Uuteen Eurooppa-henkeen

Euroopan Unionin kannatus Suomessa on puheenjohtajuuskaudesta huolimatta alhaalla. Syitä tähän on monia. Perustuslaillisen sopimuksen kohtalo, huono julkisuuskuva, tarkoituksenmukaisuudeltaan arveluttavien lakiesitysten esiinnosto sekä sellainen tarpeeton sääntely, jotka uutisoidaan näyttävästi heikentävät kansalaisten luottamusta yhteiseen Eurooppaan.

EU-vastaisuudella ratsastavat poliitikot, etunenässä Timo Soini ja Esko Seppänen väittävät Suomen menettäneen, ja edelleen menettävän, itsenäisyyttään ja itsemääräämisoikeuttaan osallistumalla eurooppalaiseen yhteistyöhön. Yleisen skeptisyyden ja edistyksellisen ajattelun puuttumisen aikana tämä kritiikki uppoaa hedelmälliseen maaperään, siitä huolimatta, että se on, kuten on koko ajan ollut, erittäin kaukana totuudesta.

Suomen asema itsenäisenä valtiona on tänä päivänä, erityisesti EU:n ansiosta, vahvempi kuin koskaan. Sen, minkä olemme mahdollisesti muodollisesti menettäneet, olemme saaneet käytännössä. Ns. itsenäisyytensä aikana Suomi katsoi maailmaa ja Eurooppaa joko Tukholman, Berliinin tai Moskovan kautta, nyt maamme on unionin täysivaltainen jäsen. Lisäksi suuri osa kansalliseen toimintaympäristöömme vaikuttavista ilmiöistä ovat luonteeltaan globaaleja. Niitä vastaan ei eristäytyminen auta, eikä niihin kyetä kansallisilla ratkaisuilla juurikaan vaikuttamaan. Suvereniteetin luovuttamisella lisäämme kansallista toimintatilaamme, emme vähennä sitä.

Edelleen jatkuva laajentuminen aiheuttaa myös pelkoja. Onkin syytä kysyä ovatko Romania, Bulgaria sekä erityisesti Turkki valmiita jäsenyyteen? Monin paikoin näin ei varmasti ole. Se, millä aikataululla näitä maita integroidaan yhteiseen unioniin voi olla arvioinnin kohteena, mutta itse ideassa, laajentumisessa itään ja etelään, on kyse EU:n alkuperäisestä perustehtävästä, rauhasta. On kaikkien edun mukaista, että poliittista ja taloudellista integraatiota viedään niin pitkälle, ettei sota ole enää mahdollista. Tämä vaatii eurooppalaisen ymmärtämyksen ja tietoisuuden kehittämistä ahtaan kansallisuusaatteen sijaan.

Kansallisten pääkaupunkien poliitikot ovat monella tapaa vastuussa EU:n kannatuksen alhaisuudesta. EU-lainsäädäntö ei tule voimaan ilman kansallisten hallitusten kannatusta aiheelle. Mahdollisuudet tarkoituksenmukaisempaan lainsäädäntöön ja ns. turhan sääntelyn vähentämiseen ovat myös valtioilla. Siksi EU:ta aiheesta arvostellessa tulisi muistaa myös oma vastuu. EU:n aikaansaamista hyvistä vaikutuksista, jotka usein ovat epäsuoria, otetaan mieluusti kunnia kansallisen politiikan hyvänä onnistumisena, epäonnistumiset taas on mukava laittaa Brysselin piikkiin.

Mitä siis tarvitaan, paitsi eurooppalaisen yhteisen tietoisuuden entistä parempaa luomista ja vastuullisempaa politiikkaa? Yhtenäisempää yhtenäistä poliittista tavoitteenasettelua ja konkreettisia tavoitteita erityisesti sosiaalisen ulottuvuuden saralla. Kansalaiset odottavat EU:lta konkreettisia hyötyjä jokapäiväisen elämänsä parantamisessa. EU:n tulee ottaa rooli sosiaalisten tavoitteiden edistäjänä ja mahdollistajana, ei hyvinvointivaltioiden rapauttajana, joka sen kuva tällä hetkellä, syystä tai ei, usein on.

Esimerkkeinä tällaisista tavoitteista olisivat yhteiset säännöt tiettyjen verojen keräämiselle, työntekijäjärjestöjen aikaisempaa vaikuttavampi osallisuus päätöksenteossa, verokilpailua vastaan toimiminen sekä minimistandardit sosiaaliselle suojelulle. Strateginen suunnittelu vaatii aivoja, proaktiota. Nyt hajanainen, eri pääkaupungeissa sijaitseva poliittinen tahto olisi jälleen jollain aikavälillä kyettävä muodostamaan yhtenäiseksi, yhteisiksi aivoiksi. Tämä voisi tapahtua nimenomaan sosiaalisen ulottuvuuden rakentamisen ympärille.