Välityömarkkinoista

Välityömarkkinoista on puhuttu paljon. Samaten sosiaalisten yritysten mahdollisuudesta kantaa entistä suurempaa työllistämisvastuuta niistä ihmisistä, joiden tosiasialliset kyvyt ja mahdollisuudet osallistua työelämään ovat rajalliset. Tavoitteet ovat hyviä ja on toki tärkeää, että mahdollisimman moni osallistuisi työelämään paitsi oman osallisuuden, myös julkisen talouden kestävyyden vuoksi.

SDP:n puoluekokoukseen käsittelyyn tulevassa Suomalaisen työn tulevaisuus -ohjelmassa välityömarkkinoilla nähdään rooli pitkäaikaistyöttömyyden vähentäjänä. Mallina tarjotaan työllisyysseteliä, jonka työnantaja voisi työhallinnosta lunastaa ja jolla kompensoitaisiin työntekijän alentunutta tuottavuutta. Samalla esitellään Irlannista tuttu ajatus, jossa työttömiä kannustetaan työelämään antamalla heille mahdollisuus pitää osa työttömyysturvastaan.

Aikomus ja tarkoitus on varmasti hyvä. Silti on kysyttävä, onko linjaus oikea? Oleellista on myös kysyä, keitä erityisesti työllisyyssetelillä tarkoitetaan? Kaikkia työttömiä, vajaakuntoisia, vammaisia? Jos linjaus koskee pieniä erityisryhmiä, se on huomattavasti vähemmän ongelmallinen kuin jos sen halutaan koskettavan laajoja ryhmiä.

Kun koko ohjelma puhuu nimenomaan osaamisen kasvattamisesta vastauksena työelämän ja globalisaation uusiin haasteisiin sekä tuottavuuden parantamisesta, on kysyttävä millä tavalla de facto matalapalkkatuki tukee kyseisiä tavoitteita? Miksi investoida tuotantoprosessin parantamiseen yksinkertaisemmissa töissä, jos tarjolla on käytännössä ilmaista työvoimaa noita töitä tekemään? Haluammeko me todella kilpailla Kiinan kanssa työvoiman hinnalla?

Yleisesti on tunnustettu kohtaanto-ongelman merkitys, eli se, etteivät tarjolla olevat työpaikat ja työttömien osaaminen vastaa toisiaan. Välityömarkkinat ratkaisevat ongelman mahdollistamalla sellaisten nollakoulutusta vaativien yksinkertaisten töiden, joista on Suomen oloissa jo monesti päästy teknologian kehittymisen myötä eroon, uuden synnyn. Täsmälleen päinvastaista politiikkaa, johon on esimerkiksi palkkapolitiikalla kauan pyritty. Jos jossain on luotu näkemys siitä, että suunta kohti paremman tuottavuuden töitä on ollut väärä, ei sitä ole ainakaan missään ohjelmassa tai strategiassa ollut luettavissa.

Ajatus valtion varojen käytöstä subventoimaan yksityisen yrityksen työnantajakuluja herättää sekin ajatuksia. Palkkojen polkemiselle avattaisiin ovi - valtion ja kunnan laskuun. Jos julkinen sektori on halukas kuluttamaan merkittävästi varojaan vaikeasti työllistyvien työllistämiseen, voisiko olla yksinkertaisempaa ja vähemmän byrokraattista pyrkiä sijoittamaan kyseisiä ihmisiä julkisen sektorin töihin? Ei-kilpailluilla aloilla kilpailu ei suotta vääristyisi, eikä valtaisaa haku-lupa-valvonta-byrokratiaa tarvittaisi. Lisäksi tarve työvoimalle ei noilla aloilla varmaankaan ole vähäisempi.

Käytännön fakta on, että nykyisille työmarkkinoille ei moni kuntoutuja, työkyvytön tai moniongelmainen ihminen työllisty. Työn merkitystä osallisuuden ja identiteetin rakentajana suomalaisessa työorientoituneessa kulttuurissa ei saa vähätellä. Kysymys kuitenkin kuuluu, olisiko kuitenkin järkevämpää jättää yksityisen sektorin subventointi vähemmälle ja pyrkiä tarkastelemaan ketkä kuuluvat aidosti työkyvyttömyyseläkkeelle, keille voitaisiin järjestää asianmukaista korvausta vastaan suoraan kevyttä yleishyödyllistä työtä ja ketkä voisivat aidosti ponnistaa uudelleen kilpailluille markkinoille koulutuksen ja osaamisen kasvattamisen myötä.