Peruspalikoita perusturvalle

Vaalikauden kunnianhimoisimpia tehtäviä on perusturvauudistus. Toistaiseksi uudistuksesta on julkisuuteen tullut vain vähän tietoa. Mitään erityisen valmista ei ainakaan vielä ole saatu aikaan, eikä hätiköidä pidäkään. Uudistus on kokonaisuutena sitä kokoa, että mikäli todellista muutosta aiotaan saada aikaan, voidaan sitä helposti verrata kunta- ja palvelurakenneuudistuksen läpivientiin.

Perusturvauudistuksessa on varmasti useanlaista ilmaa. Siitä huolimatta, että hallitus siivosi opposition edustajat keskusteluista, ei yhteisymmärryksen löytäminen välttämättä ole helppoa. Vihreät ajavat uudistuksen yhteydessä perustuloon liittyviä elementtejä, jotka taas eivät ole helpointa mahdollista nieltävää erityisesti Kokoomukselle, jonka riveissä työn ja sosiaaliturvan yhteyttä arvostetaan enemmän.

Myös SDP on luvannut julkaista oman ehdotuksensa perusturvan uudistamiseksi. Tämä on toivottavaa, ja olisi voinut alkaa jo silloin, kun puolue kantoi hallitusvastuuta. Muutamat sinällään tervetulleet pienet avaukset, kuten vaikkapa asumistuen omavastuun poistaminen, saatiin viime kaudella aikaan, samaten kuin kuntien kalleusluokituksen poisto, joka etuuspuolella vaikutti erityisesti kansaneläkkeiden tasoon, olivat melko pieniä korjausliikkeitä.

On selvää, että perusturva on nykyisellään paitsi liian monimutkainen, myös sen tasossa on korjaamisen varaa. Köyhyystutkija Markus Jäntti käytti 6.10. Turun Sanomissa mielenkiintoisen puheenvuoron aiheesta. Ei ole olemassa kiistatonta näyttöä siitä, että sosiaaliturvaan tehtyjen leikkausten tai ehtojen kiristämisen vuoksi olisi saatu työllisyyshyötyä. Työllisyys on kiistatta parantunut, mutta onko syy siinä, että sosiaaliturva on nykyisellään "kannustavampi"? VATT:n vuonna 2002 julkaiseman tutkimuksen mukaan vaikutus on marginaalinen. Se, mikä kuitenkin on varmaa, on se, että sosiaaliturvan varassa eläjien asema on heikentynyt selkeästi.

Olen itsekin kirjoittanut turvan päällekkäisyyden ja hajanaisuuden konkreettisista seurauksista. Kuvaamani seikkailut ovat pientä verrattuna niihin ihmisiin, jotka painivat esimerkiksi kuntoutustukien ja työkyvyttömyyseläkkeiden ja -hylkyjen keskellä. Perusturvan tasoja tai järjestelmän selkeyttämistä ei voidakaan tarkastella erillisinä mm. oikeusturvakysymyksistä. Liian moni uupuu ennen aikojaan valitusjonoihin, tai kärsii epätietoisuudesta. Pitkällä tähtäimellä ihmiset menettävät luottamuksensa koko järjestelmään, epäoikeudenmukaisuuden kokemukset ovat konkreettisia ja todellisia, jäljelle jää vain pettymys, epätoivo ja pahimmillaan viha.

Mistä sitten suuntaviivoja tulevaisuuteen? Vastikkeellisuutta ei ole tulevaisuudessakaan tarkoituksenmukaista purkaa. Vastikkeellisuus tekee järjestelmästä paitsi yleisesti hyväksyttävän, myös kannustaa työmarkkinoille. Yhteiskunnan pitää voida odottaa myös vastavuoroista osallistumista yhteisiin kustannuksiin, kun se kerran tukee ihmisiä silloin, kun he tukea tarvitsevat. Samaten oleellista nimenomaan perusturvalähtökohdasta on avuntarvitsijoiden oikea tunnistaminen sekä heidän ohjaamisensa palveluiden pariin, joilla heitä todellisuudessa autetaan pelkkiä etuuksia paremmin.

Perusturvan vähimmäistasoja pitäisi kyetä yhtenäistämään. Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto STKL on esittänyt kansaneläkkeen ottamista vertailukohdaksi, jonka mukaan eri etuuksia voitaisiin arvottaa. Kyseisen tason nostaminen lähivuosina kohti esim. 600 euroa voisi olla hyvä tavoite. Etuuksien tulisi olla lähtökohtaisesti indeksisidonnaisia. Kytkemättömyys indeksiin on eräs suuri syy toimeentulotukihakemusten määrään. Puolison tulojen ei tulisi vaikuttaa myönnettävään työmarkkinatukeen, nykyisellään menetelmän tiedetään jopa aiheuttaneen avioeroja.

Verotuksella voitaisiin silläkin auttaa asiaa. Sosiaalietuuksien verollisuus puolusti paikkaansa etenkin laman aikana. Elleivät etuudet olisi olleet veronalaisia, olisivat kunnat ajautuneet työttömyyslukuineen koettuakin vielä huomattavasti syvempään kriisiin. Tämänkaltaisina aikoina kunnallisverotuksen perusvähennystä voitaisiin kuitenkin korottaa. On havaittava, että suuri osa näin menetetyistä verotuloista saadaan takaisin joko toimeentulotukimenojen vähenemisenä tai sitten kulutusverotuksen kautta.

Valitusasioiden ratkaisu tarvitsee sekin lisäresurssinsa. Työkyvyttömyyseläkehylyt ovat eräs suurimpia syrjäytymistä aiheuttavia tekijöitä. Osaetuusjärjestelmää ja tukityötä osana laajempia välityömarkkinoita olisi kehitettävä, jotta ihmisten osallistuminen kykyjensä rajoissa työmarkkinoille olisi mahdollista. Nykyisellään työnantajat eivät halua ottaa riskiä ja järjestelmä ei tunnista rajoitteita siten kuin tarkoituksenmukaista olisi. Erityisesti Ruotsista ja Tanskasta voitaisiin ottaa tältä osin mallia. Ajatus sosiaalitakuusta on saatava todelliseksi.