keskiviikkona, huhtikuuta 19, 2006

Ennen oli kaikki paremmin?

Tuntuuko teistä ajoittain siltä, että eduskunta viettää suurimman osan aikaansa täysin toisarvoisten asioiden parissa? Ei mikään ihme, kun seuraa vaikkapa viime aikojen lööppisatoa poliitikkojen osalta. Tv-ohjelmista kertovien "uutisten" joukkoon on mahtunut pääministerin tekstiviestiskandaalia, katkelmia espoolaisen kansanedustaja Susanna Rahkosen (sd.) nettipäiväkirjasta, jossa hän vertasi Keskustan puoluesihteerikandidaattia olmiin sekä muuta yhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta oleellista keskustelua. Tätä ennen puhuttivat ennen kaikkea ravintolatupakointi sekä polkupyöräkypärät.

Mistä tämä johtuu? Samaan aikaan eduskunnassa tehdään kuitenkin vakavaa ja pitkävaikutteista työtä sellaisten suurten asioiden kimpussa kuin kunta- ja palvelurakenneuudistus ja valtiontalouden budjettikehykset tuleville vuosille. Lööpeiksi näistä ei kuitenkaan ole. Kaupallisen median tarkoituksena on ennen kaikkea tuottaa voittoa omistajalleen ja mikäli tämä onnistuu parhaiten jättämällä vakavat asiat huomiotta ja keskittymällä helposti sulatettavaan ja kevyeen roskaan, näin tapahtuu. Miljoona kärpästä ei voi olla väärässä.

Osasyy on kuitenkin myös politiikan muutoksella. Siinä, missä ennen keskityttiin huomattaviin rakenteellisiin kysymyksiin esimerkiksi yhteiskunnallisen tulonjaon kysymyksissä, on politiikka laajentunut tänä päivänä entistä enemmän henkilökohtaiseen sfääriin ja yksityiseen elämään. Tätä on pidettävä merkkinä yhteiskunnan yhä pitemmälle etenevästä individualisoitumiskehityksestä. Haluamme tietää yhä enemmän poliitikkojen yksityiselämästä liiemmin kysymättä miksi. Samalla myös politiikan asialista määrittyy useammin ns. omantunnon kysymysten ympärille, pois rakenteista pieniin symbolista arvoa saaviin yksittäiskysymyksiin.

Summa summarum; suurta tarinaa on politiikasta, erityisesti vasemmiston kohdalla, entistä vaikeampi löytää. Vihreälle ideologialle riittää marginaalin politisoiminen. Tässä he ovat onnistuneet liiankin hyvin, sillä tämän varjossa oikeiston pitkän linjan tavoite, talouden ja talouspolitiikan siirtäminen poliittisen arvokeskustelun piiristä asiantuntija-alaksi, on hyvin pitkälle onnistunut. Tarvitsemme vakavampaa poliittista journalismia sekä selkokielisempää politiikkaa vaikeistakin asioista. Vastuu on myös jokaisella kansalaisella. Valtaa käytetään aina ja on hyvä pysyä tietoisena, mitä valtakirjallasi tehdään.

Kolumni julkaistu Kaarina-lehdessä 19.4.2006

4 kommenttia:

Arto J. Virtanen kirjoitti...

Hyviä pointteja. Kyse on mielestäni myös kahdesta muusta kehityskulusta:

Ihmiset lukevat yhä enemmän ns. keltaista lehdistöä. Sitä on ollut tarjolla jo parisen vuosisataa, mutta ehkä viime vuosisadan loppua kohden se alkoi -informaatiovirran paisuessa ja kilpailun huomiosta kiristyessä - merkittävästi hallita yleiskeskusteluja, helppoutensa ja keveytensä johdosta. Yhä lehdet, kuten HS, SK, Ulkopolitiikka, Ydin, Debatti;) jne. ovat mielestäni hyvin asiakysymyksiä käsitteleviä, mutta niihin paneutuva lukijakunta ei kasva.

Toinen puoli on asioiden monimutkaistuminen: käsiteltäviä asioita on enemmän kuin koskaan, EU on osittain vaikeuttanut eri prosessien seuraamista ja samalla kun Soinia lukuun ottamatta politiikasta on valtaosin kadonnut ns. populistinen (=kansantajuinen) retoriikka, on sen korvannut virkamiesmongerrus, joka ei ainakaan lisää läpinäkyvyyttä ja ymmärrettävyyttä.

Ps. Susannan uudet sivut tekevät muuten politiikalle palveluksen olemalla todella tyylikkäät!

hna kirjoitti...

Stalinismia tai keltaista lehdistöä. Ihan sama. Provokaatio on oiva työkalu. Se kiihottaa ja saa punan poskille.

Se, että onko sillä mitään pohjaa tai rakentavaa annettavaa on toissijaista. Stalinismi, kapitalismi, ismi kuin ismi. Lopulta se miten mitäkin toteutetaan on se, millä on Jotain Merkitystä.

Voimme verhoilla asiat, tekemiset ja tekemättä jättämiset ihan miksi vain vaikka harhaksi, mutta Totuus on ja pysyy.

Yhteiskunnan tilasta kertovat palsta millit Mateista ja Mattien tekemisistä olivatpa entisiä huippu mitälie tai pääministereitä.

Kuka lyö vahvan kepin ja stopin oravanpyörän rattaisiin ja lopettaa keskustelun "kumpi oli ensin..." lukija vaiko keltainen lehdistö? Ja vaikkei kukaan niin tekisikään, niin onko se oikeutus kaikelle aivojen roskaamiselle?

Miksei mikään kiinnosta eikä nappaa? Miksei mikään tunnu missään ja se vielä myy, paremmin kuin joku... fiksumpi [lue: aidompi]?

Toki asiat monimutkaistuvat, totta kai meidän tulisi hallita niitä edes vähän ja miettiä kaksi kertaa ennen kuin julkaisemme jotain siihen yhteen ja globaaliin nettiin. Mutta lopulta eivät asiat niin monimutkaisia edelleenkään ole. Ellemme välttämättä halua niiden olevan.

Petja Jäppinen kirjoitti...

Minusta Susanna Rahkamoa pitäisi kyllä kovistella tuosta vertauksesta kovin sanoin. Minusta tuollainen kepulien imartelu ja nuoleskelu on kuvottavaa eikä sille tielle pitäisi koskaan lähteä missään asiassa.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä Esa! Politiikka on todellakin tänä päivänä reaktiivista ja pikkuasioihin takertuvaa. Meidän demareiden pitäisi kyetä selittämään mikä maailman meno oikeasti on ja esittämään meidän vaihtoehdot ja visiot.

Ongelmaksi koen sen, että harvalla meistä on aikaa miettiä isoja linjoja, analysoida pidempiaikaisia trendejä, puhumattakaan uusien alotteiden tekemisestä. Turhan moni juoksee ympäriinsä kuin päätön kana mutta on niin tuhottoman tehokas ;)

Kansanedustajat esim. istuvat uskomattomien tietomäärien päällä, mutta missä välissä he ehtisivät sulatella ja jäsennellä sitä?Eläkkeelle jäätyään?

Luovuus vaatii aikaa ja epäonnistumisien hyväksymistä, mutta kuka sen meille sallisi?

Hiltu