Oi kallis Suomen maatalous

Kukapa ei nauttisi idyllisestä suomalaisesta maaseudusta lainehtivine viljapeltoineen ja sympaattisesti kyljelleen kaatumaisillaan olevine heinälatoineen ja aittoineen, jotka suorastaan kutsuvat vanhoista Suomi-filmeistä tuttuihin intiimeihin kohtaamisiin. Pihoissa uutuuttaan kiiltelevät traktorit ja puimurit odottavat sadonkorjuuta. Tämän idyllin kääntöpuolena ovat kuitenkin eteläisen Suomen kaupunkien lähiöiden terveyskeskuksissa jonottavat lapset ja vanhukset, toimeentulotukijonoissa turhautuvat työttömät sekä liian suuret opetusryhmät kasvukunnissa. Maamme rajojen ulkopuolella kulttuurimaisemamme ylläpidosta maksavat syrjäytyneet ja nälkiintyneet afrikkalaiset, joiden paikallisen tuotannon edellytykset on vientituettu eurooppalainen ruoka tuhonnut ja joilla ei tämän vuoksi juuri ole toivoa paremmasta sen paremmin itselleen kuin lapsilleenkaan. Puhe kehitysyhteistyömäärärahojen nostosta on kosmetiikkaa niin kauan kuin EU:n markkinat ovat käytännössä suljetut unionin tuen tason mahdollistaessa maailmanympäryslennon jokaiselle EU:n lehmälle.

Suomalaisen maatalouden ylläpito käy taloudellisesti ja inhimillisesti kalliiksi. Kansalliset tuet syövät arvion mukaan vuonna 2005 hieman yli miljardi euroa. Tämän lisäksi Euroopan Unioni, jonka budjetista kuluu käsittämättömät 40% maatalouden tukemiseen, tukee myös suomalaista maataloustuotantoa 829 miljoonalla eurolla vuodessa. Tämä on suuri raha ottaen huomioon sen, että maataloudesta elantonsa saa enää muutama prosentti työvoimasta. Massiivisista maatalouden tukemiseen käytetyistä euromääristä huolimatta kotimainen ruoka on kallista ja maaseutua vaivaa elinvoiman ehtyminen. Herääkin kysymys, mistä me maksamme ja minkä vuoksi? Kotimainen tuki on veronmaksajien maksamaa kansallista rahaa, joka on tuottamattomaan toimintaan sidottuna nimenomaan poissa asioista kuten kuntien valtionosuudet, joilla voidaan palkata sairaanhoitajia ja opettajia, tai sitten osaamis- ja infrastruktuurihankkeista, joilla voitaisiin tavoitella parantunutta kansainvälistä kilpailukykyä ja vähentää työttömyyttä.

Maalaisliitto on usein profiloitunut kannattamalla mm. työntekijöiden oikeuksien heikentämistä ja valtion osuuden vähentämistä taloudessa. Markkinaehtoisuus ja kansainvälinen kilpailukyky on ollut osa myös Keskustan retoriikkaa. Maataloutta tämä ei kuitenkaan näytä koskevan, vaan tätä minimaalisen pienen väestönosan kannattamatonta elinkeinoa on lähinnä Keskustan toimesta haluttu suojella ja tukea hinnalla millä hyvänsä. On luotu järjestelmä, jossa valtio maksaa riippumatta tuottamisesta tai tuottamatta jättämisestä sekä takaa tuotteen kysynnän. Mikäli teollisuustuotantoa olisi suojeltu tällä tavoin, muutama prosentti väestöstämme polttaisi edelleen tervaa ja haravoisi järvien pohjasta rautaa, toki uusimmilla apuvälineillä varustettuna, muiden maksaessa laskun turhasta työstä.

Maatalouden tukemista perustellaan usein kriisivalmiuden ylläpidolla, kulttuurimaiseman säilyttämisellä ja "perinteisen maalaisen elämänmuodon" suojelemisella. Kriisiaikaisesta omavaraisuudesta puhuminen on puutaheinää ottaen huomioon sen tosiseikan, että useat maatalouden tarvitsemista koneista, samoin kuin niiden polttoaineet ovat tuontitavaraa. Kulttuurimaisemaa voitaneen ylläpitää myös tehotonta viljelyä mielekkäämmällä tavalla ja mitä tulee tähän "perinteiseen maalaiseen elämänmuotoon", ei siihen ole kuulunut yhteiskunnan tuilla vaan omalla työllä eläminen. Maaseudun ihmisten sitominen turpeeseen ja varjeleminen maailman muuttumiselta vähättelee näiden ihmisten kykyä ottaa vastuuta itsestään ja ympäristöstään. Se on onnistunut teollisuuden työntekijöiltä, eivät maanviljelijät ole näitä ihmisiä heikompia tai avuttomampia kohtaamaan haasteita. Tätä varten meillä ovat myös olemassa yhteiskunnalliset tukijärjestelmät kuten aikuiskoulutus ja tuet aloitteleville yrittäjille.

Rakennemuutoksen on vihdoinkin oltava todellisuutta myös maaseudulla. Perheviljelmien aika on ohi ja Suomessa on siirryttävä maatalouteen, joka käsitetään elinkeinoksi muiden elinkeinojen joukossa. Tähän voidaan päästä kolmeen sektoriin perustuvalla maataloudella. Ensimmäinen on suureen tilakokoon perustuva, kotimaiseen kulutukseen suunnattu tehomaatalous. Tämän sektorin tarkoituksena on tuottaa markkinaehdoin mahdollisimman edullista suomalaista ruokaa. Toisen sektorin muodostaa luomutuotanto, joka on selkeä erikoismarkkina. Tuotantokustannukset nousevat huomattaviksi, mutta maailman puhtain elintarvike löytänee ostajia ulkomaita myöten. Tähän linkittyy luontevasti mm. marjojen ja sienien keruu. Kolmas on läheisessä yhteistyössä bio- ja lääketieteen tutkimuslaitosten ja yritysten kanssa toimiva hitech-maatalous, jossa kehitettäisiin mm. terveysvaikutteisia elintarvikkeita. Tämänkaltaisella mallilla voitaisiin todennäköisesti sekä pärjätä kilpailluilla elintarvikemarkkinoilla, pitää kotimainen ruoka tavallisten palkansaajien pöydässä että löytää uusia vientialoja ja säästää huomattava määrä tällä hetkellä tarkoituksettomiin tukiin valuvaa yhteiskunnan rahaa.