta on trendi selkeä. Tämä ilman pakkoa, yksilöiden omaa valinnanvapautta kunnioittaen. Nyt tätä vapautta halutaan rajoittaa - vaikka yhteisesti on todettu että ongelma on ennen muuta työelämän laatukysymysten puolella. Typeriä veropäätöksiä ei olla valmiita perumaan, vaan valtion varojen haaskaaminen maksatetaan tavallisilla työntekijöillä. Veropäätöksistä erityisen huomion ansaitsee metsäveron huojennus jota perusteltiin aikoinaan Venäjän puutulleilla. No, puutulleja ei tullutkaan, ainakaan oletetulla aikataululla, mutta peruttiinko muutamiin kepulaistaskuihin vyöryvä huojennus? Eipä taidettu perua.

Oikeiston tavoitteenasetteluna kaikki edellämainittu on ymmärrettävää. Hyödylliset idiootit heiluttavatkin tukipuolueen paikalta. Ay-vihassaan sokeat vihreät taputtavat mistään mitään ymmärtämättöminä vieressä kun hyvinvointiyhteiskunnan peruspilareita heilutellaan. Vihreää ajattelua asiassa on äärimmäisen vaikea käsittää. Vaikuttaa siltä, että heidän mielestään järjestöjä pitää kuulla ja niiden mielipiteitä arvostaa, paitsi siinä tapauksessa että kyseisissä järjestöissä on paljon jäseniä ja päättävät elimet valitaan vaaleilla eikä huutoäänestyksellä.

Toki politiikkariihen kannanotto sisältää myös toivottuja uudistuksia erityisesti kuntatalouden osalta. Kiinteistöveroavaus on hyvä, kuten myös varsin yleiselle tasolle jäävä lupaus talousrikollisuuden tehokkaammasta torjumisesta. Ajankohtainen asenneilmasto näkyy puolestaan turvapaikkapolitiikan kiristämisenä. Myös tässä kysymyksessä vihreillä pyyhitään pöytää. Kyseiselle linjaukselle on kuitenkin olemassa perusteet jotka liittyvät myös taloustilanteeseen mutta myös sen varmistamiseen ettei järjestelmä kuormitu liiaksi. Huonosta kotoutumisesta kärsivät kaikki. Ilmaus "resurssien keskittämisestä yksittäisiin soveltuviin lähtömaihin" työperäisen maahanmuuton osalta on hieman kryptinen, mutta ilmeisesti tarkoittaa värväyksen keskittämistä maihin joiden kansalaisten sopeutuminen suomalaisiin olosuhteisiin on todennäköisintä. Kun kyseessä on nimenomaan työvoiman rekrytointi, on tämä linjaus sekin varsin perusteltu.

• Aiheesta arvioita myös: Jussi Ahokas
  

Miksi päivähoidon pitäisi olla maksutonta

Nina Mikkonen teki taannoisessa ajankohtaisohjelmassa parasta pr:ää päivähoidolle miesmuistiin. Päivähoito onkin, kuten monesti todettua, eräs keskeisimmistä hyvinvointivaltion palveluista sen merkittävien tasa-arvovaikutusten vuoksi. Juuri päivähoito on mahdollistanut naisten laajamittaisen työhön osallistumisen ja siten merkittävästi lisännyt naisten mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen osallisuuteen.

SDP asetti viime kesäkuussa tavoitteekseen maksuttoman päivähoidon. Tätä nykyä tulosidonnaiset päivähoitomaksut nousevat merkittäviksi kulueriksi jo varsin matalatuloisissa perheissä. Maksuttomuus, kuten yhteiskunnallista keskustelua seuranneet hyvin muistavat, törmäsi nopeasti populistiseen vastustukseen. Maksuttomuutta väitettiin milloin lasten sosialisoinniksi, milloin taloudellisesti vastuuttomaksi avaukseksi. Mutta näinkö tosiaan on?

Ensinnäkin päivähoitomaksut ovat merkittävä kannustinloukkujen aiheuttaja. Maksujen poistamisen tyrmänneen Kokoomuksen puheenjohtajan johtama ministeriö nimeää vuodelta 2007 peräisin olevassa muistiossaan tulosidonnaiset maksut merkittäväksi loukkujen aiheuttajaksi. Maksut siis estävät ihmisiä työllistymästä optimaalisella tavalla.

Kovimpaan maksuluokkaan pääsee jo hyvinkin keskimääräisillä tuloilla, eivätkä maksut ole pieniä. Kuten lapsiperheelliset tietävät, vaikka tulot olisivatkin kohtuulliset, nuoren perheen menot ovat valtaisia. Hankintoja on tehtävä, usein muutettava suurempaan asuntoon jne. Maksujen poisto olisikin tuntuva kädenojennus suoraan kohdennettuna lapsiperheille, vielä sellaisille jotka haluavat myös pysyä mukana työelämässä.

Päivähoito myös kannattaa. Unicef painotti omassa raportissaan päivähoidon tasa-arvovaikutuksia lasten välillä. Myös äitien kohdalla tasa-arvokysymys on erityisen tärkeä, tilanne kun edelleen on useimmiten se, että kotiin lasten kanssa jää nimenomaan äiti. Mikäli työelämästä ollaan sivussa vuosikausia, jää työura lyhyeksi ja urakehitys muiden, usein miesten, jalkoihin. Tämä säteilee myös sosiaaliturvan tasoon aina eläkkeelle asti. Ergo: potentiaalista köyhyyttä ja korostunutta taloudellista riippuvaisuutta puolisosta.

Maksuttomuusideaa vastaan hyökättiin myös kustannuksilla. Kuinka perusteltua tämä kritiikki oli? Päivähoitomaksut tuottavat tällä hetkellä yhteiseen kassaan n. 250 miljoonaa euroa. Hallituksen päätös leikata ruuan arvonlisäveroa maksaa kaksi kertaa tämän määrän, 500 miljoonaa. Edellisen voidaan taata menevän voittopuolisesti kulutukseen, jälkimmäisen tehokkuudesta ei ole mitään tietoa. Todennäköisimmin tuo raha on jo katteissa. Maksujen osuus päivähoidon kokonaiskustannusten kattamisesta on sekin vain murto-osa, joten mitään merkittävää periaatteellista siirtymää ei siinäkään tilanteessa tapahtuisi. Lisäksi on muistettava, että perusopetus on jo maksutonta. Miksei siis varhaiskasvatus olisi?

Argumentit lasten "pakottamisesta" päivähoitoon ovat, jos mahdollista, vielä lapsellisempia. Maksuttomuushan ei tarkoita sitä, että lapset haettaisiin väkisin kotiovelta - päivähoidon pakollisuus ja maksuttomuus ovat kaksi aivan eri asiaa. Vanhemmilla säilyy täysi oikeus hoitaa lastaan myös kotona jos niin haluavat. On myös havaittava, että maksuttomuus koskee vain niitä perheitä jotka ovat jo tehneet päätöksen lapsensa laittamisesta hoitoon. He ovat siis jo tehneet valinnan eikä heidän kohdallaan voi puhua ohjaamisesta. Mitä tulee uusiin ihmisiin, niin mikäli oletetaan että päivähoidon kysyntä kasvaa maksuttomuuden myötä, myönnetään myös, että nykyinen tilanne sisältää kannustinloukun ja aikaansaa laskelmointia. Kannattaako laittaa lapsi hoitoon? Tällainen tilanne ei liene tavoiteltava, mikäli halutaan valinnanvapaudesta puhua.

Lopulta kyse on myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideasta, universalismista. Tulosidonnaiset palvelumaksut ovat ongelmallisia, mikäli verotus on progressiivista. Tietyissä hyvinvointipalveluissa on syytä säilyttää jonkinlainen käyttömaksu, koska niitä voidaan liikakäyttää. Hyvä esimerkki tällaisesta palvelusta on esimerkiksi terveydenhuolto. Päivähoidon osalta tällainen tilanne on epätodennäköinen. Ideaalitilanteena tulisi olla malli, jossa maksut ovat kauttaaltaan matalia tai niitä ei ole ja palvelut rahoitetaan veroilla, joiden taso määritetään siten, että yhteiskunnalle määritellyt tehtävät tulevat tehokkaasti ja laadukkaasti hoidetuiksi.

Summa summarum, maksuton päivähoito kohdennettuna tulonsiirtona työssäkäyville lapsiperheille on täysin toteuttamiskelpoinen ajatus, jota vastaan hyökkääminen kustannusten tai perhe-elämän horjuttamisen perusteella on varsin hataralla pohjalla. Se myös nojaa tärkeään periaatteelliseen keskusteluun ja ajatteluun universalistisesta hyvinvointivaltiosta.

Perusteltua päivähoitoa

Päivähoitokeskustelu on päässyt välissä laantumaan, mutta todennäköisesti vain kerää voimia. Tuoretta aineistoa tuottaa Unicef, joka on tuoreessa tutkimuksessaan vertaillut päivähoitoa ja varhaiskasvatusta kehittyneissä maissa. Hoivan yhteiskunnallistuminen on selkeä kehityssuunta, ja tämä on myös korkealla EU:n tavoitteissa. Raportin mukaan olemassa selkeää näyttöä siitä, että varhaiskasvatukseen osallistuneet lapset menestyvät opinnoissaan paremmin kuin vain kotona hoidetut ikätoverinsa. Vaikutus on erityisen selvä, kun puhutaan heikoimmin menestyvistä sosioekonomisista ryhmistä.

Raportti ei ole mitään päivähoidon ja varhaiskasvatuksen ylistystä. Aikaisesta hoitoon menemisestä voi olla myös haittaa, elleivät laatuseikat ole kunnossa. Hyvin pienten lasten (alle vuoden ikäisten) pitkäaikainen hoito kodin ulkopuolella voi olla haitaksi tunne-elämän kehitykselle ja suositeltua politiikkaa on mahdollistaa ainakin vuoden ikään asti jommankumman tai molempien vanhempien läsnäolo lapsen seurassa. Tämä on ennen muuta perhevapaakysymys.

Päivähoidon ja varhaiskasvatuksen merkitys on lasten osalta ennen muuta tasa-arvossa. Lasten ja nuorten kohtaamat ongelmat ovat usein lähtöisin kotoa. Heikko sosioekonominen asema jättää usein jälkensä myös lapsiin. Näin on jopa fyysisen turvallisuuden kannalta. Päivähoito tarjoaa harrastusmahdollisuuksia, sosiaalisia verkostoja ja turvallisia aikuiskontakteja myös niille lapsille, jotka eivät välttämättä niitä vastaavalla tavalla muutoin saisi. Tällä on valtaisia yhteiskunnallisia vaikutuksia pitkällä aikavälillä. Kyseistä taustaa vasten Suomen hallituksen taannoinen aikomus nollamaksuluokan lakkautuksella siivota mm. työttömien lapset kokopäiväisestä päivähoidosta tuntuu entistäkin iljettävämmältä.

Varhaiselle puuttumiselle lasten ja nuorten ongelmiin on laskettu myös tuotto. Joidenkin arvioiden mukaan yksi investoitu yksikkö saattaa tuottaa yhteiskunnalle jopa kahdeksankertaisen tuoton paitsi parempana menestymisenä tulevaisuudessa, myös kustannusten vähentymisenä muutoin. Raportissa siteerataan James Heckmanin vuodelta 2006 peräisin olevaa, Science-lehdessä ilmestynyttä artikkelia, jonka johtöpäätös on seuraava:

"Investing in disadvantaged young children is a rare public policy initiative that promotes fairness and social justice and at the same time promotes productivity in the economy and in society at large. Early interventions targeted toward disadvantaged children have much higher returns than later interventions such as reduced pupil-teacher ratios, public job training, convict rehabilitation programs, tuition subsidies, or expenditure on police. At current levels of resources, society overinvests in remedial skill investments at later ages and underinvests in the early years."

Orastavaa luokkayhteiskuntaa voidaan tehokkaimmin torjua mahdollisimman alkuvaiheessa. Tämänkaltaiselle projektille voisi olla mahdollista löytää myös poliittista tukea, juuri kukaan ei katso etteivätkö lapset ansaitsisi, taustoistaan riippumatta, hyvää hoivaa ja tukea kasvulleen. Poliittisesti kuumaksi perunaksi nouseekin se, millä tavalla näitä lasten tasa-arvoisia mahdollisuuksia halutaan parhaiten edistää, rahamuotoisten etuuksien parantamisella vaiko päivähoidon ja varhaiskasvatuksen suosimisella? Vapaus valita on toki perheen, mutta mihin yhteiskunnan kannattaisi panostaa? Empiria näyttäisi viittaavan erityisesti ensimmäisen elinvuotensa ohittaneiden lasten kohdalta vahvasti päivähoidon suuntaan nimenomaan universaalina palveluna.

Erotus levenee

Tuloerojen kasvuun on julkisessa keskustelussa havahduttu vain ajoittain. Ehkä keskustelu saa uutta virtaa nyt, kun jopa OECD varoittelee Suomea aiheesta. Kehittyneistä teollisuusmaista erot kasvavat nopeimmin juuri Suomessa.

Tuloerojen kasvun merkittävin seuraus ja ongelma on ennen muuta kokemusmaailmojen eriytymisessä ja sitä kautta vertaisuuden rapautumisessa. Liian pitkälle ja pitkään edetessään tämä kehitys vaarantaa koko hyvinvointiyhteiskunnan legitimiteetin. On kyseenalaista kuinka kauan voidaan puhua yhdestä ja yhteisestä yhteiskunnasta, kun jo arkipäivän elämismaailmat eriytyvät kauas toisistaan niin alueellisesti kuin kulutusmahdollisuuksien puolesta. Kulutusvalinnoilla myös luodaan identiteettiä. Siis mikäli ostovoimaa on. Osa lapsista ja nuorista kasvaa jo nyt periytyvään osattomuuteen.

Tuloerojen kasvattamista perustellaan usein kannustavuudella ja taloudellisella tehokkuudella. Kannustavuusargumentti on erityisesti tulohaitarin yläpäässä kuitenkin empiirisesti todentamatta. Vai onko joku aidosti havainnut yhteiskunnallisesti merkittävissä määrin ilmiötä, jossa hyvissä työmarkkina-asemissa toimivat ihmiset olisivat lakanneet tavoittelemasta parempaa asemaa työmarkkinoilla verotuksen vuoksi? Oleellinen ongelma on erilaisten tulomuotojen toisistaan poikkeava verottaminen, joka kannustaa muuntamaan omia ansiotuloja kevyesti verotetuiksi pääomatuloiksi. Tähän voidaan kuitenkin hakea ratkaisua yhtenäistämällä verokohtelua.

Myös tehokkuusargumentti kansantalouden tasolla on huteralla pohjalla. Mitä suuremmat tulot, sitä pienempi on välttämättömien kulutusmenojen suhteellinen osuus käteen jäävistä lisätuloista. Lisäeurot kanavoituvat enimmäkseen säästämiseen, sijoituksiin tai tuontitavaroihin. Toisin sanoen jokainen suurituloiselle lisänä tuleva euro kasvattaa kulutuskysyntää vähemmän kuin saman euron kilahtaminen pienituloisen kassaan. Kun nyt taas olisi tarvetta elvyttävälle politiikalle ja työllisyyden ylläpidolle, voidaan perustellusti kysyä onko yläpään veronkevennyksille tällaisena aikana juurikaan perusteita?

Investoinnit tuotantoon, joita suurituloiset luonnollisesti tekevät, voivat nekin lisätä kysyntää ja luoda työpaikkoja, mutta toisaalta myös kokonaiskysynnän kehitysnäkymät vaikuttavat investointipäätöksiin. Kun edellä kuvatulla tavalla voidaan olettaa, että pieni- ja keskituloisen lisäeuro kulkeutuu todennäköisemmin kulutukseen kuin suurituloisen, voidaan samalla katsoa sen lisäävän enemmän liiketoiminnan kannattavuutta. Tuloerojen kasvu puolestaan vähentää investointitarpeita -ja siten työllisyyttä. Työllisyyden ylläpito luo omistajille markkinoita, kasvattaa reaalimaailmaan perustuvia voittoja ja sitä kautta myös taulukon yläpään vaurautta.

Taloudellisten ongelmien uhatessa voidaankin luoda selkeä näkemys siitä, ettei tuloerojen kasvamista voida pitää edes taloudellisesti perusteltuna, oikeudenmukaisuudesta puhumattakaan. Pääoman saatavuutta suurempi ongelma on ostovoiman puute. Tämän vuoksi tässä suhdannetilanteessa progression keventämistä taulukon yläpäässä on vaikea perustella oikeastaan millään -ellei sitten osana suurempaa veroremonttia jonka puitteissa pääomatulojen verotusta korotetaan. Sen sijaan yritysten verotusta voitaisiin tarkistaa kannustamaan tuotannollisiin investointeihin kotimaassa.

Köyhiltä köyhemmille

SATA-komitean puheenjohtaja Markku Lehdon (kesk.) ensimmäisistä päätelmistä uutisoitiin loppuviikosta. Keskeinen linja on jo aiemmin kuvatun kaltainen, pääpaino on perusturvassa, leikkaus kohtaa ansioturvaa.

Työttömiä kohtaan alustavat avaukset ovat tylyjä. Ajattelu vaikuttaa selkeältä, työttömyys on yksilön oma vika ja töitä vailla oleva tarvitsee tuuppausta. Onko totuus tällainen, on toinen kysymys. SAK muistuttaa kommentissaan Lehdon avauksiin siitä, että hyvin usein työttömyyden pitkittymisen taustalla ovat terveydelliset syyt tai koulutuksen puute. Näihin taas ei työttömyysturvan leikkaaminen pure. Sama koskee nuoria, joiden kimpussa hääri aiemmin ministeri Hyssälä.

On erittäin oletettavaa, että työttömyys kääntyy nousuun vaalikauden loppua kohti kuljettaessa. Taantuman kestoa ja syvyyttä on vaikea ennustaa, vientiteollisuudestaan elävä maa on riippuvainen ulkomaisista markkinoista, ja mikäli finanssikriisi vie maailmantalouden syvään notkahdukseen, voi jälki olla rumaa Suomessakin. Esimakua on jo saatu. Nyt esitetyn työttömyysturvaleikkurin toteutuminen voi pahimmillaan tarkoittaa entistä suuremman joukon ajautumista vaikeuksiin, toimeentulo-ongelmien realisoituessa huomattavasti nopeammin. Lehdon esitykset eivät vastaakaan mitenkään siihen ehkä kuitenkin suurimpaan työttömyyden aiheuttajaan, siihen ettei töitä ole.

Keskustalle Lehdon esitykset todennäköisesti sopivat. Myös vihreät löytänevät siitä kannatettavia elementtejä. Tämä epäpyhä allianssi löytää toisensa tilanteessa, jossa sosiaaliturvan tason yhteys työntekoon vähenee. Konservatiivipuolue Keskustalle kyse on muutoksista joiden puitteissa mieselättäjämallin paluu on jälleen askeleen lähempänä, vihreille suunta voidaan markkinoida siirtymisenä kohti perustulon kaltaisia malleja. Yhteinen tavoite molemmille vaikuttaa olevan työmarkkinajärjestöjen vaikutusvallan vähentäminen yhteiskunnassa yleensä. Vihreiden ei tähän kelkkaan kannattaisi lähteä.

Perusturvan parantaminen on keskeistä ja tärkeää. Sen suhteellinen heikentyminen on suurin syy Suomessa tapahtuneelle eriytymiskehitykselle. Mutta samalla on vaikea nähdä intressiä ansioturvan suhteelliselle heikentämiselle, ellei syyksi sitten kelpaa yllä kuvattu valtapolitiikka. Vai onko kyseessä vanha kunnon divida et impera -taktiikka? Vastakkainasettelu luodaan erilaisten työttömien välille. Turhaa eikä vastaa ongelmiin. Pohjoismaisen mallin onnistuminen köyhyyden torjumisessa on sosiaalipolitiikan tutkimuksessa usein kuvattu laajan työllisyyspolitiikan, universaalien palveluiden sekä ansiosidonnaisen sosiaaliturvan ansioksi. On myös huomattava, että vaihtoehtoja on myös muita, mm. Jaakko Kianderin esitys veronkevennysvaran suuntaamisesta verotettavan tulon alarajan noston kautta pienituloisemmille.

Talousongelmien häämöttäessä työllisyyden ylläpito nousee tärkeäksi. Tämä vaatii julkisia investointeja, eikä julkisuudessakin esiteltyä "kotitalousmallia". Valtion tehtävä on toimia aktiivisena suhdanteita tasoittavana voimana. Mitä tulee sosiaaliturvan kannustavuuteen, on kannustaminen järkevintä hoitaa tavalla, jossa työhön osallistuminen merkitsee myös parempaa sosiaaliturvaa. Kyse on porkkanoista, ei raipoista. Siltoja työstä työhön, työssäkäyntiä tukevia palveluita ja tehokasta koulutusta, ei kotiäitiyhteiskuntaa. Näistä syistä parannuksia tarvitaan sosiaaliturvan kaikkiin osiin.


Ps. Lukea kannattaa ainakin:

• GSD:n blogissa asiantunteva kirjoitussarja rahoitusmarkkinakriisistä.
• Saija Jokela löytää itsensä erikoisesta tilanteesta - ja kirjoittaa asiaa.
• Hanna tekee huomion, jollaisen jokaisen politiikkaa ainakin vasemmistossa työkseen tekevän pitäisi tehdä.

Eriarvoistuminen ei ole välttämätöntä

Mielipidekirjoitus Turun Sanomissa 23.10.2008

Vaikka Suomessa toistaiseksi suurella enemmistöllä menee kohtuullisen hyvin ja ostovoima kasvaa, ovat myös erot kasvaneet. Tämä näkyy hyvin konkreettisissa asioissa kuten eliniän odotteissa, mutta myös kouluissa ja niiden oppimistuloksissa.

Suomessa tapahtuva polarisaatiokehitys tapahtuu kahteen suuntaan, köyhyyteen ja rikkauteen. Toisaalla köyhtyvien ja syrjäytyvien elämänmahdollisuudet ja elämänlaatu putoaa yleisestä yhteiskunnallisesta ”normista”. Toisaalla rikkaat eristäytyvät omille alueilleen ja omien yksityisten palveluidensa pariin, omaan maailmaansa, jossa globalisaatio on toden totta mahdollisuus. Saman kaupungin toisella laidalla se on enimmäkseen, ellei ainoastaan, uhka.

Eräs keskeinen syy siihen, että suomalainen yhteiskunta näyttää hyväksyvän entistä suuremmat erot, liittynee juuri kokemusmaailmojen eriytymiseen. Tässä aluevaikutuksilla ja alue-eriytymisellä on suuri merkitys. Erilaisiin ihmisiin törmää omassa arkipäivässään entistä vähemmän. Tällöin ei synny kokemusta yhteisessä veneessä olemisesta. Lapsiin osuessaan tämä kehitys on erityisen epäoikeudenmukainen.

Vastaus voisi löytyä kansallisella tasolla mm. erojen vähentämisen nostamisesta politiikan painopisteeksi, palvelupanostuksista ja asiakasmaksujen vähentämisestä, aktiivisesta, kysyntävetoisesta talous- ja työllisyyspolitiikasta, sosiaalisesti kestävästä yhdyskuntasuunnittelusta, jolla vältetään alue-erojen kasvu ja tasa-arvoistavasta, kaikki mukaan ottavasta koulutuspolitiikasta.

Finanssikriisi tarjoaa hyvän esimerkin siitä, ettei vapaa markkinatalous yksin kykene tuottamaan kestävää hyvinvointia. Nyt tarvitaankin uudenlaista julkista aktiivisuutta.

Mitä on tehtävä?

Poliisi on jo kauan ollut sitä mieltä, että suurin turvallisuusuhka Suomessa ovat yksinäiset miehet ja mielenterveydeltään järkkyneet. Viime vaalikaudella erityisesti Ilkka Taipale piti aiheesta eduskunnassa ääntä. Ei täysin turhaan, mutta ikävä kyllä viesti ei mennyt ajoissa tarpeeksi hyvin läpi ilman liian kouriintuntuvia todisteita.

Kauhajoki, kuten Jokelakin, oli tapahtumana traaginen, turha, masentava ja pelottava. Toistakymmentä turhaa kuolemaa. Kymmenien läheisten elämä lopullisesti ja peruuttamattomasti pilalla. Monen lapsen ja vanhemman seurana pelko. Suomalainen koulu on hyvä ja laadukas, ja antaa erinomaiset eväät elämään - mikäli selviät sieltä hengissä. Mitä vastaisit lapselle tai nuorelle joka pelkää mennä kouluun? Ei tällaista enää toista, kolmatta, kuinka monetta kertaa tapahdu.

Itseään jumalana pitäviä sekopäitä on aina ollut ja tulee varmasti aina olemaan. Yhteiskunnallisesti merkittävä kysymys on se, miksi tämänkaltaista omaa pahaaoloa ei enää pureta vain itseen vaan silmittömästi ja massiivisessa mittakaavassa lähes satunnaisiin ihmisiin omassa lähiympäristössä? Tämä ilmiö on Suomessa uusi, mikä sitä ruokkii ja sen mahdollistaa? Hyvä kysymys on myös se, miten yhteiskunta parhaiten suojelee itseään ja jäseniään tältä ilmiöltä?

Keskustelu tulee myös todennäköisesti laajenemaan aselakeihin. Pääministeri Vanhanen nosti eilen ilmaan aseiden yksityisomistuksen rajoittamisen. Aiheesta keskustellaan myös Soininvaaran blogissa. Uskoisin, että Vanhasen eduskuntasähköpostin tukkii tällä hetkellä aggressiivinen vastalobbaus, jossa pistoolit samaistetaan tuhovoimaltaan keittiötarvikkeisiin ja korostetaan vastuullisen yksilön oikeutta hankkia harrastustarpeisiinsa aseita.

On totta, ettei ainutkaan Kauhajoen tai Jokelan uhreista palaa sillä, että aseet takavarikoitaisiin niiltä kansalaisilta, jotka eivät ole milloinkaan aikoneet avata tulta kanssaihmisiään kohtaan. Eikä se myöskään takaa sitä, etteikö jotain tällaista voisi tulevaisuudessakin tapahtua. Mutta laskisiko se todennäköisyyttä? Matti Juhani Saaren ase oli laillinen, olisiko hän hankkinut tarkoituksiinsa ja tavoitteensa täyttääkseen luvattoman aseen? Voimme vain spekuloida ja arvailla. Asia ei ole yksinkertainen.

Jotain on kuitenkin tehtävä. Julkisuudessa esitettyjen tietojen mukaan tekoaan vuosia suunnitellut Saari sai aseen, joutui myöhemmin puhutteluun eikä asetta häneltä takavarikoitu. Tämä, kuten hirvittävän konkreettisesti havaittua, oli virhe eikä saa toistua. Aseharrastajat tekisivät suuren palveluksen itselleen, harrastukselleen ja yhteiskunnalle, mikäli he esittäisivät oman näkemyksensä ja vaihtoehtonsa tämänkaltaisten tapahtumien estämiseksi.

Syitä Jokelaan ja Kauhajokeen on varmasti monia. Osa yhteiskunnallisia, osa yksilöllisiä, joillekin voidaan tehdä suoraan jotain kuten vaikkapa mielenterveyspalveluiden ja kouluterveydenhuollon rahoitukselle, osa on niin henkilökohtaisia, ettei siellä voi toimia sen paremmin lainsäätäjä kuin muukaan viranomainen. Yhtä kaikki, jokin on rikki.

Ohjelmallinen oikeisto?

Pääministeri Vanhanen ilmoitti jo kauan sitten pyrkivänsä jäämään pois Keskustan puheenjohtajan paikalta vuonna 2015. Tämä tapahtuisi hänen maailmassaan ilmeisesti kolmannen pääministerikauden jälkeen. Koska nykyinen hallitusyhteistyö on ainakin julkisuuteen tulleiden näkemysten mukaan hahmotettavissa mieluisammaksi kuin edellinen, voisi kuvitella, että Vanhasella olisi halua jatkaa oikeistokoalition kärkimiehenä myös seuraavien vaalien jälkeen.

Neljä vuotta kuluu nopeasti ja sen aikana kykenee usein lähinnä aloittamaan erilaisia sinällään merkittäviä hankkeita. Tämän hallituksen aikana on haudattu tulopoliittiset kokonaisratkaisut, joka sinällään toki oli työnantajaleirin päätös mutta josta hallitus varmasti oli hyvissä ajoin tietoinen, aloitettu SATA-komitean työ sekä tehty linjauksia kuntatalouden suhteen pitkälle tulevaisuuteen peruspalveluohjelman muodossa. Mitään erityisen dramaattista tupoa lukuunottamatta ei ole toistaiseksi tapahtunut, mutta merkittäviä siemeniä on kylvetty nimenomaan näihin kokonaisuuksiin.

Kuten Ruotsissa, myös Suomessa oikeisto nousi valtaan lupaamalla periaatteessa kaiken mitä demaritkin, paitsi että tehdä asiat "uudella tavalla". Olla itse asiassa parempia sosialidemokraatteja kuin itse demarit ovatkaan. Kehittää suuren enemmistön kannatusta edelleen nauttivaa hyvinvointiyhteiskuntaa "kannustavaan" ja "valinnanvapautta tukevaan" suuntaan. Mikäs siinä, tuskinpa näitä tavoitteita vastustaa kukaan. Mutta on arvioitava, millaiseen suuntaan todellisessa maailmassa aloitetut reformit mahdollisesti vievät.

SATA-komitean työ on varmasti tärkeä ja tarpeellinen. Mutta mikäli reunaehdoiksi asetetaan perusturvan parantaminen ilman lisärahaa, voidaan lopulta varoja hakea vain leikkaamalla ansioturvaa. Tähän suuntaan on linjannut mm. työttömyysturvan osalta ministeri Hyssälä. Ansioturvan ollessa keskeisin korkeaa ammatillista järjestäytymisastetta ylläpitävä tekijä voi tavoite olla kylmän valtapoliittinen - heikentää työntekijäjärjestöjä. Ansioturvan heikentäminen osuu korostuneesti demarien ja kokoomuksen kannattajiin, mutta joista jälkimmäiset harvoin kuvittelevat moisia etuja milloinkaan tarvitsevansa. Siksi he tuskin lähtevät barrikadeille.

Ammattijärjestöjen yhteiskunnallista roolia saattaa heikentää myös tupo-järjestelmän romutus, jota porvaripuolueet eivät ole jääneet liiemmälti suremaan. Liittokierrokset tuonevat järjestelmään epävakautta, kalliita kierroksia ja yleistä turbulenssia, mutta kokonaisuutena saattavat divida et impera -hengessä korostaa yksituumaisemman työnantajaleirin vaikutusvaltaa. Ainakin kansallisen politiikan tekemisen mahdollisuus heikkenee ja eräs keskeinen talouspolitiikkaan vaikuttamisen väline heitettiin ikkunasta ulos. Toki liittotaso sisältää myös mahdollisuuksia, mutta se vaatisi sitoutumista toisen osapuolen kunnioittamiseen. Paperin työsulusta lähtien tämä piirre on suomalaisista työnantajajärjestöistä kaikonnut.

Kuntarahoituspuolella valtion absoluuttinen kunnille tarjoama rahamäärä kyllä lisääntyy, mutta ensi vuodesta lähtien sen %-osuus menoista alkaa pudota. Ergo: kunnat jäävät entistä enemmän oman onnensa nojaan ikääntyvän väestön palvelutason ylläpitämisessä. Tämä siis tilanteessa, jossa valtio on selkeästi ylijäämäinen. Mikä tässä taustalla? Optimisti näkisi kepin tuottavuuden parantamiseen ja kuntaliitoksiin. Pessimisti, joka tässä tapauksessa uskoisi politiikan olevan arvolähtöistä, näkisi tarkoituksellisen halun työntää julkisen sektorin palveluita residuaalipalveluiksi.

Valtionvarainministeri Katainen vastusti päivähoitomaksujen poistoa katsomalla, että keskiryhmien tulee maksaa omista palveluistaan. Jos luottamus kunnallisiin palveluihin horjuu tulevaisuudessa entisestään, on aivan selvää, että maksukykyiset keskiryhmät alkavat entistä enemmän myös muun kuin terveydenhuollon osalta valita itsensä ja perheensä pois yhteisistä palvelujärjestelmistä, pohjoismaisen mallin ytimestä, ja kysellä perustellusti sen perään miksi he maksavat veroja kun eivät kuitenkaan niistä hyödy. Suunta siis vaikuttaisi selvältä, kutistetaan julkista sektoria kohti viime vuosisadan alun köyhäinhoitovaltiota ja varakkaammat hankkivat omat palvelunsa kilpailullisilta markkinoilta ja yksityisiltä tuottajilta. Tätähän valtio voi sitten tukea veroeduin jne.

Kataisen julkituomassa verolinjassa joka korostaa pääomatuloista ja ansiotuloista maksettavien verojen epäsuhtaa voisi olla häivähdys sinipunaa. Riippuu lopullisesta tavoitteesta. Onko tavoitteena yksittäinen progressiivinen vero vaiko tasavero? Nyt tehty veroratkaisu, "tasaiset" veronkevennykset kaikille palkansaajille ei välttämättä ole järkevin mahdollinen ottaen huomioon suhdannetilanteen. Jos taantuma tulee, niin ei silloin veroja koroteta. Vaihtoehdoksi jäävät velanotto tai karsiminen. Karsimisvaihtoehto korostaisi edellämainittua luottamusongelmaa, velkaelvytys taas tuskin tämän hallituksen politiikkavaihtoehtoihin kuuluu jo ideologisista syistä. Veronalennusvaran olisikin voinut kohdentaa paremmin, tai sitten säästää siihen ajankohtaan, jossa talous aidosti sakkaa.

Kaiken kaikkiaan aloitetut kehityskulut voisivat osua hyvin keskeisesti pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin peruspilareihin. Muutos suuntautuisi selkeästi kohti anglosaksista mallia, joka ei ole tunnettu sosiaalisista saavutuksistaan, vaan jossa luokkayhteiskunta elää ja hengittää vielä 2000-luvullakin. Onko taustalla tällaista selkeää ohjelmaa vai onko kyse vain sattumista, erillisistä reformeista ilman kokoavaa ajatusta vai onko murhe kokonaan turha?

Jos kyseessä on mietitty ohjelma, niin siitä ei puhuta. Demokratian nimissä pitäisi, vaikka luonnollisesti tämä vaarantaisi sen toteutuksen. Sinällään tämä mahdollinen ohjelmallisuus olisi kunnioitettavaa kuten kaikki laaja-alaiset visiot. Jos tällainen kokonaisuus toteutuu, sen mahdollistavat poliittiset enemmistöt säilyvät ja koko kattaus perustellaan hyvinvointivaltion säilyttämisellä niin vuonna 2015 Vanhasen 12-vuotiskauden päättäjäisissä voidaan todeta vanhaan neuvostotyyliin: "Leikkaus onnistui hyvin, joskin potilas kuoli."

Poimintoja pimeästä

Alkuviikko on sisältänyt muutamia mielenkiintoisia ulostuloja useilta oikeistotoimijoilta. Sosialidemokraattien puoluekokouksesta liikkeelle lähtenyt keskustelu päivähoitomaksujen poistosta on ensin leimattu kalliiksi ja siten toteuttamiskelvottomaksi. Kun kävi ilmi, ettei kyse ole millään muotoa rahasta, keksittiin verukkeeksi epätoivottu ohjausvaikutus, jossa lapsia ajetaan kodeista hoitoon. Tämä täysin välittämättä siitä, ettei maksuttomuus millään muotoa tarkoita sitä, että mikään instituutio sosialisoisi lapset. Mutta: kieli onkin voimaa.

Orwellilainen käsitevääntely oli voimissaan jälleen Kokoomuksen ministerien ja muun johdon tavatessa kansaa. Turun Sanomien haastattelussa veropolitiikka, jossa suurituloisimmat saavat absoluuttisesti suurimmat kevennykset, mielletään sosiaalisesti oikeudenmukaiseksi. Samaan aikaan päivähoitomaksujen poistoa pidetään suurituloisia suosivana uudistusehdotuksena ja sen katsotaan lisäävän tuloeroja. Ja näinkö ei siis käy veronkevennysten myötä? O tempora o mores.

Kokoomuksessa ei ilmeisesti itsekään oikein tiedetä mitä mieltä maksuista pitäisi olla. Virallinen oppi velvoittaa vastustamaan demarien avauksia. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ravi kuitenkin toteaa TS:n haastattelussa maksujen muodostavan merkittävän kannustinloukun ja syövän suurelta osin palkankorotushyödyt niiltä ihmisiltä, joilla on hoitoikäisiä lapsia. Hän haluaisi kuitenkin korjata ongelmat roiskimalla suurimmat veronkevennykset itsensäkaltaisille melkoisia palkkatuloja nauttiville. Todellista kohdentamista. Voisikin kysyä, kumpi hyödyttää Ravin antaman esimerkin mukaista perhettä toimeentulossaan enemmän, maksujen poisto vai veroale?

Toisenlaisesta kiemurtelusta vastaa sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä. Kansan Uutisten tämän päivän jutussa asiantuntija asiantuntijan jälkeen tyrmää ministerin julkisuuteen kantaman idean. Nuorille ei ole useinkaan kertynyt ansiosidonnaista turvaa, jotta he voisivat jäädä sen kanssa "makaamaan". Juttuun haastateltu ministeri selitteleekin lausuntoaan eikä ole kuuleman mukaan missään vaiheessa ottanut aiheeseen myönteistä kantaa. Kuitenkin HS:n juttu jonkin ajan takaa kertoo hieman toista.

Ansiosidonnaisen työttömyysturvan kimppuun SATA-komiteassa käyvät ennen muuta työnantajien edustajat kokoomuslaisen valtiosihteeri Oksalan vahvalla taustatuella. Miksi? Ehkä ennen muuta siksi, että heikäläisittäin tarkoituksenmukaista on pyrkiä vähentämään kannustimia järjestäytyä ammatillisesti. Ansiosidonnaisen turvan kimppuun käyminen palvelee tätä tarkoitusta oikein mainiosti. Nyt olisikin aika miettiä kenen etua tämä puolestaan palvelee? Herätys vihreät ja Kokoomuksen ay-siipi.

P.S: lukemisen arvoista teemaan sopien tänään: Elina Hirvonen

Mahdollisuuksien politiikka

Syksyn saapuessa keskustelua käytäneen budjetin ja kuntavaaliteemojen lisäksi SATA-komitean työstä. Komitean ehdotuksista ei julkisuuteen oli kuulunut juuri mitään, nuorten työttömyysturvaheikennyksiä lukuunottamatta (keskustelua aiheesta mm. täällä ja täällä.). Selkeimmät viestit ovat liittyneet valmistelun ja päätöksenteon venymiseen sekä siihen, ettei lisärahaa ole tarjolla. Taustalla on varmasti laaja-alaista pohdintaa, jota olisi kuitenkin keskeistä päästä arvioimaan myös julkisessa keskustelussa.

Sosiaalipolitiikan -ei vain sosiaaliturvan- uudistamiseen liittyy useita laajoja tekijöitä. Merkittävimpiä niistä ovat taloudellinen globalisaatio, markkinoiden korostunut valta ja niiden asettamat ehdot hyvinvointivaltioille, erojen lisääntyminen sekä hyvinvointipalveluita uhkaava kermankuorinta, jossa julkiselle sektorille uhkaa jäädä residuaalinen rooli. Lisäksi väestön ikääntyminen luo selkeän reunaehdon, joka tulee ottaa huomioon kaikessa toiminnassa -siitä huolimatta, että tulevat vanhukset ovat varmasti monessa suhteessa terveempiä ja toimintakykyisempiä kuin aiemmat polvet. Lisäksi on huomioitava ihmisten individualistisempi elämänkatsomus.

Suomessa yhteiskunnallisen eheyden väheneminen lamanjälkeisenä aikana vaikeuttaa kollektiivisten, kaikkia koskevien ratkaisujen läpivientiä. Yhteiskunnalliset erot kasvavat kahteen suuntaan. Ylimmässä desiilissä irrotaan omaan todellisuuteen. Eletään pääomatuloilla maksaen kevyitä veroja. Toisessa ääripäässä taas havaitaan periytyvää syrjäytyneisyyttä, köyhyyden lisääntymistä jopa nopean talous- ja työllisyyskehityksen oloissa sekä heikentymistä jopa sellaisten perustavanlaatuisten mittarien kuin terveyden osalta. Suurelta osin tämä alin desiili käytännön politiikassa unohtuu -vaikka puheissa eläisikin hyvin ja paksusti.

Väliin jää suuri "keskiryhmä", josta kaikki poliittiset ryhmät ovat kiinnostuneita. Tämän ryhmän näkemyksistä sanotaan myös hyvinvointivaltion kannatuksen, legitimiteetin ja viime kädessä olemassaolon riippuvan. Tämä on puolestaan riippuvaista luottamuksesta. Julkisten järjestelmien suhteellinen heikentyminen rapauttaa luottamusta. Aletaan kysyä, aiheellisesti, mistä me maksamme ja miksi. Tämä lisää kannatusta yksityisille ratkaisuille -ja sitä kautta vaatimuksia uusista veronkevennyksistä -miksi maksaa jostain, jonka päälle joutuu joka tapauksessa järjestämään oman turvansa. Jatkuvat rakenteelliset veronkevennykset taas eivät - erityisesti mikäli talous jossain vaiheessa ajautuu taantumaan - lisää mahdollisuutta vahvistaa julkista palvelujärjestelmää.

Mikäli oletetaan, kuten voidaan olettaa, että nimenomaan palvelut, koulutus, terveydenhuolto, tarvitsevien sosiaalipalvelut ym, luovat merkittävissä määrin tasa-arvoisia mahdollisuuksia ja elämän edellytyksiä kaikille, on juuri tasa-arvon kannalta ongelmallista mikäli ne alkavat jakaantua a- ja b-luokan kansalaisten palveluihin. Terveydenhuollossa näin on jo käynyt. Silloin palvelut alkavat pikemminkin tuottaa ja uusintaa eriarvoisuutta sen poistamisen sijasta. Tasa-arvoisia mahdollisuuksia lisäävän ja takaavan politiikan tekemisen mahdollisuus heikkenee mikäli järjestelmä hajoaa julkiseen köyhäinhoitoon ja subventoituun -tai subventoimattomaan -yksityisen turvan järjestelmään johon kiinnittyvät eri astein kaikki muut.

Mitä tarvitaan? Emme voi pakottaa ihmisiä pysymään yhteisissä rakenteissa. Vaihtoehtoja saa ja pitää olla. Mutta kenenkään ei tulisi joutua turvautumaan yksityisen sektorin palveluihin siksi, ettei uskalla luottaa julkisiin palveluihin. Ihmisten on voitava kokea, että yhteinen turva on laadukasta ja saatavilla. Laaturemontista ei selvitä ilman taloudellisia panostuksia. Tämän tulisi olla eräs lähtökohta sosiaaliturvan uudistamisessa. Vaurastuneessa yhteiskunnassa tulisi olla mahdollisuuksia panostaa asianmukaisesti, pohjoismaisen tason mukaisesti, yhteiseen hyvinvointiin. Sinälläänhän korkea menotaso ei ole mittari, vaan vaikuttavuus ja tulokset. Mikäli tämä saadaan aikaan muita pienemmillä resursseilla, hyvä niin. Mutta hyväksyttävää lienee se, että lisäresurssointiinkin tulee olla mahdollisuus, tätä tukee myös merkittävä osa kansalaismielipiteestä.

Laadun lisäksi käsiteremontti on tarpeen. Jotta työssäkäyvän enemmistön kannatus yhteiselle järjestelmälle voidaan säilyttää, tulee sosiaalipolitiikassa puhua entistä enemmän myönteisistä elämänmuutoksista. Riskien välttäminen ja solidaarisuus heikommalla olevia kohtaan ovat keskeisiä, mutta niiden lisäksi -ja retorisesti korostuneesti- sosiaalipolitiikalla tulee taata myönteisten siirtymien mahdollisuuksia uudenlaisessa yhteiskunnassa. Suomessa tätä keskustelua on käynyt mm. Heikki Hiilamo. Tasa-arvoisesti kaikille näitä mahdollisuuksia voidaan taata vain yhteisessä järjestelmässä. Kun samoja palveluita käyttävät kaikki, säilyy kaikilla kiinnostus niiden laadun takaamiseen ja asiaankuuluvaan resurssointiin. Tästä puolestaan hyötyvät suhteessa eniten heikoimmassa asemassa olevat.

Kun sosiaalipolitiikka kehystetään yhteiseksi asiaksi, joka takaa myönteisiä mahdollisuuksia jokaiselle, on sillä mahdollista puhutella myös korostuneesti vapauksistaan tietoisia ja niistä kiinnostuneita kansalaisia. Sosiaalipolitiikan tarkoituksena tuleekin olla korostuneesti vapauden lisääminen. Uudet riskit, mm. työssäkäyvien köyhyys ja osallisuuden mureneminen ovat tosiasiallisen vapauden esteitä ja vaativat uudenlaisia lähestymistapoja myös hyvinvointivaltiolta.

Käytännössä sosiaalisista investoinneista puhuminen voi näkyä monin tavoin. Lapsiin kohdistuvilla toimenpiteillä kuten päivähoidolla halutaan paitsi taata vanhempien mahdollisuus osallistua työelämään, myös luoda edellytyksiä hyvälle ja virikkeelliselle lapsuudelle. Suurimmat erot kun syntyvät nuorella iällä. Työttömyyden sattuessa yhteiskunta takaa uusia mahdollisuuksia kuntoutuksen ja koulutuksen muodossa, asumisen suhteen monipuolisia asuinmahdollisuuksia elämäntilanteen mukaan. Ja niin edelleen. Nopeutuvassa rakennemuutoksessa tämä vaatii korostuneesti enemmän -ei vähemmän- julkista vakuutusta, joka on kaikille yhteinen.


P.S. Lukemisen arvoista tänään: Tapio Laakson blogissa mielenkiintoista taustaa ja keskustelua Etelä-Ossetian tilanteesta, katso mm. tämä ja tämä. Olli Koski ja Pasi Ahola muistuttavat puolestaan valtionvarainministeri Kataisen mielipiteiden hiljattaisista U-käännöksistä.

Isojako

Valtionvarainministeriön budjettiesitys on pullosta ulkona ja arvioitavana. Kuntavaalien läheisyys näkyy siinä, että myös hallitusrintaman sisältä erityisesti vihreät esittävät kritiikkiä esitystä kohtaan. Pääpiirteissään esitys kuitenkin pysynee verrattain muuttumattomana eduskunnassakin. Tästä pitävät hallituksen pääpuolueet huolen - ja tuskin vihreilläkään pientä profiilinkorotusta kummempaa sanottavaa linjaan on.

Työn verotuksen keventäminen ei sinällään ole lainkaan huono linja. Se vain vaatisi rinnalleen veropohjan laajentamiseen pyrkiviä toimenpiteitä. Nyt kevennykset uhkaavat pikemminkin kasvattaa jo revenneitä tuloeroja. Omaisuuden verottamisessa oikeistohallitus ei kuitenkaan juurikaan kunnostaudu, mm. ykskaks tapahtunut 170 miljoonan kevennys metsänmyyntiveroihin osuu omistaville. Nyt kun mietitään, että 800 miljoonan tulonveronkevennys, joka kohdistuu kaikille on kallis ja suuri, niin olisi hyvä miettiä kuinka monta saajaa mahtoi kyseisellä 170 miljoonalla olla. Ei kovin montaa. "Ne lisää saa, joilla ennestään jo on."

Asiakasmaksujen korotukset syövät pienituloisilta palveluita käyttäviltä saavutettavat hyödyt, eikä suurituloisia absoluuttisesti huomattavasti enemmän suosivilla veroratkaisuilla myöskään työllistetä tehokkaasti, mutta sitä suurempi kysymys kuuluu, mitä tehdään, mikäli laskusuhdanne Suomeen päinvastaista vakuutteluista huolimatta ilmaantuukin? Taantumatilanteessa verojen nostoa tuskin haluttaisiin tehdä. Hyvänä kautena tehtävillä tuntuvilla veronkevennyksillä voidaan toki pyrkiä pitämään kasvua käynnissä, mutta tilanteessa, jossa kasvu sakkaa, vaihtoehdoiksi jää veronkevennysvarojen tultua syödyksi lähinnä palveluiden ja tulonsiirtojen leikkaus - joka puolestaan vain kärjistäisi ongelmia.

Budjettia tuleekin tarkastella osana laajempaa oikeiston projektia, jossa pyritään eroon pohjoismaisesta hyvinvointimallista, jota leimaa korostuneesti universalismi. Katainen on tehnyt omilla linjauksillaan hyvin selkeäksi sen, että sosiaalipoliittiset painotukset julkisten interventioiden osalta halutaan kohdistaa nimenomaan köyhäinhoitoon. Keskiryhmiä taas sysitään yksityisen sektorin asiakkaiksi, markkinoille. SDP:n avaukset, joissa myös keskiryhmien yhteisten palveluiden käyttöä haluttaisiin suosia, tyrmätään.

Tätä tukevat asiakasmaksujen korotus, talouspoliittinen linja, jossa kuntapalveluille ei haluta antaa niiden tarvitsemia resursseja valtion paisuvasta kassasta sekä tuki markkinaperustaisille ratkaisuille. Julkisten palveluiden kannatus ja kansalaisten luottamus niihin laskee kun palvelut resurssipulassa sakkaavat ja samalla niistä tehdään kalliimpia käyttää. Muukin olisi mahdollista, mutta se olisi markkinoistamissuunnitelmien tiellä. Vaikka absoluuttiset panostukset kuntatalouteen ovatkin suuria, on huomattava, että peruspalveluohjelman mukaan valtion panostus tulee vaalikauden loppua kohti laskemaan -ja että asiakasmaksujen korotusten aikaansaama tulovirta leikataan palveluista pois valtiolle.

Kun kuvaa täydennetään viimeaikaisilla veropuheilla, syntyy hyvä kokonaiskuva. Päällisin puolin Kataisen toukokuiset periaatelinjaukset ovat järkeviä, pääoma- ja palkkatuloista maksettavien verojen epäsuhtaa on kavennettava. Mutta mikä on tavoitetila? Ottaen huomioon tasaisesti kaikille suunnattavat verohelpotukset sekä palvelulinjaukset, voisi kuvitella kauniin paketin alla kurkkaavan tasaveron.

Tasavero tai siihen suuntaan liikkuminen, universalistisen palvelujärjestelmän murtaminen ja kuorrutuksena sosiaaliturvauudistus ilman lisärahaa, todennäköisesti rapauttamalla ansioturvaa - olemme keskellä oikeistolaista märkää unta. Kaikki tämä voidaan oikeuttaa retorisesti "kannustavuudella", "valinnanvapaudella" ja "köyhistä välittämisellä". Tässä nähdään miten tärkeää käsitteiden valtaaminen ja määritteleminen onkaan. Yhdessä vaalikaudessa koko ohjelmaa ei läpi viedä -siksi kai Vanhanen haluaa jäädä eläkkeelleen vasta 2015 alkaen.

Matias Möttölä kolumnoi valtionvihaajien rivien harvenemisesta pari viikkoa sitten Helsingin Sanomissa. Guardian Weekly puolestaan raportoi pari viikkoa sitten Uudesta-Seelannista, jossa uusliberalistinen ohjelma toteutettiin ensimmäisenä länsimaisista valtioista -ja jossa harjoitetaan tällä hetkellä vahinkojen korjaamista laajamittaisilla julkisilla interventioilla ja palveluiden palauttamisella osaksi julkisen sektorin omaa toimintaa. On ikävää, että Suomessa halutaan välttämättä tehdä kaikki samat virheet, joista muualla on jo opittu ja joita nyt kalliilla korjataan.

Budjetista bloggaa myös mm. Olli Koski

Pääministeri metsässä

Mukavana kesäpäivänä ei varmaankaan saisi saivarrella vakavista. Tottakai huomio pitäisi, pääministerin viestintätiimin strategian mukaisesti, kiinnittää uuteen tyylikkääseen edustusrouvaan ja "ihanaan" kesäkihlojen mahdollisuuteen. Mutta mutta. Matti Vanhasen typerien mielipiteiden sarjatuli tämän päivän Turun Sanomien haastattelussa ansaitsee muutamia kommentteja.

Haastattelu on kokonaisuudessaan suorastaan ällistyttävä. Voiko Suomen pääministeri olla aidosti niin pihalla kuin mitä jutun perusteella voisi kuvitella? Tulilinjalla on luonnollisesti oppositio ehdotuksineen. Vanhanen vastustaa päivähoitomaksujen poistoa. Hänen mukaansa on mahdotonta ajatella, että terveydenhuolto olisi maksullista tilanteessa, jossa päivähoito ei enää olisi. Hämärän peittoon kuitenkin jää, miksi peruskoulu sitten on maksutonta? Vai vastustaako Vanhanen tätä kautta maksutonta peruskoulutusta? Toimittaja jättää tämän jatkokysymyksen armollisesti tekemättä.

Sosialidemokraatteja syytetään julkisen talouden vaarantamisesta. Samaan aikaan kuitenkin Vanhanen vaatii sovitut kevennykset ylittäviä veronalennuksia -ja pitää, hallitusohjelman mukaisesti, kiinni ruuan alv-tason alentamisesta vaikkei sillä ole minkäänlaisia työllisyysvaikutuksia. Kun hän samassa haastattelussa kertoo, ettei ruuan hintaankaan voida kotimaisilla toimilla vaikuttaa, on kysyttävä, miksi valtio siinä tapauksessa haluaa heittää valtaisan määrän verotuloja ikkunasta pihalle? Niitä samoja tuloja, joiden riittävyydestä hän on huolissaan palveluiden kohdalla.

Kun Vanhasenkin mallin veroalella ilmeisesti ainakin pyritään helpottamaan palkansaajien tilannetta, niin on kysyttävä miksi hänen tapansa olisi demarien tapaa parempi tapa lisätä kansalaisten käytettävissä olevia varoja? Koska osin on kyse samasta asiasta, käteen jäävien varojen lisäämisestä. Tähän voimme pyrkiä joko lisäämällä palkasta käteen jäävää osuutta verojen jälkeen yleisillä veronalennuksilla (ja periä ne sitten pois korotettuina asiakasmaksuina palveluita käyttäviltä), tai sitten tekemällä maltillisempia veronkevennyksiä, mutta vähentämällä ihmisten arkielämässään kohtaamia menoja.

Asiakasmaksujen alennukset tulisi nähdä selkeänä vaihtoehtona laajoille tulonveronkevennyksille. Ne jättävät aivan samalla tavalla kuin veroale ihmisille enemmän rahaa käytettäväksi kulutukseen, investointeihin tai säästämiseen. Erona on ainoastaan se, että ne kohdentuvat tarkemmin heille, joiden menot ovat elämäntilanteesta johtuen suuria, ja että ne tulevat julkiselle taloudelle edullisemmaksi. Aivan samalla tavalla kuin tulonveronkevennysten vaikutukset voidaan kompensoida kunnille valtion varoista, niin voidaan tehdä asiakasmaksujen alennusten korvaamisen suhteen.

Lapsiperheiden on syytä kuunnella tarkasti kesän puheenvuoroja. SDP on uuden puheenjohtajansa johdolla esittänyt selkeää kohdennettua tulonsiirtoa työssäkäyville, tai työhön pyrkiville lasten vanhemmille. Porvaripuolueet vastustavat. Päivähoitomaksuissa on kyse myös kannustimista. Kannattaa tutustua mm. tähän valtionvarainministeriön viime vuonna julkaisemaan materiaaliin, jossa korostetaan nimenomaan päivähoitomaksujen merkitystä kannustinloukkujen aiheuttajina. Olisi muistettava, että investoinnit julkisiin palveluihin voivat myös vähentää menoja jossain toisaalla.

Vanhasen aivopimennys ei ikävä kyllä jää asiakasmaksuihin. Inflaatio-ongelmasta pääministeri pesee kätensä. Syyt ovat hänen mukaansa "ulkoisia". Osin näin varmasti onkin, mutta samalla hän unohtaa pari päivää sitten näyttävästi uutisoidun Tilastokeskuksen analyysin aiheesta. Tutkimusten mukaan jopa 60% inflaation kiihtymistä aiheuttaneista tekijöistä on kotimaista perua.

Palkkapolitiikkaankin otetaan vaisusti kantaa. Mutta mutta. Oikeistohallitus on ollut innolla arvostelemassa ay-liikettä eikä juuri hetkauttanut korvaansa työnantajien ilmoitukselle tupoista luopumisesta. Tupon myötä on heitetty yksi keskeinen inflaation, ja yleisen talouspolitiikan tehokkaan tekemisen väline, ikkunasta ulos. Jos tätä takaisin halutaan, voisi olla syytä ilmaista poliittista tahtoa hieman vahvemmin kuin pyytää työmarkkinajohtajat kanssaan Kesärantaan raparperimehulle.

Kaiken kaikkiaan ei vahvasti mene. Yksi haastattelu on pieni asia, mutta Vanhasen saavutuksia ja näkemyksiä pitemmältikin seuratessa alkaa miettiä, että on aidosti pelottavaa, miten heikoilla eväillä Suomessa voi päästä pääministeriksi asti vain olemalla Keskustan jäsen. En osaa kuvitella mitään muuta puoluetta, jossa Vanhasen kaltainen mitättömyys voisi päästä rivikansanedustajuutta pitemmälle. Seuraavat eduskuntavaalit eivät tule sekuntiakaan liian aikaisin, vaihtoa kaivataan.

Yhteisiä paikkoja kaikenikäisille

Nuorehkoista lapsiperheellisistä moni kokee jäävänsä yhteiskunnassa kovin yksin. Vaikka palvelujärjestelmä tukee vanhemmuudessa, ei koko kylä kasvattaa -ajatus monissa kaupungeissa toteudu. Sille olisi kuitenkin tarvetta.

Yhteisöllisempien asumismuotojen lisääminen tukisi niin lasten kasvua kuin vanhempien jaksamista. Ratkaisua voisi hakea kaupunkisuunnittelusta ja asuntopolitiikasta. Tällä voitaisiin tarkoittaa sellaista kaavoitusta, jonka keskelle suunnitellaan ihmisten yhteisiä paikkoja, ei-kaupallisia tiloja, jossa voi vain viettää aikaansa.

Ankeista kerrostalopihoista tulisi päästä viihtyisämpiin yhteisiin pihoihin, joiden lisäksi voitaisiin suosia yhteisiä tiloja kerrostaloissa, esimerkiksi kerroskeittiöitä oman keittiön lisäksi. Palvelutalokonseptia yhden luukun palvelupisteen ominaisuudessa voisi laajentaa vanhuksista myös nuorempiin.

Lapsiperheiden kohdalla voisi koota neuvolapalvelut, jumpat, keskustelukerhot ym. eräänlaisiin perheiden palvelukeskuksiin. Tätä kautta samassa tilanteessa olevia voisi tavata helpommin ja useammin. Samalla voitaisiin lisätä aikuiskontaktien määrää niin lasten kuin vanhempien kohdalla. Vanhemmat tarvitsevat myös niitä asioita ja keskusteluita, jotka eivät liity sataprosenttisesti arjen pyörittämiseen.

Mielipidekirjoitus Turun Sanomissa 24.6.2008