Liittoutuako ja kenen kanssa?

Suomen sotilaallinen liittoutuminen, tai pikemminkin liittoutumattomuus on nousemassa, kuten odotettua onkin, erääksi keskeiseksi presidentinvaaliteemaksi. Kokoomuksen eduskuntaryhmä pyrki vauhdittamaan Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjaa loppukesän kannanotollaan EU:n turvatakuiden puolesta. Porvareita ei näytä enää lainkaan häiritsevän, että myös heidän eduskuntaryhmänsä oli vastustamassa kyseisiä takuita siinä vaiheessa, kun hallitus antoi selontekonsa konventin lopputuloksista sekä valmistautumisesta hallitustenväliseen konferenssiin. Ohessa pieni ote edustaja Jari Vilenin käyttämästä Kokoomuksen ryhmäpuheenvuorosta:

"Konventin esittämän yhteisen puolustuksen osalta kokoomus ei pidä esitykseen kirjattua velvoitetta suotavana, sillä se johtaisi vääjäämättä unionin sisäisiin jakolinjoihin ja lisäksi tämän puolustuksen uskottavuus olisi joka suhteessa kyseenalaista. (ed. Vilen, 3.9. 2003, VNS 2/2003, lähetekeskustelu)"

Mielipiteiden muuttaminen ja kehittyminen on luonnollisesti suotavaa, sillä Erkki Tuomiojan sanoin "vain kuolleet ihmiset eivät muuta mielipiteitään ja yhteiskunta, jossa kukaan ei muuta mieltään, on kuoleva ja kuihtuva yhteiskunta", mutta jonkinlainen älyllinen rehellisyys hallituksen arvostelussakin tulisi muistaa. Oikeiston myöhäisherännäisessä EU-takuuintoilussa lieneekin lähinnä kyse imagonnostatuksesta, Kokoomuksen tulee näyttää presidentinvaalien alla aloitteelliselta ja EU:n turvatakuut ovat kansalaisten silmissä suositumpia kuin NATO-jäsenyys, jota vastustaa mittauksista riippuen jopa kolme neljästä suomalaisesta.

Eurooppalaiset turvatakuut kuulostavat kuitenkin kieltämättä houkuttelevilta. Nykyisellään näitä takuita ei tosiasiallisesti kuitenkaan nimenomaisesti eurooppalaisina olisi, vaan Euroopan sotilaallinen voima nojautuu NATO:n organisaatioon ja joukkoihin. Tätä voidaan pitää useasta syystä ongelmallisena. Ensinnäkin voidaan kyseenalaistaa EU:n ulkopolitiikan uskottavuus ja koko yhteisön autonomia, mikäli se joutuu kovan paikan tullen turvautumaan NATO:n apuun. Toisaalla NATO on menettänyt merkitystään. Sen vahvin jäsenvaltio USA on viime aikoina suosinut pikemminkin ns. ad hoc-koalitioita, joita luonnehtii liittolaisten hankinta kulloisenkin linjan ja toimintamuodon mukaan, ei pitkäaikainen, sääntöihin sidottu yhteistyö. Tätä taustaa vasten EU:n oma, NATOsta erillinen sotilaallinen voima saattaisi luoda uudenlaisia mahdollisuuksia monenkeskisen maailmanjärjestyksen synnylle.

EU:n ei luonnollisestikaan tule pyrkiä rakentamaan minkäänlaista vastavoimaa USA:lle, eikä siitä tule muodostaa muita alueita tai valtioita uhkaavaa sotilasmahtia. Sen on kuitenkin kyettävä olemaan vahva ja uskottava itsenäinen toimija niin omalla alueellaan kuin globaalisti. Eurooppalaiset eivät saa näyttäytyä USA:n voimapolitiikan toteuttajina tai sen jälkien siivoajina, vaan omia ratkaisujaan tarjoavana yhteistyökumppaneina. Tätä kautta myös EU:n vaikutusvalta kasvaa. Tämä on myös Suomen kansallinen etu. Monesti toisteltujen fraasien mukaisesti "uloin puolustuslinjamme sijaitsee ulkomailla". Siellä taistellaan nälkää, köyhyyttä ja kulkutauteja vastaan, vitsauksia, jotka hoitamattomina synnyttävät kasvualustan terrorismille, väkivallalle ja uskonnolliselle fanatismille.

Tilanteessa, jossa NATO muotoutuu sotilasliiton sijasta entistä enemmän transatlanttisten suhteiden ylläpidon foorumiksi, ei Suomellakaan pidä olla mitään periaatteellisia esteitä liittyä kyseiseen liittokuntaan. Paavo Lipponen puhuu "läntisten demokratioiden yhteistyöelimistä", joissa myös Suomen tulee olla mukana. Tähän on helppo yhtyä. Se, onko nykymuotoinen NATO senkaltainen elin, jossa Suomi parhaiten edistää monenkeskisen maailmanjärjestelmän syntyä ja kehittymistä sekä rauhaa ja tasapainoa kansainvälisessä järjestelmässä, on syvemmän keskustelun ja pohdinnan aihe. On hyvä muistaa, että tähänastisen ulkopolitiikkamme suurimmat saavutukset, joihin voidaan lukea mm. ETY-kokous sekä Namibian ja Kosovon rauhanratkaisut syntyivät nimenomaisesti sotilasliittojen ulkopuolisessa Suomessa.