Sosialidemokratia 2.0

Artikkeli Sosialidemokraattisten Opiskelijoiden Debatti-mielipidelehden puoluekokousnumerossa

Globalisaatiokehitys haastaa demokratian siinä muodossa kuin olemme siihen tottuneet. Muodollisesti demokratia jatkaa etenemistään. Tällä hetkellä suurempi osa ihmiskunnasta elää vapaiden vaalien yhteiskunnissa kuin milloinkaan ennen. Kotimaassa demokratian laajentamisesta puhutaan tottuneesti ja kaikki puolueet vannovat osallisuuden kasvattamisen nimiin. Edustuksellisen demokratian kärsiessä osanottajavajeesta huomio kiinnitetään usein suoran demokratian tarjoamiin mahdollisuuksiin. Näissä näkemyksissä kuitenkin osutaan ohi maalin. Demokratia on uhattuna, mutta tällä kertaa ei kuitenkaan niinkään totalitarististen poliittisten aatteiden osalta, kuin hitaasti sisällöstä tyhjentymisen kautta. Tämä liittyy ennen muuta globalisaatioon ja talouden ylikansallistumiseen.

Kansainvälinen talous tai kansainvälinen politiikka ovat monessa mielessä aikansa eläneitä käsitteitä. Käsite kansainvälisyys olettaa valtioiden olevan keskeisimpiä taloudellisia toimijoita. Kun erityisesti avoimissa länsimaisissa talouksissa pääomien liikkuvuuden esteitä on tehokkaasti raivattu, on talous muuttunut ylikansalliseksi ja on yhä vähemmän kansallisten toimenpiteiden vaikutuspiirissä. Voimatasapaino on muuttunut markkinoiden hyväksi. Valtiot ovat entistä enemmän pakotettuja pohtimaan omaa yhteiskuntapolitiikkaansa ylikansallisen talouden näkökulmasta, eivätkä niinkään kansalaistensa näkökulmasta. Taloudellisen järjestelmän valta rajoittaa valtioiden toimintaa, ei päinvastoin. Voidaan toki tehdä sinällään kyseenalainen tulkinta, jonka mukaan kyseiset edut ovat aina yhteneväiset, mutta yhteiskuntapolitiikan painopisteen muutosta ne välttämättä tarkoittavat.

Demokraattinen järjestelmä, joka ei juurikaan kykene vaikuttamaan yhteiskunnan syvärakenteeseen ja resurssien syntymisen ja jakaantumisen mekanismeihin, talouteen, on ontto. Muodollinen demokratia voi olla pystyssä, vaaleja käydä ja lakeja säätää, mutta pitkälti sellaisessa kehikossa, joka on ulkopuolelta asetettu, vailla demokraattista päätöksentekoa. Tätä tukee kansantaloustieteen nykyinen tendenssi, jossa taloudelliset ilmiöt pyritään kuvaamaan lähinnä matemaattisina ongelmina, ei poliittisina. Kun valtion vaikutus talouteen vähenee, vaarantuu sosiaalivaltion rakentamisen mahdollisuus. Samalla valtiolta, joka aikaisemmin kykeni suojelemaan kansalaisiaan kapitalismin negatiivisilta vaikutuksilta ja jakamaan uudelleen sen tuottamia hyötyjä julkisten palveluiden ja sosiaaliturvan avulla kaikille, katoaa tarkoitus ja sitä kautta hyväksyttävyys kansalaisten silmissä. Tämä on seurausta valtion de facto kyvyttömyydestä vaikuttaa muualla tehtyihin päätöksiin.

Kaikkia kasvava demokratiavaje ei huoleta, vaan muutos kohti yövartijavaltiota nähdään positiivisena muutoksena. Mutta mikäli haasteeseen halutaan vastata, on siihen olemassa käytännössä kolme tapaa. Yksi niistä on paluu vanhaan. Protektionistiset ja usein ksenofobiaan vivahtavat liikkeet kasvattavat kannatustaan. Ne lasketaan oikeistoon, vaikka monessa suhteessa erityisesti talouspolitiikassa niiden vastaukset ovat pikemminkin vasemmistolaisia. Näissä katsantokannoissa hyvinvointivaltio yhdistetään vahvasti kansakunnan rakentamiseen. Ylikansallistuneen talouden merkitys demokratiahaasteelle tunnustetaan, mutta uhka yhteisölle ja järjestelmän rahoitukselle nähdään pikemminkin maahanmuuttajissa. Kansallisella tasolla tapahtuva uudelleenjako nähdään uudelleen mahdollisena tilanteessa, jossa valtio vetäytyisi ylikansallisista rakenteista ja palaisi kulttuurisesti ja talouspoliittisesti entisiin aikoihin.

Muutosten vastustaminen an sich sekä haikailu kuvitteelliseen El Doradoon on turhaa ja hedelmätöntä. Ylikansallisesta talousjärjestelmästä vetäytyminen todennäköisesti johtaisi saatuja hyötyjä huomattavasti suurempiin ongelmiin. Yksipuolinen pako sellaisista taloudellisista järjestelyistä, joista olemme riippuvaisia, tulisi kalliiksi. Tämän vuoksi kaksi muuta tapaa vastata globalisaation haasteeseen ovat rakentavuutensa ja eteenpäin pyrkivyytensä ansiosta mielenkiintoisempia. Niistä toinen on luonteeltaan puolustuksellinen ja toinen offensiivinen. Puolustuksellisesta suhtautumisesta on kyse ns. kolmannen tien sosialidemokratiassa, offensiivisesta taas uudenlaisessa, ylikansalliseen demokratiaan ja kosmopoliittiseen sosialidemokratiaan tähtäävässä politiikassa.

Länsimaiset sosialidemokraatit ovat viime vuosina enimmäkseen hyväksyneet nykyisen kaltaisen globaalin kapitalismin järjestelmän. Valtion ei ole kuitenkaan haluttu katoavan, kuten uusliberaalin oikeiston on nähty toivovan, vaan sen tehtäväksi on nähty kansalaisten valmentaminen ja valmistaminen kiristyvään kilpailuun. Tämä on tarkoittanut vahvaa panostusta koulutukseen ja osaamiseen, sekä sosiaaliturvan virittämistä työllisyyttä tukevaksi. Strategia on ollut monella tapaa menestyksekäs, mutta demokratiahaasteeseen se ei tarjoa selkeää vastausta. Se kyllä valtaistaa ihmisiä, mutta lähinnä heidän oman itsensä kautta osaajina, ei poliittisina toimijoina, kansalaisina. Yhteiskunnan pirstaloituminen ja poliittisen järjestelmän impotenssi suhteessa talousjärjestelmään jatkuu.

Mielenkiintoiseksi nouseekin kolmas vaihtoehto. Se tarkoittaa ennen muuta yhteiskunnan redemokratisointia, poliittisen päätöksentekojärjestelmän, ja sitä kautta kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksien, ulkopuolelle siirtyneiden rakenteiden tuomista uudelleen demokraattisen päätöksenteon piiriin. Tätä ei tule nähdä vastakkaisena niille kolmannen tien oivalluksille, joiden puitteissa on haluttu panostaa kansalaisten työmarkkinavalmiuksiin, työssä pysymiseen ja osaamiseen. Offensiivinen strategia pikemminkin tarjoaa uuden toimintatilan, joiden puitteissa generoida resursseja myös halutuille sosiaalivaltion tehtäville kansallisesti. Varsinaiset suuremmat tavoitteet ovat kuitenkin kansallisvaltion ulkopuolella, globaalissa taloudessa ja poliittisessa kulttuurissa.

Demokraattisempi yhteiskunta ei ylikansallisen talouden oloissa voi tarkoittaa demokratiaa vain kansallisvaltion piirissä. Se vaatii ylikansallista demokratiaa sekä sellaisia ylikansallisia demokraattisesti hallittuja instituutioita, jotka kykenevät toteuttamaan sitovia päätöksiä. Jurgen Habermas puhuu ”globaalista sisäpolitiikasta”, joita tämänkaltaisten instituutioiden tulisi harjoittaa. Niiden kompetensseihin tulisi kuulumaan mm. ylikansallisten pääomavirtojen valvonta ja tarvittaessa kontrolli, valuutanvaihtovero sekä sen tuoton allokointi ym. Kyseessä on pitkällä tähtäimellä hyvinvointivaltioprojektin käynnistäminen ylikansallisella, jopa globaalilla tasolla. Kapitalismin negatiivisia ulkoisvaikutuksia on hillittävä, kyettävä suorittamaan markkinoita korjaavia toimenpiteitä globaalilla tasolla, saatava aikaan uudelleenjaon mahdollistavia mekanismeja ylikansalliseen talouteen sekä hallittava sellaisia ongelmia, jotka ovat luonteeltaan globaaleja, päällimmäisinä köyhyys ja ilmastonmuutos.

Mikään edellä mainituista kysymyksistä ei ole tällä hetkellä kansallisen demokratian vaikutusmahdollisuuksien piirissä. Siksi ne vaativat uudenlaista lähestymistapaa. Sosialidemokraateilla on tässä työssä ainutlaatuinen mahdollisuus, ja sitä kautta velvollisuus. Emme saa enää tyytyä kansallisen selviytymistarinan tylsäksi käyvään retoriikkaan, tarvitsemme kunnianhimoisempia visioita, joita meillä on oltava valmius myös niin ylikansallisessa kuin kansallisessa poliittisessa työssämme edistää.