tiistaina, tammikuuta 13, 2009

Vaalipohdiskelua

Vaalijärjestelmä saa aika ajoin ansaittua kritiikkiä. Erisuuruiset vaalipiirit, vaaliliitot, henkilökeskeinen järjestelmä, joka aikaansaa heikkoa sitoutumista lopulta käytännössä kuitenkin merkitseviin puolueen tavoitteisiin, ainoa lopulta todella merkityksellinen dokumentti on hallitusohjelma, jonka puolesta kukaan ei ole missään vaiheessa saanut äänestää jne. Paljon aiheellisia huolenaiheita.

Kun hallinnolta, ja poliittisilta päätöksentekijöiltä kaivataan tänä päivänä ennen muuta avoimuutta, ja pidetään keskeisenä sitä, että he ovat päätöksistään vastuussa, voisi miettiä millainen vaalijärjestelmä voisi nykyistä paremmin tukea näitä tavoitteita. Eräs, ajatusleikkinä, pelkkänä ajatusleikkinä, hauska pohdiskelu voisi liittyä yhden hengen vaalipiireihin.

Yhden hengen vaalipiireihin perustuvassa järjestelmässä esimerkiksi eduskuntavaaleissa maa jaettaisiin 200 väestöpohjaltaan suurin piirtein yhtä suureen vaalipiiriin, jotka 5,3 miljoonan asukkaan maassa olisivat n. 26 500 henkilön kokoisia. Näissä piireissä jokainen vaaliin osallistuva puolue saisi asettaa yhden ehdokkaan. Eniten ääniä kerännyt valittaisiin eduskuntaan. Oma kysymyksensä on se, riittääkö ykköseksi sijoittuminen, vai tulisiko äänestyksessä olla kaksi kierrosta, jotta valittu edustaja saisi annetuista äänistä enemmistön.

Ongelmia on, ja paljon. Teoriassa olisi mahdollisuus tulla valituksi varsin pienellä äänimäärällä, tai että 49,999% annetuista äänistä olisivat de facto merkityksettömiä. Voittaja veisi kaiken. Briteissä liberaalidemokraattien tilanne kertoo järjestelmän ongelmista. Kolmospuolue sai vuoden 2005 vaaleissa 22% äänistä, mutta paikoista vain joka kymmenennen. Toki tämän ei tarvitsisi pitää paikkaansa vastaavissa määrin sellaisissa maissa, joissa poliittisten puolueiden kannatus on vahvan alueellista. Kampanjointi kohdistuisikin vahvasti, USA:n malliin, swing stateihin, tai tässä tapauksessa swing suburbeihin.

Mutta entä mahdollisuudet? Aivan toisella tavalla kuin nykyisin järjestelmä olisi accountable. Mikäli ihmiset eivät olisi omaan edustajaansa tyytyväisiä, tämä olisi äärimmäisen helppoa vaaleissa vaihtaa. Vaalirahoituksen merkitys vaalituloksen ratkaisijana pienenisi dramaattisesti, kun kuvatun kokoisessa vaalipiirissä jopa nollabudjetilla olisi mahdollista käytännöllisesti katsoen tavata kaikki äänioikeutetut. Edustajat olisivat aivan uudella tavalla pakotetut kuuntelemaan kansalaisia ja olemaan heidän keskuudessaan.

Myös alueellinen edustavuus paranisi. Tällä hetkellä niin valtuustoja kuin eduskuntaa kansoittavat parempien alueiden hyvätuloiset. Yhden hengen vaalipiirien järjestelmässä suuri lähiö ympäristöineen saisi aina oman kansanedustajan. Toki järjestelmässä puolueilla varmasti olisi mahdollisuus asettaa ehdolle myös muualla kuin alueella asuva ehdokas, mutta paine "oman alueen" ehdokkaan asettamiseen, ja myös tällaisen ehdokkaan menestymisen mahdollisuudet, olisivat huomattavat.

Toki järjestelmässä olisi tässä yhteydessä myös haittoja. Miksi alueperusteen pitäisi olla vahvin määrittävä tekijä siinä, kuka saa äänestää ketäkin, varsinkin kun vaihtoehtojen määrä yksittäisen äänestäjän kohdalla putoaisi rajusti? Mitä tämä tarkoittaisi tasavahvaa kannatusta suuremmalla alueella nauttivan ehdokkaan kannalta? Johtaisiko tämä paikallispolitiikan liialliseen ylikorostumiseen, tarkoittaisiko tämänkaltainen järjestelmä välttämättä sitä?

Kukaan ei varmasti ole suoraan lähdössä kannattamaan yhden hengen vaalipiirijärjestelmää sen, kuten edellä kuvattua, sisältäessä monia ongelmia erityisesti vähemmistösuojaan liittyen. Tietyt sen piirteet ja ominaisuudet ovat kuitenkin huomioimisen arvoisia.

2 kommenttia:

Mikko kirjoitti...

Olen tuota joskus miettinyt ja sen huonoksi todennut. Se johtaa aina kahden suuren puolueen järjestelmään, jossa pienen enemmistön saanut puolue sai valtaosan paikoista.

Kaksi suurta puolueetta, tai ainakin selkeät blokit olisivat hyvä asia, mutta sen varjopuolena on että voittaja hallitsee diktaattorin oikeuksin koko vaalikauden.

Case study: Britannian Thatcherin aikaan.

Pahimmassa tapauksessa valtaan pääsee jonkun puolueen laitalinjaa edustava johtaja, kun se toinen puolue kärvistelee sisäisissä riidoissaan, kuten Labour, josta erosi paikallinen SDP laitavasemmiston päästessä valtaan. Vasemmiston äänten jakautumisen vuoksi vallassa oli sitten monta yhtämittaista kautta laitaoikeiston pääministeri, konservatiivien saatua ajoittain runsaan 36 % äänistä.

Suhteellinen järjestelmä estää pahimmat läskiksi lyönnit ja radikaaleihin uudistuksiin on saatava vähintään 50 % äänestäjistä tuki.

TagenTurinat kirjoitti...

Ansiokas kirjoitus Esalta taas. Vain viimeisessä kappaleessa on huomautettavaa: Minä kyllä olen valmis suoraan kannattamaan yhden hengen vaalipiirijärjestelmää, tosin sillä sovellutuksella että jos kukaan ei saa ensimmäisellä kierroksella 50%+1 ääntä annetusta äänistä, järjestetään kahden viikon kuluttua kahden parhaan kesken toinen kierros.

Vietin lukuvuoden 1988-1989 Kanadassa. Sinä aikana käytiin niin parlamentti- kuin kunnallisvaalitkin. Kyseinen vaalijärjestelmä oli ja on siellä käytössä, tosin ilman toista kierrosta. Ihmisten sitoutuminen ja kiinnostus vaaleihin ja politiikkaan yleensä oli ihan toista kun täällä Suomessa. Ovelta ovelle kierreltiin kampanjoimassa, pihoilla jökötti ehdokaiden julisteita, law signs. Lukioissa oli aktiiviset poliittiset osastot, itse osallistuin Yukon High Schooli NDP:n toimintaan.

Kaiken tämän takana oli varmaan muitakin syitä kuin vaalijärjestelmä, mutta toki sillä oli suuri merkitys.

Suomessa ei ihan äkkiä "jouduttaisi" kahden puolueen järjestelmää. Ja vaadittavan 50% +1 kannatuksen kautta vaalipiirissä suhteellisen vahvakin puolue voi hävitä, jos muut onnistuvat tekemään yhteistyötä toisella kierroksella.

Mikään vaalijärjestelmä ei ole täydellinen.First pass the post on kuitenkin vaalitapa, jota minä olen periaatteellisella tasolla kannattanut jo yli 20 vuotta.