Nälkä aina vieraanamme

Viime viikkoina köyhyys on puhuttanut runsaasti. Mm. tutkija Mikko Kauton toimittama julkaisu Suomalaisten hyvinvointi 2006 on todennut suomalaisessa yhteiskunnassa olevan käynnissä selvästi havaittavissa olevan eriytymiskehityksen. Vaikka maassamme keskimääräinen hyvinvointi on kasvanut, voimme havaita huomattavan ihmisjoukon aseman heikentymisen. Osa kansasta, ja huomattavan suuri osa lapsista, uhkaa pudota kelkasta.

Päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä. Suomalaisten hyvinvointi ja palvelut (HYPA)- kyselyn mukaan viime vuosina on edetty hyvään suuntaan. Aineistosta selviää mm. työllisyyden paraneminen, koulutustason kohoaminen sekä yhä useamman suomalaisen entistä parempi terveydentila ja taloudellinen asema. Niiden kotitalouksien määrä, jotka katsovat pakollisten menojen kattamisen olevan "hankalaa" tai "erittäin hankalaa" käytettävissä olevilla tuloilla, on puolittunut muutamassa vuodessa.

Käärme luikerteleekin paratiisiin ennen kaikkea työttömyyden ja periytyvän syrjäytymisen johon usein liittyy koulupudokkuus, kautta. Suomessa on viime vuosina tehty runsaasti sellaisia yhteiskuntapoliittisia ratkaisuja, joilla työn kannustavuutta on lisätty. Tämä on onnistunut erittäin hyvin. Selkeänä johtopäätöksenä on, ettei kannustinloukuista enää tiettyjä yksittäistapauksia lukuunottamatta juurikaan voida puhua. Vähimmäisetuuksien reaaliarvon hidas kehittyminen verrattuna työtuloihin on korostanut eron syntymistä nimenomaan työssä käyvien ja työmarkkinoilta syrjässä olevien välille. Tämä on johtanut myös kasvaneeseen lapsi- ja naisköyhyyteen.

Köyhyyden mittaaminen on monimutkaista. Tulonjakoaineistoihin perustuva tutkimus kertoo köyhyyden voimakkaasta kasvusta, sen sijaan kyselyaineistoihin pohjaava tutkimus kertoo muilla tavoin mitatun köyhyyden vähentyneen. Ensimmäisen mittarin mukaan voisimme katsoa köyhyyden olevan vähäisintä silloin kun kaikilla menee huonosti. Näinhän olikin, mm. laman aikana. Tätä ei voida pitää erityisen tavoiteltavana lähtökohtana keskustellessamme köyhyyden vähentämisestä. Eriarvoistuminen on kuitenkin luonnollisesti mahdollista myös supistuvan köyhyyden oloissa. Siksi nämä kaksi käsitettä tuleekin erottaa toisistaan.

Avainasemassa on työmarkkinoille osallistumisen lisääminen ja peruskoulutuksesta eteenpäin siirtyminen. Tässä on kuitenkin keskeistä havaita ns. rangaistuslinjan, ts. kannusteiden lisäämisen sosiaalietuuksien reaaliarvoa heikentämällä saapuneen tiensä päähän. Tutkimusten valossa voidaan pitää itsestään selvänä, ettei sosiaaliturvan, varsinkaan vähimmäisturvan, varassa eläminen kannata. Siksi näiden etuuksien piirissä olevien ihmisten olon tekeminen entistäkin tukalammaksi on väärin eikä sillä saavuteta haluttuja tuloksia. Työmarkkinoiden piiriin pääsyn helpottamista tuleekin etsiä entistä enemmän pohjoismaisen mallin eli aktiivisten työvoimapoliittisten toimenpiteiden avulla. Tämä puolestaan vaatii julkisia lisäpanostuksia, ei leikkauksia.

Nuorten asema korreloi vanhempien kanssa. Vanhempien tai vanhemman köyhyys, työttömyys tai päihdeongelma altistaa lapset ja nuoret vastaaville ongelmille. Perhetausta vaikuttaa edelleen liiaksi, eikä paljon tällä saralla saavuttanut hyvinvointivaltio ole valmis. Selkeä johtopäätös on, ettei mahdollisuuksien tasa-arvoa voi olla olemassa ilman lähtökohtien tasa-arvoa. Tämä käy hyväksi ajattelulliseksi pohjaksi sosiaali-, työmarkkina-, koulutus- ja talouspolitiikan suuntaviivoja laadittaessa.