Liikennevalot, Jamaika vai punavihreä jatkokausi?

Saksan vaalit olivat yllätyksiä täynnä. SPD ja liittokansleri Schröder pärjäsivät yli odotusten, kun taas CDU/CSUn menestys ei ollut lainkaan sitä, mitä ennakoitiin. "Hannoverin Macchiavelliksikin" tituleeratun kanslerin uhkapeli onnistui ja äänestäjät antoivat huomattavan vahvan tuen demareille, joiden kannatuksen piti romahtaa joidenkin gallupien mukaan alle 25%:iin. Vaalituloksen yllättävyys oli luettavissa myös Angela Merkelin kasvoilta, jotka olivat monissa valokuvissa rasittuneet, hermostuneet ja pettyneet. Merkel saanee syyttää yllättävästä käänteestä lähinnä porvarien kansalaisten makuun liian rajuja vaatimuksia sekä omaa heikkoa tv-esiintymistään ja vakuuttavuutensa puutetta.

Monet lähteet arvioivat tulevia hallitusneuvotteluita historiallisen vaikeiksi. Vaalien ajan, ja myös niiden jälkeisen ajan kova kielenkäyttö sekä molempien osapuolten osoittama ehdottomuus mm. kanslerikysymyksessä ennakoivat vaikeuksia suuren koalition syntymiselle. Ainoiksi vaihtoehdoiksi tuntuvatkin jäävän vihreiden ja liberaalien sekä toisen suuren puolueen ympärille rakentuvat koalitiot, joita kutsuttaisiin puolueiden tunnusvärien mukaan joko liikennevalokoalitioksi (SPD-liberaalit-vihreät) tai sitten Jamaika-koalitioksi (CDU-liberaalit-vihreät). Kaikki puolueet ovat kieltäytyneet neuvottelemasta lähes 9%:n kannatuksen saavuttaneen vasemmiston kanssa, jonka näkyvimpiin jäseniin kuului entinen SPD-johtaja Oskar LaFontaine. Ymmärrettävyydestään huolimatta tämä saattaa hankaloittaa erityisesti demarien tietä hallitusvaltaan.

Toisaalta on mielenkiintoista pohtia SPD:n ja vihreiden mahdollisuuksia muodostaa Saksaan vähemmistöhallitus esim. vasemmiston tuella. Tämä olisi periaatteessa mahdollista, joskin kovin vaikeaa, eikä poistaisi Saksan liittovaltiojärjestelmän tuomia päätöksentekovaikeuksia. Vasemmistoliiton syntyminen Saksaan oli pitkälti seurausta demarien sisäisestä hajautumisesta aikaisemman punavihreän koalition voimakkaiden reformitoimenpiteiden vuoksi ja on varsin kyseenalaista, että heidän edustajansa suostuisivat antamaan tukensa mitä todennäköisimmin edelleen jatkuville, vaikkakin maltillisemmille, uudistuksille.

Ratkaisijoiksi ja kuninkaantekijöiksi noussevatkin mitä todennäköisimmin liberaalit, mikäli vihreät pysyvät lojaaleina demareille ja punavihreälle koalitiolle. Ensimmäisissä kannanotoissa liberaalien johtohahmoihin kuuluva Wolfgang Gerhardt ehti tuomita liikennevalokoalition toteamalla, "ettei kukaan FDP:ssa halua mennä tällaiseen hallitukseen", mutta toivon mukaan tulevat päivät saavat heidät harkitsemaan näkemystään uudelleen. Liberaaleilla lienee mahdollisuus myös melkoisten verirahojen perintään niin paikkojen kuin ohjelmallisten vaatimusten suhteen, mikäli he Schröderin hallitukseen menisivät. Tämä lienee kaikesta huolimatta kuitenkin parasta, mitä saatavissa on, varsinkin jos uusilta vaaleilta halutaan välttyä ja molemmat kansleriehdokkaat pysyvät asemissaan. Paikalleen pysähtyneestä Saksasta ei hyödy kukaan.