Ammatillisesta koulutuksesta

Suomi tarvitsee lisää ammatillisia osaajia. Suurelta osin tämä pitää paikkansa, toisaalta siitä on kasvanut myös "huippuosaamiseen" verrattava mantra mitä tulee koulutuspolitiikan suuntaamiseen maassamme.

Paitsi lisääntyviä koulutusmääriä, ammatillisen koulutuksen katsotaan tarvitsevan koko ajan enemmän vastaavuutta itse työelämän kanssa. Tästä harva uskaltaa olla eri mieltä. Ajoittain voisi kuitenkin olla terveellistä miettiä, mitä tällä itse asiassa tarkoitetaan. Julkisessa keskustelussa oppilaitosmaista ammatillista koulutusta lähinnä vieroksutaan ja annetaan kaikki ansio työssä tapahtuvalle oppimiselle, ikään kuin ammatillisessa koulutuksessa muulla ei olisi edes juuri merkitystä. Kuitenkin myös ammatilliset osaajat tarvitsevat yleisiä valmiuksia, liika työpaikkaorientoituneisuus saattaa kääntyä jopa tavoitettaan vastaan.

Nykyisen työmarkkinakyselyihin perustuva ja jopa yksittäisten yritysten tarpeisiin mukautumaan pyrkivä koulutuspolitiikka on lyhytnäköisyydessään vaarallista. Kukaan ei voi vannoa, että kyseisen kaltaista työpaikkaa on olemassa viiden vuoden kuluttua. Yritykset, jopa kokonaiset toimialat muuttavat maata tai automatisoituvat. Liika keskittyminen vain tietyn alan hallintaan tekee työntekijöistä riippuvaisia yhdestä työnantajasta ja vaikeuttaa heidän siirtymistään työpaikasta toiseen. Joustavuuden pitäisi toimia ei vain yritysten, vaan myös työntekijöiden suuntaan.

Huomionarvoista ovat myös paljon puhutut työelämän "todelliset tarpeet". Tätä harvoin määritellään, tai ainakin määrittely on altis nopeille muutoksille. Samaan aikaan suomalainen työelämä ei ole tunnettu siitä, että sen puitteissa hallittaisiin ammattiopetus tai uuden työntekijän ohjaus. Perinteet puuttuvat, joskaan mestari-kisälli-perinne ei välttämättä aina tuota parhaita mahdollisia tuloksia sekään. Jos tuottaisi, olisiko saksalainen teollisuus kohdannut kaikkia niitä vaikeuksia, joita se nyt on kohdannut, tai tultaisiinko heiltä ihastelemaan meidän koulutusjärjestelmäämme?

Edellä mainittu korostuu, kun mietitään tilannetta ammattiopettajan näkökulmasta. Perustyö jää projektien alle samalla kun vastuuta opiskelijoiden ammattitaidon kehittämisestä siirretään tarkoitukseen koulutetuilta ihmisiltä työelämän puolella toimiville maallikoille, jotka "kouluttavat" opiskelijoita ilman erillistä korvausta keskellä omia työkiireitään. Tuloksena on usein yksilöitynyttä, vaikeasti siirrettävää ja tunnustettavaa sekä verrattain työpaikkasidonnaista osaamista tilanteessa, jossa vakinaisuuden aste ainakin toistaiseksi ei kasva vaan vähenee.

Näyttötutkinnot ja työelämäjaksot ovat luonnollisesti tärkeitä, mutta olisi kuitenkin huolehdittava, ettei innon keskellä mene lapsi pesuveden mukana. Myös työelämän on joustettava ja koulutusjärjestelmän huolehdittava ihmisten tarpeista. Myös duunari tarvitsee monipuolista kielitaitoa ja yleisiä ammatillisia ja sivistyksellisiä valmiuksia. Näiden jaa ammattitaidon yhdistelemisen avulla hän kykenee vakuuttamaan itsensä huomattavasti tehokkaammin muutosten varalta kuin alistumalla koulutuksessaankin elinkeinoelämän viimeisimpiin oikkuihin.