Ohjelmallinen oikeisto?

Pääministeri Vanhanen ilmoitti jo kauan sitten pyrkivänsä jäämään pois Keskustan puheenjohtajan paikalta vuonna 2015. Tämä tapahtuisi hänen maailmassaan ilmeisesti kolmannen pääministerikauden jälkeen. Koska nykyinen hallitusyhteistyö on ainakin julkisuuteen tulleiden näkemysten mukaan hahmotettavissa mieluisammaksi kuin edellinen, voisi kuvitella, että Vanhasella olisi halua jatkaa oikeistokoalition kärkimiehenä myös seuraavien vaalien jälkeen.

Neljä vuotta kuluu nopeasti ja sen aikana kykenee usein lähinnä aloittamaan erilaisia sinällään merkittäviä hankkeita. Tämän hallituksen aikana on haudattu tulopoliittiset kokonaisratkaisut, joka sinällään toki oli työnantajaleirin päätös mutta josta hallitus varmasti oli hyvissä ajoin tietoinen, aloitettu SATA-komitean työ sekä tehty linjauksia kuntatalouden suhteen pitkälle tulevaisuuteen peruspalveluohjelman muodossa. Mitään erityisen dramaattista tupoa lukuunottamatta ei ole toistaiseksi tapahtunut, mutta merkittäviä siemeniä on kylvetty nimenomaan näihin kokonaisuuksiin.

Kuten Ruotsissa, myös Suomessa oikeisto nousi valtaan lupaamalla periaatteessa kaiken mitä demaritkin, paitsi että tehdä asiat "uudella tavalla". Olla itse asiassa parempia sosialidemokraatteja kuin itse demarit ovatkaan. Kehittää suuren enemmistön kannatusta edelleen nauttivaa hyvinvointiyhteiskuntaa "kannustavaan" ja "valinnanvapautta tukevaan" suuntaan. Mikäs siinä, tuskinpa näitä tavoitteita vastustaa kukaan. Mutta on arvioitava, millaiseen suuntaan todellisessa maailmassa aloitetut reformit mahdollisesti vievät.

SATA-komitean työ on varmasti tärkeä ja tarpeellinen. Mutta mikäli reunaehdoiksi asetetaan perusturvan parantaminen ilman lisärahaa, voidaan lopulta varoja hakea vain leikkaamalla ansioturvaa. Tähän suuntaan on linjannut mm. työttömyysturvan osalta ministeri Hyssälä. Ansioturvan ollessa keskeisin korkeaa ammatillista järjestäytymisastetta ylläpitävä tekijä voi tavoite olla kylmän valtapoliittinen - heikentää työntekijäjärjestöjä. Ansioturvan heikentäminen osuu korostuneesti demarien ja kokoomuksen kannattajiin, mutta joista jälkimmäiset harvoin kuvittelevat moisia etuja milloinkaan tarvitsevansa. Siksi he tuskin lähtevät barrikadeille.

Ammattijärjestöjen yhteiskunnallista roolia saattaa heikentää myös tupo-järjestelmän romutus, jota porvaripuolueet eivät ole jääneet liiemmälti suremaan. Liittokierrokset tuonevat järjestelmään epävakautta, kalliita kierroksia ja yleistä turbulenssia, mutta kokonaisuutena saattavat divida et impera -hengessä korostaa yksituumaisemman työnantajaleirin vaikutusvaltaa. Ainakin kansallisen politiikan tekemisen mahdollisuus heikkenee ja eräs keskeinen talouspolitiikkaan vaikuttamisen väline heitettiin ikkunasta ulos. Toki liittotaso sisältää myös mahdollisuuksia, mutta se vaatisi sitoutumista toisen osapuolen kunnioittamiseen. Paperin työsulusta lähtien tämä piirre on suomalaisista työnantajajärjestöistä kaikonnut.

Kuntarahoituspuolella valtion absoluuttinen kunnille tarjoama rahamäärä kyllä lisääntyy, mutta ensi vuodesta lähtien sen %-osuus menoista alkaa pudota. Ergo: kunnat jäävät entistä enemmän oman onnensa nojaan ikääntyvän väestön palvelutason ylläpitämisessä. Tämä siis tilanteessa, jossa valtio on selkeästi ylijäämäinen. Mikä tässä taustalla? Optimisti näkisi kepin tuottavuuden parantamiseen ja kuntaliitoksiin. Pessimisti, joka tässä tapauksessa uskoisi politiikan olevan arvolähtöistä, näkisi tarkoituksellisen halun työntää julkisen sektorin palveluita residuaalipalveluiksi.

Valtionvarainministeri Katainen vastusti päivähoitomaksujen poistoa katsomalla, että keskiryhmien tulee maksaa omista palveluistaan. Jos luottamus kunnallisiin palveluihin horjuu tulevaisuudessa entisestään, on aivan selvää, että maksukykyiset keskiryhmät alkavat entistä enemmän myös muun kuin terveydenhuollon osalta valita itsensä ja perheensä pois yhteisistä palvelujärjestelmistä, pohjoismaisen mallin ytimestä, ja kysellä perustellusti sen perään miksi he maksavat veroja kun eivät kuitenkaan niistä hyödy. Suunta siis vaikuttaisi selvältä, kutistetaan julkista sektoria kohti viime vuosisadan alun köyhäinhoitovaltiota ja varakkaammat hankkivat omat palvelunsa kilpailullisilta markkinoilta ja yksityisiltä tuottajilta. Tätähän valtio voi sitten tukea veroeduin jne.

Kataisen julkituomassa verolinjassa joka korostaa pääomatuloista ja ansiotuloista maksettavien verojen epäsuhtaa voisi olla häivähdys sinipunaa. Riippuu lopullisesta tavoitteesta. Onko tavoitteena yksittäinen progressiivinen vero vaiko tasavero? Nyt tehty veroratkaisu, "tasaiset" veronkevennykset kaikille palkansaajille ei välttämättä ole järkevin mahdollinen ottaen huomioon suhdannetilanteen. Jos taantuma tulee, niin ei silloin veroja koroteta. Vaihtoehdoksi jäävät velanotto tai karsiminen. Karsimisvaihtoehto korostaisi edellämainittua luottamusongelmaa, velkaelvytys taas tuskin tämän hallituksen politiikkavaihtoehtoihin kuuluu jo ideologisista syistä. Veronalennusvaran olisikin voinut kohdentaa paremmin, tai sitten säästää siihen ajankohtaan, jossa talous aidosti sakkaa.

Kaiken kaikkiaan aloitetut kehityskulut voisivat osua hyvin keskeisesti pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin peruspilareihin. Muutos suuntautuisi selkeästi kohti anglosaksista mallia, joka ei ole tunnettu sosiaalisista saavutuksistaan, vaan jossa luokkayhteiskunta elää ja hengittää vielä 2000-luvullakin. Onko taustalla tällaista selkeää ohjelmaa vai onko kyse vain sattumista, erillisistä reformeista ilman kokoavaa ajatusta vai onko murhe kokonaan turha?

Jos kyseessä on mietitty ohjelma, niin siitä ei puhuta. Demokratian nimissä pitäisi, vaikka luonnollisesti tämä vaarantaisi sen toteutuksen. Sinällään tämä mahdollinen ohjelmallisuus olisi kunnioitettavaa kuten kaikki laaja-alaiset visiot. Jos tällainen kokonaisuus toteutuu, sen mahdollistavat poliittiset enemmistöt säilyvät ja koko kattaus perustellaan hyvinvointivaltion säilyttämisellä niin vuonna 2015 Vanhasen 12-vuotiskauden päättäjäisissä voidaan todeta vanhaan neuvostotyyliin: "Leikkaus onnistui hyvin, joskin potilas kuoli."