Mahdollisuuksien politiikka

Syksyn saapuessa keskustelua käytäneen budjetin ja kuntavaaliteemojen lisäksi SATA-komitean työstä. Komitean ehdotuksista ei julkisuuteen oli kuulunut juuri mitään, nuorten työttömyysturvaheikennyksiä lukuunottamatta (keskustelua aiheesta mm. täällä ja täällä.). Selkeimmät viestit ovat liittyneet valmistelun ja päätöksenteon venymiseen sekä siihen, ettei lisärahaa ole tarjolla. Taustalla on varmasti laaja-alaista pohdintaa, jota olisi kuitenkin keskeistä päästä arvioimaan myös julkisessa keskustelussa.

Sosiaalipolitiikan -ei vain sosiaaliturvan- uudistamiseen liittyy useita laajoja tekijöitä. Merkittävimpiä niistä ovat taloudellinen globalisaatio, markkinoiden korostunut valta ja niiden asettamat ehdot hyvinvointivaltioille, erojen lisääntyminen sekä hyvinvointipalveluita uhkaava kermankuorinta, jossa julkiselle sektorille uhkaa jäädä residuaalinen rooli. Lisäksi väestön ikääntyminen luo selkeän reunaehdon, joka tulee ottaa huomioon kaikessa toiminnassa -siitä huolimatta, että tulevat vanhukset ovat varmasti monessa suhteessa terveempiä ja toimintakykyisempiä kuin aiemmat polvet. Lisäksi on huomioitava ihmisten individualistisempi elämänkatsomus.

Suomessa yhteiskunnallisen eheyden väheneminen lamanjälkeisenä aikana vaikeuttaa kollektiivisten, kaikkia koskevien ratkaisujen läpivientiä. Yhteiskunnalliset erot kasvavat kahteen suuntaan. Ylimmässä desiilissä irrotaan omaan todellisuuteen. Eletään pääomatuloilla maksaen kevyitä veroja. Toisessa ääripäässä taas havaitaan periytyvää syrjäytyneisyyttä, köyhyyden lisääntymistä jopa nopean talous- ja työllisyyskehityksen oloissa sekä heikentymistä jopa sellaisten perustavanlaatuisten mittarien kuin terveyden osalta. Suurelta osin tämä alin desiili käytännön politiikassa unohtuu -vaikka puheissa eläisikin hyvin ja paksusti.

Väliin jää suuri "keskiryhmä", josta kaikki poliittiset ryhmät ovat kiinnostuneita. Tämän ryhmän näkemyksistä sanotaan myös hyvinvointivaltion kannatuksen, legitimiteetin ja viime kädessä olemassaolon riippuvan. Tämä on puolestaan riippuvaista luottamuksesta. Julkisten järjestelmien suhteellinen heikentyminen rapauttaa luottamusta. Aletaan kysyä, aiheellisesti, mistä me maksamme ja miksi. Tämä lisää kannatusta yksityisille ratkaisuille -ja sitä kautta vaatimuksia uusista veronkevennyksistä -miksi maksaa jostain, jonka päälle joutuu joka tapauksessa järjestämään oman turvansa. Jatkuvat rakenteelliset veronkevennykset taas eivät - erityisesti mikäli talous jossain vaiheessa ajautuu taantumaan - lisää mahdollisuutta vahvistaa julkista palvelujärjestelmää.

Mikäli oletetaan, kuten voidaan olettaa, että nimenomaan palvelut, koulutus, terveydenhuolto, tarvitsevien sosiaalipalvelut ym, luovat merkittävissä määrin tasa-arvoisia mahdollisuuksia ja elämän edellytyksiä kaikille, on juuri tasa-arvon kannalta ongelmallista mikäli ne alkavat jakaantua a- ja b-luokan kansalaisten palveluihin. Terveydenhuollossa näin on jo käynyt. Silloin palvelut alkavat pikemminkin tuottaa ja uusintaa eriarvoisuutta sen poistamisen sijasta. Tasa-arvoisia mahdollisuuksia lisäävän ja takaavan politiikan tekemisen mahdollisuus heikkenee mikäli järjestelmä hajoaa julkiseen köyhäinhoitoon ja subventoituun -tai subventoimattomaan -yksityisen turvan järjestelmään johon kiinnittyvät eri astein kaikki muut.

Mitä tarvitaan? Emme voi pakottaa ihmisiä pysymään yhteisissä rakenteissa. Vaihtoehtoja saa ja pitää olla. Mutta kenenkään ei tulisi joutua turvautumaan yksityisen sektorin palveluihin siksi, ettei uskalla luottaa julkisiin palveluihin. Ihmisten on voitava kokea, että yhteinen turva on laadukasta ja saatavilla. Laaturemontista ei selvitä ilman taloudellisia panostuksia. Tämän tulisi olla eräs lähtökohta sosiaaliturvan uudistamisessa. Vaurastuneessa yhteiskunnassa tulisi olla mahdollisuuksia panostaa asianmukaisesti, pohjoismaisen tason mukaisesti, yhteiseen hyvinvointiin. Sinälläänhän korkea menotaso ei ole mittari, vaan vaikuttavuus ja tulokset. Mikäli tämä saadaan aikaan muita pienemmillä resursseilla, hyvä niin. Mutta hyväksyttävää lienee se, että lisäresurssointiinkin tulee olla mahdollisuus, tätä tukee myös merkittävä osa kansalaismielipiteestä.

Laadun lisäksi käsiteremontti on tarpeen. Jotta työssäkäyvän enemmistön kannatus yhteiselle järjestelmälle voidaan säilyttää, tulee sosiaalipolitiikassa puhua entistä enemmän myönteisistä elämänmuutoksista. Riskien välttäminen ja solidaarisuus heikommalla olevia kohtaan ovat keskeisiä, mutta niiden lisäksi -ja retorisesti korostuneesti- sosiaalipolitiikalla tulee taata myönteisten siirtymien mahdollisuuksia uudenlaisessa yhteiskunnassa. Suomessa tätä keskustelua on käynyt mm. Heikki Hiilamo. Tasa-arvoisesti kaikille näitä mahdollisuuksia voidaan taata vain yhteisessä järjestelmässä. Kun samoja palveluita käyttävät kaikki, säilyy kaikilla kiinnostus niiden laadun takaamiseen ja asiaankuuluvaan resurssointiin. Tästä puolestaan hyötyvät suhteessa eniten heikoimmassa asemassa olevat.

Kun sosiaalipolitiikka kehystetään yhteiseksi asiaksi, joka takaa myönteisiä mahdollisuuksia jokaiselle, on sillä mahdollista puhutella myös korostuneesti vapauksistaan tietoisia ja niistä kiinnostuneita kansalaisia. Sosiaalipolitiikan tarkoituksena tuleekin olla korostuneesti vapauden lisääminen. Uudet riskit, mm. työssäkäyvien köyhyys ja osallisuuden mureneminen ovat tosiasiallisen vapauden esteitä ja vaativat uudenlaisia lähestymistapoja myös hyvinvointivaltiolta.

Käytännössä sosiaalisista investoinneista puhuminen voi näkyä monin tavoin. Lapsiin kohdistuvilla toimenpiteillä kuten päivähoidolla halutaan paitsi taata vanhempien mahdollisuus osallistua työelämään, myös luoda edellytyksiä hyvälle ja virikkeelliselle lapsuudelle. Suurimmat erot kun syntyvät nuorella iällä. Työttömyyden sattuessa yhteiskunta takaa uusia mahdollisuuksia kuntoutuksen ja koulutuksen muodossa, asumisen suhteen monipuolisia asuinmahdollisuuksia elämäntilanteen mukaan. Ja niin edelleen. Nopeutuvassa rakennemuutoksessa tämä vaatii korostuneesti enemmän -ei vähemmän- julkista vakuutusta, joka on kaikille yhteinen.


P.S. Lukemisen arvoista tänään: Tapio Laakson blogissa mielenkiintoista taustaa ja keskustelua Etelä-Ossetian tilanteesta, katso mm. tämä ja tämä. Olli Koski ja Pasi Ahola muistuttavat puolestaan valtionvarainministeri Kataisen mielipiteiden hiljattaisista U-käännöksistä.