Eriytymisen hinta

Tuloerojen kasvu näkyy myös hyvinvointieroina. On totta, että Suomessa viime vuosina nähty kehitys on hyödyttänyt väestön selkeää enemmistöä. Samalla kuitenkin osa väestöstä on jäänyt suhteellisen pysyvältä vaikuttavalla tavalla kasvun hedelmien jaossa vähemmälle. Heitä ovat ennen muuta syystä tai toisesta pitempiaikaisesti työvoiman ulkopuolelle ajautuneet ihmiset.

Eroja on aina ollut eikä niiden täydellinen hävittäminen olisi mahdollista sen paremmin kuin viisastakaan. Väitän kuitenkin, että yhteiskuntamme tulee kasvavista eroista ennemmin kärsimään kuin hyötymään. Tämä koskee niin taloudellista kehitystä kuin sosiaalista turvallisuutta ja luottamusta, viime kädessä suomalaista elämänmuotoa.

Tuloerojen ohella ovat kasvaneet hyvinvointierot. Nämä ovat suurilta osin, mutteivät kokonaan, palautettavissa tulonjakokysymyksiin. Tulohaitarin alapäässä matalien tulojen lisäksi hyvinvoinnin vähentymistä ja sosiaalisen luottamuksen rapautumista aiheuttavat paitsi monenlaiset sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat, myös koetut epäoikeudenmukaisuudet sosiaaliturvan taholta. Surullisimpia esimerkkejä lienevät selkänsä ruumiillisessa työssä rikkoneet viisikymppiset, joita kukaan ei enää halua kouluttaa uudelleen, mutta jotka ovat ikänsä puolesta liian nuoria työkyvyttömyyseläkkeelle. Tälle tielle on moni uupunut.

Suvi-Anne Siimes totesi aikoinaan, ettei hän niinkään ole kiinnostunut siitä, miten haitarin yläpäässä menee, vaan siitä, miten heikoin pärjää. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Toisaalta voitaneen kysyä, mitä räjähtävät erot tarkoittaisivat silloinkin kuin "rawlsilainen oikeudenmukaisuus" kurjimmankin aseman paranemisesta toteutuisi? ´Kysymykseen vastaamisen kannalta oleellista lienee se, ymmärretäänkö "aseman paraneminen" muunakin kuin tulotasona. Kyse on tulotason lisäksi myös omanarvontunnosta, osallisuudesta ja ennen kaikkea vertaisuudesta. Kokemusta siitä, että jokainen on yhtä arvokas omana itsenään ja tasa-arvoinen yhteisön jäsen.

Rajusti kasvavat erot synnyttävät luokkayhteiskunnan ja rapauttavat vertaisuuden. Niiden kautta syntyy ryhmiä, jotka irtautuvat yhteiskunnasta omiin todellisuuksiinsa eivätkä enää ymmärrä toistensa arkea. Syntyy eriytyviä palveluita ja yhteinen kokemus yhteisestä todellisuudesta katoaa. Tällaisessa yhteiskunnassa on entistä helpompaa leimata heikompiosaisten ongelmat heidän omaksi syykseen. Tapaamiset ja kohtaamiset -ja sitä kautta ymmärtäminen- vähenee. Samalla se ruokkii käsityksiä, joiden mukaan parempi väki tarvitsee -ja ansaitsee- omat paremmat palvelunsa. Lopputuloksena keskinäisen solidaarisuuden rapautuminen ja turvattomampi yhteiskunta niin varakkaille kuin vähäväkisille.

Esittämäni kaltaista ajattelua voisi joku oikeistolaisesti suuntautunut kritisoida sillä perusteella, että on vain hyvä ja köyhienkin etu mikäli yksityiset palvelut valtaavat alaa ja eriytyminen lisääntyy. Julkisia varoja säästyisi palvelujärjestelmän käyttäjien vähentyessä. Ikävä kyllä tästä ei ole juuri esimerkkejä. Eriytyvä palvelurakenne vähentää syystäkin veronmaksumoraalia ja aikaansaa vaatimuksia verojen keventämisestä vastineen vähentyessä. Näyttöä löytyy enemmän sellaisesta kehityksestä, jossa julkiset palvelut ajautuvat syöksykierteeseen.

Mikäli erojen annetaan hillitsemättä kasvaa, maksamme siitä kovan hinnan vertaisryhmäämme katsomatta. Oleellista on havaita, että se, mikä mahdollisesti veroissa säästyy, se maksetaan kärjistyvien ristiriitojen yhteiskunnissa yksityisinä vakuutuksina, turvapalveluina sekä tietynlaisen perusluottamuksen katoamisena. Liialliset erot aiheuttavat paitsi syrjäytymistä ja katkeruutta, myös resurssien vajaakäyttöä sekä sosiaalisen liikkuvuuden vähenemistä. Erityisen epäoikeudenmukaista on se, että entistä useammin "huono kehä" osuu lapsiin.